Liikaa, avainasioita

On päiviä, jotka ovat liikaa. 

Eilen oli liikaa. Oikeastaan saaga alkoi jo toissapäivänä, kun tulin yöllä kotiin joogaohjauksista. (Minulle iltayhdeksän jälkeen on yö, koska haluaisin olla nukkumassa jo, mutta on pakko suoriutua ei-kotona.) En meinannut saada pyöränlukkoa auki asemalla. Lukko on ulkonäöstä päätellen jostain 50-60-70-luvulta, abloyn messinkinen riippulukko, vähän ränttä, ja käytin sitä, koska kadotin oman lukkoni sangan. (Pyörä kaatuu aina kun yritän nostaa risaa autotallinovea kiinni, enkä ole ehtinyt kevätkiireissä fiksata sen seisontajalkaa. Kun pyörä kaatuu, kaikki korista - ml. lukko ja sen sanka - sinkoavat pitkin pihatietä ja sen tantereita.) Istuin jo hetken maassa tuhertamassa itkuakin, mutta sain sitten lukon väännettyä auki, vaikka kipeää nivelrikkokäteen tekikin. 

Aamulla lähdin hoitamaan avainasioita - minulla on täällä ohjattavana kesäpilates puistossa, ja tarvitsin väistötilan avaimen, koska ei siellä kesäisin mitään vakseja ole, ja Suomen kesässä ei voi luottaa siihen, että on aina pouta ja/tai lämmin. Taas pyörän lukko oli vaikeaa saada auki asioinnin jälkeen, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tässä vaiheessa nivelrikko oli jo niin kipeä, että teki mieli vaan huutaa. Hetki lepoa kotona - keskiviikko on aina viheliäinen päivä, koska tulen tiistaina kotiin liian myöhään, menee tunteja rauhoittua, ja kun olen käynyt liian myöhään nukkumaan, herään aamulla liian aikaisin, koska stressi on niin korkealla. Ja sitten taas pyörän selkään, hakemaan pakettia, joka oli pyynnöistä huolimatta ohjattu pikkukaupungin päänoutopisteeseen, ei lähikauppaamme, ja säilytyksessä viimeistä päivää. Sain paketin, kävelin pyörälle paremmalla kädellä pakettia raahien, nostin paketin peräkärryyn ja yritin avata lukkoa. Yritin, yritin, pidin taukoa, yritin uudelleen. Pidin taas taukoa. 

Avaimen kääntäminen on ehkä hankalin liikerata silloin kun nivelrikko on ärtynyt, eikä se eilen ollut vain ärtynyt, vaan aivan tulipunaisen äkäinen. Kivun päälle vaan kääntämään, uudelleen ja uudellen. Mieleen nousivat kutsumatta kaikki hankalat jutut - se, miten piti luopua rakkaasta ammatista tuon käden takia, miten käden kipeytyessä ei vain jaksaisi normaalia kanssakäymistä, kaikki ne naurettavuuden ja myös mielen puolen vammaisuuden tunnut, koska ihan oikeasti, pieni nivelrikko, ei mitään verrattuna niihin ystäviin, jotka ovat jo kuolleet syöpään ja muuta vastaavaa, ja miksi silti tuntuu niin pahalta kun muut hehkuttavat kiipeilykokemuksiaan ja juoksukokemuksiaan ja ehkä pyytävät välillä mukaankin ja tuntee itsensä ihan typeräksi ja vammaiseksi, kun joutuu vastaamaan, ettei pysty. On eri asia, ettei halua tai ettei pysty, ja minä en pysty. Hyvinä päivinä sitä kohauttaa olkapäitään ja ajattelee, että miksen juuri minä, pulaan ihan hyvin näiden nivelrikkojeni kanssa, ohjaan työkseni liikuntaa ja olen ok kunnossa, ymmärrän, miten näiden kanssa toimitaan. Aika harvoin joudun turvautumaan särkylääkkeeseenkään, vaikka tänäkin keväänä olen kärry ja lapio -pelillä kyörännyt kuusi tonnia multaa pihassa. Muutamina päivinä on joku kerinnyt auttaa mutta ehdottomasti suurimman osan määrästä kyöräsin itse. Ja nyt en saatana saa yhtä pyörän lukkoa auki ja koko vammaisuuden stigma vyöryi päälle ja sai vainoharhaiseksi.

Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön. Toisaalta toki olisi ollut hyvä, jos joku olisi tullut tarjoamaan apua, olisin ottanut sen ilolla vastaan. Mutta olin sen verran solmussa että avun pyytäminen vieraalta ihmiseltä ei ollut mahdollista. Tuntui liian vaaralliselta, pelkäsin, että alan itkeä siinä keskellä kävelykatua taas. Joten otin puhelimen, soitin Vompsulle. Ei niin, että sekään olisi helppoa. Kyllä sitä tuntee itsensä aivan umpityhmäksi soittaessaan ja joutuessaan kertomaan, että on täällä jumissa pyörän ja peräkärryn ja painavan paketin kanssa, koska ei vaan saa avattua lukkoa kipeällä kädellä. Onneksi Vompsulla on omat hikkansa, joiden takia hän ymmärtää, millaista on olla hädissään ja alakynnessä. "Mä tulen ja pelastan sut", hän sanoi ja lähti pyörällä samoin tein. Lukko tietysti avautui hänelle ihan tuosta noin vain. Huolimatta siitä, miten tyhmäksi ja avuttomaksi tunsin itseni sillä hetkellä, se kaikki pyyhkiytyi pois, kun pääsi pyörän satulaan ja suuntaamaan kohti kotia. Käden kipu ei tietysti samalla tavalla hellittänyt, mutta kipu on vain kipua. Nyt siihen ei liittynyt stigmaa. Olin toimintakykyinen siitä huolimatta, saanut apua.

Ehdin olla kotona muutaman tunnin ja syödä lounaan ja sitten piti taas lähteä, nyt illan puisto-opetukseen. Teimme lukkovaihtarit Vompsun kanssa - hän otti paksun kettingin vanhoine abloylukkoineen ja minä Vompsulle ostetun modernimman lukitusketjun, jossa on pieni, siro lukko. Kokeilin sen ketjun avaamista pari kertaa, se tuntui huikean keveältä käsikivusta huolimatta. Tällä pärjäisin varmasti! Mietin vähän, olenko toimintakykyinen niin kipeällä kädellä, mutta päätin, että olen. Vaikka pyöräily onkin käsikivussa tukalaa ranteen aluen staattisen jännityksen takia, opetus sujui mukavasti ja keskittyessäni toisten tekemiseen ja sen ohjaamiseen unohdin hetkeksi jopa käden. Pyörä odotti kauempana peräkärryineen, koska ohjauksen jälkeen oli rekojako. Heipattiin tuntilaisten kanssa, suuntasin iloisesti pyörälle. Avain ei meinannut työntyä lukkoon, joten painoin sitä nyrkin sivulla, ja sitten tartuin varovasti ja väänsin sen verran tarmokkaasti kun kipeällä kädelläni uskalsin. Outo tunne - avain jotenkin pyörähtää tosi vapaasti, mutta lukko ei aukea, ja yhtäkkiä kädessäni on pelkkä avaimen kahva ja pieni pala vääntynyttä metallia. Meni hetki ennen kuin tajusin hölmistyksissäni, että olin vääntänyt avaimen poikki ja että sen terä oli lukon sisässä. Ajattelin, että tämän täytyy olla unta - enhän kipeällä kädellä edes pysty vääntämään kovaa. Mutta ei, siellä se terä oli lukon sisässä ja vain pääty nipussani. Ensin nauroin, sitten itkin. Sitten iski paniikki: ei tämä ollut unta ja minunhan piti ihan justiinsa olla hakemassa niitä ruokia rekojaosta. 

Joten ei kun kävelemään koti rekoa kestokasseja, kypärää ja jooga-alustaa raahaten, kipeää kättä kiroillen, pyörän kärryineen puistoon hylänneenä. Soitin Vompolle, ja siinä vaiheessa vasta tunsinkin itseni typeräksi. Juu, lukkoasioita taas. Niin no, nyt on vähän erilainen lukkoasia, se avain on nyt poikki siellä lukossa. Juu, itse väänsin sen poikki, en oikein tajua, koska ei tällä kädellä mitään poikki väännetä. Paitsi että väännettiin, MOT. Vompsu huokaisi syvään ja sanoi, että lähtee tulemaan. Puolijuoksin kohti rekoa, vatsa vääntyi ylösalaisin, kuten vatsani säikähdyksissä tekee, ja ennen rekoa oli pakko käydä vielä prismakeskuksen vessassa tyhjentämässä suoliparka, joka oli jo saanut päivästä tarpeekseen. Ehdin hakea ruoat ja suuntasin sitten puiston kulmalle, jossa Vompsu jo odottikin. Kuormasimme kaikki kassit ja tavarat Vompsun pyörän sarviin ja lähdimme kohti lukossa olevaa pyörää. Jalassa oli rakko, kengissä ei sukkia, koska olin kuvitellut liikkuvani pyörällä. Paleli, koska minulla oli vain puistojumppavaatteet, ei mitään takkeja tai pipoja, ja ilta viileni. Nälkäkin oli jo hirmuinen, koska olin mitoittanut ruokailut niin, että tunnin ja rekon jälkeen pyöräilen kotiin ja teen ruoan.

Sitten taas ährättiin. Vompsu koetti ensin vetää avainta ulos pihdeillä, koska lukkoon oli vara-avain, ja kun siitä ei tullut mitään, vääntää lukkoa väkivalloin auki vaikka millä vehkeellä. Kaksi leathermanin teristä katkesi sinne lukkoon sisään ja yksi vääntyi. Lukko alkoi näyttää maailmanlopun reiältä mutta pysyi tanakasti kiinni. Tässä huomasi selvästi taas, miten tärkeää on, ettei ole yksin epätoivon keskellä. Yksin saa helposti vaan pakokauhun, liukuu kuvitelmaan, että tämä ei voi olla totta, heittelehtii itkun ja naurun välillä ja saattaa tehdä jotain aivan typerääkin. Mutta kun olimme siinä molemmat, saatoimme pohtia ja neuvotella, mitäs nyt tehdään, eikä kumpikaan täysin murtunut. Lopulta oli tunnustettava, ettei lukkoa taidettaisi saada aukeamaan näillä välineillä. 

Kuormasimme tavarat peräkärryyn ja alkoi hidas kotimatka, jossa pyöräni takarengasta kannateltiin ja etupäätä työnnettiin eteenpäin, samalla hallinnoiden myös toista pyörää. Matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä mutta se tuntuu aika pitkältä tuommoisilla spekseillä. Mutta jotenkin on kuitenkin aina helpompaa, kun karavaani liikkuu. Vaikka käsi huusi aivan äkäisenä, ei ollut kipulääkettä matkassa, nälkä kurni, paleli ja kaikkialle sattui, sentään liikuimme kohti kotia. Kun käännyimme kotikadulle, se tuntui jo aivan unenomaiselta. Vielä hetki, ja olimme pihassa. Pyörät saattoi työntää talliin, nostaa klenkkaa ovea niin että lukko pääsi napsahtamaan kiinni, ja todeta, että oltiin taas siinä pistessä, jossa meillä on vain yksi toimiva pyörä eikä yhtään pyöräperäkärryä. (Vain minun pyörässäni on sen vetokoukku.) Juuri viime viikonloppuna annoimme yhden toimivan pyörän ystävälle, joka on köyhä ja superpienellä eläkkeellä. Hän on pyörästä valtavan iloinen ja pääsee nyt liikkumaan Helsingissä ihan eri tavalla kuin ilman sitä. No, vasta tiistaina onkin seuraava pakollinen meno. Ja senkin pystyy hoitamaan hätätapauksessa kävellen, vaikka sitten onkin vieläkin myöhemmin kotona ja keskiviikosta tulee vieläkin tuhoutuneempi. 

Matka oli kummallinen - kävelimme ohi lukemattomien autojen, ja mietin, että vaikka sitä kuinka välillä tunteekin itsensä toimijuudeltaan aika tarkkarajaiseksi (ja välillä ahdasrajaiseksi), niin sentään olemme selvinneet ilman autoa edelleen. Olemme rakentaneet puutarhaa, melkein kaiken saa kotiinkuljetuksella. Pyöräperäkärryllä on rahdattu vaikka mitä, painavaakin. Se on loistava vehje, jokaisen senttinsä väärti. Paleli, nukutti, sattui, itketti vähän, ja silti tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olimme siinä työntämässä pyöriä ja kärryä kohti kotia ja turvaa. Ostamassa lisäaikaa lukkoprobleemin avaamiselle ilman että jawat vievät pyörästä osan kerrallaan. 

Sitäkin ajattelin, miten usein joogaa ohjatessa muistutan, ettei joogaa kannata arvioida sen perusteella, miltä harjoituksessa tai juuri sen jälkeen tuntuu, vaan miten nukkuu seuraavat yöt, löytyykö ruokahalua, ja miten reagoi silloin kun asiat eivät menekään niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. En siinä kävellessäni osaa yhtään arvioida, mitä ajatella omasta reaktiomallistani. Kunhan vain totean tapahtuman sisäänrakennetun ironian. Kas tässä mittatikku - mutta mitä ihmettä tällä tehdään?

Kun pääsimme sisään taloon, oli kuin joku olisi poistanut kaiken toimintakyvyn koko kehosta ja mielestä. Jossain unenkaltaisessa onnistuin keittämään pastat, syömään. Mutta nyt, seuraavana aamuna, kaikki muu on musta aukko. Jotenkin olen epäilemättä käynyt nukkumaan ja hampaat tuntuvat siltä, että ne on pesty, vaikkei siitä ole yhtään mielikuvaa. Selvästi päivä vei viimeiset voimat jo ennen unipuulle käymistä. 

Tänään sataa ja on harmaata. Hyvä. 

Tänään taidan ihan vain levätä. (Tämä kirjoittaminen on osa sitä, osa pisteen tökkäisemistä lauseen perään.) Annan itseni kesannoida huolella jotta niihin päiviin, jotka edeltävät seuraavaa liikaa-niistoa, on voimia ja kimmoisuutta. 

Raivokas erakkorapu haravoi taas yhden siivun tontista

Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?

Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.

En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.

Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?

Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?

 Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Iltapäivä

Aurinko putoaa parvekkeelle. Ultravioletti vioittaa chilien talven aikana sisällä esiin puskeneita ohuita lehtiä. On kesä, se mitä odotetaan talvisin, kuvitellaan pyöräilyä ja kävelyä, naurua ja piknikkejä ja pelleilyä, ukkosmyrskyjä ja lämpöä. Tämä on kesä on alkanut toisella tavalla. Olen mitannut maailmaa kahdella jalalla, joista toinen raksuttaa laskurin tavalla saamaansa rasitusta ja säkenöi jumalien koston tulta. Ei, tuo on sentään liian dramaattista. Mutta joka tapauksessa, toinen jalkaterä muistuttaa pientä, pikkumaista laskuria, joka naksahtaa jokaisella askeleella pahaenteisesti piirun eteenpäin kohti jotakin.

Kohti parantumista, sanon itselleni päivä toisensa jälkeen. Se ottaa aikansa. Viimeksi olin onneton, nyt jo tiedän. Tai miten sen nyt ottaa. Töissä asiakas on lykännyt aikansa alkua puolella tunnilla, joten istun satulatuolilla ja heilutan laskurijalkaa käännellen nilkkaa varovasti. Joka liikkeestä kuuluu iso pamaus. Kävin eilen itse hierojalla, sanon kynsiteknikolle. Hieroja sanoi, että sinullahan on kaksi eriparin jalkaa. No älä, hän sanoo. Et varmaan ollut itse huomannut. En en. Katsotaan nyt, mitä viikonlopusta tulee... tällaista tämä on, viimeksi meni puoli vuotta ennen kuin sen tunnisti jalaksi, sanon. Mutta se puoli onkin pysynyt hyvänä sen jälkeen, mitä nyt varvas murtunut pari kertaa. Eri ihmisillä on eri heikot kohtansa, ajattelen. Isoäidillä ja äidilläkin heikko kohta ovat jalkaterät. Ja ihotulehdukset. Sokeriaineenvaihdunta. Temperamentti. Pää. Sitten lakkaan ajattelemasta heikkoja kohtia, koska en halua ajatella isoäidin kauneusleikkauksia enkä äidin sairaalaan itseään laihduttamista. Me vaan niin haluaisimme, että meitä rakastettaisiin. Turpa kiiinni, pää, sanon päänsisäisesti ja hymyilen kynsiteknikolle ja siirrän puheenaiheen koiriin. Se toimii aina. Yhden kampaajan tukasta on irrotettu lisäkkeet. Nyt hän näyttää vähemmän Barbarellalta.

Talvella, kun jalat tuntuivat ihan normaalin ihmisen jaloilta, istuin takahuoneessa ja luin tenttiin tai referoin esseeseen ja koetin olla muistamatta varauskirjan tyhjiä sarakkeita ja yhtäkaikkisesti toisten pyykkejä viikatessani mietin, miten rahat riittävät. Eiväthän en riitä ilman asiakkaita. Ja nyt kun jalka ei kestäisi mitään, varauskirjan sarakkeet täyttyvät. Vaihdan asiakkaiden välillä kenkiä. Se alkaa tuntua yhtä rutiinilta kuin käsien desinfioiminen, lakanoiden kierittäminen rullaksi ja rullan kiinnittäminen nimikoiduilla teipinsuikaleella odottamaan seuraavaa kertaa.

Asiakas rynnii sisään ovesta ja huohottaa: vain kaksi minuuttia myöhässä! Ponkaisen koivilleni ja viittilöin häntä takahuonetta kohti.

Tänäänkin minun piti mennä töihin, mutta makaan kotona jalan kanssa. Ota rennosti, viestittää takaisin ystävä peruuttaessani aikaa. Se on hyvin sanottu. Otan parvekkeelle soijajäätelön loput ja kaadan seuraksi hieman limoncelloa ja luen vielä kerran Gretkowskan Metafyysisen kabareen (miten voisi olla lainaamatta kirjaa, jonka nimessä yhdistyvät metafysiikka ja kabaree?) ja mietin, että jos oikeasti uskoisi sen allegoriaa, olisi pitänyt pysyä neitsyenä, mutta perse, siinäkin olisi pää hajonnut. Eikä ehkä muulla ole niin väliä. Tai siis on, mutta kuitenkin. Onko silläkään väliä, miten pää hajoaa, jos se joka tapauksessa hajoaa? Mutta ei sitä voi etukäteen tietää, hajoaako se vai ei, vastustelen. Ainahan voi toivoa...

Sitten siirryn toiseen opukseen vilkuillen aina välillä ympäristöäni. Suurin osa kasveista on muuttanut parveke-eläjiksi kesän ajaksi. Olen kaupungilla liikkuessani - se tapahtuu nykyään julkisilla, koska jalka ei kestä pyöräilyä eikä kävelyä ja kestää hädintuskin työtkään; milloin kestää, milloin ei, eikä se juuri ennakkovaroittele - vilkuillut uteliaasti toisten parvekkeita ikkunan läpi ja hämmästellyt sitä, miten harva haluaa oman ulokeviidakon. (Joskus toki myös sisennysviidakon tai nauhaviidakon, mutta enimmäkseen parvekkeet on ulokkeistettu.) Ja muistellut junassa Roomasta Fiumicinoon salakuultua keskustelua, kaksikymppisiä tyttöjä, jotka ovat hämmästelleet Italian parvekkeita, kun niille on laitettu kukkia. Heidän kotonaan parvekkeilla säilytetään kaikkea kamaa. He eivät tarkenna, mutta olen nähnyt lasilaitaisista parvekkeista, kuinka niihin voidaan ahtaa mattoja, pyöriä, jätesäkillisiä talvivaatteita, kulutusoksennusta. (Paitsi että onhan kasvienkin ostaminen kulutusvalinta. Sillä on vain toisenlaiset perustelut.)

En ole vielä ollut niin sairas, etten olisi hammasta purren ja kivun päälle pängertäen raahannut multasäkkejä ja tomaatintaimia, taputellut juurakkoja maan suojiin ja kangennut kastelukannulla vettä janoisille juurille, varsille ja lehdille. Nytkin parvekkeella on viidakko. Sekö on tärkeää, kysyn itseltäni välillä kun suljen kirjan hetkeksi. Onnun sisältä hakemaan pari tyynyä, kellahdan parvekkeen lattialle, nostan pohkeet taittotuolin päälle. Se on tärkeää, vastaan itselleni. Se on tärkeää. Jos se tuntuu tärkeältä, eikö sen silloin tiedä olevan tärkeää? Nyt se tuntuu erityisen tärkeältä, kun en ole juuri päässyt metsiin. Jos minulla ei ole parvekeviidakkoa, joutuisin katselemaan kaiket päivät kivikaupungin kuumia seiniä. Ei niissä mitään vikaa tietysti ole ja pidän niistä enemmän kuin vaikkapa lähiön metsästä. Mutta pidän niistä enemmän, kun on myös viidakko.

Olen illalla pakannut laukun, pakannut lääkkeet ja kipugeelit ja sampoopalan, mekkoja ja muuta roinaa. Olen koettanut pysyä tyynenä sen kanssa, että matkustan pyöräilykaupunkiin kykenemättä polkemaan. Aamulla olen herännyt siihen, että polttava hiekkakäärme on kiertynyt kerälle päkiän sisään, se kehrää omia aikojaan, sen sydän sykkii. Olen istunut sängyssä ja itkenyt ja kysynyt, mitä minun pitäisi tehdä, koska koko päivä on kaavailtu jalan päälle, ja illaksi lento, ja sitten neljä päivää kaupunkilomaa. Olen niistänyt liian monta kertaa pyjamapaidan helmaan osaamatta päättää, mitä tehdä. Huumata itsensä kipulääkkeillä ja vain painaa kivun päälle ja sitten ehkä havahtua vieraassa kaupungissa siihen, ettei mistään tule mitään? Vai jäädä ja huomata jalan jo pian arvostavan lepoa ja rauhoittuvan ja sitten miettiä, olisiko sittenkin pitänyt mennä? Käärme päkiän sisällä on kuitenkin sen verran polttavaa sorttia, että lopulta päädyin inhoamaani järkevään ratkaisuun.

Olen kyllästynyt järkevyyteen ja jalan pikkumaiseen kirjanpitoon.

Olen kyllästynyt siihen jo kauan sitten mutten oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida hiekkakäärmeen pyörteilyyn. Käärmeen, päärmeen, pyörteen. Se tuntuu tosiaan hiekalta, joka on kuumunut auringossa ja kiertyy alas näkymättömästä suppilosta. Hiekasta tulee mieleen tiimalasi, aika, aavikot, kamelien varjot ja tuulenpuhaltamat käärmekuviot. Aallot.

Odotan kesää, parvekkeella on kuuma. Sisällä parvekkeenovesta puhaltava ilmavirta tuntuu liian viileältä ja viiltää hermopäätteitä ärsyyntyneessä jalkaterässä. Kylmää vasten tyksyttää kuuma pyörre. Siityäkö takaisin ulos ultraviolettivaurioittamaan ihon elastaanisäikeitä? En oikein tiedä, muista, ymmärrä, mitä ihmisille sanotaan, miten heidän kansaan oletetaan oltavan.

Alan kadottaa toivon. Gretkowska kirjoittaa siitä aika viiltävästi:

Itse asiassa toivokin on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia kreikkalais-roomalainen ja kristillinen maailma olivat. Pandoran lippaasta putkahtaneesta toivosta tuli ihmiskuntaa kiusaava rutto. Kristinuskolle taas, kenties siksi että sillon niin vahva taipumus marttyriuteen, ihmisiä kiusaava toivo on hyve. (Manuela Gretkowska, Metafyysinen kabaree, suom. Tapani Kärkkäinen, s. 31.)

Enpä tiedä. Mutta huomaan, miten vaikeaksi toivon menettäminen tekee kommunikaation silloin jos pitäisi käsitellä muutakin kuin aivan arkisia asioita. Ne käsittelen ja kestän varsin hyvin. (Jos liikkumisasioita ei lasketa.) Mutta kaikki suunnitelmat ja päämäärien asettamiset tuntuvat jotenkin illuusioilta verrattuna parvekkeeseen, huvipuistosta kuuluviin kiljaisuihin, ultraviolettivioituksiin Short Yellow Tabascon lehdissä. Käärmepyörteeseen päkiässä. Hiljaisuuteen, alistumiseen sille, mikä on.

Koetan nimetä tätä kesäksi enkä onnistu. Mutta onnistun sentään nimeämään tämän iltapäiväksi.

Vieraus

Nyt kun olen onnistunut taas innokkaasti tanssien turiloimaan vasemman jalan astumiskelvottomaksi (ja matkaan lähtemiseen on viikko aikaa, mitähän vuoristopoluista tulee?), makaan sängyssä jalka kylmäkohohoidossa, pyydän yrttiteetä ja suolatikkuja sänkyyn (suolatikut ovat LOHTURUOKAA melkein parhaimmillaan, ainoastaan pakasteherneet ja kuivahtanut jälkiuunileipä pieksävät ne) ja luen vessaanontumismatkalta mukaan kaapattua s-ryhmän asiakasomistajalehteä. Lehti jurppii, tai ehkä se on jalka, ja heijastan sen vain lehteen.

Joka tapauksessa lehdessä on mainos ABC-liikenneasemien äitienpäivän noutopöydästä. Kuva on jotenkin täysin absurdi. Yhdistän äitienpäivän kiireettömyyteen ja siihen, että koska äiti saa valita, musiikkiakaan ei soiteta. Täysin mahdotonta jotenkin kuvitella se kaikki huoltoasemalle, jossa on rumat ikkunanäkymät ja kaiken maailman jalat haralla lampsivia viiksiukkoja. Koska huoltoasema on myös se paikka, jossa olen nähnyt äitiä ahdisteltavan seksuaalisesti, pidän niitä edelleen jokseenkin naisvihamielisinä paikkoina. (Puhumattakaan siitä, että asemat on suunniteltu autoilijoiden tarpeita silmälläpitäen; jos on jotain, mihin en osaa identifioitua, niin yksityisautoilijuus. Minusta autolla matkustaminen on kurjaa ja sen ajaminen vielä hirvittävämpää.) Ajatus siitä, että joku vietäisiin sinne äitienpäivälounaalle, tuntuu melkein loukkaavalta.

Ja silti: varmasti on ihmisiä, joiden intuitiot osoittavat päinvastaiseen suuntaan. Eikä se ole vakavaa.

Huoltoasema on sikäli mielenkiintoinen paikka, että sen kohdalla tajuaa hyvin selkeästi kohderyhmään kuulumattomuutensa. Niillä tulee piipahdettua oikeastaan vain silloin kun muuttaa ja vuokrapakettiauto on tankattava. Aseman webbisivukin hämmentää. Sisäänheittosivun kuvasta tulee mieleen kristillisten lahkojen esitteet. (Maanantaina minut pysäytettiin, kun olin tarpomassa hammaslääkäriin, ja sain tällaisen ryhmän esitteen. Kannessa oli vähän ABC:mäinen kuva, paitsi että äidin paikalla oli vain valkoista. Puuttuuko  taivaallisesta perheestä jotain, kysyi esite. Eikö äiti nyt puutu tästä? Teki mieli vastata, että ihan yhtä hyvin niiltä voi puuttua kissoja tai kasveja tai arvostelukykyä. Tai toinen isä, valkoisen aukon muodosta päätellen hevaritukkainen isä.)

(Itse asiassa autoihin liittyy kyllä minustakin yksi kiva asia, nimittäin pesutunneliin ajaminen. Lapsena pyörivien harjojen seuraaminen tuntui tajuttoman jännittävältä, jopa niin jännittävältä, että autonsisuksen hajun kuvottavuuden unohti pieneksi hetkeksi.)

(Onkohan niitä enää?)

Nyt oikeastaan kaikki muu paitsi yksi essee on paketissa. Saan kyllä esseenkin tehtyä, etenkin nyt kun jalkaa on lepuutettava. (Olen käärinyt jalan keräkaaliin ja kiinnittänyt kaalikääreen vetämällä villasukan koko komeuden päälle. Koirasta oli jonkin verran vaivaa - se vainusi kaalin ja halusi syödä sen, ja tökki kipeää jalkaa kuonollaan, kunnen ärähdin.)

Yhteen kirjoista minulla on aivan yhtä suuri vieraus kuin ABC-asemaankin. En vain voi ymmärtää, miksi kristinuskossa ajatellaan ihmisissä olevan pahuutta. Ellei sitten sitä kautta, että siitä syntyvä kauhistus on hyvä lähtökohta sen anteeksisaamisen ajatuksestakin veteläksi menemiselle. Ymmärrän kyllä huonot ratkaisut ja sen, että ne vahingoittavat toisia, ja että silloin voi olla vaikeaa olla ja sietää itseään, koska on ollut niin lyhytnäköinen, huono ja tyhmä. (Minun on nytkin vaikeaa sietää itseäni, kun olen ollut niin tyhmä, että olen onnistunut turiloimaan jalan näin vähän ennen lähtöä. Se juili viikko sitten myös, miksi ihmeessä en odottanut Italiaan asti riehumista ja vaikka vain vesijuossut siihen asti?) Mutta että se kertoisi pahuudesta itsessä tai toisissa. Ei, en minä oikein onnistu sitä ymmärtämään. Eikä silti kuvani ihmisistä ole kovin hääppöinen tai ihannoiva. En vain usko niin ehdottomaan kahtiajakoon. En hyväksy läheskään kaikkea, minkä ihmiset ovat tehneet ja tekevät, suutun tuon tuosta itselleni jostain asiasta.... ja silti, en osaa mitenkään ymmärtää, miten se olisi pahuutta jossain tekojen takana, motiivien takana, jossain ytimessä. (Itse asiassa siihen ytimeenkään on aika vaikeaa uskoa.) Ja jotain tarkoituksellista, ei vain itsekkyyttä vaan julmuutta.

Nyt käyn nukkumaan, koska en enää näytä valveillakaan pysyvän.

Itkuisuus ja tuhovietti

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Riekaleista

Koetan tarttua toimiin edes hetkeksi. Jospa vaikka asiat selkiytyisivät, kun kukkaruukuista kuopsuttaa pois vanhaa multaa ja sulloo uutta tilalle. Nostelen matkalaukuista tursunnutta kamaa hyllynreunoille ja ahdistun siitä, että kahden ja puolen kuukauden päästä ne pitää taas pakata ja raahautua jonnekin. Stressiä taitaa olla jonkin verran, koska herään itkuisena ja haluaisin vain sulkea silmät ja kadota. Tai haluan kotiin, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Voi luoja, ajattelen peittojen välissä, olen takaisin Autiossa maassa. Elämä kiertää kehää, siltä tuntuu. Kierros kierrokselta jaksaa suhtautua kärsivällisemmin ja vähemmän dramaattisesti siihen, miten sattuu, mutta toisaalta - tuntee jo pientä epäuskoa sen suhteen, kannattaako edes yrittää tehdä mitään asioiden eteen, koska kaikki joka tapauksessa rapautuu taas muutamassa vuodessa. Muistikuvissa asunnot tuntuvat valoisilta ja avarilta tai ainakin jollakin tapaa sadunomaisilta, on aikaa istua ja tuntea iltapäivän solahtavan kehoon, voi kävellä kadulla ja tuntea siitä ilon, tai vaikka juosta jäätä kilpaa laivan kanssa. Miten tämä asunto voi olla näin hämärä, miksi jäällä käveleminen ei tunnu paljon miltään? Miksi ihmiset tuntuvat sijaitsevan kilometrien päässä ja näyttävät kaikki niin määräisiltä ja suunnitelmallisilta ja kiireisiltä, ettei osaa kuin ujosti pyöritellä jalkateriään ja miettiä, miten tuonne sujahdetaan.

Etenevätkö tapahtumat kohti veitsenterän havahtuneisuutta ja ylevää hetkien estetiikkaa vai kohti turvallista, käsitettävää ja helpostisanallistettavaa, jossa toisaalta tuntee vankilaklaustrofobiaa ja kaulapantainhoa? Vai jääkö elämä junnaamaan kummalliseen välitilaan, venyneeseen kodittomuuteen, joka ei kuitenkaan täytä onnettomuuden tuntomerkkejä? Miten on, asunko kahden ja puolen kuukauden kuluttua takaisin Kallion yksiössä? Asunko yksin vai asuuko joku kanssani?

Tuleeko niitäkin päiviä, jolloin tunnistan pääskyset taivaalla ja ilo kirkuu sisälläni krookuksia ja viettäviä katuja ja seinänhajua ja jalat vievät vahvasti johonkin suuntaan? Osaanko ajatella, ettei siinä ole kyse mistään pelottavasta?

Tietävätkö muut, mitä elämältään haluavat, nyt tai ylipäänsä? Minä en ainakaan tiedä. Jokainen suunta tuntuu pelottavalta, ja reagoin kuten kauhujen talossa, jähmettyen paikalleni.

On paras alkaa mullanvaihtoon, kun pää pyörittää näin mittavia ja synkeitä skenaarioita.

Niihin johtavat ainakin nämä seikat: Olen huolestunut siitä, kestääkö kehoni hierojantyötä siinä mittakaavassa, että voisin ajatella sitä pääasiallisena tulonlähteenäni. Pompsun työ, johon hän on aiemmin vaikuttanut tyytyväiseltä, on paljastunut osittain aika painajaismaiseksi ja saan kuulla hänen arpovan, kuinka kauan hän sitä jaksaa. Pompsu haluaisi jatkaa komuuniasumista. Fauni ei vaikuta kommuuniasumisesta kiinnostuneelta tai semmoisen kuvan olen ainakin saanut (hänestä ei aina ota selkoa). En tiedä, miten haluaisin itse asua paitsi että en ainakaan halua taas ravata kahden asunnon väliä. Enkä tiedä, mitä työtä tekisin. En löydä työpaikkailmoituksista mitään järkevää. Intian-matka on syönyt varallisuuteni. Brasilian-matka syö loputkin varat. Siskon koira tulee tänne kokeilemaan, josko se osaisi asua meidän laumassamme. Paitsi että mikähän se meidän laumamme oikein on... tuntuu raskaalta palata kotiin, koska nyt pitäisi revetä jotenkin kahden ihmisen välille. Matkalla oli helppoa: oli vain yksi ihminen, jonka läheisyydentarpeita tyydytti. Nyt äkkiä näitä ihmisiä on kaksi ja huomaan taas luiskahtaneeni vanhoihin pelkoihin siitä, etten jaksa, kykene, pysty, että vain loukkaan ja satutan kaiken aikaa. (Pelkään tietysti samoja asioita parisuhteessa, mutta kolmiosuhteessa vastuut ja niiden mukana pelot tuplaantuvat ja onnistumismahdollisuudet tuntuvat puolittuvan!) Huomaan odottavani kylvöaikaa ja Annalan peltoa, joka on maailman ainoita paikkoja, joissa toimimisessa on selvät sävelet, ja sitten samaan aikaan pelkään, ettei minusta ole ehkä sielläkään kylvämään, kitkemään, harventamaan, että olen vain niin rikki ja kivulias, että kaikki menee päin persettä.

Entäs sitten, koetan sanoa itselleni, kaikki saa mennä päin persettä. Niinhän elämässä aina välillä käy.

Kommuunikokeilu on verottanut kasvistoani raskaalla kädellä. Italianjasmiini, kaikki tuoksupelakuut ja rahapuu ovat menehtyneet. Olen niin väsynyt, etten jaksa oikein edes surra moista.

Olen lukenut lentokoneessa saksankielistä lehteä ja repinyt siitä talteen pienen jutun kasvien kevätkukinnoista eri puolilla eteläisempää Eurooppaa. Nyt levitän leikkeen pöydälle, silmäilen sitä ja ihmettelen, miksi olen korjannut talteen sen sisältämän informaation. Lentokoneessa olen vielä hahmottanut horisonttini kauemmaksi, olen hahmottanut kotiinpaluun mahdolliset kurtut mutta nähnyt niiden ylitse, ajatellut huolimattomasti, että ainahan asiat järjestyvät. Ikään kuin niitä ei pitäisi järjestellä.

Pahinta on, etten oikein edes pysty hahmottamaan, minkä tarkalleen odotan romauttavan taivaan niskaan.

Se tuntuu vähän huvittavalta. Huvittavasta käsin taas on helppoa nimetä tilanne riekaleiseksi. Voi riekaleisuutta. Silloin kun vielä asuin eksän kanssa ja tärähdin riekalevyöhykkeen kurimuksiin, hän ei voinut juuri mitenkään käsittää, mikä ihme minua risoi. (Risominen on sana, jota en itse mielellään käytä, mutta hän puhui nimenomaan risomisesta.) Kaikkihan oli hyvin. Paitsi ettei se aina siltä tunnu... ei silloin kun hahmottaa hetkeksi elämänsä melko kaiuttomaksi putkeksi, joka on putki juuri siksi että kerralla voi tehdä vain yhden valinnan ja ne toiset mahdollisuudet lipuvat iäksi ohi, ja silloinkin harvoin kun niitä joskus tarjoillaan uudemman kerran, tajuaa taas niiden ainutkertaisuuden ja niihin sisältyvät kohtalonomaisuuden riskit ja se kaikki saattaa tuntua niin halvaannuttavalta että silkkaa kauhuaan typistyy ja tarttuu mieluummin johonkin aivan muuhun, nonsensikaaliseen rallattamiseen tai peppipitkätossusukkiin tai uskomuksiin, joille arvaa tuhahtavansa jo kuukauden päästä. (Uskomukset ovat työkaluja. Tuskin universaalityökaluja löytyykään...)

Ei, ei voida olettaa minun tietävän, mitä tahdon. Ei kaiken aikaa. Ei enimmäkseenkään.

Tahdon sen tuolin omenapuiden alla. Tai edes parvekkeen chileille. Tai ainakin viltin puistoon.

Tahdon kylvää kurpitsoita.

Vain joskus harvoin tahto leikkaantuu esiin vellovasta massasta ja silloinkin se tuntuu miltei pakkomielteeltä, ja vaikka sen taakse järjestyy ongelmitta, kantaa sitä painopisteensä yläpuolella, siinä on silti jotain avaruusmuukalaismaista, siinä selkeydessä. Tahtominen on katastrofi, tahtomattomuus on katastrofi, katastrofia on yhtäkaikkinen epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi keksii tehdä, samoin varmuus siitä, että tahtoo näin ja näin seurauksista välittämättä. Suljen silmät, hämärtyy. En ole ehtinyt vesijuoksemaan, vaikka ajattelin mennä. Muistan välähdyksenomaisesti teepaidan, jonka näin Hyderabadissa. "Life without a cause is life without effects."

Mistä tämä väsymys tulee? Kauanko se kestää?

Torstaiaamuksi on siivottava lattioita koska vieraaseen paikkaan tuotu koira voi protestoida pissien. Niin ne muutkin täällä aluksi tekivät, vaikka periaatteessa sisäsiistejä ovatkin.

Kipupuhetta

En ole oikein jaksanut kirjoittaa. Kaikki ei ole sujunut hyvin. Tai mikä on hyvin, en koe olevani ollenkaan varma siitä, mitä hyvin tarkoittaa. En laajemmin. Mutta kipu on palannut, sitä on vaikeaa mieltää hyväksi, vaikka hahmotan siihen liittyvää oppimista. Opin ottamaan kivulle tilaa, opin odottamaan, muistan äkisti aiempia kipuja, jotka nekin tuntuivat ikuisuuteen saakka venyviltä, samat hätäiset ajatukset viidentoista, kahdenkymmenen, kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen ikäisenä. Kävelenkö enää ikinä normaalisti? Ja aina olen kävellyt, aiemminkin. Jossakin vaiheessa turvotus on laskenyt. Ilo on palannut.

Odotan. Sairaslomaa kirjoitetaan lisää viikko kerrallaan. Välillä koetan töitä kahden päivän ajan, heti pääsiäisen jälkeen, mutta kivut provosoituvat ja palaan lepoon. Huomenna menen tapaamaan erikoislääkäriä, joka asuu toisella paikkakunnalla. Häntä on suositeltu, hän ymmärtää lantion alueen kivuista enemmän kuin erikoislääkärit tässä lähellä. (Äitiä kiukuttaa se, etten käy samalla erikoislääkärillä kuin hän, hänellä on nyt jalka murtunut ja hän on käynyt tuossa kilometrin päässä ja nuori mies on ollut niin reipas ja mukava lääkäri. Sanon puhelimessa vaisusti, että mutta kun tämä lääkäri jolle menen nimenomaan kannattaa omaehtoista kuntouttavaa otetta ja on erikoistunut juuri tämänlaisiin kipuihin kuin minulla on.) Matkustan junalla. En oikein pysty istumaan, ehkä sitten seison junan eteisessä puoli tuntia koettaen jakaa painoa tasaisesti kipeille risti-suoliluunivelille.

Äidin jalka murtuu Kanarian saarilla, he ovat siellä isän kanssa kahden. Hotelli on vuorilla, koska siellä on hyviä kävelyreittejä. Koska hotelli on vuorilla, pyörätuolin kanssa ei pääse juuri mihinkään. Isä alkaa läähättää raskaasti heti koettaessaan työntää äitiä mäkisessä maastossa. Äiti pitää huolen, ettei isä ole kuuloetäisyydellä sanoessaan pelänneensä, että isä saa taas sydänkohtauksen. Äiti istuu uima-altaalla villatakissa ja jalka kipsissä ja häntä itkettää. Kun hän kompuroi aamulla vessaan sauvoilla, hänestä tuntuu, ettei hän enää jaksa ikinä nousta vessanpytyltä ylös. Entäs siellä, äiti kysyy. No, mitäs tässä, sanon. Vuoristorataa.

En jaksa kirjoittaa, koska tiedän, miten pitkästyttävää on kuunnella lueteltuja oireita, jos ne toistuvat päivästä toiseen. Ja miten julmalta tuntuu pitkästyä toisen tragediaa kuunnellessa. Ja että yhtäkaikkisesti niin tapahtuu jossakin vaiheessa oireiden sahatessa eestaas ja tilanteen pitkittyessä. Miten väsyttävää on, kun jonkun kuulumiset niveltyvät, luutuvat ja kramppaavat. Ei ideoita, ei matkoja, ei ihmissuhteita, vain keho, joka imee kaiken huomion itseensä. Olen itsekin kyllästynyt siihen, miten kipu vuoroin hellittää, vuoroin kiertyy kääminä suoliluun harjanteiden alle lantion takapuolella. Koetan kävellä kevätpäivissä. Jaksan hyvin vartin, sattuu vain hivenen, sitten äkkiä kipu jyrskäyttää lantion takapuolelta sisään ja melkein lopettaa hengittämisen ja katselen ylämäkeen ja mietin, että voi luoja, miten ihmeessä pääsen kotiin saakka takaisin.

Pahinta on se, ettei tarkalleen tiedä, mistä on kyse. On monia tiloja, jotka tuottavat hyvin samankaltaisen oireiston. Harjoite, joka auttaa toiseen tilaan, saattaa pahentaa toista. Ehkä olen osallistunut nykyisiin kipuihini venyttelemällä pakaralihaksia. Haluan tietää, mikä on sallittua ja mikä ei. Keho itse on hyvin selkeä vain muutaman seikan suhteen: istumista se ei siedä, eikä jalat koukussa makaamista, eikä kumartumista eteenpäin. Jos yritän jotakin näistä, pakaralihakset alkavat krampata eivätkä meinaa lopettaa, ei ennen kuin koetan DonTignyn si-nivelten itsemobilisointia ja itsetraktiota. Mutta jostakin tulee kipua viiveellä, eikä siihen tunnu auttavan mikään. Ehkä nivelessä on tulehdus. Koetan malttaa mieleni. Lääkäriaika on jo huomenna.

Löydän itsestäni ikäviä, naurettavia puolia. Tai ehkä ne ovat inhimillisiä, ja niistä pitäisi olla kiitollinen siinä missä kaikesta muustakin. Esimerkiksi huomaan tulevani epätoivoiseksi, kun kipu vain jatkuu. Huomaan miettiväni synkeästi, että näinköhän voin ikinä tehdä hierojantyötä, josta pidän enemmän kuin aiemmin kokeilemistani töistä. Tai että on ihan naurettavaa, että kouluttaudun noin fyysiseen, seisaaltaan tehtävään ammattiin, kun kuitenkin alaraajat ovat selvästi heikoin kohtani kaikkine kummallisine repeämineen, liikanivelineen ja tulehduksineen vuosien saatossa. (Mutta kuvittelin, että ne olisivat jo ohitse.) Ja sitten löydän itsestäni senkin ärsyttävän piirteen, että panikoin sen takia, että ehkä en nyt sitten pysty käymään koulua loppuun aikataulussa. Teen opinnäytetyötä ja mietin, tarvitsenko sitä yhtään mihinkään. On nimittäin selvää, että jos koulu vaatii minua tekemään myöhemmin työssäoppimisjakson uudestaan, koska olen ollut niin pitkään sairaslomalla sen aikana, en kyllä aio lähteä siihen leikkiin ollenkaan. Koulutukseni on kuitenkin näyttötutkintoon valmistava koulutus. Jos työssäoppimisjaksoa ei hyväksytä sellaisena kuin terveyteni nyt antaa sille myöten, aion käydä suorittamassa yhden jäljelläolevan näytön erikseen. Kyllä minä nimittäin töissä ehdin käydä myöhemminkin, eikä työssäoppiminen lopu koulun loppuun. Trimmaan opinnäytettä ja ajattelen, että voi luoja, tässä minä nyt sitten teen esitelmää, josta en tiedä, pystynkö ikinä pitämään sitä. Onko sen niin väliä. On sillä sen kannalta, että en voi oikein istua. Istun satulatuolissa hetken mutta aika pian on noustava. Koetan tehdä hommia makuulla, siinä kipeytyy hartiarengas ja niska. Hankalaa.

Mutta en voi tietää, miten käy, joten teen joka tapauksessa opinnäytetyötä ohjeistuksen mukaan. Kai sitä voisi kutsua toiveikkuuden säilyttämiseksi. Ainakin jossain ulkokohtaisessa mielessä.

Koska toivoni heiluu, kiinnitän katseeni tuon tuosta kesäkuun alkuun. Silloin matkustamme kolmistaan Kreikkaan. Tarkoituksena on vaellella saarilla. Nyt on vaikeaa kuvitella mitään vaeltamista. Mutta hätätapauksessa voin lekotella rannalla ja imeksiä passionmargaritoja, ajattelen uhmakkaasti. Sellaista lomaa en ole vielä ikinä osannutkaan pitää. Joskus olen kuvitellut, että tänään on lepopäivä, jolloin makaamme rannalla, mutta Vompsukin on oppinut sen, että ennen lepäämistä saatan, kuinka ollakaan, haluta vuorille aamukävelylle, joka sitten jotenkin venyy iltaviiteen saakka, eikä mukana tietenkään ole eväitä eikä rahaa ulkona syömiseen. "Lepopäivä rannalla on pahinta, mitä voi sanoa... silloin tietää, että on edessä valtava päivämarssi ilman syömistä ja kannattaa tankata iso aamupala", selvittää Vompsu käsitteitä Faunille. Kahden kesken Vompsu sanoo, ettei hän kyllä jouda makaamaan rannalla, joten sikäli on hyvä, että Fauni on mukana. Fauni osaa lötkötellä paremmin. Vaikka en kyllä usko, että kukaan nyt saarilla vapaaehtoisesti olisi paikoillaan, jos vain jalat kantavat. En osaa kuvitella rannalla makoilua muuten kuin lähes halvaantuneena. Ajattelen itsekseni, että eiköhän Faunikin lähde kävelylle, ja hyvä niin. Kiusaannuttavammalta tuntuisi, jos tuntisi itsensä riippakiveksi, jota pitää paapoa ja jonka kanssa ei voi oikein tehdä mitään. Se ajatus tulee nopeammin kuin hahmotan sen tulemista, se vain on.

Saapa nähdä, mitä matkasta tulee. Sekin riippuu nyt ensisijaisesti lantiostani. Retkeilyä vai könöttämistä. Vuoristonäkymiä vai pilatesta rannalla. (En osaa kuvitella vain makaavani.)

Äidin ja isän matkalla Kanarialla isä peruuttaa kaikki retkiosallistumisensa äidin katkaistua jalkansa. Mene sinä vaan, sanoo äiti, mutta isä on vähintään yhtä itsepäinen ja jää hotelliin äidin kanssa. Äiti on siitä vihainen ja sanoo puhelimessa, ettei kestä itseään, kun saa tämmöistä aikaan. Tunnistan moodin itsestäni, mutta en halua omaksua sitä automaattisesti enkä halua äidinkään omaksuvan sitä noin automaattisesti. Ehkä isä ei halua mennä yksinään, ehdotan. (Vanhempani eivät ole tottuneet matkustamaan yksin.) Tai ehkä isä haluaa olla sinun kanssa enemmän kuin katsella nähtävyyksiä. Äiti kuulostaa kyllästyneeltä eikä pidä siitä, että konfrontoin ja ehdotan toisenlaista tulkintaa kuin isän nyhjääminen. Ehkä isä ei ymmärrä sitä, miten paljon helpompi on olla yksin sairaana, ajattelen. Ehkä hän ajattelee auttavansa...

Isä kuulostaa ilahtuneelta äidin jalan murruttua. Isästä äidille tekee hyvää vähän rauhoittua, pysähtyä ja miettiä elämää.

Huomaan että minussa on sama ilahtuminen nyt kun joudun taas pysähtymään. En pidä kivusta, tietenkään, mutta jokin minussa pitää siitä, että kaikki on taas hyvin epävarmaa ja auki, että on edettävä päivä kerrallaan ja kuulosteltava tuntuja, ettei voi vain ryskyttää eteenpäin puoliautomaattisesti ja melkein läähättäen. Koulu on sujunut niin pusertaen, että sen puristuksen hellittämistä ei voi olla tervehtimättä ilolla. Nyt kun seison sen ulkopuolella, hahmotan selvästi tilan ahtauden. Puistattaa. Toisilla on turvallinen olo, kun heitä puristetaan kaikkialta, toisilla ei. Minä koen puristuksen helpommin inhona ja äkäisyytenä. Pidän enemmän elämän avautumisesta, totaalisesta epävarmuudesta. Siitä on apua tällaisina hetkinä, kun olo on fyysisesti kurja.

Nyt kaikki totisesti on epävarmaa. En tiedä, selviänkö omin jaloin takaisin puolen tunnin kävelyretkeltä. Varmuuden vuoksi seuraan raitiovaunun reittejä ja pidän matkakorttia taskussa. Vompsu miettii, muuttaako kesäksi muualle. Tai syksyksi. Olen luvannut prepata häntä hierojan tutkinnon suorittamisessa. Se on ihan loistavaa. Vompsun ei tarvitse ahtautua kouluun, mutta silti hän voi suorittaa tutkinnon. Ja minä saan samalla kerrata kaiken lukemani ja kuulemani Vompsua prepatessa, mikä on äärimmäisen hyödyllistä. Harjoitushierottavia taatusti riittää. Ehkä minunkin pakarani ja reiteni tässä vielä kuntoutuvat hyvinkin, jos niillä harjoitellaan pari kertaa viikossa. En tiedä, milloin pystyn taas normaaliin elämään. En tiedä edes, mikä näitä helvetillisiä kipuja tuottaa. En tiedä, miten asun parin kuukauden kuluttua. Ja niin edelleen. On pysähdyttävä tähän epävarmuuteen, tunnettava siinä kohiseva muutos. Vielä äsken näytti siltä, että minulla on kesäksi Kreikan jälkeen työpaikka, mutta en enää tiedä, olenko siinä kunnossa, että pystyn ottamaan sen vastaan.

Muutamana päivänä on ollut hyvin keväistä. Rastaat hyppelehtivät, kasvitieteellisessä kukkii talventähti ja virvalilja, unkarilainen sinivuokko lopetti jo. Silmut paisuvat. Lumikinoksista on tullut lutakko, jossa sinisorsapari kylpee. Veden alla ruoho haukkoo henkeään. Löydän kuolleen ja revityn rastaan. Sen luut punaisen lihan lomassa törröttävät ohuina ja voimakkaina. Aurinko on kuivattanut kudoksen pinnan mattapintaiseksi ja kiristäväksi kalvoksi. Ystävän syntymäpäiväjuhlilla oleminen on hankalaa, kun ei pysty istumaan ja asunto on pieni ja ihmisiä paljon. Makaan sängyllä muiden takkien päällä. Jossakin vaiheessa kivut pakottavat kotiin.

En tiedä lainkaan, mitä odottaa. Paitsi seuraavaa aaltoa, joka pyyhkäisee ylitse, työntää irtokiveä ja simpukkaa ropisevat kyntensä ristiluun molemmin puolin, turvottaa ristiluulle lampaanhännän, saa haukkomaan henkeä. Nyt ei ole hätää, on päivä, olen yksin, lääkäri on huomenna jo. Ei ole ketään, jonka huolestunut ilme saisi palan nousemaan kurkkuun. Yksin kipu on helpompi kestää, siihen suhtautuu jotenkin vihaisemmin, koska ei ole muuta mahdollisuutta kuin ponnistaa sitä vasten.

Nainen, jota hieroin koulun klinikalla, oli jo vanha. Hänellä oli täsmälleen samat oireet kuin minulla nyt. Seisoin siinä vieressä, sivelin, jälkeenpäin asetin kylmäpussin ristiluun päälle, näytin opettajalle lanneselkäkalvon paksuuntunut, röpyliäiset ja kipeät osuudet, keskustelimme fascian supistumisesta, ja jokin minussa sen kaiken ammatillisuuteen ponnistamisen takana ajatteli: en ymmärrä tätä, mikä tämä on, miksi juuri tämä nainen, ei hänen ryhdissään ole mitään tätä provosoivaa, mistä tämä tulee, mitä ovat nämä kivut, miksi kudos reagoi näin, millaista olisi elää tämän kaiken kanssa, millaista on jos ei voi istua eikä kumartua eteenpäin, miten elämä sujuu näiden kipujen kanssa, mitä oikein pystyy edes tekemään. Minä olen vähän voimistellut lattialla ja venyttänyt ja taaksetaivutus helpottaa, sanoo nainen. Olen yrittänyt lukea, mutta se on vaikeaa kivun takia. Sitten yritän kunnostaa huonekaluja, mutta siitä ristiselkä aina kipeytyy. Mutta joka päivä on vähän voimisteltava, ei voi vain jäädä makamaan kipuun. Rohkaisen häntä eteenpäin ja nyt koetan rohkaista itseäni, ja joinain päivinä se on helpompaa kuin toisina.

Joinakin päivinä joudun lainaamaan toisilta toiveikkuutta. Niinä päivinä minua itkettää. Ei siksi, että se. mikä tapahtuu, olisi väärin tai kamalaa. Tällaista tapahtuu kaikkialla maailmassa ja jokainen meistä saa kai osuutensa tällaisesta, vaikka kuinka koettaisi pitää itsensä terveenä. Eikä siksi, että kipu olisi sietämätöntä. Enimmäkseen minun ei edes tee mieli huutaa. Pahinta on se, että hetkittäin tuntuu, ettei se, mitä tässä ja nyt tapahtuu, mitenkään enää jaksa kiinnostaa itseä. Että kun huomaa toisten haluavan uskoa vankasti, että tilanne etenee johonkin suuntaan, se törmää itsessä vain tympeään entäs sitten -toteamukseen. Se on jotenkin niin kauhea asenne, ettei sitä osaa olla parkumatta hetken.

Alan taas unohtaa, miltä tuntuu kivuttomuus. Sitäkin huolestuttavampaa on, että unohdan hetkittäin, miltä tuntuu toiveikkuus.