Vääränmuotoinen palikka

Jos aikuisena kokeekin olevansa vääränmuotoinen palikka Kela-asioidessa tai työkkäriasioidessa, mutta oikeastaan harvemmin muuten, niin nuorena sitä kyllä koki ihan jatkuvasti. 

Vanhempani tulivat tapaninpäivänä käymään. Kuuntelin, miten Vompsu jutteli heidän kanssaan teini-iästäni. Äiti kertoi koko suvun naisten pohtineen yhdessä, missä oli vika, kun minulla ei tietyssä iässä edelleenkään ollut poikaystävää. He olivat pohtineet sitäkin, olinko ehkä lesbo. Tuollaisesta kokouksesta en onneksi siinä iässä tiennyt mitään, vaikka tietysti nämä toiveet tai suorastaan vaatimukset tihkuivatkin läpi monissa yksittäisissä vaivaannuttavissa kommunikaatioissa. Oli myös epäluuloa sen suhteen, että on joku, mutten vain kerro. Tuntui aika tuskaisalta yrittää vääntää rautalangasta suvun vanhemmille naisille, että ei, kyllä minua kiinnostaisi, mutta etten vain kelpaa kellekään. Se tuntui todella kipeältä, vaikka kuinka olin päättänyt lapsena, ettei minua jallitettaisi siihen, tähän tai tuohon koiranhommaan vetoamalla siihen, etten kelpaa, jos en taivu noihin juttuihin. (Mm. siivoaminen.) 

Siinä kuunnellessa muistin taas äkkiä tarkasti, miltä se tuntui. Kammottavalta. Kaikkia muita tunnuttiin kosiskeltavan, oli halailuja ja pussailuja ja tapaamisia ja kiinnostuksen ilmaisuja. Ja itse elin täysin autiomaassa. 

Tai ainakin niin sen koin. Minua kyllä lähestyttiin pari kertaa, mutta mokasin ne pahasti. Ensisuudelmassa yllätyin siitä limaisesta, kaljanmakuisesta kielestä ja säikähdin niin, että puraisin kieltä ennen kuin ehdin edes tajuta. Ja samoin kävi, kun joku koetti takamustani toisen kerran - käännyin ympäri ja löin poikaa niin lujaa kasvoihin, että hän lensi päin seinää ja valui sitä pitkin alas. Käsi oli kipeä useamman päivän mutta yritin lohduttautua sillä, että poika ei selvästi ollut tehnyt kirjallisia töitään eli lukenut Desmond Morrisia, jonka lähetymisen vaiheissa takapuoleen koskeminen ei suinkaan tullut ensimmäisenä kosketuksena. (Edelleenkin inhoan sitä, jos minua kohdellaan kuin jotain lipastoa, jonka voi vain nostaa ja siirtää paikasta a paikkaan b. Sen takia en ole pystynyt kontakti-improvisaatiooon. Siinä ei kysytä lupaa. Ja tavanomainen mies vie valssissa -konstruktio on sekin kyllä aika kauhea, ja vaatii vähintään vastoinhangoittelua.) Sitten kun lopulta sain ensimmäisen poikaystäväni, hän jotenkin meni sekaisin siitä, että pyysin häntä makaamaan myös yksinäisen ystäväni kanssa. Hän hakkasi minut ihan kunnolla, ei siinä samoin tein, kyllä seksi jonkun muun kanssa hänelle kelpasi, mutta aika pian sen jälkeen, kun sanoin ei jollekin hänen perversiolleen. Siihen loppui sekin juttu parin viikon tapailemisen jälkeen. 

Ja koska sitten muistinkin jo ensimmäisen avoliittoni, silloin opiskelin yliopistossa, näin viime yönä painajaista taas siitä kumppanista. En olisi ikinä alkanut siihen suhteeseen, jos olisin osannut kuvitella, että voisin saada suhteen jonkun muunkin kanssa, mutta enhän minä semmoista osannut kuvitella, sillä historialla. Näen tuosta kumppanista tosiaan edelleen painajaisia, ne eivät olleet helpot puolitoista vuotta, ja pääsin niistä edes jotenkin yli saadessani tietää hänen eksältään tämän käyneen pitkän psykoterapian sen heidän suhteensa jälkeen edes jotenkin paikkaantuakseen. Seuraava liitto oli jo paljon parempi ja olisi varmaan voinut kestääkin, jos olisin tullut toisenlaisesta taustasta. En oikein osannut suhtautua siihen, että silloinen puoliso halveksi vanhempiani niin selvästi. Hänelle maailma jakautui noina vuosina koviin tyyppeihin ja luusereihin, ja oli aivan selvää, kumpaan peruskoulupohjalta elämänsä eläneet, kiltit ja viinaan koskemattomat vanhempani edustivat. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyssä mielessä hänestä minäkin taisin olla vähän turhan luuseripiirteinen kaikkine uratavoitteettomuuksineni. Ja pysyin uskollisensa itselleni ja lähdin. (Ei se tuntunut näin yksinkertaiselta, mutta luulen, että pohjimmiltaan tästä oli kyse: luokkaerosta, toiveiden ja tavoitteiden, maailmankuvan erosta.) 

Tunsin siinä istuessani ja kuunnellessani tyytyväisyyttä siitä, että Vompsu keskustelee vanhempieni kanssa eikä halveksu heitä. Toki hän tietää, että nämä ovat mahdottomia, ja että minä olen myös mahdoton, mutta hän tietää olevansa itsekin mahdoton, samoin kuin perheensä - ylipäänsä, että kaikki tässä maailmassa ovat omilla tavoillaan mahdottomia. Kaikki yrittävät parhaansa, vaikka ovat vääränmuotoisia palikoita. 

Palikkuus vaan saa erilaisia muotoja eri ihmisillä. 

Isoäitini, jotka olivat niin huolissaan siitä, etten alkanut deittailla heidän mielestään oikeana ajankohtana, eivät onnistuneet järjestämään elämiään kovinkaan hyvin, vaikka kuinka etenivät normaalisti. Heillä oli aika nopeasti kelvottomat aviomiehet ja kakaroita pyörimässä jaloissa ja sitten vain kakarat ilman aviomiehiä. Silti he vielä vanhoinakin kähersivät ja värjäsivät hiuksiaan, koettivat näyttää nuorekkailta ja niin edelleen. Heille oli tärkeää näyttää sieviltä ja tavoitelluilta. Samoin kuin äidilleni, joka onnistui pitämään aviomiehensä. 

Kuunnellessani Vompsua ja vanhempiani mietin, että varmasti minullekin olisi ollut noina tiettyinä vuosina tärkeää, että joku olisi nähnyt minut tavoiteltavana, mutta mieluummin jonkin muun kuin sievyyden takia. Sievyyshän katoaa. Todellisia hyveitä, näin olen uskonut pienestä tytöstä saakka, ovat tarkkanäköisyys, pitkäjänteisyys, anteeksiantavuus, kohtuullisuus, sinnikkyys ja välittäminen. Niitä ei ehkä nykyään arvosteta siinä määrin kuin monia muita asioita, ei ainakaan nuorten ihmisten piirissä, mutta lopulta aika moni asia elämässä palautuu noihin. Tyytyväisyys siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Kyky levätä vastoinkäymisissäkin. Ymmärrys siitä, ettei voi olla kenellekään riittävä, koska ihminen on laumaeläin, ei parieläin. Rakastaminen siitä huolimatta, että pettymyksiä on taatusti luvassa. Auttaminen niissä kohdin, kun osaa kerrankin jossain auttaa, ja sen hyväksyminen, ettei yleensä osaa. Se, että osaa kiittää itseään, koska toisten kiitokseen on turha luottaa, ihmisethän usein kiittävät ihan pöhköistä asioista kuten kivan muotoisista housuista ja muusta epäolennaisesta. Se, että osaa antaa anteeksi itselleen, koska jälleen, toisten varaan ei kannata tässäkään täysin jättäytyä. 

Vääränmuotoisesta palikkuudesta ei ole ollut vain harmia, vaan myös paljon hyötyä, vaikka se onkin tehnyt vaikeaksi bondata tietyssä iässä, kun toisten kokemusmaailma oli vaan niin erilainen. (No jaa, kai se on edelleen, enhän ole halunnut lapsiperhe-elämää missään vaiheessa.) En nimittäin ota oikein mitään annettuna. Itsestäänselvyyksiä ei vallitse siinä maailmassa, jossa elän. Ei ole taattua, että joku haluaa olla ystäväni vielä huomennakin. Tai jaksaa edelleen jutella vanhempieni kanssa ja välittää heistä. Ei ole selvää, että saan elää kissan ja koiran kanssa. Tai että olen työkunnossa. Niinpä kun jokin on hyvin, osaan iloita siitä. 

Jouluaattoaamuna pesin tuusulalaisista magnolian siemenistä hedelmälihan rippeitä. Sormiin tarttui kirpeän pihkainen, sitruunainen tuoksu, aivan omansalainen. (Pihka ja sitruuna eivät kuvaa sitä kovinkaan hyvin, mutta ovat lähimmät keksimäni vastineet; en ole ennen haistanut magnolian hedelmälihaa ja epäilen, ettet sinäkään ole.) Pestyt siemenet pääsivät kosteaan rahkasammaleeseen käärittynä jääkaapin takaseinusta vasten. Keväällä kylvän siemenet. Jouluaattona kylässä ollut ystävä kysyi, eikö ole kauhean surullista, jos magnolian taimia kuoleekin, eiväthän ne ole mitään yksinkertaisia kasvatettavia. Mitäpä tuohon sanomaan. Kaikki elävä kuolee joskus. Kun tarpeeksi kylvää siemeniä, joku voi kasvaakin suureksi, kukkivaksi puuksi. Ainakaan kukkivaa puuta ei voi kasvattaa siemenestä kylvämättä niitä siemeniä.

Ensi vuonna olemme Vompsun kanssa olleet yhdessä - mitä se tarkoittaakaan, meidän kohdallamme ainakin kovin montaa asiaa - kaksikymmentä vuotta. Niin että jos magnolian ensikukintaa pitää odottaa kymmenen vuotta, ei se lopulta voi olla kovin pitkäkään aika, koska kaksikymmentä vuottakin kuluu yhdessä hujauksessa. 

Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja. 

Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua? 

Monsuuni

Alan kehrätä hypoteesia parisuhteista ja monogaamisesta elämäntavasta. En muiden, mutta omastani. No, seuraavaksi joku huomauttaa, etten elä monogaamisesti. Totta sekin, mutta elän hyvin sitoutuneesti, tai olen elänyt sillä tavalla, suuren osan elämästäni. En halua sitä ja sitten lipsun siihen kuitenkin. Ja tosiaan, nyt kehittelen hypoteesia siitä, miksi teen sillä tavalla.

Surin pitkään Faunin menettämistä. Tai oikeastaan, sen välittömän yhteyden menettämistä, joka aluksi luonnehti suhdettamme. Kesän lopulla lakkasin suremasta. Tai ehkä suru lakkasi suremasta minua. Kierukka lähti liikkumaan, keho työnsi sen itsekseen kohdunsuuhun ja lääkäri nyppäisi sen sieltä pois häiritsemästä kipuratoja. Aloin haistaa, maistaa, nähdä, kuulla, tuntea selvemmin. Liikkeeni muuttuivat keveämmiksi ja tempoilevammiksi. Jaksoin enemmän. Ei tehnyt mieli makeaa eikä rasvaista. Innostuin, lauloin matkalla töihin.

(Laulan edelleen, olen edelleen tässä tilassa.)

Mutta olin jumittuneessa tilanteessa vuosia. Miksi?

Se on minusta äärimmäisen tärkeä kysymys, koska tästä laulavasta tilasta käsin tarkastellen tuntuu hyvin selvältä, etten halua uudestaan jumitilaan. Ja että olen juuttunut sinne useita kertoja elämäni aikana. Kuuntelen tarinaa, jota kerron ihmisille puhuessani heidän kanssaan ihmissuhteista, vuodesta ja tilanteesta toiseen, ja kuuntelen erityisen tarkasti fraasia, jonka haluan sanoa lähes jokaisessa näistä keskusteluista: "En ole ikinä halunnut sitoutua kehenkään. Sitten niin vain on käynyt." Puhun siinä totta. Ja osaan havaita tämän totuuden jopa siitä todellisuudesta käsin, jossa olen sitoutunut. Muistan, miltä tuntuu tajuta, että juuttuu, tästä toisesta tilasta käsin.

(Tästäkin on kirjoitettu Maija Poppasessa, ei Platonin tuotannossa vaan Maija Poppasessa. No, Platonin tuotannossa ehkä myös, mutta paremmin Maija Poppasessa: Punainen lehmä.)

Sitoutuminen: sitoutuminen toiseen enemmän kuin itseen. Sitoutuminen kompromisseihin, tylsyyteen, karkeuteen, aistideprivaatioon, hitaaseen tukehtumisen tunteeseen. Se kaikki alkaa valtavana voimapulssina, vapauden tuntona, haluna heittäytyä, heittäytymisenä, ja päättyy kerta toisensa jälkeen siihen, että haukkoo happea yhä pienemmäksi käyneessä tilassa. Entä jos sitoutuisikin itseensä? Omaan hyvinvointiinsa?

Miten se tapahtuu?

Onko se mahdollista?

Ja, ennen kaikkea: vaikka on ihan selvää, että elämässään tajuaa oikein hyvin, että haluaa sitoutua juuri omaan hyvinvointiinsa, ennen kaikkea, ja ettei toisellekaan ole oikein mitään annettavaa, ellei ensin sitoudu itseen, miksi silti käytännössä ajautuu ripustautumaan toiseen ja ripustautuu tylsyyteen, varmuuteen, pelkuruuteen, mukavuudenhaluun?

Tähän kaikkeen etsin vastausta. Ja mietin, onko syynä emootiomonsuuni. Kuten sanoin, aistin tarkemmin, olen enemmän hereillä. Tajuan valtani ja nautin sen käyttelemisestä, vaikka toki koetankin samalla olla varovainen ja pehmeä, keveä ja kommunikatiivinen sen suhteen, että liikun yksin, yksikseni, ja kiepun lujasti. Voisiko olla mahdollista, että olen valinnut monet kerrat tukahtumisen ja silmälappusitoutumisen siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tilassa emootiot tulvivat niin valtavina ja pidäkkeettöminä, että olen ajoittain pulassa niiden kanssa? Että työstä ei välillä ole tulla mitään, että huomaan haluavani halata asiakkaita tai kieriä pitkin lattiaa silkasta hykerrytyksestä? Minulla on sikäli onnea, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka ei osaa tukahduttaa emootiomonsuuniaan, vaikka on monesti sanallistanut halunsa tehdä niin, mikäli se vain olisi mahdollista. (Ja kuinka moni onkaan sanonut minulle ettei voisi elää tällaisen ihmisen kanssa suhteessa - se on hämmentävää. Arvostan Vompsussa juuri tuota monsuunia vaikka onkin ihan selvää etten pysty yksinään mitenkään masinoimaan sitä tai tyydyttämään kaikkia sen siittämiä haluja.) Jossain toisessa avioliitossa tai liitossa tällainen tila toisessa osapuolessa olisi katastrofi. Tässä suhteessa se on toisen normitila ja nyt, tällä hetkellä, minunkin tilani.

Emootiomonsuunia on vaikeaa hallinnoida. Sekö siinä pelottaa? Onko pelottavaa käytännön seksuaalietiikka vai mikä? Se, että tapahtuu uusia, jännittäviä asioita? Että tapaa ihmisiä, joista ei tiedä, hyväksyvätkö he omia näkemyksiä ja temperamenttia, tapaa liukua lähelle ja kauemmas? (Olen onnekas, minut on hyväksytty niin täysillä monissa suhteissani, ja silti osaan pelätä tätä.) Vai onko pelottavaa se, että emootiomonsuuniin saattaa olla sisäänrakennettuna rullaporrasmalli, joka aktivoituu, ellei pidä varaansa? Olisinko jo riittävän hyvä purkamaan mallia? Ja enkö tavallaan ole tässä yhdessä suhteessani onnistunutkin purkamaan sitä vaikka suhteessa Fauniin molemmilla taisi olla siitä joitain oireita?

Koen olevani parempi eläin ja siten myös parempi ihminen monsuunin vallitessa. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että havainnoin tarkemmin, panen merkille. Jaksan kuunnella paremmin enkä osaa tuomita yhtään ratkaisua omasta kaaoksestani käsin. (No, en kyllä erityisesti tuomitse siitä toisestakaan tilasta, mutta kuitenkin ehkä hitusen helpommin kuin tästä, ja sellainen tuomitseminen ja preferointi väsyttää itseäni tavattomasti.) Tunnen paljon selvemmin impulsaation itsessäni. (Kirjoitinkohan täällä jo siitä, miten jouduin sairaalaan seurattuani yhtä impulssiani iloisen harkitsematta? Sitten itkuisena ja täristen sairaalassa pyytelin tätä Vompsulta anteeksi tätä outouttani, ja hän vain halasi ja sanoi, että rakastaa minua juuri sen takia, että olen sillä lailla hullu, että annan vaan mennä sen sijaan että himmailisin.) Arvostan tuon impulsaation tuntemista: siitä voi oppia. En halua satuttaa ketään muuta, en itseänikään, mutta jos pitää valita, miten ihmisiä satutan, ja oletan, että niin joka tapauksessa käy, ehkä on kuitenkin parempi satuttaa heitä levottomuudella kuin möllöttämisellä ja jumittamisella.

Mitä ihmiselle tapahtuu siinä vaiheessa kun hän alkaa jumittaa ja möllöttää? Mitä minulle tapahtui? En halua, että sujahdan uudestaan siihen tilaan.

Pidän aivan mahdollisena, että pelkään emootioitani ja niihin liittyviä voimakkaita kuvia ja unia niin paljon, että jossain vaiheessa valitsen taas niiden poissulkemisen. Se on kummallista, koska en nyt vaikuta pelkäävän niitä. Mutta väsyykö niihin jossain vaiheessa? Siitäkö on kyse?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Ja silti, kyse on elämän peruskysymyksistä, oman elämän suuntaamisesta lempeästi suostutellen kohti tilaa, joka tuntuu palvelevan paremmin hereillä pysymistä, ystävyyttä, rakkautta, kekseliäisyyttä. 

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.

Koiramuutos

Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.

Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.

Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.

En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.

Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.

Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.

Vuosia sitten, kesällä

Saan käsiini vihkon, johon olen kirjoittanut ja piirtänyt matkatunnelmiani kesällä 1997. Olin ehtinyt unohtaa sellaisen asian olemassaolon täysin, mutta tässä se nyt on, orvokkikantinen pehmeä pieni vihko, taskuunsopiva. Olen piirtänyt ja kirjoittanut osin vesiliukoisella, osin vettäsietävällä tussilla. Olen piirtänyt surravintola Szufladan (jossa nykyään näytetään tarjoavan afrikkalaista ruokaa, ihmeellistä, että noin ihmeellinen teemaravintola on pysynyt pystyssä näin pitkään; muistan äkisti vihkoa silmäillessäni pitkät, kapeat lasit, kuin koeputket, joista joimme poikaystävän kanssa munalikööriä) valaistut porttikongiseepranpäät, Varsovassa jonkin kahvilan terassin ja interiöörin detaljeja, kirjoittanut Varsovan eläintarhan eläimistä ja Wisla-joen tulvasta, joka vei laivahostellin, jota etsimme jonkin tunnin kahden sillan väliltä. Olen kirjoittanut muutakin, synkeää yksinpuhelua junassa poikaystävän nukkuessa, siitä miten vain joku viisikymppinen voisi pitää kaksikymmentäkaksivuotiasta nuorena ja elämä edessä häämöttävänä. (Nauran tälle jonkin aikaa hilpeästi.)

Olen kirjoittanut siitäkin, miten jokainen parisuhde on tärkeistä periaatteista ja omista kiinnostuksenkohteista luopumista ja sikäli huoraamista. Kas vain. Erehdyn aika säännönmukaisesti näemmä sen suhteen, missä vaiheessa olen käynyt kriittiseksi asioille. Muistan helposti, että olen ollut tyytyväinen ja luopunut miltei kaikesta jotenkin sinisilmäisesti, mutta ei se olekaan mennyt lainkaan niin. Olen ollut kaiken aikaa noista asioista voimakkaan ahdistunut, ihan samalla tavalla tai oikeastaan vielä voimakkaamminkin kuin nyt. (Ei minusta enää läheissuhteen tarvitse olla huoraamista.) Ja silti olen tahtonut muokata itseäni tuollaiseen parisuhteelliseen suuntaan, teksti heijastaa, miten voimakkaasti olen pelännyt rikkovani toisen, jos en tee niin. (Ja sitä ennen olen tietysti pelännyt, että toinen menee rikki, jos rakastuu minuun, ja olen säälinyt häntä kaikesta hänen osoittamastaan kiinnostuksesta, koska olen kuitenkin läheissuhteissa yhtä luotettava otus kuin sotanorsu parat - vauhkoontuneena aika arvaamaton ja karmea ilmestys: "Norsut eivät eduistaan huolimatta olleet täydellisiä. Saatuaan vammoja tai niiden ratsastajan kuoltua norsut saattoivat vauhkoontua aiheuttaen vahinkoa niin omille kuin vihollisille etsiessään pakoreittiä. Niiden laaja vauhkoontuminen saattoi aiheuttaa kummalle tahansa osapuolelle huomattavia vahinkoja.")

Aika jännittävää. Lienenkö lainkaan muuttunut, paitsi ehkä leppoistunut? (Muistan kyllä kaksikymmentäkaksivuotiaana nauraneeni hilpeästi sille, mitä kirjoitin ollessani kuudentoista, joten ehkä leppoistuminenkin on harha.)

Joka tapauksessa matka on synnyttänyt seuraavan pohdinnan, joka erottuu kaikesta tunnelmoinnista ja suhdeangstauksesta uteliaana ja levollisena (ja tuijottaa häivähdyksen verran tähänkin hetkeen ikään kuin tietoisena siitä, minkä kiinnostuksen motivoimana vihkoa myöhemmin luetaan) kierähtääkseen sitten takaisin suhdeangstaukseen:

Osittain matkan viehätys on siinä reaktiossa, jonka tuntematon tuleva potentiaalisesti aiheuttaa - ja siinä, minkä tuntematon yleensä aiheuttaa. Voidaan puhua pelosta tai ainakin valppaudesta. On huomattava kuitenkin myös tuttuuden odottaminen, oletus siitä, että pian tietyt muodot käyvät tutuiksi ja asettuvat paikallistajun kulmakiviksi. Majakat on luotava. On oltava toimiva. Huomaaminen ei voi olla passiivista.

Se vain automatisoituu ja sen antaa automatisoitua; aikuisuuden pahe. Lapset yrittävät vääristää havaintonsa mekaanisesti. Aikuiset turvautuvat kemikaaleihin.

Lapsuutta kohti on sen vuoksi helpompi tuntea sympatiaa. Aikuisuutta ei voi vihata, mutta sitä voi säälitellä.Ihmettelyn loppu ei ole sidottu mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Mutta ihmettelyn loppu sitoo useita asioita, kuten urafatalismin, välittämättä jättämisen. Ihmettely, päinvastoin kuin usein ajatellaan, kohdistuu saman-, ei erilaisuuteen. Eksotismi on aikuisuutta, halua olla jotakin muuta kuin on. (Gastronomia a la Feuerbach.) Lapsuus siirtää kaikkeen omaa todellisuuttaan, aikuisuus yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita, kuten että eri eläinlajit eivät ymmärrä toisiaan.

Luulen tienneeni, mitä Varsovan eläintarhan itkevä, itseään aidan läpi änkeä yrittävä apina tunsi. Se tahtoi pois. Tahtoa pois pääsemättä on kamalaa. (Poikaystävä) A. sanoi, että sellaiselle eläimelle pitäisi järjestää terapiaa.

Ihmisille pitäisi järjestää terapiaa. He nauroivat apinan neuroosille. Typerät, karvattomat, vaatteelliset apinat. Väittäisivätkö he muka elämänsä olevan neuroositonta tai että neuroosit ovat naurettavia? Tietenkin kulttuurimme yrittää opettaa meitä nauramaan pettymyksillemme, mutta se ei yleensä onnistu helposti ennen kuin jonkin ajan kuluttua, ja silloinkin jää epäselväksi, onko nauru vain hysteerisen epätoivon ilmaus.

...

Eilen illalla pelkäsin hajoavani. A:n seura saa minut suuttumaan itseeni, piirteisiin, joista normaalisti pidän. Se huolestuttaa, mutta toisaalta, olemme varmasti olleet yhdessä liian kauan ottaen huomioon saavuttamamme läheisyysasteen (siis saavuttamattomuuden). Tuntuu jälleen, että olemme liukumassa erilleen ilman, että mikään pysäyttäisi sitä prosessia. Me muutamme yhteen asumaan, se tietenkin saattaa tehdä kaiken vaikeammaksi. Ikävöintiä. ... Yksinäisyys kiertyy itsensä ympärille, kunnes on pelkästään epäselvää, onko sillä lainkaan alkua, loppua, parempaa ja huonompaa puolta. Yksinäisyys = kaksin.

Häät syksyn pimentymisen aikaan

En onnistu näkemään lepattavaa institutionalisoitua onnea, se on liian ohutta tuntosarvilleni. Liekö aina ollutkin, luulen niin, omissa häissäni joku oli näkevinään sen, mutta luulin, että he näkivät omiaan. Häissä tuntuu kaikista tilanteista eniten siltä, että aivoistani puuttuu jokin palikka, jokin perusohjelma, jonka toiset oivaltavat tuosta noin vain.

Avioliitolla ja rakkaudella ei vain ole minusta paljonkaan tekemistä keskenään.

"Miksi te täällä salin puolella, kun tuolla tapahtuu?" Olen syönyt kulhosta salaa kaksi karkkia, josta toinen ei ollutkaan salmiakkikossukarkki. Pahus. En halua kuulla vihkikaavaa, jo kaukaa näen kummitädin vähän kyynelehtivän. Olen toisen uskonnon juhlissa, vaikka täällä kaikki toimitetaankin maallisesti, maallinenkin uskomusinstituutio on jotakin, mitä en onnistu sisäistämään. Mutta seinät ovat viehättävät, seinät ja katot, niissä on jugendtapettia kupruisen pinkopahvin päällä, pinkopahvi hirsien päällä, kun liu'uttaa sormea tapetin pintaa, voi tuntea hirsien raot, liittymäkohdat, katossa keskiympyrää saksii pyrstöllään yksi pääskynen. Se ei tee kesää. Se vain lentää, liekö lentänyt siinä tuon pyöreät sata vuotta, mummu on kohta sen ikäinen, mummun sydän on alkanut lyödä niin heikosti, että häntä on viety sairaalaan, sydämessä ei ole mitään vikaa, se vain lyö, no, heikolla paineella, ei jaksaisi.

Istumme pöydässä, johon on istutettu naimisissa olevat jollakin tavalla sukulaiset, jotka ovat alle keski-iän. Toiset naiset esittelevät omia sormuksiaan. Kysytään, ja vastaan, etten osaisi kuvitella käyttäväni sormusta, mutta ettei miehenikään toki. Heilutan selittäessäni käsiä ilmassa ja näen äkkiä, että kynsissäni oleva musta lakka on jotenkin erityylistä kuin muiden kynsilakka. Eikä koruja, ei yhtään korua, ei paitsi korvarenkaat, ja hiukset nutturalla, sellaisella, jota voisi kuvitella Sapfon käyttäneen, pidän sentyylisistä hiuksista, amforanaishiuksista. Koetan hillitä pakokauhun. Se muuntuu, valikoituu. Huomaan puhuvani ruumiiden keittämisestä ja siitä, miten yhteiskunta aivopesee moneen järjestelyyn, homoseksuaalinen parisuhde on sentään jo rekisteröitävissä, mutta monikkosuhde ei. "No semmoista jos haluaa pitäisi varmaan muuttaa mormonialueelle", lohkaisee viereinen mies. Huokaisen syvään. "No ei se niin epätavallista ole täälläkään", sanon sitten rauhallisesti. Sehän on sitä paitsi ihan totta. (Ei siinä minulle ole mitään epätavallista.) Mies säpsähtää. "No joo ehkä ei mutta eihän mikään ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi." Nyökkään ja lisään: "Niin kuin instituutioissa halutaan kuvitella."

Olen kirjoittanut hääparin korttiin "Älä sormuksesta tule ylpeäksi", se on Sapfoa, ja sitten toivotuksen vapaudesta ja epävarmuuden ilolla sietämisestä ja päättäväisyydestä. Pöydässä puhuvat rivarin ostamisesta ja asuntovelasta, työelämän huonontumisesta olemme kaikki sentään samaa mieltä, pohdimme myös yhteisymmärryksessä asiakaspalvelua ja kohtaamista, vähitellen pöydästä tulee turvataskumainen, vaikka pelkäänkin, koskahan sen pelkääminen lakkaa, että jossakin vaiheessa kummallisuuteeni kyllästytään. Mutta ei olla enää peruskoulussa. Jossain vaiheessa huomaan kertovani siitäkin, miten merkittävä tekijä meidän avioitumispäätöksessämme oli ASP-säännöstö. Jolla ei nyt oikeastaan ole paljonkaan merkitystä, koska emme haluakaan taloon maalle. Mutta on naimisissa olosta hyötyäkin, huomaan korostavani sukulaistytölle, jota tullaan kurmottamaan siitä, milloin hän menee naimisiin poikaystävänsä kanssa: "Naimisiin menemisessä parasta on se, että sitten kukaan ei enää spekuloi tuolla!" Toden totta, jo sen vuoksi on hyvä olla naimisissa. Kukaan ei tule vihjailemaan. Olen kokenut sen aina hyvin painostavana ja kiusallisena toisten ihmisten asioihin sotkeutumisena.

Hämmentävintä koko jutussa tuntuu olevan se, että nyt kun olemme naimisissa, kukaan ei kysy, miten meillä menee ja mitä aiomme vastaisuudessa. (Ehkä se on hyväkin, sillä punkku on tehnyt minusta astetta suorapuheisemman.) Hääparille pidetyissä puheissa korostetaan ratkaisun lopullisuutta, vaikka erotilastot varmasti ovat puhujienkin tiedossa. Jokin häissä ja hautajaisissa raastaa pahasti minua, tämä sensuuri ehkä, on asioita, joista on sopimatonta mainita, vaikka ne ovatkin yleisessä tietoudessa ja kuinka moni tässäkin huoneessa eronnut, useastikin.

Onneksi Vompsu on ihan yhtä oddball, hänestä on seuraa. Hän kauhistelee sitä, kuinka paljon ruumiita on katettu ruokapöytään. (Hassua, häntä kauhistuttavat niin paljon konkreettisemmat asiat, minua kauhistuttaa häiden ympärille kehrätty ideologinen pöhinä.) Kukaan muu ei ole pyytänyt kasvisruokaa, mikä tuntuu hämmentävältä, kun seurue on kuitenkin aika suuri ja nuoria ihmisiäkin on paljon.

Kummitäti tulee selittämään, miten kovasti hän ihailee elämäni hurjia, valtavia ratkaisuja. En oikein ymmärrä, mistä hän puhuu, mutta hän vain jankkaa (punkku, punkku!), että kun minä vain teen rohkeita vetoja tuosta noin vain. (Tietääkseni täti ei lue blogia, mutta hitostako minä siitäkään tiedän mitään.) En ymmärrä edelleenkään, joten yritän onkia esiin lisää esimerkkejä sanomalla, että koen itse ratkaisuni luonteviksi, että en erityisesti yritä tunkea itseäni mihinkään muottiin vaan tarkkailen epävarmuuttani ja levottomuuttani sinne saakka että huomaan tahtovani jotakin, ja jos tuo tahtominen tuntuu käsitettävältä, seuraan sitä ja toimin tahtoni mukaisesti mutta en oikein ymmärrä, mikä siinä olisi niin rohkeaa tai valtavaa. Sitten katselen tätiä kysyvästi, ja hän alkaa kertoa omista eläkesuunnitelmistaan. Tai siitä, miten vaikeaa on kuvitella jäävänsä eläkkeelle. Hän on ajatellut alkaa opiskella uudelleen. Että se on meidän suvun naisten geeneissä, että me emme osaa nukkua emmekä vain olla.

Ei se kyllä pidä paikkaansa, ei täysin, elin pitkään miehen kanssa, jonka viereen osasin nukahtaa moitteettomasti. Jälkeenpäin kuulin sukulaisten puhuneen huolestuneena siitä, miten päälleni oli laskettu noiksi vuosiksi vaimennuspedaali. Tunnistan vaimennuksen mutten tiedä, oliko se hyväksi vai pahaksi, eivät kai asiat ole niin yksioikoisia. Kärsimyskirjassakin kirjoitetaan siitä, miten syyltään tuntematon, krooninen kipu on harvinaisuus niissä maissa, joissa kuolema, vammautuminen ja kärsimys ovat arjessa lähempänä kuin meillä. Että me olemme menettäneet jonkin olennaisen sietokyvyn samalla kun elämämme on muuttunut inhimillisemmäksi, ja olisiko mahdollista löytää jokin keskitie, parantaa elämää mutta pystyä myös hyväksymään sen hallitsemattomuus, kivulloisuus ja häivähtävyys. Ilahdun lukiessani kysymyksen, se on niin lähellä teemoja, joita olen koettanut miettiä, tuntuu hyvältä tietää, että muut pohtivat samoja kysymyksiä.

Yhdessä puheessa viitataan isoäitiin. Häneltä oli kysytty, mitä hän haluaisi joululahjaksi, ja hän oli vastannut, että toivoo kysyjän laittavan iloa purkkiin ja ravistelevan purkkia päivittäin.

Vähitellen ilta hämärtyy, sade hakkaa ikkunoita. Länsiväylän autojen valot pyyhkivät ohitse. Nainen kertoo yksivuotishääpäivästään ja minä omastani. En vaihtaisi, tuskin hänkään. Se on onnellinen tila, olla onnellinen siitä, mitä on tapahtunut, olla hinkumatta muuta.

Tajuan äkisti nähneeni vanhempani viimeksi joskus kesäkuussa. Äiti on laihtunut monta kiloa. Hänellä on leopardikuvioiset avokkaat, joita hän kutsuu avoimesti huorien kengiksi. Äiti haluaisi asua jugendkartanossa, mutta asuu rivitalossa. Sopisiko sinne jugendkartanon lamppu? Ei. Entä kattomaalaukset? Odota kesäkuuhun, äiti, ja tulen maalaamaan sinun rivitalonkattoosi pääskysen. Katselen jugendkartanon seiniä, tapetissa on häivähdys Alhambraa, ja tajuan olevani tyytyväinen elämääni, sen kaikkeen epämääräisyyteen ja epätyypillisyyteen ja iloon ja murheisiin. Pidän asunnostamme ja Vompsun ahdistumattomuudesta, mitä tulee omaan mahdottomuuteeni, ja Faunin hassuista huoneista, kissoista ja kissannaamamukistani, runohyllystä ja siitä, ettei ole kiire mihinkään, pidän siitäkin, että olen nyt koulussa sopeutumassa uuteen ympäristöön ja sitten koulun jälkeen kaikki taas muuttuu, kehrään ajatuksissani. Ei se mitään, vaikken vielä hankikaan hierontapöytää ja vaikka kaikki on auki.

Putoan jaloilleni. Pulpahdan pintaan. Tai ehkä se on vain punaviini, että miellän itseni hetkeksi muuksi kuin syrjäytyneeksi. (Enkö muka ole ideologisesti syrjäytynyt, kun ahdistun naimisiin menemisestä ja pidän enemmän hetkellisyydestä ja epävarmuudesta?) Ravistelisin harjaani, ellei se olisi sapfonutturalla. Ihmiset vaeltavat huoneesta toiseen juhlatamineissaan, kulhossa on hello kitty -vaahtokarkkeja ja liköörikarkkeja ja julioita. Sulhanen juo Vompsun konjakin, joka maistuu liian terävältä.

Ajattelen känniblogata, mutta kotona olenkin jo aivan selvin päin. Vompsu makaa sängyssä jonkin aikaa silmänaamio päässä ja potee migreeniaavistuksia kunnes särkylääke alkaa kunnolla vaikuttaa.

On helpottavaa huomata, että nyt kun on hyväksynyt sen, ettei oikein ymmärrä jotakin instituutiota ja siihen liityviä intressejä, tuon instituution ympärille kehkeillyissä juhlissa voi retkeillä jokseenkin järkyttymättä, joskin toki absurdiudessa liikahdellen.

Välittämisestä ja sairastamisesta

Olen vaihteen vuoksi sairastunut. Normaaliin räkäflunssaan, olettaisin. Kuumeilen vähän, se ei sovi sikainfluenssan kuumekäyrän kanssa yksiin, ja hyvä niin. Koulussa meille on jaettu turvaohjeet, joissa muistutetaan käsien pesemisen tärkeydestä ja eilen kouluterveydenhoitaja kävi vielä erikseen teroittamassa meille, että vaikka perusterve nuori ihminen ei kuolekaan sikainfluenssaan todennäköisesti, hän voi tartuttaa sen jollekulle toiselle, jollekulle joka on ehkä juuri synnyttänyt tai jolla on kotona pieni lapsi tai jolla on läppävika tai astma. Eihän niistä ihmisistä, jotka päivittäin tapaa, tosiaankaan tiedä kaikkea. Ei vaikka elisi kuten itse elän, eli mahdollisimman kaukana paikoista, joihin ahtautuu vieraita ihmisiä. (Ja silti käyn nyt koulua, jossa tungeksii seitsemänsataa ihmistä.)

Olen aika ahdistunut sikainfluenssasta, se tuntuu rajulta epidemialta, mikäli etenee ennusteiden mukaisesti. Oma lapsuudenperheenikin pitää sisällään riskiryhmän ihmisiä. Ja kahdella ystävälläni on pienet vauvat ja pari vielä kohta synnyttää. Ja kouluun on mentävä, paitsi tänään. Aikamoinen epidemiapesäke, vaikka kaikki tosiaan pesisivät käsiään joka välissä ja heittäisivät heti niistettyään nenäliinat roskiin ohjeiden mukaisesti! En jotenkin osaa olla välittämättä siitä, levitänkö jotakin epidemiaa eteenpäin vai en. (Kai sekin on osa välittämistä, josta ajattelin vähän kirjoittaa nyt, sairaana tai ei, koska haluan jotenkin käsitellä asiaa. Eh, tällä päällä siitä ei voi tulla kuin takkua.)

Koulua oli eilen vain puolipäiväisesti, ja ihmettelin jo tuon neljän tunnin aikana, miksi tarkkaavaisuuteni ei vain suostu kohdistumaan. Yleensä olemistaan ja kiinnostustaan on helppoa suunnata, on yksinkertaista tarttua kiinni sanoihin ja merkitysrakenteisiin ja kiskaista ne osaksi jo valmista tietorakennelmaa ja siten löytää uusia, jännittäviä tarkastelukulmia. Nyt kuitenkin tuntui kuin sanat olisivat jääneet leijailemaan irrallisina ja kaikuvina ja jotenkin vaikeaselkoisina ilmaan, lipsahtaneet mielen näpeistä. Katselin siinä niiden leijumista ja vähitellen tolkkusin, ettei kaikki taida olla ihan normaalisti. Olin nukkunut hyvin, mutta silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Muilla oli t-paidat, itse palelin villapaidassa. Kotimatka pyörällä kesti kauan. Reisissäni ei ollut voimaa, ne tärisivät, jos koetin ajaa kävelytahtia kovempaa. Kotona kaaduin sänkyyn ja nukuin. Nyt siitä on suunnilleen tasan vuorokausi ja olen lähinnä nukkunut, mitä nyt soittanut luokanvalvojalle ja kertonut kuumeesta, ja sitten työpaikkaan ja perunut huomisen työvuoron - tosin pomo oli jo nähnyt facebookista, että olen sairas. (Ehkä myöhemmin ilmoitus facebookiin voisi riittää?) Makaamisen ja nukkumisen on katkaissut vain se, että illalla kävin lyhyesti Faunilla pyjama päällä ja pipo päässä, kun Vompsu meni sinne tekemään ensin läksyjään ja sanoi, että minäkin olen kuulemma tervetullut, sairas tai ei.

Tuntuu kummalliselta mennä kylään pyjamassa, olkoonkin että Faunin asunto on osa avokommuuniamme ja käyn siellä välillä suihkussakin jos pyykit tukkivat oman kylppärimme ja sitten tietysti myös välillä leipomassa. (Nyt koulun aikana en ole saanut leivottua. Tuntuu etten jaksa oikein mitään muuta. Kaikki ne uudet ihmiset, tilat ja tapa järjestää aikaa imevät voimat.) Huomasin pyyteleväni anteeksi sekä pyjamaani, pipoani, sairastumistani että sitä, että saatan tartuttaa toiset. Mutta Vompsu ja Fauni vain huiskauttelivat käsiään ja tekivät selväksi, ettei sairastumista tarvitse pyytäää anteeksi. Kai sen jollakin tasolla tajuankin, mutta silti on vaikeaa päästä irti siitä tuskastumisesta, jolla vanhempani reagoivat sairastumisiini, ikään kuin ne olisivat olleet jokin tietoinen kepposeni, joka sotki heidän entisestäänkin kuormitetun arkensa. Siltä ne ovat varmasti tuntuneetkin heidän aikatauluillaan. Ei ihme, että minun on vaikeaa tunnistaa sairauksien ensimerkkejä ja sinnittelen sinne saakka, että kaadun sänkyyn vuorokaudeksi, kun en enää pysy pystyssä. Lapsuudenperheessäni se on ollut toimiva selviytymisstrategia. Tuntuu niin uskomattomalta, että nyt saan armollisesti sairastaa ja jäädä kuumeisena kotiin sen sijaan, että vain yrittäisin mennä sairaana kouluun ja koettaisin suoriutua siellä normaaliin tapaan.

Sairas tai ei, kävin tänäänkin aamulla kopistamassa Faunin ovea. Meillä on tällainen tapa, koska hänen on ollut vaikeaa motivoitua töihin lähtemiseen ja hän on vain jäänyt luvattoman usein kotiin ilman mitään syytä. Nyt hänen pomonsa on puuttunut asiaan, ja samoin tietysti minä, koska en oikein ymmärrä, mistä on tarkalleen kyse, ja huomasin, että asia kuitenkin vaivaa Fauniakin, vaikka hän on aika tehokas tunkemaan häiritsevät ajatukset tarkkaavaisuuden laitamille aika samalla tavalla kuin itsekin osaan tehdä. Muistan kyllä, miltä tuntui lintsata lukioikäisenä, mutta Fauni ei selvästikään elä samanlaista angstia kuin itse elin teininä. Olen koettanut kysellä ja kuunnella ja eritellä mahdollisia motivoivia tekijöitä ja lähestymis- ja loitontumistavoitteita ja suurempia elämänpyrkimyksiä ja niille vastakkaisia pyrkimyksiä ja saada jotakin kuvaa jumittuneesta tilanteesta, mutta tuntuu siltä, ettei siitä saa tolkkua, ei ainakaan millään siistin yksiselitteisellä tavalla. (No, oma elämäni on kyllä tässä suhteessa ihan samanlaista. Ei sekään siististi putoa mihinkään lokeroihin. Eivät kai elämät muutenkaan. Jälkeenpäin voi tehdä jostakin spagettioksennuksesta tarinan, mutta ei tarvita kuin iso elämänmuutos, ja kas: tarinat purkautuvat ja ne on punottava uudelleen.) Niinpä koetan auttaa tilanteessa jollakin tuollaisella pienellä konkreettisella tavalla: koputtamalla oveen joka aamu ja sanomalla hyvää huomenta. Siihen menee ehkä kaksi minuuttia ja joudun joka tapauksessa heräämään omaan kouluuni, ei kaksi minuuttia siinä paljon paina, ja samalla voin tarkistaa, että Fauni joutuu kampeamaan itsensä jaloilleen ja tulee muistutetuksi siitä, että joku toinenkin välittää siitä, että hän saa taas työasiansa kuntoon. (Ilahduin kuullessani, että pomo oli pitänyt tätä elettä merkkinä siitä, että konkreettisiin toimiin on ryhdytty.)

Tuo välittäminen ja sen kokeminen, että joku toinenkin välittää, on ilmeisesti yksi suurimmista motivoijista, vaikkei siitä ehkä niin paljon puhutakaan. Aika monissa terapiatyötä käsittelevissä opuksissa siihen viitataan ohimennen esimerkiksi terapiasuhteen toimivuutena tai empatiana, joskus onneksi kunnollakin ja eritellysti. Esimerkiksi Fred Hanna on kirjoittanut siitä, miten yllättyi ja vähän pettyikin psykoterapeutin uransa alussa kysyessään asiakkailtaan, mikä tarkalleen oli pitänyt nämä sinnikkäinä joskus aika tuskallistenkin muutosponnistusten keskellä. Asiakkaat nimittäin nimesivät hienojen tekniikoiden sijaan tärkeimmäksi sen yksinkertaisen seikan, että he jaksoivat ponnistella, sietää ahdistusta ja purra hammasta tietäessään, että joku tosissaan välitti heistä ja siitä, miten heille kävisi. Se tuntuu aika hurjalta sanallistettuna: että ihmisellä ja hänen onnellisuudellaan olisi väliä vain jos sillä on jollekulle toisellekin väliä. Mutta toisaalta, kun ajattelen oman elämäni vaikeita kohtia, niitä kaikkia luonnehtii kauhean hyvin se tunne, ettei millään ole mitään väliä JA ettei kukaan muu edes huomaisi, jos äkisti katoaisin maan päältä, puff.

Tietysti välittäminen on jotakin hyvin erityistä. Se ei tarkoita nalkuttamista eikä toisen muottiin tunkemista. Huh! Sellainen saa vain vakuuttuneemmaksi siitä, etteivät toiset tosissaan välitä itsestä vaan koettavat kaikin voimin tunkea sen johonkin sille aivan vieraaseen ja pahalta tuntuvaan tilaan. (Joka tietysti saattaa olla aivan järkevä tila, kun siihen saa itse keksiä haluta ja mennä. Mutta voi vaatia pitkänkin ajan, että itse kypsyy ajatukselle jonkin tilan tavoiteltavuudesta. Ainakin itse huomaan meneväni helposti lukkoon, jos toinen tietää heti kättelyssä, mikä minulle olisi parhaaksi ja mitä minun pitäisi tehdä ja pitäisi haluta tehdä. Ja kun olen mennyt lukkoon, menee aika kauan, että keriydyn hitaasti auki. En halua ajatella vastareaktiosta kielteisesti: sillä on funktionsa ja vastareaktion muodostamisen kyky kuuluu osaltaan terveen mielen piirteisiin. Asioihin on järkevää tarttua vasta sitten kun niihin on valmis. Ja on järkevää suosia seuraa, joka suostuttelee ja houkuttelee pakottamisen sijaan, ja juuri sellaiseen seuraanhan vastareaktion muodostuminen osaltaan ohjaa.)

Mitään hienoja tekniikoita kun en osaa, ei kai jää muuta keinoa kuin välittää niistä, jotka ovat lähelläni... eikö se kuulosta loogiselta? Ja se on vielä helppoakin. En oikein edes kai osaa olla välittämättä toisista ihmisistä, vaikka saatankin joskus pulputtaa kohtaamisissa kuin akvaario omia asioitani ja havahtua sitten vasta jälkeenpäin tajuamaan, ettei toinen ole oikeastaan sanonut paljon mitään. Liekö siinä kyse temperamenttieroista?

Hmm, onkohan tämä ihan sekavaa, kun tuntuu kuitenkin siltä, että pääni on varsinaista puurolimaa tänään? Sellaista se on, kun on flunssassa...

Minusta on kauhean hauskaa ja helpottavaa tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät minusta ja siitä, mitä minulle käy. Kun aloin kirjoittaa blogia, hämmennyin jotenkin siitä, että äkkiä oli täysin tuntemattomia tyyppejä, jotka myötäelivät kokemuksiani ja joilta sain tukea. Se tuntui todella kummalliselta. Eron myötä sain huomata, että moni vanhoista tuttavistakin tosissaan välitti siitä, mitä minulle kuului ja olinko onneton. En ollut odottanut, että minuun suhtauduttaisiin niin, että voisin olla tärkeä jollekulle. Nyt olen varmasti aika hemmoteltu jo tämmöisen suhteen, koska en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä jossakin vaiheessa elämääni ajattelin, etteivät toiset tosissaan voisi välittää siitä, mitä minulle tapahtuu. Kuitenkin kaiken aikaa silloinkin välitin kovasti siitä, miten toiset voivat ja miltä heistä tuntuu erilaisissa tilanteissa. Mutta en oikein tiennyt, miten tuohon välittämiseen olisi pitänyt suhtautua, en osannut osoittaa sitä millään tavalla ja pidin ehkä sitä jotenkin sairaalloisena herkkyytenä, joka olisi vielä koituva ristikseni maailmassa, jossa pitäisi (vastareaktio! alusta alkaen suuri vastareaktio! mieluummin pesen vaikka vessoja -vastareaktio!) olla kyynärpäät törössä, haukankatse menestyviä tyyppejä kontakteiksi bongaten ja niin edelleen. (Olisi kiinnostavaa tietää, onko moni menestyjäarvoja paasaava oikeasti syvätasolla sitoutunut menestyjäarvoihin vai ovatko ne kaikille vain "välttämättömyys" jota ei ole tullut kyseenalaistettua ja jota vastaan ei ole muodostunut kunnon vastareaktiota. Hmm. Eläköön vastareaktiot!)

Tuntuu hauskalta, että saa välittää. Se tuntuu paljon kevyemmältä kuin joka tapauksessa jollakin tasolla käynnissä olevan välittämisen piilottaminen.

Totta puhuen, minun on nykyään vaikeaa ymmärtää, miksi välittämistä pitäisi piilottaa. Onko se vain torjutuksi tulemisen pelkoa? Vai jotakin muutakin? Naiiviksi leimatuksi tulemisen pelkoa? Muistan vain sen, että jossakin vaiheessa oma toisista välittäminen tuntui jotenkin hävettävältä ja tarrautuvalta, sotkuiselta, ei-toivotulta. (Hohhoo, kuulostaapa hieman seksiltä, omalta seksuaalisuudelta ja kehollisuudelta, eikö totta? Siitäkin tuntui jotenkin hävettävältä huolehtia ja välittää kauan sitten... Miksi?)

Nyt kun sekä Vompsun että minun uudet opinnot ovat alkaneet, emme ole ehtineet nähdä toisiamme paljon lainkaan, ja silloinkin kun olemme nähneet, olemme usein olleet turkasen väsyneitä ja äkäisiä kaikista selvittämättömistä asioista ja koulustresseistämme, ja sitten sen takia tai muuten vain, mistä minä tietäisin, olemme murisseet toisillemme ja pitäneet välimatkaa. Mutta mikä helpotus, kun saa sanottua, että murina ja välimatkan pitäminen tuntuu ihan kauhealta ja että lopulta molempia piinaa ja ahdistaa se sama kauhea ajatus, että entäs jos olemmekin nyt haukkoneet liian isoja elämänmuutoksia kerralla tämän suhteen kantokykyyn nähden, ja mikä helpotus ja keveys, kun voi äkisti solahtaa takaisin siihen, että tunnustaa, että sillä on väliä, mitä toinen sanoo ja ajattelee, ja että ei itse osaa olla välittämättä kuitenkaan toisen tunnetiloista ja mielialoista ja ahdistuksesta.

Työkaveri kysyi suhteemme uusimmista käänteistä kerrottuani, mihin oikein olemme matkalla, ja sitten viikkoa myöhemmin, onko tilanne jo vakiintunut ja selvinnyt. Kysyin hieman hämmentyneenä vastakysymyksen, mitä se selviintyminen voisi oikein tarkoittaa. Ei hän osannut vastata siihen, enkä osaa minäkään. Toinen ystävä taas lähetti yhteydenoton joltakin monikkosuhteista dokumenttia tekevältä kansainväliseltä ryhmältä, mutta en taida kuitenkaan ilmoittautua haastateltavaksi, koska en oikeastaan osaa sanoa asiasta mitään järkevää paitsi että hitto vie välitän ihmisistä ja muistakin tuntoisista olioista ja joskus tämmöistä ilmeisesti voi tapahtua, että näin käy tuosta noin vain suunnittelematta eikä se ole mikään katastrofi, mutta että päivä kerrallaan, sekunti kerrallaan, yö kerrallaan, katsotaan mitä tapahtuu, eivätkähän parisuhteetkaan ole lopulta sen varmempia tai ongelmattomampia, eivät ainakaan oman kokemukseni mukaan, samat pelot ja mahdottomat unelmat (tai toisaalta kohtaamiset ja hellyys) niissäkin kimpoilevat ja vahvistuvat.

Hmm, nyt lopetan, koska ramasee tajuttomasti ja vähän viluttaakin jo.