Normaaliin palaamisesta ja omiin muroihin kusemisesta

Kriisin yhteydessä käydyissä keskusteluissa minulle on käynyt selväksi, että on sellainen ilmaus kuin "omiin muroihin kuseminen" ja että sitä pidetään täällä monissa piireissä jokseenkin kamalimpana asiana, jonka voi tehdä. Eli: vaikka tietäisin, että organisaationi kanta on täyttä kakkaa, en voi kritisoida sitä tai mielellään edes yksityishenkilönä ottaa kantaa siihen, miksen täysin osta tuota kantaa, koska se olisi tätä omiin muroihin kusemista.

No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.

Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.

Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.

Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.

Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.

Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.

Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.

Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.

Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.

Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan. 

Vanhan ajan empiristi

Magneettikuvalla jalasta löytyy melkoinen tulehdus. Se sijoittuu päkiän rasvapatjaan. Ei siten ihme, että jalka käyttäytyy normaalisti rasitustesteissä ja on levossa melko kivuton. Tulehdus karjaisee vain kun sen päältä kävellään. Valitettavasti käveleminen on aika mahdotonta tulehdusta tallomatta. Olen helpotuksesta veltto kuullessani, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta. Lääkärin ääneen mainitsema rasitusosteopatia kuulosti aika pahalta. Piru vie, se on vain rasvapatja.

Puhelimessa neuvotellen päädymme lääkärin kanssa siihen, että on järkevintä jäädä kotiin ja jättää tämä matka nyt väliin. En kuitenkaan pystyisi juuri kävelemään, ja kun matka ei sijoitu mihinkään tasamaan rannikkohotelliin, ei siinä siten olisi järjen häivää. Jalka tarvitsee ja haluaa levon kävelystä.

Tuntuu hurjalta, miten voimakasta kipu voi olla kipulääkkeenkin takaa. Syön lääkettä, jota määrätään reumaan ja postoperatiiviseen hoitoon. Siitä huolimatta jalka ilmoittaa selkeästi, että on parasta olla varaamatta sille painoa. Paitsi silloin kun on jumpan jälkeen maannut jalka koholla ja turvotus on kadonnut. Toistaiseksi se vain palaa uudestaan ja uudestaan, turvotus ja kuumotus ja tykytys.

Joskus vielä se lakkaa palaamasta. Ehkä jo pian. Koetan pitää mieltäni pinnalla, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun on koko kevään pitänyt mieltään kasassa ajatuksella Italiasta ja sen vuoristopoluista. Huomenna kaikki muut lähtevät, koira lähtee hoitoon jo tänään. Sitten on enää kissat ja kasvit ja minä. Muodottomia päiviä.

Voin tehdä normaalista jumpastani kaikki liikkeet, jotka eivät vaadi vasemman jalkaterän alustalle asettamista. Sitä paitsi monia liikkeitä voi muunnella: sen sijaan, että pistäisin jalat koukkuun jalkaterät lattialle, nostankin nyt sääret jakkaran päälle. Voin vakuuttaa, että ylävatsalihasliikkeet tuntuvat näin aivan yhtä tehokkailta, joskin niiden artikuloinnissa juuri rintarankaan saa olla tarkempana, kun lannerangan lordoosi on asennon vuoksi lievempi. 

On toimittava kuten vanhan ajan empiristi: tehtävä kokeet itsellään. Kuulosteltava, tunnusteltava, ihmeteltävä. Tehtävä hypoteeseja siitä, mikä tukee parantumista ja mikä ei. Syötävä lääkettä, joka aluksi synnytti kokonaisvaltaisen kuvotuksen ja sellaisen värien vilinän mielessä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Sitten keho tottui. Nyt sitä enää väsyttää ja se nukkuu päivisinkin.

Vanhan ajan empirismistä muistan erään keskustelun ystävän kanssa vähän aikaa sitten - hän kertoi kemikaalikokeiluistaan. Hän oli saanut haltuunsa ainetta, joka aiheuttaa kuuloharhoja. Minua huvitti koko juttu - miksi ihmeessä joku tahtoisi kuuloharhoja? Saan niitä, jos en ole saanut nukuttua edes välttävästi. En pidä niitä minään vakavana seikkana vaan aika luontevana reaktiona yliväsymystilaan, mutta eivät ne silti minusta mitään tavoiteltavaakaan ole. Keskittyminen ja systemaattisuus esimerkiksi kärsivät niiden kanssa, samoin ihmisten kanssa kommunikointi. Mutta hän halusi kokeilla kuuloharhoja. Nyt ehkä kysyisin, halusiko hän kokea ne vai testata, miten hän suhtautuu niihin tai ehkä pikemminkin tilanteeseen tai maailmaan, jossa on niitä. Luultavasti tässä vallitsee jokin halu, jota en osaa edes kuvitella.

Nykyään tietysti vanhan ajan empirismi on huonossa huudossa. Kokeen tekijä ei oikein saisi sotkeutua asetelmassa mittauksen kohteisiin. Silti monesti huomaa päätyneensä tilanteeseen, jossa mielenrauha tuntuu säilyvän ja jonkinlainen ponteva kiinnostus kasvavan, kunhan ajattelee itseään, kokemuksiaan ja elämäänsä kokeena. Ei ajatuskokeena eikä numeerisesti arvosteltavana kokeena. Kokeena, jossa testataan, jääkö nollahypoteesi voimaan vai voittaako sittenkin suunnattu hypoteesi (joka on usein ihastuttavan perustelematon tai ainakin hatarasti perusteltu).

Koetan suhtautua tilanteeseeni kokeena. Kirjata näkymättömästi ja yläraajoja liikuttamatta ylös, miltä mikin tuntemus ja löydös vaikuttaa. Miten ne heijastuvat eteenpäin mielialaan, haluun nähdä ihmisiä tai saada olla rauhassa, suunnitelmiin, työnhakuun, itsensä osiksi tai kokonaisuudeksi kokemiseen ja niin edelleen. Tällainen pieni harmistuksen aihe on hyvä kohta astua kokeeseen. Tämä on niin etuoikeutettujen problematiikkaa. On ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vastaavien kipujen kanssa. Tai jotka eivät voi edes unelmoida toiseen maahan matkustamisesta. Tai siitä, että saisivat syödä vatsansa täyteen. Tai nauttia jostain päivän hetkestä nukahtamista enemmän. Jotka eivät ole koskaan saaneet pohtia koeasetelmia.

Koska olen, millainen olen, tunnen olevani pahoillani etenkin sen takia, etten voi matkustaa toisten mukana ja auttaa heitä tiedonhaussa. Tähän mennessä olen tehnyt sitä melko paljon koko seurueen puolesta. Nyt kun tiedän, etten liity seurueeseen, ellei sitten ihmeparantumista tapahdu, tai siis, parantumista, oikeassa kohdassa, yllättäen ja lääkärin oletusten vastaisesti, eihän pieleenmennyt ennuste mikään ihme ole, he voivat kokeilla siipiään tiedonhaussa. Itse aion istua parvekkeella, jos sää sallii, ja jumpata lohikäärmematolla, ja kokeilla sitkeästi, milloin jalka sallii uimahallille sauvomisen ja siellä vesijuoksemisen.

Kaikki ovat sitä mieltä, että olen toiminut hurjan järkevästi jäädessäni kotiin. Itse taidan olla ainoa, joka ei päästä päätöstä näin helpolla. Olisiko pitänyt olla sitkeämpi? Kiroilla ja päättää ontua mukaan vaikka kuinka sattuisi? Huomaan äkisti suhtautuvani järkevyyteen ikävystyttävänä piirteenä. Ehkä se on sitä, ettei osa minusta ollenkaan tahtoisi suhtautua järkevästi. Ei: Se olisi mieluummin tyhmänurhoollinen ja huikentelevainen, sisukas pirulainen joka sen kun pitää haaveistaan kiinni ja pakottaa kehonsa sopeutumaan siihen seikkaan. Se toteaisi, että on sitä ennenkin sairastettu ulkomailla ja pakkaisi matkarinkan ja kuskaisi sitä selässä, kyynärsauvat tai ei.

Eikä tämä ole ainoa kohta, jossa kapina järkevyyttä vastaan nousee. Eikö se piru vie nouse aina kun huomaan laskelmoivani, että joo, jos toimisin näin ja näin, saisin varmemmin töitä. Että tätä asiaa arvostetaan ja vaikka se on minusta aika yhdentekevä, voisi olla järkevää panostaa siihen. Enimmäkseen olen ylenkatsonut järkevyyttä suurissa ratkaisuissa; pienissä saatan sen sijaan olla hyvinkin järkevä. Tärkeitä asioita elämässä tuntuisi yksinkertaisesti väärältä alistaa järkevyyden latteuksille. Se olisi aivan liikaa vallan antamista toisille, normaaliuskäsityksille, sellaiselle inhorealismille, joka toteaa maailman jonkinlaiseksi ja kuvittelee, ettei se siitä mihinkään muutu. Olenko muuten ikinä maininnut, että minusta sellainen inhorealismi on jopa jotenkin oudosti omahyväistä - se olettaa niin kovin tulkinneensa asiat oikein.

Vaikka kyllähän minäkin tulkitsen, kaiken aikaa.

No niin, aikaa ajatella. Ei se tarkoita aivan ikiliikkujan käynnistämistä mutta kylläkin melko elämänmittaisesti ehtymätöntä huvituksen aihetta. Vanhempia huolestuttaa, onko minulla täällä tarpeeksi tekemistä. Voi kuule, voisin sanoa. Hyvä vaan jos ei ole mitään pajattavaa televisiota tai radiota. Magneettikuvauksessa luureihin ajettiin radio-ohjelmaa, ja vaikeinta koko toimituksessa oli pysyä paikallaan jotain niin raivostuttavan tyhjänpäiväistä jutustelua kuunnellen - toki omatkin ajatukseni ovat raivostuttavan tyhjänpäiväisiä, mutta ne sentään liikahtelevat kiinnostusteni mukaisesti toisin kuin radion ohjelma. Tarkkailen, miten ajatukset muovautuvat. Viihdyn. Valo putoaa ikkunoista sisäavaruuden hiljaisuuteen, toiset lähtevät huomenna pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi, ovat nyt illalla juhlimassa.

Jalka ei sano mitään nyt kun olen nostanut sen seinälle.

Mietteliäänä

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Hyväuskoisuus

Tänään tein pitkän päivän terapiakirjani parissa ja sitten luin netistä näytteen psykokulttuurin kritiikistä. (Melkein saman asian ajaa kyllä Reenkolankin lukeminen. Jotkut hänen kausaaliväitteiltään kuulostavat lauseet ovat ilmeisesti metaforisia? Kauhistuttaa se ajatus, että joku ottaisi ne kirjaimellisesti ja ihan tosissaan.) En pääse edelleenkään siitä huolestani, että jollakin karmealla tavalla muutan maailmaa pahemmaksi paikaksi työskennellessäni psykologisen kirjallisuuden kanssa. (Se huoli juontuu tähän keskusteluun, se on jäytänyt minua siitä lähtien välillä voimakkaammin, välillä vain hieman.) Toisaalta on kai aika selvää, että mitä vain voidaan käyttää lyömäseena: niin terapiaa kuin muitakin ihan hyödyllistä ja väkivallatonta tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä kuin purkinavaajaa tai kirvestä. Moraalipuhettakin voi käyttää lyömäaseena.

Minua kiinnostaa, en voi sille mitään, mikä saisi ihmisiä pidättäytymään asioiden lyömäaseena käyttämisestä. Reenkolaa lukiessa toppaan ja töksähdän niihin kuvauksiin, joita hän suoltaa niin vaivatta kostavista naisista ja näiden kostostaan saamasta nautinnosta. Ei, en yksinkertaisesti ymmärrä näitä kohtia. En haluaisi olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Varmasti he ansaitsevat ymmärryksen ja kuulemista ja vahvistamista, mutta jokin siinä kilpailuasetelmassa ja toisen epäonnella mässäilyssä kuvottaa. Voi tietysti olla, että se kertoo eniten siitä, miten paha olo minulle tulee, jos ajattelen riistäväni jonkun toisen onnea tai tyytyväisyyttä. Tavallaan ymmärrän Kantin ajatuksen, että itseä on täydellistettävä ja toisten onnellisuutta tavoiteltava, koska taivuttelen mieluummin omaa tahtoani kuin riistän toisten onnen härkäpäisesti sitä toteuttamalla - paitsi tietysti silloin kun tosissani tahdon jotakin enkä hyväksy sitä, että toiset väittävät sen olevan heidänkin asiansa; esimerkiksi opiskelun ja työjärjestelyjen suhteen olen pitänyt aika pontevasti puoliani milloin mitäkin järkiargumenttia, patistelua ja voivottelua vastaan. Mutta tavallaan en tiedä, ymmärränkö lainkaan Kantin ajatuksen jälkimmäistä puolikasta tuntiessani kuvotusta kostosta lukiessani. (Olen koston suhteen enemmän borgeslainen: "unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto".) Entä jos kostaminen tekeekin tosissaan jonkun onnelliseksi? (Tämä kai voisi tukea sitä väitettä.)

En tunnu pääsevän mihinkään siitä, että olen aivan toivottoman hyväuskoinen. Minun on lähes mahdotonta tarkastella oikein mitään asiaa tarkoituksellisesti ilkeänä. Tarvitaan aikamoisia tapahtumia, että harmistun ja päätän jonkun olevan lähtökohtaisesti ja tarkoituksella pahan toisia kohtaan ja hakevan pahaa. Suhtaudun myös väärinkäsityksiin aika leppoisasti ja uskon, että ne voidaan sopia. (Vaikka toki paatos ahdistaa välillä, pahastikin, ketäpä ei.) Sodat saavat minut lähinnä surulliseksi ja neuvottomaksi, samoin oppiriidat. Ne tuntuvat niin turhilta, ja olen jo kauan sitten miettinyt, että niiden setvimiseen tarvittaneen joku, joka ymmärtää niitä jotenkin paremmin kuin minä, joka ymmärtää enemmän niiden motivaatiota. Olen jo ennenkin kirjoittanut siitä, miten Leibnizin ajatus, että kaikki filosofiat voivat kukoistaa ja pitää paikkansa, on ollut minulle helpommin ymmärrettävä kuin se ikävältä ja rasittavalta tuntunut tiedeyhteisön pelisääntöihin kuuluva seikka, että toisten teorioita olisi oltava jatkuvassa tuuppimassa kumoon. (Ensimmäisenä opiskeluvuonna itkin varmaan kylpyammeellisen kyyneliä aiheesta "astrologia on hömppää ja siihen uskovat vajaita." En halunnut ajatella äidin olevan vajaa enkä missään nimessä riistää häneltä iloa niistä henkilökohtaisista tähtikartoista ja tulkinnoista, jotka hän oli tilannut joltain astrologilta.) Tai että teorioihin pitäisi jotenkin sitoutua, edes hypoteettisesti, sen verran että niitä omiaan olisi riittävän kiinnostunut tuuppimaan kumoon ja koettelemaan. Tai että pitäisi olla penäämässä vaikutusmekanismeja kaiken aikaa.

(Hitto vie, minun aikani tuntuu kuluvan paljon käytännöllisempiin asioihin. Ongelmani ovat melko teoriariippumattomia, kun kuvaan ne käyttäytymisen ja olojen tasolla. Joskus ne ratkeavat ilman teorioita, joskus jokin käsite saattaa olla hyvä työkalu ongelman pilkkomiseen nieltävämmiksi paloiksi.)

Käytöskukan tärkeässä moraalikasvatusta valmistelevassa maailmassa joutuisin varmaan sinisilmäiseksi lampaaksi, joka kantaa sinisilmäisyyden - hyväuskoisuuden - kardinaalipahetta. No, nykyään sentään hahmotan tämän (enkä ole kauhean huolissani paitsi ehkä tosiaan työni ja elämäni eettisyyden kannalta - en ole ihan varma, onko näin tiukasti hyväuskoisen ihmisen mahdollista olla varsinaisesti hyvä ihminen; minua kiinnostaa myös, liittyykö hyväuskoisuus äkkäämisen hitauteeni). Sitä paitsi olen hakannut päätäni jo aika monenmoiseen seinään ja kerännyt jonkinmoisen kasan merkkejä siitä, millaisten ihmisten kanssa en sittenkään halua olla tekemisissä, en edes sillä riskillä, että tulkitsen heidät väärin hyväuskoiseen seuraani sopimattomiksi ja siten roistomaisesti jätän osallistumatta heidän sosiaaliseen turvaverkkoonsa. En toisaalta taitaisi olla kovinkaan pitävä silmukka, lopulta.

Huomaan olevani suunnattoman itsepäinen hyväuskoisuuteni kanssa enkä oikeastaan haluakaan olla muuta kuin hyväuskoinen ja salliva. Paitsi kenties itseäni kohtaan... mutta toisaalta haluan kyllä olla salliva ja hyväuskoinen myös itseäni kohtaan ja aion käyttäytyä niin epäilyksistäni huolimatta.

En voi sille mitään, että aina kun luen jonkin asian kritiikkiä, minusta tuntuu kauhean vaivalloiselta eläytyä kritisoijan maailmaan. (Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin eikä sitä edes odoteta? Mutta voinko ymmärtää muka vain tekstin tekstinä, en kai sentään?) Tuossakin psykokulttuurin kritiikissä, johon linkkasin, minua hämmensi se, miten taitavasti kirjoittaja jätti sanomatta sen, että aivan samalla lailla kuin psykoammattilaiset pitävät yllä puhettaan ja käsityksiään ja markkinoivat ja uusintavat niitä ei-niin-pyyteettömästi (jos terapia olisi halvempaa, minullakin olisi varaa kustantaa itselleni sellainen), myös intelligentsia pitää yllä kritiikkiään ja käsityksiään ja markkinoi ja uusintaa niitä ei-niin-pyyteettömästi.

Mikä tässä maailmassa ylipäänsä on pyyteetöntä? Ei, en usko edes pyyteettömään rakkauteen. Se ei tarkoita, että kuvani rakkaudesta olisi erityisen raadollinen. (Minusta pyyteettömän rakkauden kuva on paljon raadollisempi - ikään kuin pyyteiden tarvitsisi välttämättä tai edes usein vahingoittaa toista.) Enkä itsekään tässä ihan pyyteettömästi kirjoittele - haluan jäsentää ajatuksiani, se on pyyde, ja haluaisin ymmärtää, miksi joistakin asioista tulee todella hyvä olo ja joistakin todella paha olo, ja haluaisin oppia, että vaikka kirjoitan nämä asiat tähän kenen hyvänsä luettaviksi, minua ei silti yleensä rankaista sen pahemmin kuin epävarmuudella ja kognitiivisella dissonanssilla yrittäessäni eläytyä kaikkiin näkökulmiin yhtäaikaa ja olla samalla luopumatta tärkeiltä tuntuneista oivalluksistani... haluaisin olla pelottomampi ja hahmottaa selvemmin, mikä lopulta olisi hyvä tapa toimia tietyssä tilanteessa.

Tuntui ihan kauhealta ajatella sillä lailla ihmisestä, joka varmasti on vakuuttunut kriitikon tehtävänsä tarpeellisuudesta ja hienoudesta. Jotenkin minulla on sellainen tunne, etten saisi ajatella niin. Se ei saisi edes tulla mieleeni. En saisi muistaa sitä naista, joka maauimalan saunassa mesoaa muille heidän pefleteistään ja sitten syntipukkien vaihdettua toiseen saunaan melskaa siitä, miten raskas hänen taakkansa on, kun kukaan muu ei välitä. Mutta hänpä se vain ponkaisee mieleen. Vaikka tuo tehtävä on tarpeellinen, varmasti, en kyseenalaista sitä, kaikille riittää paikkansa yhteiskunnassa, tuntuu vain ikävältä ajatella sillä lailla, että tässä nyt aika tarkoitushakuisesti jätetään tarkastelematta omaa motivaatiota tekstissä, joka lätisee kyllästykseen saakka toisten motivaatiosta. En haluaisi, että tuollainen ajatus tulee mieleeni, koska se ikävästi panee minut epäilemään sitä, lienenkö nyt sittenkään niin hyväuskoinen kuin tahtoisin olla. On helppoa olla hyväuskoinen niin kauan kuin lukee suopeaa ja osoittelematonta tekstiä, mutta joskus näyttää käyvän niin, että kun aistii toisen kireyden, siihen jotenkin menee mukaan. Huono juttu.

Mutta yhtäkaikkisesti, se ajatus kuitenkin tuli mieleeni ja mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa sen ylös. Tietysti tuollaisen kysymyksen jälkeen se oli kirjoitettava! Nyt on sitten enää pelättävä, millainen taivaallinen sotajoukko tulee käsittelemään tätä ajatusta kommenttiboksiin ;).

Helpottaa hieman, kun ajattelee, että ehkä kaikki muutkin toimivat tällaisella metodilla: tuntevat itsensä kauheiksi hirviöiksi jonkin ajatuksen piinatessa heitä ja uskaltautuvat sitten henkeään haukkuen ja itsensä karmeiksi tuntien panemaan sen ylös. Odottavat lynkkausjoukon kalinaa ovelta...

Jos olisin tiennyt, millaista akateeminen kultturi on, en olisi varmaankaan koskaan mennyt opiskelemaan yliopistoon. Se on niin pelottavaa, että näin jälkikäteenkin tunnen kylmiä väreitä. En haluaisi, että minulla olisi mielipidettä mistään, mutten toisaalta tiedä, kuinka nämä ajatukset juurisin päästäni. Pahinta tietysti on, etteivät ajatukset ole edes niin kiteytyneitä, että niistä saisi otetta. Enkä osaa ajatella oikein korjaavani toisten ajatuksia vaan minusta tuntuu kuin hyökkäisin heitä vastaan. Koska millä voisin edes korjata? Kertomalla, mitä kissat tekivät tänään? Usein tietysti ne alueet, joille keskustelut ajautuvat, liittyvätkin tiiviisti ihmiskuvaan ja minäkuvaan. (Ja ne alueet, jotka eivät liity, tuntuvat aika yhdentekeviltä. Esimerkiksi jokin teoria mielen moduuleista tai ajattelun kielen rakenteesta tai jopa tieteenfilosofia - ääh, en ole koskaan oikein onnistunut kiinnostumaan niistä.)

Toisinaan kadotan täysin näkyvistä sen, että hyväuskoisuudella ja teorioille kintaalla viittaamisella on omat oivat puolensa. En voi sille mitään, että teorioista kiinnostumattomammat ihmiset vaikuttavat onnellisemmilta ja tyytyväisemmiltä. (Vaikutelma voi toki myös pettää!) Tai sille, että ne ystävät, jotka ovat paljon etevämpiä vainuamaan ristiriitoja ja kritiikinaiheita, tuntuvat elävän paljon hektisempää ja puuttumisen velvollisuuden enemmän sanelemaa elämää. (Ymmärrän jollakin tasolla sen, että se voi varmasti tuntua heistä nautittavalta, eiväthän he varmaankaan muuten eläisi niin. Tai ainakin he ovat varmaankin sopeutuneet tuohon välttämättömyyteensä ja oppineet olemaan suuttumatta siitä itselleen ihan samalla lailla kun minäkin olen hyväksynyt omaan hyväuskoisuuteni.) On ehkä vain niin vaikeaa ajatella, että saisi hyväksyä oman hyväuskoisuutensa ja koettaa olla muuttamatta sitä. Siitä huolimatta tulen äkäiseksi, kun huomaan hyväuskoisuudessani aukon.

Se on jollakin aika kierolla tavalla samalla kertaa ilahduttavaa ja suututtavaa.