Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Pinkopohja, ristiveto ja elämä yhtä potentiaalista käsittämistasoa

Muistan sen, kun kuulin ensimmäisen kerran ajatuksesta, että mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu. Vaikka pää tuntuikin iltapäivällä ja kahvia juotua aika kumisevalta ja määrättömältä ja piirteettömältä, se silti tuotti huvittunutta tirskuntaa: Risto "Tabula" Rasa. Huokaus. Tai ei oikeastaan. Siitä on vain kauan ja silloin oli vielä paljon vaikeampi innostua asioiden systemaattisesta käsittelemisestä, koska systemaattisuuteen pitää ensin oppia enkä minä oppinut sitä ennen yliopistoa millään elämänalueella (paitsi ehkä seksuaalisuuden suhteen; seksuaalisuus oli ensimmäinen projektini, ensimmäinen totisesti ja jopa kunnianhimoisesti otettu oma juttuni - tiedän kirjoittaneeni aiemmin, etten ymmärrä kunnianhimoa, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalisuuden kohdalla teen tästä poikkeuksen - ja syvennyin siihen varsin totisesti ja tarmolla mutta syventyminen ei ollut luonteeltaan kollektiivista eli kaikki, jotka tiesivät tästä päähänpinttymästä, huvittuivat tai kummastelivat mutteivät lähteneet mukaan ihmettelyyn ja penkomiseen; myöhemmin, vasta paljon myöhemmin, olen ymmärtänyt, että eihän se nyt ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka tyttöydestä kernaasti annetaan ja jonka moni tyttö mieluusti nielaisee, koska kuvien nielemisestä saa välittömiä palkintoja; minä en tietysti pitänyt kuvaa lainkaan relevanttina, koska en joka tapauksessakaan onnistunut mieltämään itseäni miksikään suloiseksi, viattomaksi, puhtaaksi tai ihmiseksi; minulla ei ollut mitään hävittävää, vaikken nielaissutkaan kuvaa tai koettanut teeskennellä sen mukaista olentoa).

(Kun katselen tätä, miten kirjoitan, mietin kyllä, olenko edelleenkään systemaattisuuden suurimpia ystäviä.)

Tabula rasa: olento, jonka kokemus rakentuu tyhjästä. Jolla ei olisi muistumia, mieltymyksiä ja tuttuuksia suolenmutkan kurinasta ja tietynlaisesta verensokeritasosta, vatsanpeitteen lävistävistä lauluista ja stressihormonien oikeaksi koetusta määrästä. (Nyt kun en taas osaa nukkua paljonkaan, koen vasta eläväni. Kiitos, äiti. En tule kenties koskaan ymmärtämään, mitä olisi elää elämää, jossa päiväkausia kestävä levollisuus koetaan muuna kuin huolestuttavana möllykkämäisyytenä ja masennuksen orastamisena. Mitä, ettei innostuisi esseestä niin että menettää yöunenssa? Ettei innostuisi jokaisesta vastaantulevasta ideasta, liftaisi niiden kyytiin?) Tänä aamuna luin yhtä Italia-kirjaa, koska olemme matkaamassa Italiaan toukokuussa ja koetan antaa itselleni muutakin ajateltavaa kuin kvantitatiivisen tutkimuksen harjoitustyö, jonne kernaasti katoaisin viikoiksi ja öiksikin pöllyttämään lukuja ja niiden yhteyksiä, ilmiöiden yhteisiä variansseja aineistossa ja ryhmäkohtaisia eroja ilmiöiden suhteen. Saan katkaistua tuon katoamishingun vain lukemalla jotain muuta: jotain, mikä tuo mieleen konkreettiset polut ja rautatieasemat.

Kirjan yksi kohta saa minut miettimään, josko mieli olisi sittenkin pinkopohja. Ei tyhjä, mutta pingotettu eri suuntiin kiskovien ihanteiden välille. Varmasti mahdollinen metafora, muttei kovin järkevä ehkä. Siteeraan joka tapauksessa:

Kuunnelkaa ihmisten puhetta. Sananvalinta on barokkimaista: taas kerran osoitus estetiikan keskeisyydestä italialaisten elämässä. Tiedättekö, miksi parlamentissa ei olla yksimielisiä, vaan siellä "kirjataan ylös näkökantojen perustavanlaatuinen yhdenmukaisuus"? Entä miksi säätiedotuksissa ei sada vaan niissä "ennustetaan tihetyvää pilvisyytä seuraavia sadekuuroja"? Siksi, että monimutkaisuus on yksi itsesuojelun muoto (minut on ymmärretty väärin), sievistelyä (olen oppinut henkilö), kosmetiikkaa (minusta on mukavaa sulostuttaa todellisuutta), jengiin kuulumista (kuulun lääkärien, meteorologien tai asianajajien kastiin, ja näin me puhumme, anteeksi vain).

Lähde: Beppe Severgnini, La Bella Figura, suom. Hannimari Heino.

En voi sanoa, etteikö tuo kuulostaisi tutulta, ja muistelen joitain omia palopuheitani jargonia vastaan. Mutta en missään nimessä voi pitäytyä toisten tuhmuutta ulkopäin paheksuvassa asemassa: minäkin käyttelen jargonia innokkaasti, puhun teknisistä termeistä ja saatan pitää sitkeästi kiinni siitä, että barokkisen tai oikeastaan kaoottisen rikas maailma on täsmällisimmin kuvattavissa barokkisen tai kaoottisen rikkaalla kielellä. (Tai ainakin rikkailla, monilla teorioilla.)

Huomaan kielen kanssa asioidessani (kuten nyt) olevani jatkuvassa ristivedossa sen suhteen, että toisaalta asiat olisi järkevää ilmaista hyvin yksinkertaisesti (toisille näkökulma voi olla aivan uusi, eivätkä he vielä pysty omaksumaan kuitenkaan monisyistä mallia ja ehkä hukkaavat avainpointsin, jos hellyn detaljoimaan ilolla: eiväthän kirjoitukseni ole barokkiklassikoita eikä niiden tulkitsemisesta järjestetä yliopistoluentoja, joilla asiantunteva luennoitsija johdattaisi kuulijoita spiraaleittain syvemmälle ajatuksen kuvioon, malliin asioiden sujumisesta - tarvittaisiin siis ehkä ennemmin karkea karttapiirros kuin vivahteikas akvatintojen sarja, koska eivät kuulijat ilman syvällistä perehtymistä ymmärtäisi, miten nuo kuvat liittyvät yhteen - joskus vain ongelmana on, etten minäkään ymmärrä ja silloin ei auta kuin kuvata detaljikkaasti kerta toisensa jälkeen ennen kuin rautalankamallia voi edes alkaa hahmottaa, ja niin sitä selittää selittämistään toisille aavistustaan siitä, että nämä ja nämä seikat voisivat liittyä yhteen jollakin salaperäisellä tavalla) ja toisaalta se ei tunnu tekevän oikeutta sille, mitä koetan ilmaista. (Eihän maailma ole malli vaan paljon muutakin, ja mitä jos perustamme päätelmämme ja sitoudumme maailmantutkimuksissamme rautalankamalleihin - tästä tulee mieleen yksi keskustelu, jossa taas keskustelukumppani kuvasi, miten kaikki kommunikaatiotilanteethan ovat kilpailutilanteita, joissa statussuhteet määräävät about kaiken. Siinäpä oiva esimerkki siitä, miten teoria jyrää havainnot, etenkin havainnot, jotka poikkeavat kenties varsin yleisestikin vallitsevasta tilanteesta. Jos omaksun tällaisen näkökulman maailmaan ja kommunikaatioon, miksi edes yrittäisin kommunikoida toisin? Koska eihän se kai olisi mahdollista. Tai ainakin voisin olla varma, että minut sitten poljettaisiin, koska luovuttaisin toisille saman tien sen, mitä he tavoittelevat, eli dominanssin tilanteessa. Mutta en usko, että asia on näin yksinkertainen. Huomaan ainakin itse tavoittelevani paljon muutakin kommunikaatiotilanteissa. Itse asiassa ärryn suunnattomasti, jos kommunikaatio supistuu lähinnä dominanssikamppailuksi. Tosin ärryn myös siitä, jos yritän käydä mielenkiintoista keskustelua ja saada toiselta nyhdettyä näkemyksiä tai ideoita asian kehittelyyn, ja toinen vain toteaa latuskamaisesti, että jos sinulla kerran on tuommoinen käsitys niin hyvä, edetään sen mukaisesti. Mitä keskustelua se nimittäin enää on? Monologia voin käydä itseksenikin.)

Ja vielä yksi toisaalta, haa: Toisaalta koetan pitää mielessä Deweyn huomautuksen, ettei kielen tehtäväkään ole kuvata kaikkea, kaikkia detaljeja. Kielen tehtävä on mahdollistaa kommunikaatio niistä. Mutta entä jos haluan kommunikoida ja jakaa jotain hyvinkin hienosyistä ja detaljikasta? On pysyttävä kärsivällisenä ja kenties joskus keksittävä kuvaus, joka sitoo nykyisiä tyydyttävämmin ilmiön helpommin käsitettäväksi ja silti jättää käsityksen sisäistäneiden mielikuvitukselle vapauden liikkua ilmiössä, sen vivahteissa.

Ajatella, miten helppoa kommunikointi voisikaan olla, jos problematisoisi sitä vaikkapa vain pilkkusääntöjen tasolla! Tai sen suhteen, mitä statusta on sopivaa hakea tilanteissa aasta ööhön.

Severgninin kuvaus maanmiestensä esteettisistä viehtymyksistä kuulostaa jotenkin hauskalta ja tutulta muussakin kuin kielen kohdassa. Pohjoinen järkiperäisyys ja konstailemattomuus, suoranainen jäyhyys, on aina tuntunut minusta kauhean vieraalta. En tiedä, miksi. Työhullu kyllä osaan olla, totta vie, mutta se muu, jahkailu sopivuuden suhteen ja sen sellainen, ei tunnu lakkaavan hämmästyttämästä. Tuntuu hauskalta taas matkata Italiaan: ehkä löydän siellä pohjoisuuteni hetkittäin.

Sanottakoon sanansa myös esteettisestä: minua on hämmentänyt kaikki nämä vuodet se, että kun puhutaan tai useammin kirjoitetaan estetiikasta teorioiden arviointiperusteena, oletusarvona tuntuu monesti olevan, että mitä yksinkertaistetumpi ja pelkistetympi teoria, sen esteettisempi se on. (Ei aina, ei tietenkään: esimerkiksi James McAllister Beauty and Revolution in Science -kirjassaan näyttää siitä lyhyen lukemani otteen - kesällä lisää! - aikana esittävän, että eri tieteenaloilla on eri estetiikkansa ja että esimerkiksi Darwin sai esteettistä nautintoa tarkastellessaan eliötä ympäristössään ja näitä yhdistäviä monia hienovaraisia vuorovaikutuksia.) Tai ehkä tämä on vain se kanta, jota on korostettu käymilläni tieteenfilosofian luennoilla jostain syystä. En itse ole kieltämässä tietenkään, etteikö matematiikassa ja logiikassa olisi omaa viehätystään. Se muistuttaa minua jotenkin valkoisista, minimalistisista asunnoista mutta on kyllä paljon lähestyttävämpää, liikahduttavampaa ja sympaattisempaa kuin nuo asunnot. (Kuten sanottua, voisin hukuttautua kvantitatiivisen pikku tutkimuksemme lukuihin piehtaroimaan - valkoisesta minimalistisesti sisustetusta asunnosta taas todennäköisesti etsisin aika pian uloskäyntiä: ei semmoinen ole minusta mikään ihmisen paikka.) Minua kismittää vain se, että ajatellaan kauneuden välttämättä tarkoittavan jotain jonkin tietyn ihmisryhmän, kulttuurin tai aikakauden ihannoimaa kauneuskäsitystä. Jotain aika abstraktia, rajattua, tehokkaasti kehystettyä. (Jota vastaan taide, tämä kannattaa huomata, on usein hammasta purren ja päättäväisesti argumentoinut omalla fyysisellä tavallaan, suostumatta asettumaan säyseästi taaksepäin tuijottaviin määritelmiin.) Ei tunnu mitenkään selvältä, että tieteissäkään nämä ihanteet olisivat olleet niin yleisesti hyväksytyt. Eri aikakausina ainakin halutaan ja haetaan hyvin eri tyylistä ilmaisua ja formulointia. Mihin se liittyy? Onko siinä mukana esteettistäkin pohdintaa?

Ja miten irrottaa esteettinen komponentti mistään arviointikriteereistä? Mistä tiedän, että maailma oikeasti on monisyinen ja rikas ja tarjoaa loputtomasti uniikkeja tapahtumakulkuja? Ehkä vain esteettinen preferenssini jyrää havaintoni mahdollisuuden avoimeen vastakannankin mukaiseen tarkasteluun? Pystyn vaihtamaan näkökulmaa jossain määrin, ihastelemaan ensin runsautta ja sitten nuljauttamaan itseni säännönmukaisuuksien ihmettelyyn, mutta se näkökulma, johon en osaa nuljauttaa itseäni sitten mitenkään, on ajatus siitä, että säännönmukaisuudet olisivat lopulta jotakin todellisempaa tai itsessään arvokkaampaa (käyttöarvohan niillä on, se on selvää) kuin runsauden kukkeat prosessit. (HUONO PLATONISTI, näin on.) Että se runsaus olisi jotain epäollenaisempaa, harhaista tai havainnoinnin näkökulmaisuuden ja siitä seuraavan hankalan jaettavuuden takia epäillyttävää. Pikemminkin minua epäillyttää se, jos suositaan sitä, mikä kiteytyy kauniisti ja riidattomasti. (No, onko sellaista edes, on toinen asia... mutta noin niin kuin jatkumon ääripäinä, pyydän sinua ajattelemaan tätä näin.) (Enkä sano, että senkään välittäminen olisi erityisen helppoa, en sitäkään. Kerran jos toisenkin olen tänä vuonna kuullut ihmisten huokaavan sitä, miten huonoja he ovat lukujen kanssa.) Miksi se minua niin kovasti epäillyttää? Vaikeaa eksplikoida. Intuitio, aavistus, haluttomuus redusoida tosioleva sellaiseen, joka jää niin monelta huomaamatta, kokonaisilta lajeilta tajuamatta, haluttomuus pyyhkäistä kokemus, ilot ja kauhut irrelevantin luokkaan. Sitkeä, päättäväinen kieltäytyminen emergenssin mitätöinnistä.

Mutta sen kyllä sanon, että tässä kaikessa on jotain epäillyttävän esteettistä. Ja se liittyy ehkä tuohon ylle kirjoittamaani ristivetoon kaiken kommunikaation kanssa. Ehkä kokisin jotenkin aliarvioivani keskustelukumppanin kehitysmahdollisuudet, jos en edes kommunikaation lähikehityksen vyöhykkeellä käyttelisi aavistuksen (mutta vain aavistuksen) verran turhan monimutkaisia rakenteita? (Mikä tarkoittaa kai sitä, että esimerkiksi tällä tekstillä on tietty yleisönsä, jota en harkitse mutta jonka teksti seuloo esiin: se, joka kokee tämän hieman monimutkaiseksi, muttei lannistu lukiessaan. Ne, joilta menee täysin yli hilseen, lopettavat kesken, ja ne, joille tämä on ihan pässinlihaa - mutta onko koskaan mikään rautalankamalleihin tähtäämätön esitys kaikilta etenemisaskeliltaan pässinlihaa toiselle? eikö aina nouse vähintään tekstin inspiroimia kysymyksiä kuten miten tämä tässä vaiheessa nousi hänen mieleensä, miksei tuossa, mihin kohtaan itse sen mieltäisin ja niin edelleen - haukottelevat ja etsivät parempaa tekemistä.)

(Minusta kyllä tuntuu, että itsekin olen koko ajan vähän alueella, jossa en löydä varmoja jalansijoja. Ehkä niitä ei olekaan - ehkä kun on tarpeeksi leikkinyt vuorikaurista ajatusten kallioilla, käsitys aktuaalisesta käsitystasosta katoaa ja jää enää potentian läähättävä tuntu?)

Tarvitsen hieman Bachia

Tarvitsisin nyt hieman Bachia, koska työni on tehdä spagettioksennuksesta barokkipuutarha. (Se vaatii kompostointia, kylvöjä ja taimien vaalimista. Spagettioksennusta ei voi vain painella muotilla sieviin rivistöihin, koska se näyttäisi enemmän nykytaiteelta kuin barokkipuutarhalta.) En ollut aiemmin tajunnutkaan, että joku voisi kirjoittaa historiikkia välittämättä kronologiasta tippaakaan. Tai ehkä tämä on liioittelua. Oletan kyllä, että mainitut asiat ovat tapahtuneet jo. Sekin on jo melkoinen kronologinen jäsennys. Voisihan tekstin sekaan olla piilotettuna imperfektissä sellaistakin, minkä oletetaan joskus tapahtuvan.

Ei, en ota tästä stressiä.

Nuorempana ajattelin, että kas niin, ihmiset tekevät kouluissa kummia jäsentymättömiä tekstioksennuksia koska heillä ei ole vielä aikaa eikä kykyä ja että kyllä he sitten myöhemmin oppivat jäsentämään asiat. (Itseni on aina ollut vaikeaa hyväksyä oksennukset tekstuaalisella tasolla vaikka kissan oksennus olohuoneen lattialla ei herätäkään mitään toimenpidehinkua.) Mutta, kas, niin ei ole käynyt. Tekstioksentajat ovat siirtyneet työelämään jossa he oksentavat ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Nyt vain heille maksetaan siitä paremmin. Jännittävää. Ehkä yksi syy siihen, miksi minusta tuntuu, ettei minulla ole juuri mistään mitään järkevää sanottavaa, liittyykin tähän: en koe oksentamista vielä sanomiseksi. Pitäisi ensin hahmottaa järjestys, edes alustavasti. (Blogia ei lasketa, tämä on nimenomaan ajattelun oksennusmaisuuden siedätysyritys.) Ja asia kaksi: On ihan hauskaa taikoa spagettioksennuksesta barokkipuutarhaa. Niin kauan kuin se on toisen oksentama eli sieltä voi löytää yhtä sun toista jännittävää.

Tietysti voidaan kysyä, miksi spagettioksennuksesta halutaan nimenomaan barokkipuutarha. Sanotaan nyt näin (passivismi): Se on ainakin selkeä. Barokkipuutarhoihin tullaan karehtimaan. Niissä eivät romanttiset tikut tartu päähän. Eikä yksittäisten kasvien tarvitse olla kummoisenkaan näköisiä. Riittää, että niitä pystyy massoittelemaan. Ei tästä ole romantiikkaan.

Spagettioksennuksessa tahtoo karehtia vain harva. Oikeastaan hyvin harva. No, tietysti on nykytaide. Mutta luulen, ettei minulle olla maksamassa siitä, että tekstuaalimuokkaan nykytaiteellisen historiikin. Ei: tekstin tulee olla lämmin ja luettava eikä poetiikkaa saa olla kuin ripaus, sillä lailla kuin jotkut esittävät sopivaksi chilinkäyttötavaksi - vain sen verran, että nousee hetken mielle jostain... jostain muusta... jostain muusta kuin ruoasta mutta että se ei koskaan yhdisty mihinkään mitä on ruoassa. Tekstin tulee olla sellainen, että jos joku lukisi sen, hänen päähänsä ei koskaan pälkähtäisi allekirjoittaneen järjestäneen sitä. Vaan ikään kuin jumalat suuressa viisaudessaan olisivat valuttaneet asiat samalla paperille kuin maailmaankin. Jumalaisen loogisesti ja sievästi kumarrellen etenevällä tavalla. Ei mitään häiriötekijöitä. Haasteita muttei ongelmia. Korkeintaan haasteita, pieni särähdys, sen verran, että pysyy juuri ja juuri hereillä.

Miten harmillista, että elämä vaikuttaa enemmän spagettioksennukselta kuin barokkipuutarhalta sekä yksilöllisellä, lähiympäristön että globaalilla tasolla.

Tarvitsen Bachia kuvitellakseni barokkijumalan, kuullakseni askelmitat barokkipuutarhassa.

Tekstuaali

Rituaalit helpottavat elämää. Kylmään veteen on aivan helppo kävellä rauhallisesti, ranka ojennettuna, kun taustalla laulaa kuoro ja on kynttilöitä. Jos olisi merenselkä tai järven makeanveden vatsa, johon olisi leikattu reikä (kuvittelen sen käyvän saksilla, vaikka tiedän, ettei se liene mahdollista), ja pimeää eikä musiikkiä, ei taivaallista sotajoukkoa, miten siihen veteen nyt muka voisi mennä? Vedessä on helppo leikkiä käärmettä, liukua hiljaa ja paine tasaisesti vatsaa silittäen. Kylkiluiden ansassa sydän äilähtelee ja keuhkot pursuilevat yli. Kylmä ei tunnu tuskalta vaan muutokselta.

Kun kipuan kuivalle maalle, olen vähintään viidentoista metrin pituinen ja voisin puhaltaa helposti kallelleen kivisen kirkontornin.

Samalla tavalla teksti on rituaali. Luen lauseen kerrallaan, kuulen niissä hihitystä ja kuplintaa, saatan istua tuntikausia satulatuoliin juurtuneena, tulee yö tai ilta, ne näyttävät nykyään öiltä, istuessa ei huimaa. Kaikki epävarmuus rutistuu pieneksi palloksi. Se ratisee lattianrajassa epäselvästi ajatuksia, joista en nyt jaksa välittää. Esimerkiksi: auttaako työ ketään, enkö turhaudu siihen, että järjestän tekstiä elämäni sijaan, ja niin edelleen. Tekstiin on helppoa astella, hengittää toisen, ulottuvaisemman olennon keuhkoilla. Nämä eivät ole vakavia aiheita, koska jakoa vakaviin ja kevytmielisiin asioihin ei ole. Joskus minua itkettää, jos harjaan ripsiväriä ymmärtämättä tarkoin, miksi. Se ei voi olla kevytmielinen asia. Ja joskus istun ja seison ja laulan hautajaisissa ja mieleni on aivan kevyt ja iloinen, koska miespolvet painuvat unholaan on lopulta aika vapauttava asia. Joskus pidän itseäni hupakkona, kun ahdistun jostakin pienestä seikasta, kuten siitä, että joku ihminen on sanonut, ettei pidä minusta. Ja joskus suhtaudun hiljaa ja vakavasti siihen, miten jokin seikka hihityttää.

Huomaan usein palaavani keskilinjalle, hakevani perusoloa. Jos olen ryhmässä, ryhdyn usein ajattelematta vastapainoksi. Jos muut nauravat kovaa ja villisti, kuten naurujoogassa lauantaina kävi (aivan ihana harrastus muuten, suosittelen), saatan olla aivan hiljaa ja vakava ja kuunnella naurun ulvetta. Ja sitten kun toisten nauru tyrehtyy ja alkaa kuulostaa vaivihkaisilta nyyhkäisyiltä tai voihkaisuilta, tunnen ilon kuplan nousevan hiivataikinana suuhun saakka, täyttävän kaiken kardemummantuoksullaan ja purkautuvan tärskähtäen muiden kuultavaksi. Sitä ei voi pidellä sekään, että minua käsketään hiljentymään ja laskeutumaan rauhaan - juuri rauhan odotuksessa, juuri kun ei saisi nauraa, yllyke tuntuu selkeimpänä. Ja kun alan miettiä, muistan näkymän monesta kuvasta, jossa olen lapsi: muut nauravat ja minä näytän vakavalta ja mietteliäältä, ja päinvastoin.

En ajattele sitä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena sopeutua ja kuulua, minusta siinä ei ole sellaisesta kyse. Ehkä se on enemmän moniäänisyyden ja yhtäaikaisuuden kaipuuta, tavoitetta kokea kaikki kerralla, tuntea itsensä samassa silmänräpäyksessä äärimmäisen pieneksi ja äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi, tai kuten joskus yksityisissä kohtaamisissa, äärimmäisen helläksi ja julmaksi samalla hetkellä. En usko, että se on lopulta ristiriidassa konformisuuden kanssa, ehkä se on yksi konformisuuden muoto.

Teksti rauhoittaa nämä piirteet, painaa ne näkyvistä. Tekstin rituaalissa taitan matkaani hitaasti ja kiireettä, makustellen sanoja ja lauseita ja ajatuksia. Työ imee päivät, pimein etenee. Iltaisin olen väsynyt, mutten uupunut. Istuminen on raskasta, ajattelu ei. Kunpa työtä voisi tehdä kävellen. Huomaan, miten keskittyminen suureen tekstimassaan tasoittaa ja rauhoittaa kuohahteluani. Vaikka kuulen hihitystä ja valitsen sanoja, joissa on äätä ja öötä enkä koeta vain kuulostaa mahdollisimman näkymättömältä (sillä siten aistin tekstin englanniksi kirjoittaneen miehen läsnäolon ja tyylin tekstissä ja siihen mukaudun - vaikka toki olenkin jäävi arvioimaan omaa kameleonttiuttani ja tiedän sen, mutta siksi en siitä ala stressatakaan, tämä asia vain on ulottumattomissani tällä erää) nämä toisen ajatukset ja sanat ovat levollisempia kuin omani olisivat. Voin kumota niihin sitä liikaa vipinää, joka tuntuu luonnehtivan olemistani perustavammin kuin mikään muu tekijä.

"Kun olit pieni, tahdoit syödä itse lusikalla", kertoo äiti. "Mutta neuvolassa sanottiin, että olet siihen liian pieni, ja niinpä kun koetit viedä lusikan suuhun, kielsin, ja opetin sinua lyömään lusikalla pöydän reunaa." Hakkasin pöydänreunan joka puolelta lommoille muutamassa kuukaudessa enkä poisoppinut hetken aikaa hengähdystaukona kiitetystä tavasta ennen kuin pöytä oli jo piloilla ja tikkusi kädet. Kieltäydyin viemästä lusikalla ruokaa suuhun ja kieltäydyin nielemästä toisten tyrkyttämää ruokaa, ellei minulle samalla luettu ääneen. "Lue!" vaadin, äiti vastasi: "SYÖ!" Lusikallinen per sivu, en jaksanut keskittyä pelkkään syömiseen, halusin muutakin. En ole edennyt tästä kovinkaan kauas, paitsi että toki nykyään nostan ruoan suoraan suuhuni avustamatta. Mutta usein luen tai kirjoitan samalla. (Tai puhun tai kuuntelen. Pelkkä syöminen tuntuu kummalliselta, koska silloin tilanteen ahdistavuus ja hitaastietevyys vie ruoasta hyvän maun.) Saatan edelleen tulla levottomaksi muutamassa viikossa ilman tekstityötä. Tarkoitan tätä liialla vipinällä.

Äiti syötti minulle hyperaktiivisille lapsille suositeltua ruokaa, ja samantapaista ruokaa syön edelleen: vain vähän nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan piristäviä aineita. Kupillinen laihaa vihreää teetä aamulla tarkoittaa sekin sitä, että minun on äärimmäisen vaikeaa pysytellä istuallani. Kahvia en voi edes kuvitella ottavani työn alle, ellen sitten ole aivan uuvuksissa jo valmiiksi. (Ja silloin oikeastaan pitäisi levätä, mutta maaima ei aina suju, kuten toivoisi.)

Musiikki auttaa myös tekstiin sovittautumista. Se ja teksti ja yrttiteemuki ja sanakirjojen vuori luovat turvallisen ympäristön, jossa voi edetä humisten ja kadottaa päivät. Huomaan olevani hiljaisella tavalla tyytyväinen ja minun on vaikeaa ymmärtää, miksi olen joskus ollut levoton tai onneton. Herään iloisena, tartun iloisena työhön, kävelen siihen luontevasti kuin kylmään veteen, en näe siinä mitään outoa.