Viimeinen paastopäivä

Olen tänään mainiolla ja pirteällä päällä. Vesijuoksen puoli tuntia, istun pitkään saunassa, kävelen uimahallilta kotiin kaupan kautta. Ostan kaupasta kaikkea kivaa, mitä voin lähipäivinä varovasti maistella totutellessani kiinteään ravintoon takaisin: luomupaprikoita, alfalfan ituja, maustamatonta soijajugurttia... Minua ei edes heikota!

Eilen illalla kyllä heikotti. Menin joogatunnille hyvillä mielin ja pahaa aavistamatta, mutta puolentoista tunnin sessio paljastuikin aika raskaaksi keholle, joka selvästi oli jo illan takia energiatasoltaan jokseenkin nollissa. Salille käveleminen oli vielä ihan kivaa, mutta jo ensimmäisissä aurinkotervehdyksissä silmissäni alkoi sataa taas sitä lumisilppua, hohtavia hiveniä, minun oli vaikeaa nähdä sieltä pyryn takaa kämmeniäni, jotka olivat yläruumista kannattelevina harosormisina tukina joogamattoa vasten. Kun teimme avaavia harjoitteita syvähengityksen tahtiin, jouduin koko ajan hokemaan itselleni: rauhoitu, rauhoitu, et sinä tähän kuole etkä edes pyörry, varpaat vaan heilumaan. Enkä pyörtynyt, mutta aika lähellä kyllä kävin sitä rajaa. (Lukioikäisenä pyörryin usein aamuisin, joten tunnistan kyllä sen olon varsin hyvin. Olen herkkä pyörtymään, se tuntuu raivostuttavalta. Mikään ei ole nolompaa kuin pyörtyä julkisella paikalla.) Kun olimme pitkissä pakaravenytyksissä lattianmyötäisenä, pää alaspäin rentona retkottaen, istumaan nouseminen sumensi jo silmät siihen malliin, että oli laitettava pää vielä hetkeksi alas ja sitten pumppauduttava asteittain sieltä ylös.

Tunti loppui jossain vaiheessa ja kiskoin helpottuneena vaatteet päälle ja join paljon vettä. Kotiin käveleminen tuntui kauhealta, sydän hakkasi ja hengitys ei meinannut kulkea lainkaan. Ajattelin jo, että saanko nyt jonkun sydänkohtauksen ja onko suolatasapainoni tosissaan jo niin vinksallaan muka, ja olin jotenkin samaan aikaan ylpeä ja huolissani: huolissani, koska olin mielestäni kyllä kuunnellut kehoani, mutta nyt keho oli aivan kauhunkankea eli jokin oli mennyt ohi korvieni, ja sitten toisaalta ylpeä, koska minusta on mukavaa vähän koetella tahdonvoimaani ja osoittaa itselleni, että tahtoessani pystyn kyllä sietämään epämukavaakin oloa. (Tunnen helposti, että päästän itseni kovin helpolla vähän kaikessa ja että olen siksi kauhean veltto eettisesti. Voisinhan vaikka ryhtyä fennovegaaniksikin ja kulkea kaikki matkat pyörällä, esimerkiksi kiirastorstaina pyöräillä Kuopioon tai sitten lykätä matkaa sinne asti että on paremmat kelit. On jotenkin vähän löysää syödä välillä kananmunia ja vuohenjuustoa ja ajaa huristaa junalla pitkiä matkoja. Ja se, että olen syönyt niin, että lihoin pari kiloa ihan turhaan, sekin on pois yleisestä hyvinvoinnista, se tuntuu kauhealta; etten vain tee itselleni karmean tukkoista ja turpeaa oloa vaan että myös turhaan kuormitan planeetan kestokykyä, siinä on jotakin kauhean ajattelematonta. Mutta toisaalta tiedän, etteivät eettisyyden äärimmilleen ponnistamisen kokeilunikaan ole saaneet minua hyvinvoivaksi, oikeastaan päinvastoin. Villeimmässä vaiheessa luovuin jopa ulkomaisista mausteista ja uutin äikätatista rypsiöljyyn pippurinkorviketta. En voi suositella.)

Onneksi Vompsu ja Nasu tulivat minua kävellen vastaan, ja kun näin heidät, ahdistuksen pahin kärki katkesi: tiesin, että jos tilttaan, teen sen ainakin hyväntahtoisessa seurassa. (Joskin se nyt varmasti olisi aika pahaksi Vompsun pakko-oireille. Hän pelkää jo nyt sitä, että mitä jos sitten joskus kuolenkin häntä ennen. Se tuntuu minusta niin kaukaiselta ja hullulta pelolta, mutta toisaalta, häneltä ei ole kuollut yhtään lähiomaista, joten hän ei osaa lainkaan tietää, miten siihen reagoisi. Olen koettanut lohduttaa Vompsua sanomalla, että läheisten kuoleminen on onneksi semmoinen asia, jota hän saa todennäköisesti ylen määrin harjoitella ennen kuin oma vuoroni tulee. Olen nimittäin naimisiin mennessäni päättänyt, että jos vielä joskus saan kovin vahvoja impulsseja kävellä raitiovaunun alle yleiseksi parhaaksi, menen kuitenkin ensin mielenterveystoimistoon Vompsun takia. Minulla on velvollisuuteni häntä kohtaan. Muut tuttavani eivät sen sijaan viritä tuollaista velvollisuudentunnetta; en halua antaa heille valtaa näin tärkeässä asiassa.) Sekin helpotti, että sain sanottua ääneen, miten karsean huono olo minulla oli. Kummallista, miten parin sanan avautuminen muuttaa paljon!

On hirveän mielenkiintoista, miten erilainen olo tänään oli vesijuostessa, vaikka molemmilla kerroilla mehutankkauksesta oli suunnilleen sama aika, ja itse asiassa tämä aamiaismehu on määrältään ja kaloreiltaan vähäisempi kuin lounas, johon sentään kuuluu kasvislientäkin. Ehkä se kuvastaa korostetusti sitä, minkä muutenkin tiedän päivistäni: Aamuisin jaksan vaikka mitä, mutta illat ovat kamalia. Iltaisin ei juokse ajatus eikä tanssita. Iltaisin en jaksaisi nähdä ihmisiä enkä liikkua. Tapaamiset kello 17 jälkeen ovat pääsääntöisesti yhtä tuskaa. Sen sijaan tapaamiset aamuseitsemältä ovat varsin jees. Toivottavasti pääsisin nyt hierojakouluun; hierojana voisin todennäköisesti järjestää päiväni niin, että varaisin parhaan ajan eli sinne aamuyhteentoista tai jopa puoleen päivään saakka, itselleni ja liikkumiselleni, ja sitten se melkohyvä voisi olla asiakasaikaa. Voi tietysti olla, että tämä on täysin hypoteettista hurisemista ja hierominen osoittautuukin niin vaativaksi asiakastyöksi, että se on tehtävä nimenomaan aamuisin. Toisaalta esimerkiksi kirjallisten töideni valossa tiedän, että laajamittainen hyvinvointini pysyy paremmalla tolalla, kun liikun silloin, kun minussa on paljon energiaa, eli heti aamulla - sillä lailla ilta siirtyy konkreettisesti kauemmas, vireyteni kantaa pidemmälle ja siedän paremmin iltakohtaamisiakin. Liikunnan antaman jaksamisen tunteen todella huomaa!

Tuntuu kauhean jännittävältä, että saan kohta syödä 2/3 desilitraa mustikkasosetta! Minun ei oikeastaan tee kauheasti mieli, ja se on askarruttavaa: ennemmin paastotessani ruokafantasiat ovat olleet jotenkin läpitunkevampia. Nyt taas kun kävin kaupassa, suurin osa näkemästäni ruoasta etoi minua jollakin lailla: niin kiinteää, niin täyden ähkyolon tekevää, niin suolaista, niin makeaa... alfalfan idut olivat oikeastaan ainoa asia, joka houkutteli, mutta ostin kuuliaisesti myös purjon purjo-täysyjväriisilientä varten sekä sitä soijajugurttia, josta saan maitohappobakteereita. Ja paprikoita, koska rakastan meheviä punaisia paprikoita ja sitten kun ruokaantotutteluvaiheessa iskee nälkä, on hyvä, että minulla on tuollaista kevyttä ja terveystekijöitä tulvivaa, aromikasta pureksittavaa. Olen kuitenkin muutenkin ajatellut, että nyt paaston jälkeen en mene takaisin siihen raivostuttavaan iltatapaani, että naksin suklaalevystä jopa rivillisen suuhuni (se on aivan liikaa, olen siitä tuntikaupalla tukossa) tai teen jättiläismäisen voileivän. Ajattelin syödä keveästi ja leivättä ainakin tuonne pääsiäiseen saakka.

Pääsiäisen me vietämme vieraisilla, joten en osaa sanoa, mitä ruokaa siellä sitten on. Ajattelin kuitenkin ottaa mukaan tattarihiutaleet... heh, on minullakin turvaruokani. En haluaisi olla hankala vieras mutten myöskään tahtoisi syödä pashaa (onneksi melkein kukaan ei osaakaan tehdä sitä vegaanisena... eikä ainakaan semmoisena vegaanisena & vähärasvaisena, jota minäkin suostun syömään; semmoinen peruspasha on ollut mulle aina liian voinmakuinen, yök) enkä pullia tai leipää tai muuta sellaista raskasta. Vaikka voihan tietysti olla, että mieli muuttuu. Mutta nyt on niin hyvä olla, että soisin pysyväni terveellä ruokavaliolla enkä vain hinkuvani kaiken maailman rasva-, lisäaine-, suola- ja sokeripommeja, kuten olen talven yli tehnyt, ja viime kesänäkin.

Luulen, että se kesän stressisyöminen johtui häistä, minulle se naimisiin meneminen on edelleen jollakin tavalla vaikea asia, vaikka se tuntuikin ihan kivalta ja avartavalta jollakin tasolla vieraudessaan - minulle on hirvittävän tärkeää saada itselleni riittävästi tilaa ja aikaa, vapautta ja omia unelmia, ja naimisiin meneminen suhteutui tietysti myös tuohon tarpeeseen ja tuntui siksi jollakin tavalla vähän häpeälliseltä ja kenties jopa vastuuttomalta. Olen oikeastaan vasta nyt oppinut tajuamaan tämän vapaudenkaipuuni selkeästi, ja saanut äidiltä vahvistuksen siihen, että olen aina ollut varsin hyvinvoiva, jos minulle taataan tuo tila, mutta että muutun helposti ahdistuneeksi, jos minua ahdetaan liikaan ihmiskontaktiin. Äiti ja isä sekä muut lähisukulaiset olivat kovin hämmästyneitä ja aika huolissaan, kun menin naimisiin. Eivät he olettaneet minun haluavan mitään semmoista ikinä-ikinä. Ja vaikka olin viime kesänä vähän pahastunut siitä, että he suhtautuivat niin epäröiden kaiken ilonsa lomassa, minun on myönnettävä, että heidän huolensa eivät olleet turhia ja että on aika stressaavaa tajuta olevansa naimisissa, kun ei ole ikinä halunnut sellaista naimisissa olon stereotyyppielämää, kaunista kotia ja pyöräköitä penskoja, essu edessä pullien pyörittelyä ja kotiruoan oloista ruokaa. Saan päivittäin hokea itselleni, että Vompsu on mennyt naimisiin minun eikä minkään naisstereotyypin kanssa. Ei minun tarvitse edelleenkään pitää siivoamisesta, haluta lapsia eikä laittaa kotia. Saan olla sotkuinen, hihittelevä, epämuodollinen itseni. Saan leikkiä suurta gourmetkokkia ja köyhäillä ja laittaa eriparin sukat. Ja saan uppoutua kirjaan ja olla kuulematta, kun hän kysyy minulta jotakin. (Olen joka tapauksessa, se ei ole valintani piirissä, mutta tuntuu ikävältä, etten saisi olla, vaikka olenkin.) Ja minulla saa olla sellaisia tunteita, jotka eivät ole mahtua rajojeni sisään ja jotka valvottavat minua levottomana. Alan tajuta tämän vasta vähitellen, asteittain. Riittää, että haluan asua Vompsun kanssa ja työstää meidän molempien asioita. Se on helpottavaa tajuta, mutta kylläpä sen tajuamiseen meni aikaa! Ehkä juuri tuo seikka, josta jokin aika sitten kirjoitin, tuo ettei ole oikein hyviä ihmissuhteita, sellaisia joihin tahtoisi itsensä kuvitella, mallina omalleen, on aiheuttanut sen, että olen ollut jokaisen suhteen alkaessa paitsi halukas suhteeseen (koska olen utelias ja sitä mieltä, että kokeilemallahan se selkiää), myös aivan kauhuissani ja pelännyt menettäväni itseni. (Eikä pelko ole ollut turha. Kun on kerran elänyt lapsuutensa perheessä, jossa kietoudutaan ja uhraudutaan ja ihmisten rajat ovat häilyviä, on vaikeaa pitää rajansa läheissuhteessa: mistäpä sen olisin oppinut? No, noista kirjoista, joita olen kustannustoimittanut ja nyt myös ominpäin lukenut. Minä kuvittelin ennen toimivani siten kuten pitää, jottei minua heti hylättäisi. Vasta nyttemmin olen tajunnut, että pahinta on kuitenkin se, että itse hylkää itsensä: omat tunteensa, toiveensa ja tarpeensa toisten hylkäämisen välttääkseen. Kun on hylännyt itsensä, ei oikein enää osaa reagoida mihinkään ja on vain epämääräisen onneton.)

No, nyt sentään tajusin sen, että saan olla tällainen kummajainen, aiemmissa suhteissani en ole tajunnut sitä näin selkeästi. Ehkä siksi, että niissä toisella osapuolella on ollut ehkä enemmän pyyteitä suhteen suhteen. (Kääk, suhteen suhteen!) Vompsis on jotenkin niin rento ja hänkin pitää asioiden kiireettömästä tutkiskelemisesta, ettei häntä sillä lailla häiritse, vaikka saatan välillä olla itkuinen tai levoton tai sotkuinen ja vaikken tee uraa enkä halua lasta enkä jaksa kaunistaa kotia. Hän jotenkin ymmärtää, miten tärkeää minulle on seurata huonekasvien vointia ja kevään etenemistä, tuntea rauhallisuutta ja levottomuutta, oppia rentoutumaan. Eikä hän ole kaiken aikaa äkäinen tai huolissaan siitä, etten tee enemmän maailman pelastamiseksi, vaikka hänkin samalla tavalla pohtii perinpohjaisesti elämänsä ratkaisuja paitsi itsen ja toisten ihmisten ja muiden tuntoisten olentojen, myös ja ennen kaikkea ekologisesta näkökulmasta. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on, eikä haikaile jotakin enemmän. Se on todella harvinainen asenne ja olen sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä, että saan elää sellaisen ihmisen kanssa, joka kykenee siihen. Se on kuitenkin juuri se taito, jonka soisin terävöityvän itsessänikin: taito löytää oman elämän ilot ja kiitollisiksi tekevät asiat sen sijaan että haalisi tähtiä ja kuita taivaalta.

On vähän haikeaa, että paasto loppuu. Tavallaan minulla on sellainen olo, että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä toiset viisi päivää, mutta toisaalta, en pitänyt siitä olosta eilisen joogatunnin jälkeen, ja mielelläni vesijuoksisinkin täyden tunnin, eikä se tunnu onnistuvan näin vähän energiaa sisältävällä juomavaliolla. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että tunnen itseni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Enkä halua enää sellaista heikkoutta kuin eilen joogatunnin jälkeen, jolloin tosissani epäilin, että lyyhistyn siihen kadulle. Ja ylihuomenna siskoni muuttaa, ja olen luvannut mennä auttamaan. Muuttaminen on raskasta hommaa! Onneksi ylihuomenna voin syödä jo varovasti täysjyväriisiä, joten eiköhän se muuttaminen suju sen voimin.

Tänään on ollut hyvä päivä, sen huomaa monesta seikasta. Kuten että jaksoin viimein viedä hirvittävältä haisevan biojäteroskiksen. Ja ehkä seuraavaksi pesen pyykkiä. Ja tiskaan. Hauskaa. Vompsu on myöhään töissä, joten minun pitää keksiä itselleni mielekästä tekemistä. Tietysti voisin vaikka vain maata ja lukea Clarice Lispectoria, mutta jotenkin pieni tiskaaminen ja pyykkääminen tuntuu houkuttavammalta. Harvinaista.

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Kolmas paastopäivä

Ilta sujui mainiosti peloista huolimatta. Haa, minun pitääkin siis vain tahdistaa nämä kumman kuuloiset ateriat lounas ja päivällinen omaan lämpimään ruokaani ja iltapalaani, niin kaikki sujuu oolrait. En ole syönytkään ikinä kahta lämmintä ruokaa päivässä, paitsi urheilu- ja rippileireillä, joissa olo olikin sellainen, että tuntui kuin koko ajan olisi pitänyt kiirehtiä syömään.

Kävelin koiran kanssa pitkään Kallion katuja pussi oliivinlehtiä taskussa ja eksän kirjoittama kirja kädessäni. Eksä ja tämän työtoveri, joka kävi samoilla luennoilla yliopiston alkuaikoina, näyttävät takakannessa hyvin vakavilta. Se jaksaa hämmästyttää minua. Minun on vaikeaa kuvitella, että tahtoisin muuta kuin hymyillä kuvissa. Tai ylipäänsä hymyn merkityksen tiedostaville olennoille, livenäkin. Se on jotenkin hassua, he näkevät asian varmasti huiman eri tavalla.

Nyt sitten on aamu mennyt jo, istun töissä, mikrofoni sojottaa tyhjään vasemmassa etuviistossa. Työkaveri kysyy, saako mennä lounaalle ensin vai kuolenko nälkään. Vastaan, että kuolen tänään nälkään eniveis, joten siitä vaan. Oikeasti ei ole nälkä, hieman hutkula olo vaan. Pääni killuu pienenä lipputangonnuppina jossakin kilometrejä lengurtelevan kaulan päässä. Mutta kun käyn vessassa (paaston ihme - sisään laitetaan vain nesteitä mutta ulos tulee spontaanisti ja suolihuuhteluitta kiinteää ainetta, joskin liikuttavan pieninä annoksina), peilikuvani on ihan kiinteän ja keskikokoisen ja päättäväisen näköinen.

Iho alkaa kuivua. Hiukset eivät rasvoitu oletettavalla tahdilla. Uni on keventynyt.

Töissä on vaikeampi olla paastoaja kuin kotona. Kotona on niin paljon enemmän mielenkiintoista tekemistä, töissä ennestäänkin harmaankapeaksi ja sydämentahtiseksi vanunut aika tuntuu venyvän tahmeana ihan hervottomiin mittoihin. Tuntuukohan anorektinen kehokokemus jotenkin tällaiselta, leijuvalta ja piittaamattomalta? Huomaan, että kun hermostun, hikoilen paidanselän märäksi, mitä ei normaalisti tapahtuisi. En tunnista tästä kehosta itseäni.

Käsien iho on punaläiskikäs. Poskissa palavat punaiset kiekot. Jotakin kyllä tapahtuu sisälläni, elimistössäni. En tarkalleen ymmärrä, mitä ja miten, mutta tunnen kyllä olon erilaisuuden. Pystyn puhumaan ja nauramaan entiseen malliin, laskemaan leikkiä. Silti jokin on eri tavalla. En esimerkiksi osaa ärsyyntyä. Ja olen huvittavalla tavalla tunteellinen, melkein itken kun mies herää. Helpotuksesta! Ikään kuin yksin hereillä oleminen olisi jotenkin erityisen vaativaa...

On myös hassua huomata, miten kahden desilitran mehun ja kahden desilitran kasvisliemen "syöminen" tekee aivan voipuneen täyden olon. Niin nopeasti tavat muuttuvat... vihannesmehu myös maistuu tainnuttavan suolaiselta verrattuna yrttiteehen. Silti siihen ei ole edes lisätty suolaa.

Jännittävää.

Tämä päivä on vedenjakaja, huomenna ollaan jo voiton puolella: enää sunnuntai ja maanantai paastoa, ja sitten varovaista totuttelua takaisin kiinteään ruokaan. Onneksi perintömustikoita riittää pakkasessa ja kaapin hyllyllä on aina tattarihiutaleita!

Olen kauhean iloinen, että uskalsin paastota viime paaston karmeuden jälkeen. Silloin oli pakko jättää kesken, koska menin vain ihan huonoksi. Silloin tietysti lähtötilannekin oli aika erilainen, koska olin joitakin kiloja keveämpi. Aloitin paaston silloin jonkinlaisena kevätrituaalina siihen todella suuntautumatta tai sitä kaihoamatta. Nyt taas olin päässyt niin velttoon kuntoon, että ilmeisesti vararavintoa on tarjolla kauhean helposti... jopa ilman päänsärkyjä ja kivistyksiä.

Tuntuu ihmeelliseltä myös huomata, miten aina jäytävä huoli siitä, onko syönyt varmasti riittävästi ja että pitäisikö nyt varmuuden varalle vetäistä kuitenkin vielä yksi banaani tai leipäviipale, on ehkä ihan turha. Ei keho niin helpolla nujerru! Tuntuu hauskalta huomata, että on sitkeämpi ja itsellisempi kuin oli kuvitellutkaan. Tai ainakin epäillyt.

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.

Keskittyminen, kiitollisuus

Viimeinen päivä kiinteää ruokaa. Nälkä hyökkää äkisti, mutta nujertuu pian. Pureksin punaista, mehevää paprikaa lohko lohkolta. Pureksin pitkästä aikaa sillä lailla kuin minut opetettiin lapsena syömään: keskittyen pureksimiseen, jokaista suupalaa neljäkymmentä jauhaisua hampailla, jotta sylki sekoittuu kunnolla. Keskittyen siihen, mitä on suussani, miltä se maistuu ja miten se on kasvatettu (vanhempani ovat aina ostaneet paljon biodynaamista ja myöhemmin luomua ja seuraan samoja jälkiä) ja mieluusti mitä lajiketta se on ja sitten tietysti vielä siihen, että voisi olla niinkin, ettei minulle olisi ruokaa.

Tulen äkkiä kylläiseksi, paprika on ihmeellisen makea ja aromikas. Ajattelen seuraavia päiviä, jolloin pureksin mehua ja kasvislientä. Ajattelen myös niitä päiviä, jolloin olen istunut pöydän ääressä ja tehnyt tekstityötä niin topakasti päämäärää tuijottaen, että olen huomannut ruoan kadonneen itseeni vasta kun lusikka on raapinut tyhjää lautasta ja tullut tyhjänä suuhun. Joinakin noista kerroista olen hämmästynyt: olen huomannut, että minun on ollut pakko katsoa lautaseen jääneitä tahroja tietääkseni, mitä olen syönyt.

On ehkä väärin sanoa, ettei tämä paastoamiseni olisi henkistä tai hengellistä, vaikkei se tietysti sillä lailla uskonnollista olekaan, että kukaan toinen voisi tulla minulle kertomaan, miksi minun pitää tehdä näin. Onko mitään henkisempää harjoitetta kuin keskittyminen ja kiitollisuus siihen, mitä juuri nyt on käsissäni ja kehossani ja ympärilläni, ulottuvissani, mahdollisuuksien rajoissa? En ole kovinkaan etevä tuollaisessa asenteessa. Saatan olla hurjan kiukkuinen, haluta jotakin lisää tai eri tavalla, saatan joku päivä unohtaa ihan kokonaan sen, ettei tämä mikään ole itsestäänselvyyttä.

Muistan sen iltapäivän, kun seisoin krapulassa Auschwitzissa ja luin raskasta fyysistä työtä tehneen vangin aamupalasta. Tai kun katselin kenkäröykkiöitä. En oikeastaan ajatellut niinkään sitä, miten kauheaa tuhoa siellä oli tehty, vaan sitä, olivatkohan ne ihmiset olleet tyytyväisiä noihin kenkiinsä. Oliko heitä harmittanut jokin tietty saumaus tai koron linttaantuminen, varpaat kokoon purista malli tai se, että koristenauhaus oli tehty suklaanruskealla mustan sijaan? Tarkoitan: ennen leirille joutumista, tietysti. Todennäköisesti. Ja silti ne olivat kasa kauniita kenkiä. Ei sellaisia saa enää mistään.

Myöhemmin yritin selittää muutamalle ihmiselle, ettei minulle tullut siellä mitenkään paha olo. Ei, vaikka tiesin, että isoäiti oli hiuskarvan päässä tuollaiselle leirille joutumisesta. Seisoin siellä ja katselin kenkiä ja ajattelin, miten lähellä oli se, etten olisi koskaan syntynyt. Olin pettynyt siitä, että olin elossa. Silloin. Tarvittiin vielä koko joukko toisia tapahtumia, että äkkiä ymmärsin voivani valita asioita, voivani suunnata elämääni. Kohtaloon ei tarvitse suhtautua on/off -valintana, jossa off tarkoittaa kuolemista tai syntymättömyyttä ja on asioiden vietävänä olemista. En osaa sanoa, miten suhtautuisin Auschwitziin nyt. Tuskin koskaan kuitenkaan tulen ihmiseksi, joka osaisi surra kuolleita. Elävien harkitsemattomia ratkaisuja kyllä suren usein. Esimerkiksi sitä, miten helposti jätän huomaamatta yksityiskohtia ja saatan olla huikaisevan tyytymätön.

Ei minun tarvitse hyväksyä hutiloivuuttani ja kiittämättömyyttäni. Paasto tuntuu hyvältä keinolta keskittyä kiitollisuuteen siitä, mitä on. Ruoka ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ole ollut sitä ennen eikä se kenties lähitulevaisuudessakaan ole itsestäänselvyys. Kai kaikki ovat lukeneet ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista viljelyyn (no okei, tiivistämisvaraa on, meilläkin peltopinta-alasta 80 % kasvaa eläintuotannon rehua, luki Vompsu ääneen eilen jostakin), väestömäärän kasvusta, öljytalouden romahtamisesta tai hiipumisesta... on todella vaikeaa kuvitella, millaista elämä on kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties ruoasta on tullut uudestaan arvokasta ja ajatus sen pilaantumisesta on käynyt jälleen moraalisesti sietämättömäksi? (Minua hävikki hirvittää jo nyt. Yhteenlaskettu luku siitä ruoasta, joka kolhiintuu kuljetuksissa kelvottomaksi, viskataan kaupasta jäteastiaan ja mätänee kuluttajien jääkaappeihin, voisi olla aika masentava. En lainkaan hämmästyisi, jos se olisi kymmenys tai ylikin. Olen nähnyt joitakin yksittäisiä lukuja vain keskimmäisestä suureesta, kaupan hävikistä, ja joudun tekemään arvaukseni sen pohjalta.)

En usko, että paastoamiseni vaikuttaa pitkään. Mutta ehkä se virittää minussa hetkeksi taas tarpeellisen kunnioituksen ruokaa kohtaan. Että maltan istua ja mutustella paprikaa auringonläikässä kiitollisena siitä, että voin tehdä niin. Muistan jo ennalta, miten paaston aikana ruoat tulveksivat uniin ja mielikuviin. Odotan sitä, koska tarvitsen sitä. Sehän on juuri se, mitä haluan: että jaksan keskittyä perusasioihin, muistaa ne, olla niistä kiitollinen.

Jotkut ihmiset tekevät sellaisia harjoituksia, etteivät puhu vaikkapa viikkoon. Minusta tuntuu, että minulle se ei olisi kovin vaikeaa. Olen elänyt joitakin viikkoja puhumatta kellekään, koska en ole halunnut tavata ketään. Ei se tunnu pahalta, jos saa lukea ja kirjoittaa. Joskus se on hyvin helpottavaakin. Tietysti jos kieltäisi kaiken lukemisen ja kirjoittamisenkin... no, silti voisi varmasti ajatella. Luultavasti itselleni olisi kuitenkin suurempi haaste tavata vaikka viikon ajan joka päivä enemmän kuin kolme ihmistä ja puhua näiden kanssa. Mutta ei se rauhoittaisi, en usko. Ei jäisi aikaa ajatella ja myötätunto olisi vain entistäkin vaikeampaa. Syöminen on jotenkin konkreettisempaa ja siihen kiteytyy ainakin itselläni enemmän ongelmia kuin puhumiseen. Harvemmin kuitenkaan puhun suutani niin puhtaaksi, että olen sen jälkeen lukossa. Syömisen kanssa niin taas käy helposti. Ja välillä ostan jotakin epäterveellistä, vaikka suolattuja pähkinöitä tai popcornia. Ne maistuvat pahalta oikeastaan jo suussa kahden ensimmäisen suupalan jälkeen. Miksi niitä tulee syöneeksi? Kumma juttu!

Nyt tuntuu hyvältä mitellä omaa nälkä-äkäänsä eli sitä kiukkuisuutta, joka liittyy verensokerin tipahtamiseen. Toivottavasti Vompsu kestää ja minä myös. Ja ehkä myös tunnustella, millaista on ilman verensokerikierroksia. Huomaan ne todella selkeästi normaaliruokavaliolla, ja tiedän, että jos olen perusstressaantunut jostakin asiasta tai tahdon vältellä jonkin asian käsittelemistä, pakenen helposti napostelemiseen ja siitä seuraavaan mielihyvän leviämiseen. Se tekee minusta jotenkin tasaisen ja välinpitämättömän. Mutta en pidä tasaisuudesta enkä välinpitämättömyydestä. Haluan kohdata ahdistukset, painia niiden kanssa.

Haluan keskittyä noihin kummallisiin, heikkoihin oloihin, tuntea niiden mielikuvat. En halua vain painella automaattivaihteella läpi elämän. Ja tietysti pelkään, että paasto epäonnistuu, niin kävi kerran, oloni meni niin kurjaksi, että katsoin parhaaksi lopettaa, sen jälkeen en ole uskaltanut kokeilla uudelleen... mutta en tiedä, onko minulla enää koskaan näin hyvää saumaa: paljon vaikeita asioita mielessä, perusturvallinen parisuhde, ei töitä, ei kiirettä mihinkään, ei tiiviitä ystävyyssuhteita eli ei tarvitse nähdä oikeastaan paljon ketään, kissojen suoma läheisyys. Miksei siis nyt?

On hauskaa aloittaa paastoon laskeutuminen ja huomata, miten tietoisuus siitä, ettei seuraavina päivinä aio syödä lainkaan kiinteää ruokaa, muokkaa jo tänään sen, miten tarkasti ja uteliaasti suhtaudun pureksimaani paprikaan.

Yksityinen laskiainen

En oikein muista, mistä ajatus pilkahti mieleeni, mutta äkkiä keksin, että haluan paastota taas pitkästä aikaa. En tarkoita uskonnollista paastoa, vaikka toki sekin paastonaika on käynnissä, vaan mehupaastoa. Luulen, että voisin nyt pitää siitä raskaanpalelevasta vetämättömästä olosta, joka jossain vaiheessa kääntyy unettomaksi euforiaksi.

Katselen kalenteria, istun risti-istunnassa sängyn laidalla. Ylihuomenna, aloitan ylihuomenna. Söin tänään vielä lounaan, mutta sen jälkeen olen syönyt vain marjoja, vihanneksia ja tattaripuuroa. Toisin kuin uskonnollisessa, kollektiivisessa laskiaisessa, tässä paastoon laskeutumista ei pehmennetä herkuilla vaan luopumisella vähän kerrassaan. On jo jonkinmoinen nälkä. Mitähän tästä tulee. Huomenna ajattelin syödä vain tattaripuuroa, mustikoita ja pellavansiemenlimaa. Niin, ja käydä ostamassa paastopaketin. Puhuin jo miehellekin, että hän saa siitä sen herajuoman, joka on tehty maitoherasta, enhän minä sitä voi käyttää. Millähän sen korvaisin? Ehkä hapankaalimehulla?

Helppoahan tämä on sillä lailla, etten ole kofeiiniriippuvainen nytkään. Se olisi varmasti vaikeinta.

Miehen flunssa alkaa helpottaa, hän tahtoo taas järjestää ja siivoilla asuntoa sillä aikaa kun uppoudun ajatuksiini. (Me teemme sitä vuoron perään - toinen miettii ja toinen siivoaa. Yhdessä meistä ei ole siivoamaan.) Hän löytää lattialta lilan käsineeni ja sen sisästä pienen neonvihreän kolmionmuotoisen lapun (revin post it -lapun kolmionmuotoisiin paloihin erään ystävän ollessa kylässä ja tahtoessani keskittyä kuulemiini asioihin - kun emme kerran kävelleet, oli tehtävä jotakin, siispä revin post-ittiä) johon olin kirjoittanut PAPERIN PALA.

En muista enää, miksi niin kirjoitin, mutta tunnistan kyllä käsialani. Muistelen, että kirjoitin niin jokaiseen noista pienistä lapuista. En silloin kun ystävä oli tässä, vaan vasta myöhemmin. Istuin pöydän ääressä ja kirjoitin niin. Uudestaan ja uudestaan. En muista, monta kertaa.

Olemme lainanneet koko joukon Chaplinin elokuvia. Kaipa jokainen on sisimmässään kulkuri, mutta keitä ne muut ihmiset ovat? Kultakuumeessa meinaan itkeä, kun kulkuri kattaa uuden vuoden ateriaa vieraille, joiden saapumattomuuden arvaa. En vain kestä sitä kohtaa, haluan huutaa, ettei saa olla niin rakastettava, mutta otan vain miehen kädestä kiinni ja pidän kyyneliä. Mikseivät ne muut tule? Ehkä vastaus selviää, kun laskeudun ja venytän nälkää. Eihän minulla ole nyt kiirettä mihinkään eikä mitään tekemistä, voin aivan hyvin siis vaikka paastota. On aikaa maata peiton alla, palella, kävellä ulkona ja koettaa olla haistamatta leipien tuoksua, joka uhoaa kauppojen ovista. En usko puhdistumiseen enkä karaistumiseen, pedattuihin koettelemuksiin enkä sen sellaiseen. Siitä on vain niin kauan, kun olen paastonnut. Haluaisin muistaa tarkemmin sen olon, hengityksen imelän lemun suussa, sen tunteen, kun tulee kylläiseksi viidestä mustikasta.