Joukko kysymyksiä

Minkä vuoksi joidenkin verbien imperatiivit kuulostavat kutsulta käskyn sijaan? Tule! Koe! Hengitä! Mitä tapahtuu kehossa sillä nautinnon hetkellä, kun kesken kaiken nousupyörteilyn tajunta iskeytyy vasten joka ikistä kehotuntemusta, surua, kauhua, ahdistusta, riemua, vuoristoradan kamelinkyttyrän yli flippausta, villapaitaa iholla ja onnetonta suoraa huutoa taas töihin menevän äidin selkää päin, kaikkea sitä nanosekunnissa, vyörynä, niin että kyyneleet räjähtävät silmistä ja räkä nenästä? Miksi tietyillä elämänalueilla - tässä: seksuaalisuudessa - tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kaikki mahdolliset termit ovat pejoratiivisia, suoranaisen loukkaavia tai etäännytettyjä? Tietääkö siitä astuneensa pyhän kehään? Ja mitä tulisi päätellä siitä, että jossain vaiheessa tajuaa äkisti käyttävänsä jonkun kanssa niitä sanoja tippaakaan niistä hätkähtämättä - näkevänsä toisen ei-pyhässä valossa pyhäksi mieltämällään alueella?

Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän loppiaisen etukäteen ja pitävät hupsuna yritystä hoitaa silloin posti- ja kirjastoasiat? Mitä loppiaisena ylipäänsä tapahtui, kysyy kämppis. Miksi ne tietäjät tulivat niin myöhässä (johtuiko se siitä, ettei silloin ollut vielä pikavuoroja) ja mitä ihmettä ne Jeesuksen vanhemmat (niin!) tekivät kersansa kanssa edelleen siellä tallissa (tykkäsivätkö ne ehkä peuhata oljissa ja oliko lapsi laitettu seimeen jotteivät vanhemmat rullaisi sen yli kiihkoissaan)?

Miksi me muuten kommuunissa puhumme kaiken aikaa lähinnä seksuaalisuudesta tai emootioista? Siksikö, että niin monessa paikassa niistä ei voi puhua samalla suoruudella ja huumorilla, että liian monessa paikassa voi olla liikaa hävittävää? Miten me tähän etenimme? Etenevätkö ihmiset enimmäkseen tähän suuntaan vai toisaalle? Miksi kysymys ihmisten enemmistöstä tuntuu kiinnostavalta?

Ja niin edelleen.

Sen sijaan, että sopisin deiteille paheellisia kohtaamisia, sovin vanhaan malliin deitin kanssa vesijuoksua, tabataa ja joogaa. On hauskaa, että joskus niitä asioita, joita normaalisti on tehnyt yksin, voikin tehdä yhdessä. Kuten haluta aikaisin nukkumaan ja herätä varhain, kerätä voimia liikkumisesta ja niin edelleen. Tai siis - että on niin monia asioita, joita voi tehdä yhdessä yhden ja saman ihmisen kanssa. On se kummallista! Yleensähän vesijuoksuystävää näkee vesijuostessa ja joogaystävää joogatessa, kahvilakaveria kahvilla ja niin edelleen. Enkä ole koskaan ennen deittaillut toista aamuihmistä.

Ja välillä haluan olla ihan yksin. Viime yönä kävelin ulkona kahden aikaan tihkusateessa ja nautin suunnattomasti siitä, etten ollut kenenkään seurassa. Samoin tänään nautin kaupunkia kohti samotessani ajatuksesta, että olen täysin yksin, itsenäinen. Sitten kohtasin tuttavapariskunnan ja lämpö läikähti yli koko olemuksen ja halusin roikkua heidän seurassaan muutamia hetkiä ja päädyin heidän metrotunneliin kadottuaan kysymään, kuinka hyvin oikeastaan hahmotan edes, milloin haluan olla yksin ja milloin seurassa.

Pätkä oikeasta opintopäiväkirjasta

Nyrjäke sekin.

Ajatus kasvatuksesta pitkäjänteisten motiivien kehittäjänä tuntuu hauskalta, olkoonkin että ainakin minun on vaikeaa artikuloida, mitä nuo motiivit itsessäni täsmälleen ovat. Viisastua? Elää hyvä, sopivassa määrin vakava ja keveä elämä? Toivon kai suhteessa toisiin, että he saisivat itse valita motiivinsa ja epäröidä yhtä paljon niiden nimeämisessä.

Vaikeaa sanoa, mitkä ovat suunnat. Huvittaa, kun äkisti puhutaankin kasvatuksen ja kasvamisen suunnasta. Perinteinen ajatus - valoon, valaistumiseen, valistumiseen, ylös - kasvatuksen suunnasta tuo mieleen lähinnä feministisen kommentin Platonin kuvaukseen sielusta, joka pörhistää karvansa ja punkeaa pystyyn muistuttaen hämmentävästi miehistä sukuelintä. Ja kirkolliskokouksen, jonka kerrotaan (mutta mihin juoruun sopii luottaa?) ajatelleen, että sittenhän naisilla ei voi olla sielua.

Toinen suunta, vaihtoehtoinen, kuulostaa järkevämmältä, koska välillä sitä ajattelee, että se, mikä on toisen ylös, voi olla toisen alas, ja ainakin jos toisia aletaan kasvattaa, voisi olla hyvä olla painamatta heitä alas (ja joskus suunnassa erehtyy itsensäkin kanssa). Ajattelen nyt feldenkraistuntia, jossa makasimme pää kuka mihinkin ilmansuuntaan sojottaen. Opettaja ohjeisti rullaamaan nyrkkejä lattiaa pitkin ylös ja alas ja huomautti sitten jollekulle, että se ylös on sitten suhteessa kunkin omaan kehoon niin että pää on ikään kuin ylhäällä ja jalat alhaalla. Toinen ehdotettu suunta kasvatukselle ja kasvamiselle on nimittäin sivuttaissuuntainen. Niin että hyveen ja valaistumisen sijaan herkistyisikin vertaisten maailmoille, oppisi kuuntelemaan niitä, näkemään ja lukemaan niiden merkkejä. Kuuntelemaan lattiaa pitkin muiden pamppailevat nyrkit.

Hauska ajatus. Että kilvoittelun sijaan keittäisikin pannullisen yrttiteetä ja istuisi alas rupattelemaan jonkun toisen kanssa. Ja että jos tulee itse saaneeksi puheripulin - no, että sekin voi avata toiselle uusia maailmoita. Ei ehkä mitään kovin ylevää ja valaisevaa, mutta jotain ennen ajattelematonta kuitenkin.

Halusin kirjoittaa opintopäiväkirjaan, että olen oppinut blogeista enemmän kuin kodista, koulusta ja yliopistosta. Kirjoitinkin niin. Luultavasti aloin kasvaa vaakatasossa jo kauan sitten. Sitä en kirjoittanut.

Hyvä on: näitä tikkaita ei voi potkaista kumoon. Korkeintaan ne voi pystyttää. Jos sattuu huvittamaan.

Simultaanitulkki-turistioppaana

Kotimatkalla pienessä sateessa keltaisen dinosaurusvarjon alla (miksi lasten varjot tehdään pieniksi /aikuisten varjot tylsän värisiksi) tulen yhytetyksi simultaanitulkki-turistioppaan rooliin. Joukko venäläisiä nuoria naisia pysäyttää minut.
- Anteeksi, puhutko englantia?
- Kyllä.
- Tunnetko Helsinkiä?
- Tunnen.
- Voitko kertoa missä on paratiisi.
- Anteeksi?
- PA-RA-TII-SI.
- Paratiisi?
- Niin. Paratiisi.
- Hmm. En ole koskaan kuullut. Mitä siellä on? Onko se museo vai kauppa?

Tässä vaiheessa toistaiseksi puhunut nainen kääntyy ystävänsä puoleen ja selviää kommunikaation erikoispiirre: englannin puhuja ei näytä ymmärtävän kovin hyvin, mitä sanon, ja toinen nainen taas suostuu puhumaan vain venäjää, mutta elehtii sillä tavalla, että oletan hänen selittävän toiselle kysymystäni.

- Ei ole museo, nainen vastaa neuvottelun jälkeen.
- Kauppa?

Lisää neuvottelua.

- Mitä kauppa tarkoittaa?
- Sieltä voi ostaa tavaroita.
- Se on kauppa.
- Selvä. Mitä te haluatte ostaa?

Neuvottelua.

- Haluamme Lidlin.
- Lidlin?
- Kyllä, L - I - D - L
- Valitettavasti tässä ei ole Lidliä lähellä mutta tuossa talossa (viittaan Ympyrätaloon) myydään kyllä ruokaa.

Neuvottelua.

- Ei, emme halua ruokaa.
- Ahaa. No mitä haluatte?
- Paratiisiin.
- Mitä sieltä haluatte?

Neuvottelua.

- Haluamme nuppineuloja, vernissaa ja piiskoja.
- Anteeksi, en tainnut kuulla...
- NUPPINEULOJA. VERNISSAA. PIISKOJA.

(Jaaha, mietin itsekseni, totisesti en halua tietää, mitä varten te niitä tahdotte.)

- Tuolla on tori ja sen laidalla tavaratalo, Sokos.

(Ei sieltä kyllä vernissaa taida saada eikä piiskoja, mutta tuskin niitä Lidlistäkään saa, ajattelen. Tässä on jokin hankala absurdi kierre nyt.)

- Ei Sokos. Se ei ole hyvä.

Naiset polottavat keskenään venäjäksi viittilöiden kiihtynein elkein. Tätä tohinaa seuratessani huomaan yhden heistä pitelevän käsissään webbikännykkää, jossa on esillä kartta.

- Hei kuulkaa, tiedättekö sen Paratiisin osoitteen?
- Anteeksi, en ymmärrä.
- Onko teillä jokin osoite, jota etsitte?
- Mikä?
- OSOITE.

Neuvottelua.

- Ei, me emme tahdo ostaa osoitetta. Tahdomme nuppineuloja, vernissaa ja piiskoja.
- Valitettavasti en osaa auttaa teitä.
- Kiitos.

Ajatuksia viimeisistä päivistä ja palaamisesta

Toisena osholan päivänä outo hysteria repeää valloilleen. Johtuuko se lähestyvästä kotiinpaluusta vai Gurdjieff-liikkeistä, en osaa arvioida.

Seitsemän kolmekymmentä, aamu-usvan jäänteiden vielä lipoessa puiden runkoja ashramissa, menen kentälle monien muiden kanssa. Samanaikaisesti kentällä harjoitellaan tai chita, zen-jousiammuntaa ja gurdjieffausta. Päätän kokeillä viimeisintä, koska muita voi kokeilla kotonakin. Aamuhetki kullan kallis, ajattelen ja asetun riviin toisten kaapulaisten kanssa.

Liikesarja itsessään vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Kuuteentoista laskulla harjoittelemme ensin pianomusiikkiin jalat, sitten kädet. Koetamme yhdistää. Siitä ei aluksi ole tulla mitään, mutta olen harrastanut tanssia aivan riittävästi tietääkseni, ettei siitä koskaan tule ensi kerralla mitään ja että asiasta on turha huolehtia: kyllä kädet ja jalat ovat ennenkin vain loksahtaneet kohdalleen kun tekee, toistaa ja jaksaa huvittua kummista nyinnöistään. Mutta sitten kaikki sekoaa, kun mukaan otetaan pää. Yleensä pääni on pysynyt nätisti mukana tansseissa, koska päätä on ohjattu lähinnä siten, että katsotaan jonnekin, minne edetään, tai vaihtoehtoisesti, jonnekin, mistä kaikotaan. (Tekisi mieli sanoa, että ne ovat luontevia vaihtoehtoja, mutta ehkä luonteva kuvaa nyt vain sitä, mihin olen sattunut tottumaan. Ja voisihan olla, että olisin tottunut johonkin ihan muuhunkin!) Nyt pitäisikin sitten äkisti katsoa neljä tahtia oikealle, neljä ylös, neljä vasemmalle ja neljä alas. Ja sitten neljä ylös, neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle. Siitä neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös. Neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös ja neljä vasemmalle. Ja takaisin alusta. Huomaan, että jo pelkkä pään pyörittäminen näin vaatii runsaasti tietoista ponnistelua. Liike kuitenkin on siirtymä, jonka jälkeen tulee pysähdys. Pysähdyksen aikana näyn ehtivän unohtaa suunnan. Eihän nyt ole mitään järkevää koordinaattia.

Koetan ajatella päätä kellotaulumetaforan mukaan, mutta se ei ainakaan auta asiaa. En nimittäin osaa päättää, tulisiko kelloa tarkastella edestä vai takaa. Tarkoitan tällä: onko nenäni kellon viisari ja kasvot kellotaulu, eli katsonko pyörintää ikään kuin sisältä käsin, vai visualisoinko eteeni kellon, jonka numeroita seuraan. Koska en kykene päätökseen tästä seikasta, pääni pyörähtelee jo yksinään minne sattuu. Siinä vaiheessa kun se yhdistetään käsijalkakoreografiaan, se uhkaa vesittää senkin. Koreografiaa vaikeutetaan vielä siten, että jokaisen kuudentoista laskun sarjan jälkeen käännytään neljänneksen verran oikealle. Pyörintää kerrakseen!

Gurdjieff-liikkeistä on kirjoitettu muun muassa, ettei mikään toinen metodi opettaisi sellaista liikkeen tietoisuutta ja sulokkuutta. Ensikosketus sulokkaaseen liikkumiseen tapaa kuitenkin aiheuttaa lähinnä hysterian. Niin nytkin. Kuljen ringissä kuin mekaaninen gorilla ja sen sijaan, että käteni sirosti tekisivät omaa, yksinkertaista ja pelkistettyä koreografiaansa, pääkellotaulun tarkastelukulman arpominen saa ne takomaan rintakehää kuin gorillat vanhoissa Tarzan-filmeissä, sillä erotuksella, että gorillat sentään vuorotakovat, minun käteni vaan rummuttamat yhtäaikaisesti. Ja pää nykii milloin mihinkin suuntaan ja välillä juoksen eri suuntaan kuin muut. (No, he ovat ihan yhtä pihalla kyllä.)

Aina välillä opettaja pyytää meitä pysähtymään, sulkemaan silmät ja miettimään, mikä menee pieleen ja miksi niin käy. Ja kokeilemme liikkua vastakkain ja tunnustella, millaisia muutoksia se saa aikaan. (Minua se helpottaa, koska voin tirskua siinä vaiheessa, kun pääsen oikein gorillavaihteeseen kiinni, ja minulle hymyillään huvittuneesti takaisin.) Enimmäkseen kysymykset tuntuvat loppuunkalutuilta. Ehkä jos ei kyselisi sellaista itseltään aina tanssitunneilla muutenkin, ne voisivat vaatia silmät kiinni hiljentymistä ja avata uusia horisontteja. Mutta tunnen nuo ilmiöt jo liian hyvin, ja ymmärrän siinä silmät kiinni seisoessani, auringon alkaessa hitaasti puskea lämpöään kasvillisuuden kerrostumien läpi, ettei Gurdjieff-liikesarjan antama meditatiivinen tai tietoisuutta tarkentava anti taida taaskaan erota siitä, minkä onnistun järjestämään vaikka steppitunnilla, ei ainakaan tämän opettajan sanallistusten kanssa. Tietysti sitä aina välillä huomaa uusia seikkoja, huomaa erehtyneensä ja niin edelleen, mutta tunnun huomaavan niitä ilman sitäkin, että joku erikseen kyselee.

Gurdjieff-liikkeiden sanotaan myös tyynnyttävän mieltä. Minulle ei käynyt sillä viisiin. Nimittäin tunnin jälkeen olen edelleen hämmentynyt siitä, miten vaikeaa päätä on kontrolloida, ja koetan harjoitella vielä hotellihuoneessa sitä vähäsen. Mutta pääni, mokoma, ei osaa pyörähtää kauniisti oikeaan suuntaan seuraavaa askelmaa. Niinpä koetan fiksoida sen ajatukseen, että okei, ollaan sitten kellotaulu, jota tarkastellaan sisältäkäsin. (Se on minusta luontevampaa, luoja paratkoon, miksi. Enhän ole koskaan ollut kello, sen sijaan olen katsellut niitä nuorempana paljonkin. Onkohan tämä yhteydessä siihen, miten lapsena halusin kirjoittaa peilikirjoitusta? Onko se jonkinlainen erottelu siihen, mikä on toisten kelloa ja kirjoitusta ja mikä omaa? Jonkinlainen taju siitä, että heijastaakseni jotain ulkopuolelleni en voi vain näyttää sitä kuten sen itse koen vaan minun on jotenkin käännettävä asia ymmärrettäväksi? - Ottamatta kantaa siihen, sekoittaako kääntäminen vain asioita entisestään, tällainen tuntu joskus on. - En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että tässä voisi olla yksi syy siihen, miksi minusta tuntui vain huikaisevan väärältä luopua peilikirjoituksesta - jolla tosiaan aloin kirjoittaa nelivuotiaana - ja kirjoittaa "oikeinpäisesti". Tämä tulee mieleen siitä, miten kummissaan Fauni on siitä, että haluan nähdä kellon sisältäkäsin. Se saattaa muistuttaa, tajuan äkisti, kummastusta, jonka olen aiemmin kohdannut kirjoittamisen kohdalla.) Annan pään suunnille numerot: ylös on kello kaksitoista, oikealle kello yhdeksän, vasemmalle kello kolme, alas kello kuusi. Sitten minun on vain mietittävä, miten viisarit kulkevat numerosta toiseen loogisesti. Kuulostaako helpolta? No, ei se ole! Ei minulle ainakaan, ei ainakaan gurdjieffauksen jälkitilassa. Istun sängyllä ja arvon, tuliko kuutonen ennen kolmosta vai ennen ysiä.

Tässä kohdin tulen ajatelleeksi sitä, mitä johdantotilaisuudessa puhuttiin aidosta, kulttuurin tahrimattomasta itsestä ja repeän räkänauruun. Aito itse on melkoinen kalkkunaitse! Tehokasta tämä ainakin on, jos numerojärjestyksen ehdollistus lähtee purkautumaan näin helposti... mieleen tulee sekin asiakas, joka kysyy Intian-matkasta kertoessani, olenko etsimässä täältä kirkastusta, joka kai tarkoittaa samansuuntaista kuin valaistuminen. Ajatus valaistumisesta, joka sisältäisi muun muassa numeroiden unohtamisen, täyttää täysin anarkistisella räkätyksellä. Niin, sitten kun unohdan numerot ja suunnat ja odotukset ja itseni, universumi ohjaa minua... muistan taas hysteerisen nettideittikeskustelun siitä, miten valaistunut mies osaa olla syömättä kiviä, jos hän on menettänyt kaikki käsitteen, enkä edes koeta rämpiä mihinkään muualle hilpeydestä siitä seikasta, että universumi ehkä esimerkiksi haluaisi ohjata minua kulkemaan rinkiä ja hakkaamaan rintakehääni.

En sitten mene naurumeditaatioon, koska väsytän itseni nauramalla hotellihuoneessa omin päin.

Illalla menemme kundaliinimeditaatioon yhdessä. Se on samalla tavalla kolahtava kuin edellisenäkin päivänä. Ja myöhään virittäydymme valkoisiin kaapuihin ja menemme iltakokoontumiseen. Siinä on jotain suuren spektaakkelin makua: satoja valkokaapuja kulkee hiljaa mustasta kivestä tehtyyn jättimäiseen pyramidiin sisään. Ihmiset järjestyvät lattialle. Livebändi alkaa soittaa rickwakemanmaista musiikkia, ja äkkiä ihmisten alkaessa sukkadiskoilla kaapujen abbamaisuus avautuu. Aina välillä musiikki katkeaa hetkeksi. Silloin kaikki kohottavat kätensä ilmaan ja haukahtavat OSHOO. Sitten sukkadisko jatkuu. Lopuksi huudetaan oshoa vielä kolmesti ja käydään istumaan. Huutaminen herättää pahat vibat. Vaikka pyramidimainen auditorio on hieno ja aiemmin olen kokenut siellä vain iloa ja uteliaisuutta, moinen yhdessä huudahtamisen kultti muistuttaa liikaa natsitervehdyksiä ja muita massahurmoksia, että osaisin kokea sen turvallisena. Ja meno käy vain absurdimmaksi: valot sammutetaan ja edesmennyt guru puhuu videolta. Sitä pitää kuunnella hiljaa. Vahinko vaan, että Oshon englannin aksentti on aika tankea, ja usein ainakin minulta menee ohi, mitä hän oikeastaan sanoo. Sitä paitsi jotenkin se kaikki samanvärikaapuisuus ja oshon huutaminen saa minut miettimään, miten tämä nyt oikein sopii yhteen sen kanssa, mitä Osho on kirjoittanut guruttamisesta. Minusta vaikuttaa vähän lukemani perusteella, että hän oli varsin selvillä fanittamisen ongelmista ja auktoriteetin metodin vaaroista ja koetti sanoa jämäkästi, että jokainen etsii oman polkunsa ja että häneen ja hänen hölötyksiinsä ei pidä alkaa uskoa. Ja tässä on sitten salillinen ihmisiä, jotka fanittavat hiljaa hänen sanojaan ja nauraa hörähtelevät huvittuneina käsittämättömän törpöille seksistisille vitseille, joihin saarna loppuu. Tai mistäs minä sen tiedän: ehkä kaikki muutkin ovat vain tyrmistyksestä hiljaa? Onhan sekin mahdollista.

Joka tapauksessa, vastenmielisyys joukkokulttimaisuutta kohtaan yltyy siihen mittakaavaan, etten osallistu kielilläpuhumisen osioon, kuuntelen vain sen hauskaa rytmiä. Kun meidän käsketään kuolla lattialle, ja makaan siinä kylmässä rentona mutta jotenkin varuillani, tutkin surullisuuttani siitä, miten tämäkin joukko on minulta täysin suljettu. Ei, joukkohurmioissa eikä uskonnoissa ei ole ovea, josta kykenisin astumaan sisään. Minullakin on hurmio ja pyhä, mutta ne eivät tapahdu näin. Tapahtuvatko ne jollakulla näin? Vai onko iltaohjelman tarkoitus vain saattaa kaikki kohtaamaan oma yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuutensa? Kyllähän se tavallaan on yksi meditaation opetuksista kuitenkin: kohdata se silmästä silmään säikähtämättä, hyväksyä se asiaintilana.

Ehkä on ihan hyvä, että viimeinen ohjelmanumero jättää tuollaisen vähän surullisen ja vähän hämmentyneen (se mauttomuus!) olon. Ei ainakaan tule heti ikävä palata, vaikka paikka kaunis onkin ja voisin kuvitella joskus tulevani takaisin esimerkiksi äitini kanssa. Äiti olisi tuolla ihan omassa elementissään.

Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Siirrymme Punesta Mumbaihin eilen. Viimeinen junamatka. Fauni äänittää puhelimellaan wadan ja chain myyjien jollotusta vaunussa. Katselen ikkunasta, miten saripukuiset naiset lakaisevat pitkillä risuluudilla ensin roskaa laitureilta raidekuiluun, sitten raidekuilussa kasoihin ja lopuksi tuikkaavat kasat tuleen. Kasoihin kipataan myös laiturin roskisten sisältö, joten siten alkumatkamme kauhistus siitä, mikseivät ihmiset heitä roskiaan roskapönttöihin edes asemilla, joissa pönttöjä on sentään kymmenen metrin välein, vähän hälvenee. Ehkä he tietävät, että roskat joka tapauksessa kipataan raidekuiluun? No, todennäköisesti he eivät vain välitä. Yhteisen tilan suhteen täällä ollaan yhtä sokeita, kuuroja ja hajuaistittomia kuin ex-Neukkulassakin. Sillä ei vain koeta olevan mitään väliä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muoviroskat puskevat paksua mustaa savua asemalla seisojien naamaan. Kaikki ovat tottuneet semmoiseen. Raiteiden välisillä betonipölkyillä kulkee kaksi kellanruskeaa paska- ja oksennusraitaa sen mukaan, miten junan vessatorvet ovat tupruttaneet sisältöään laiturille. Asemalla ei tietenkään saisi käydä vessassa, mutta se on vain kielto. Raidat puhuvat omaa kieltään hygienian tasosta ja kierrättävät ongelmaa edelleen. Naiset luutivat raidan kuivuneita kohtia pölynä ilmaan, ja niitä köntsiä, joita he eivät saa liikkeelle, tulee irrottelemaan vesiletkumies. Hänen jäljiltään raidekuiluun jää haisevaa lälliä.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en näe hiirtä ilmastoimattomassa vaunussa. Ehkä se johtuu siitä, että vastapuolen käytävää istuu irlantilainen puutarhuri, jonka kanssa riittää juteltavaa esimerkiksi kompostilieroista ja kompostoinnin eroista erilaisissa ilmastoissa.

Saavumme Mumbaihin iltapäivän puolella. Olemme varanneet ja maksaneetkin jo hotellin mukavasta kaupunginosasta. Mutta kun pääsemme sinne, saamme kuulla, että siellä on ongelmia sähköjen kanssa ja meille on hankittu uusi majapaikka lentokentän luota. No, ei siinä muu auta kuin sulloutua autoon ja tulla ajetuksi kauas kahviloista ja kaupoista. Eikä asunto, johon meidät majoitetaan, edes ole valmis. Sähkömiehet vasta puuhaavat siellä asennuksiaan. Olemme kuitenkin liian väsyneitä saamaan asiasta mitään raivokohtausta (ja millään pienemmällä asiat eivät täällä muutu, sen olemme jo oppineet) joten vain kohauttelemme hartioitamme ja koetamme löytää tilanteesta huumorin tynkää korjausmiesten poraillessa, kytkiessä sähköjä ja koputellessa tuon tuosta ovellemme. Illalla katsomme remonttiäänien taustoittamana japanilaista animaatiota Pom Poko, koska yksinkertaisesti voimat ovat lopussa emmekä saa lähdettyä leffateatteriin, jaksa lukea, tai muutakaan, ja ympäristö ei ole erityisen käveltävää aluetta.

Nyt on sitten viimeinen aamu täällä. Mangopuu kukkii ikkunan takana, torvien sulolaulu alkoi jo kuuden maissa. Linnut laulavat. Laulavatko ne jo Suomessa? Illalla lähtee lento kohti kotia. Illalla tai oikeammin yöllä. Haluaisin nukkua pitkään, levätä, mutta kerropa se tälle keholle, joka on innokas lähtemään! Lento lähtee vasta puolenyön jälkeen. Kaipa aika sinne jotenkin kuluu.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viimeistä päivää. Olla palaamassa. Palata. Saapua paikkaan, jossa hinnoittelua ei suoriteta pärstäkertoimen mukaan. Jossa ei tuijoteta. Jossa voi juoda kraanavettä. Sinä saat kulttuurishokin, kun palaat, kirjoittaa täällä saamani ystävä, usko pois, niin käy, kun on pitkään poissa. Niin, sillä lailla saattaa tosiaan käydä. Toisaalta minusta tuntuu, että tuskin olen koskaan päässyt elämään ilman kulttuurishokkia viikkoakaan. Ehkä päivääkään. Ei se ole vakavaa.

Vielä tänään ihana lämpö ja kivuttomuus. Kaksi annosta antibiootti-antiamebaatti-antigiardiaa, viimeiset vaatteet, housut ovat jo ryönässä, rintsikat epämääräinen monenpäivänhikinen vyöte, jonka olkaimista joku nerokas pesula silitti elastaanit paskaksi, mutta minkäs teet, paita sentään puhdas. Olen unohtanut joistakin ystävistä, miltä heidän äänensä kuulostavat. Olen herännyt unesta keskellä yötä tietäen tämän ja haluten korjata asian. Tilaamme huonepalvelusta kaksi litraa juomavettä. Eikö kahvia? Teetä? Ei, vettä.

Haluan olla tänään mahdollisimman ohut ja väritön, jotta minuun mahtuisi vielä monta jälkeä, painaumaa, jotankin mitä vastata, jos ja kun ihmiset kysyvät, millaista matkalla oli.

Uudenvuodenaatonaatto

Matka Morjimista Calanguteen on maksimissaan parikymmentä kilometriä, mutta siihen palaa reilusti yli tunti. Heti autoon noustessamme kuski kysyy kohteliaasti, onko musiikki meille ookoo. Kuvittelen hänen tarkoittavan, että saako hän pitää musiikin tällä tavalla hiljaisena taustamusiikkina vai onko se pistettävä pois, joten vastaan, että se on ookoo. Jolloin kuski vääntää ämyrit täysille ja kaiken lisäksi soittaa koko matkan samaa biisiä (kas, sehän löytyi youtubesta pienellä hakemisella... tosin se oli tästä joku klubiversio) toistolla. Biisissä lauletaan (tai siltä se kuulostaa ainakin) "catch me if you can", "i can break your hand", "he's a survivor, he's a survivor, usva man, usva man, he's a survivor". Biitti hakkaa tärykalvoja ja jossain vaiheessa usva manin uudelleen alkaminen aiheuttaa hihityskohtauksen. Taksi poukkoilee tuttua koulutietä, kaikkialla on vihreää ja kaunista, sitten läpi parin kylän, edelleen maalaismaisemaa, sillan yli, ohi rakenteilla olevan vesipuiston, ja jumahtaa äkisti liikenneruuhkaan. Liikenneruuhkan ympärillä rakennukset alkavat olla rumempia. Roskaa on enemmän. No, ajattelen, kohta mennään ylimenovaiheen ohi ja tullaan sinne lomapaikkaan meren rannalle. Mutta hitto vie, sitten alan katsella katukylttejä ja tajuan, että mehän olemmekin jo määränpäässä. Morjimin ja Ashwemin kauniiden rantojen jälkeen ja Arambolin länkkäri-hippilän jälkeen olen ajatellut pakettimatkaturismikohteen jotenkin eri näköiseksi.

Taksilta kuluu suurin osa ajasta siihen, että koetamme löytää hotellimme Calangutesta. Kukaan ei tunnu kuulleenkaan moisesta hotellista. Paitsi muutama hassu täti, jotka neuvovat meidän väärään suuntaan. Hotellivoucherissa lukee vain Calangute osoitteen kohdalla. Lopulta Faunin puhelin löytää internetin ja pääsemme googlaamaan hotellin puhelinnumeron. Jälleen kerran taksi soittaa hotelliin, neuvottelee, ottaa ohjeita. Täytyy soittaa silti vielä uudestaan, että löytäisimme. Ja silloinkin taksikuski ja hotelli sopivat keskenään risteyksen, johon jäämme jumittamaan, kunnes löydämme toisemme, ja sitten seuraamme ponnaripäistä harmaantunutta ukkoa skoottereineen hotellin ovelle saakka.

Calangute on täynnä punaista pölyä, kaoottista liikennettä ja intialaisia pakettimatkalaisia. Mistä tiedän heidät pakettimatkalaisiksi? Vaatteista. Hyvin harvalla on erityisen intialaiset vaatteet. Ehei, nyt ollaan lomalla, sosiaalisten velvoitteiden ulottumattomissa. Naisten pukeutumisessa sen erottaa selkeimmin. Oma ilta-asuni, farkut ja intialainen tunika, on aivan ylisiveä. No, helpompi näin päin!

Brittimies kurssilta voihkaisee hyvästellessämme, että hän toivottaisi mieluusti hyvää uutta vuotta Calangutessa, mutta ei hän oikein voi, koska se on kauhea paikka. Ymmärrän yskän saavuttuani tänne. En haluaisi viettää täällä pitkää aikaa. Onneksi olemme täällä vain pari päivää, uudenvuoden yli, katsomassa, miten inkkarit menevät sekaisin alkoholin ja uudenvuodenbileiden yhdistelmästä.

Tuntuu vähän haikealta jättää taakseen Morjim ja muut pohjoisen rannat. Tutustumme nimittäin kölniläis-intialaiseen dj:hin, joka soittaisi mukavalla klubilla siellä rauhan tyyssijassa, ja siellä on oikeasti hiljaisuutta ja koiria ja puhveleita ja lintuja, voi miten kauniita lintuja, bramiinihaukkoja ja vihreitä mehiläissyöjiä ja kuningaskalastajia. No, matka kuitenkin jatkuu. (Ja jos saamme sätkyn, voimmehan aina peruuttaa junaliput ja junailla takaisin Morjimiin ja asua tiibetiläisten pystyttämässä rantakylässä Om Shankarissa, jonne päädymme useimmiten syömään. Se on pieni kylä, viimeisinä päivinä oli jo monta tuttua moikattavana.)

Ehkä tämä on hyvää absurdismin harjoittelua. Menemme supermarketiin ajatuksenamme syödä aamiaista hotellin parvekkeella. (Ei mikään kaunis paikka mutta parveke kuitenkin.) Ongelma vain on, ettei täällä oikein osaa kuluttajuutta. Koluamme koko ruokakaupan läpi, mutta ainoa, mitä osaamme haluta, on takkujenselvityskampa ja kahden litran vesipullo. Se aamiaisesta parvekkeella! Hedelmämyyjiä emme enää löydä sen jälkeen, kun ohitamme yhden, jolta emme ostaneet hedelmiä olettaessamme, että niitä on varmasti hotellia lähempänäkin.

Käymme rannalla ihmettelemässä näkymää. Oikealla kävelykadusta on jonkinlainen avokaatopaikka, jossa lauma lehmiä tonkii roskia illallisen toivossa. Lehmien luona istuu ujojen saripukuisten naisten ryhmä. Rantaviiva on täynnä kulkijoita. Aurinko laskee. Utuisen pastellitaivaan läpi leijuu monta liitovarjoilijaa meren yllä. Merta kyntää niin usea vesiskootteri, polkuvene, surffilauta ja ties mikä vempele, että kyseessä voisi olla Tove Janssonin kuvitus. (Ajattelen sitä kuvaa kirjassa Kuka lohduttaisi nyytiä, jossa on jonkilainen vesihuvipuisto. Vai onkohan se vedessä. No joka tapauksessa, siellä karusellit pyörivät ja poosea riittää.) Rantamajat ovat valtavan kokoisia aittoja. Kaupustelijoita kojuineen on kaikkialla. Rantakadun päätekiveykselle on sammunut useampikin liikaa juhlinut intialainen. Poikaporukat notkuvat. Ja rannalla päivän sareissa tai salwar kameezeissa siveästi rypeneet naiset näyttävät riettaampia kanssasisariaan spurguisemmilta, koska bikineissä keekoilleiden kaupunkivaatteet ovat puhtaat ja siveydensipulien vaatteet taas aivan rutussa ja hiekkaiset, aivan kuin he eivät olisi peseytyneet viikkokausiin.

Pakenemme kaaosta ravintolaan. Se on erikoistunut eteläintialaiseen keittiöön. Fauni tilaa special thalin, jonka eroa tavalliseen thaliin emme saa selville kyselyistä huolimatta. Mutta hintaero on vain 20 rupiaa, joten hän päättää ottaa sen. Itse taas koetan tilata paper masala dosan. Tarjoilija koettaa selittää, että se on suuri, levittää käsiään valtavaan mittaan. "Maybe the normal masala dosa, madam?" Mutta ajattelen, että tuon täytyy olla liioittelua. Eihän paperidosa maksa paljonkaan enemmän kuin tavallinen. Joten tilaan paperidosan. (Dosa on siis semmoinen rapsakka lettu.) Ja alkuruuaksi otamme vielä muutaman etelän erikoisuuden snacks-osiosta. Voi tuho. Sillä Faunin thali on valtava, kokonainen tarjottimellinen ruokaa. Ja kun paperidosa tulee, siinä vasta riittää ihmeteltävää. Sen halkaisija on siinä 80 senttiä. Itse lätty on kääritty rullalle, joka ei mahdu silti valtavan tarjottimen päälle. Ja lisukkeita on kaikkia kaksin kappalein, mistä päättelemme, että oikeastaan ruoka on tarkoitettu selvästi jaettavaksi. Jaksan syödä dosasta noin kolmanneksen. Sitten päätän lopettaa ahkeroinnin, jottei kävisi niin, että voin pahoin jo dosia nähdessäni. Olemme nimittäin liikkumassa kohti aluetta, jossa dosat ovat perusruokaa...

Oikeastaan paljastuu varsinaiseksi onnenpotkuksi, että ruokamme osoittautuu absurdiudessaan ympäristönsä veroiseksi. Nauramme itsemme tärviölle. Emmekä ota mitään tyhmää tavoitetta yrittää ahtaa kaikkea sisäämme. Se on täysin mahdotonta. Itse asiassa tulen ajatelleeksi paper masala dosaa tuijottaessani, että se voisi toimia hyvin terapiavälineenä kaikille niille, jotka eivät ole päässeet irti "lautanen on syötävä tyhjäksi" -fiksaatioistaan.

Hoipumme ruokapaikasta ulos hekottelusta vetelinä. Raivaamme tiemme markkinoiden läpi, ohi lehmän, joka kaihoten tuijottelee kasvisravintolan sisään sen portaat tukkien, ohi viinakauppojen ja poikaporukoiden, taksien ja autoriksojen ja katuruokakojujen, ohi vahvasti parfyymilta tuoksuvien naisten, ohi parturin, joka raksii asiakkaitaan pienessä avokatoksessa valtatien laidalla.

Hotellihuoneen ovea ei saa lukkoon. Ulos mennessä se lukitaan riippulukolla, mutta sisältä käsin on vain siirrettävä sohva oven eteen. Ja wifi, jota hotelli mainostaa, sijaitsee respassa, joka puolestaan on kiinni. Onneksi wifi on jätetty päälle, joten sitä voi käyttää kadulta käsin, suuren kukkaistutuksen reunalla istuen. Eikä oikeastaan ole mitään sisätilaa, mihin paeta... autojen äänet tunkeutuvat sisään, ja kun kyliltä väsyneinä palattuamme uteliaina tutkimme, mitä ohjelmaa tulisi mainostetusta kaapelitelevisiosta, paljastuu, että seillä on vain yksi kanava, jolla pyörii nonstoppina bacardimainos, jossa huokaillaan "drifting in sunlight" ja "lallalla bacardi fun". Eikä kuvaa ole mahdollista säätää, se on rakeinen ja ylivalottunut. Uutiset olisivat ihan jees, mutta bacarditeevee ei oikein pure. No, huomenna sitten varmaan hengataankin ulkona, rannalla ja ihmetellään bilestystä!

Veikkaan, että tästä tulee kummallisin uusi vuosi vähään aikaan!

... laukussa pillerirasioita vaan ...

Kasaan muovimatolle viimeisten päivien kasaa ja matkakasoja. Yksi kasa käsittää vaatteet, joita käytän ennen matkaa. Toisessa on matkapäivän vaatteet, lentovaatteet. Kolmannessa on matkalaukkuun menevää kamaa, neljännessä käsimatkatavara-asiaa. Suurimman yksittäisen luokan matkalle mukaan tulevasta roinasta muodostaa valtava arsenaali erilaisia terveyden ylläpitoon tähtääviä tuotteita: kuukautiskupittelukamat putsausliinoineen, vedenkeittimineen jne., käsidesit, haavasprayt, hyttysmyrkyt, särky- ja ripulilääkkeet, malarianestolääkkeet, niiden jälkivaikutusta nitistämään hiivalääkkeet, laastarit, rakkolaastarit, ihoteippi, useamman ruumiinaukon maitohappobakteerikapselit, pinsetit, sakset. Pitäisiköhän vessapaperikin laskea tähän? Sitä on tosin vain kaksi rullaa. Se riittäköön aluksi.

Intian naisten asustetyyliin sopivia housuja on kahdet ja ja paitoja kaksi, samoin epämääräisiä tunikoja kaksi. Sillä pärjää, tuumaan, koska jo Mumbaissa on kaksi kauppaa, jotka vaikuttavat vaihtoehtoja eettisemmiltä: Mother Earthin luomukauppa, jossa myydään luomupuuvillasta tehtyjä sekä länsimaisen että paikallisen tyylisiä vaatteita, sekä väkivaltaisista liitoista paenneiden slumminaisten vaatetusosuuskunta. Eiköhän niistä löydy muutamat salwar kameezit, ja sitten voikin lakata stressaamasta vaateasioista loppumatkan ajaksi. Ei oikein tee mieli ostostella uusia vaatteita, vaikka ne kauniita ovatkin. Tuotanto ei nimittäin vaikuta kovinkaan kauniilta.

Uh, matkustamisessa on jotakin rasittavaa, ainakin näin etukäteen. Toisaalta taas asiat alkavat ratketa kuin itsestään, kun on lähdössä toisaalle. Ehkä ensi loppukeväästä voin hieroa sellaisessa paikassa, joka kuulostaa jokseenkin unelmatyöyhteisöltä. Ja Vompsu, joka on tuntunut tarvitsevan aina vain lisää ja lisää etäisyyttä ja omaa aikaa, päästää äkisti minut takaisin lähelleen. Ja kaikki tämä tapahtuu muutama päivä ennen kuin lähden... juuri kun olen kerennyt ajatella ohimennen, että voi tätä elämää, kun ei ole mitään alustaviakaan kaavoja siitä, mitä tapahtuu, kun palaan. Lentoliput Brasiliaankin on ostettu. No. Muuttuiko mikään silti? Mikään ei tietysti ole varmaa.

Eihän mikään koskaan taida olla varmaa.

Mutta jotenkin tuntuu levollisemmalta!

Toisaalta on varmaa ainakin se, että pakaasini näyttää toiselta kuin ystävän pakaasi hänen matkatessaan; hän ei varustautunut millään lääkkeillä lähtiessään ja suunnitteli kaiken vasta paikan päällä. Tavallaan niin varmaan nytkin käy, mutta tykkään kyllä perehtyä, lukea paljon ja sitten tunnistaa asioita sen sijaan että vain pällistelisin ymmärtämättömänä. Ja pakko minun on lukeakin, koska Fauni taas ei kauheasti halua perehtyä. Hän ei esimerkiksi tykkää etukäteen katsella kuvia paikoista, etteivät ne vaikuttaisi itse kokemukseen paikan päällä. Minä unohdan niin nopeasti ja tehokkaasti, ettei minun tarvitse kauheasti huolehtia mistään tuommoisesta. Ja joka tapauksessa ympäristökokemus on itselleni aina niin erilainen, sisäänsäsulkeva, ettei mikään kuva voi kuin vihjata sellaisen mahdollisuudesta.

Luen yhdestä ashramista, jonne halusin, mutten luettuani enää tiedä, haluanko sittenkään. Siellä on ilmeisesti kova rahastusmeininki ja isolompakkoisille seuraajille on luvattu ihmeparantumisia. En halua ehkä kuitenkaan kantaa rahojani sellaiseen bisnekseen. Mieluummin vaikka käy joissain pienissä kylissä tai muuta vastaavaa, istuu ja mietiskelee vain itsekseen. Tiedän tarvitsevani sillointällöittäistä tukea ja uusia virikkeitä hengitys- ja rentoutusharjoituksissa, mutten ehkä kuitenkaan etsi tukea niin kiihkeästi, että rupeaisin vastineeksi tukemaan mitään sellaista, mihin liittyy kultin piirteitä. Ei siksi, että pitäisin kovinkaan mahdollisena omaa hurahtamistani. Mutta maailmassa on niin monia, joiden hurahtamisedellytykset ovat oikein mainiot.

Kun tarkastelen kriittisesti kasojani, en voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että ainoa asia, johon näyn olevan hurahtamassa Intian suhteen, on haluttomuus kuolla kivuliaaseen hiivaripuliin. Ehkä kun tuota kiveä raahaa mukanaan, mikään sairaus ei iske. Toivoa sopii!

Vuorovaikutteista kirjoittamista ja muuta hölöhölöä

On hauskaa katsella blogiin eksyneiden tai löytäneiden hakusanoja. Jotta olisin hieman vuorovaikutteisempi, reagoin nyt niihin kirjoituksen tasollakin. Harmillista kyllä, statcounterini on ilmaisversio ja sen analyysisiivu on aika ohut. Niinpä tänä aamuna tekemäni viime aikojen hakusanojen haku on menettänyt eilen iltana minua hauskuuttaneen "kuka ne puurot oikein keittää" -haun, joka itse asiassa sai miettimään koko tällaisen kirjoittamisen mahdollisuutta. (Oikeastaan statcounterilla leikkii Fauni, joka on itseäni kiinnostuneempi ihmisten verkkoretkeilystä. Hän bongaa myös äitiään, joka käy täällä välillä lukemassa kuulumisia. Hei vaan, Faunin äiti!)

Tässäpä viimeisten hakujen osuudet:

47.30% veloena
28.38% veloenisch
4.05% dystonia lantion kiertymä
2.70% pulpettikatto
2.70% haastattelu hierojakoulutuksen
2.70% Nurit Krauss
2.70% jalkaruusu
1.35% kehomusiikki
1.35% häpyliitoskipu
1.35% kipeä häpyliitos
1.35% valkoinen näppy ikenessä
1.35% teinikarkotin

Ihastuttavaa, vaikka en nyt voikaan yhtä vuorovaikutteisesti kertoa, kuka sen puuron keittää. (Sen muuten keitin minä työpaikan mikroaaltouunissa, ja aineksina oli kraanavesi, kauranlese ja pussillinen pakastepuolukkaa.)

Mutta hakuaiheisiin:

Veloena on tämä blogi. Jotkut erehtyvät kutsumaan tätä kirjoittavaa samalla nimellä, mutta se on vähän ajattelematonta. Ei tässä nimittäin vielä kaikki.

Veloenisch on sitä, mitä elän ja puhun. Jotkut näkevät tässä jotain linjauksia, mutta itse olen kirjoitellut siitä, mitä päähän pälähtää. Ei siihen mitään linjauksia tai lupauksia tarvita. Välillä päähän ei pälähtele, eikä sekään tunnu kovin vaaralliselta. Jossain määrin pidän kirjoittamishinkua kirouksena omalle niskahartiaseudulleni. Harvemmin muistan ergonomiaa kirjoittaessani, mikä on harmillista.

Dystonia lantion kiertymä - olen tavannut vain servikaalista dystoniaa sairastavia henkilöitä, ja ajatus siitä, että samantapainen oire kiertäisi lantiota, kuulostaa aika pelottavalta.

Pulpettikatto - miksihän niitä ei käytetä enemmän? Mansardikatto miellyttää kyllä omaa silmääni eniten, mutta pulpettikattoiset talot näyttävät hauskan lippaisilta, vähän kuin suuruuskompleksiin sairastuneilta linnunpöntöiltä.

Haastattelu hierojakoulutukseen. Kannattaa hakea, jos yhtään mietityttää. Koulutus kestää vain vuoden ja ainakin itse olen tyytyväinen, että sen kävin, vaikka koulutuksen aikana epäilinkin potevani jonkin sortin mielenhäiriötä. Haastattelussa voi tietysti olla ultrarehellinen ja oma itsensä. Jos koulun ja omat intressit eivät natsaa, niin sitten niin käy. Ceeveeni todistaa minun käyttäneen vastaavaa menetelmää myös työhaastatteluissa. Yleensä kyllä minua ei ole kutsuttu edes haastatteluun. Mutta olen enimmäkseen viihtynyt niissä paikoissa, joihin minut on otettu. Paitsi materian myyntityössä. Ja ainakin haastattelut ovat olleet mielenkiintoisia. Koulutukseen haastattelija on yleensä koulutettu psykologi, joten erityistä tuomitsevuutta tai lokeroimista ei kannata pelätä. Siinä koulujen haastattelut erottuvat edukseen monista työhönottohaastatteluista.

Nurit Krauss on ehkä tulossa Suomeen jo tämän vuoden puolella. Kiitos NuritinTLB- ohjelman, oikea m. gluteus mediukseni on tällä hetkellä tulessa. Kyllä hellävarainen kurkottaminen voi olla aika tehokasta myös lihasten kestävyysharjoituksena. Mutta ei tässä vain jumissa olla, nimittäin TLB:n myötä jalkaterien kipu on lähestulkoon kadonnut, ja se on jo jotakin. Oikeasti, se että voi kävellä kivuttomasti, tuntuu ihmeelliseltä.

Jalkaruusu on semmoinen, mistä minua on peloteltu lääkärissä. Että jos tulee bakteeri-ihottuma, pitää hakea riittävän pian antibioottikuuri siihen, ettei tuo iskisi. Minun kynsivallintulehdukseni ei parantunut toistuvilla antibioottikuureilla. Se parantui sillä, että sain jalkaterapeutilta ohjeen, että varpaan sivut on huolellisesti kuivattava joka suihkussa käynnin jälkeen rutikuiviksi ennen kuin jalan sujauttaa sukkaan, ja että varpaita ei saa ikinä rasvata. Kas, sinnepä katosi tulehduksen uusiminen.

Kehomusiikki - katsokaa, miten ihmiset kävelevät, miten eri rytmit kytkeytyvät toisiinsa liikeketjussa, pyyhkivät heidän kokemustaan. Tai miten ihmiset tanssivat, musiikkiin tai sitä ilman. Mieluummin ilman.

Häpyliitoskipu osoittautui kohdallani ennen kaikkea heijastuskivuksi kohdunsuulta. Ikävä kipu, toden totta. Kannattaa tutkia ja hoidattaa.

Kipeä häpyliitos, kts. edellinen.

Valkoinen näppy ikenessä voi johtua esimerkiksi hammastahnan natriumlauryylisulfaatista. Oma suuni ei ole pahemmin aftaillut sen jälkeen kun siirryin Bioteneen. Eikä hampaiden peseminen enää satu. En kyllä aiemminkaan hahmottanut tuntua kipuna, mutta pakko se on kivuksi nimetä nyt kun välillä joutuu Oxygenolille Biotenen yllättäen ehdyttyä - kivulta se nyt tuntuu, kun oppinut, että peseminen voi tuntua myös miellyttävältä. Mutta voihan suu toki varmasti muutenkin näppyillä.

Teinikarkotin hämmentää pientä päätä. En oikein pidä ajattelumallista, jossa itseä pelottava, ahdistava tms. muuten kielteisesti liikauttava ihmisryhmä päädytään karkottamaan pois silmistä ja siten pois mielestä. (Tässä muuten hyvä kirjoitus aiheesta, aiheena tosin enemmän maahanmuutto, mutta teineihinkin suhtaudutaan vähän samaan tapaan epäröiden, etenkin jos ne ovat vieraita ja niitä on paljon yhdessä paikassa.) Teinitkin ovat ihmisiä. Sitä paitsi minua ei olisi teininä karkotettu klassisella musiikilla - pidin siitä silloin ihan yhtä paljon kuin nytkin. Usein makasimme ystävän kanssa lautalattialla selällään kuunnellen Chopinin valsseja. Emme kai olleet kovin katu-uskottavia. (Tuskin edelleenkään olemme.)

Nyt listalla ei ollut teinejä sukkahousuissa, usein on ollut. Siinäpä toinen kapea suhtautumisvaihtoehto teineihin. Usein on haettu myös filosofian opiskelua. Suosittelen sitä. Ei siis nettihakua aiheesta vaan filosofian opiskelemista. Ei taida olla sellaista asiaa kuin hyödyttömät opinnot. Aina opittu ei tietenkään vastaa yliopiston asettamia tavoitteita, mutta ei se kai niin vakavaa sekään ole - kukin poimii elämästä itselleen makoisimmat marjat. On myös hyvin opettavaista käydä keskusteluja oman opiskelualan hyödyllisyydestä - siinä huomaa aika äkkiä, miten eri tavoin hyödyllisyys voidaan mieltää. Siitäkin oppii aika paljon, ettei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia. Tai ainakin itse pidän rikkautena sitä, ettei kaikki ole sujunut liian helposti omassa elämässä - sitä voisi näet ajautua kuvittelemaan, että jos jonkun elämässä takkuaa, on kyse aina vain asennekysymyksestä tai viitsimisestä tai jostakin tuollaisesta, ikään kuin ihmiset olisivat umpioituja yksikköjä.

(Keskustelimme tässä iltana muutamana Faunin kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että otsaan hiusrajaan voitaisiin kiinnittää pieni kamera tallentamaan kaikkea koettua ikään kuin kokijan näkö- ja kuulokulmasta. Leikimme ajatuksella, miten tuollaisten tallenteiden olemassaolo muuttaisi käsityksiämme kohtaamisesta, etiikasta, vuorovaikutuksesta, erilaisista elämismaailmoista. Vaikka nauhat olisivat lähtökohtaisesti yksityisiä, niihin voisi itse palata ja tarkistaa hämäävien tilanteiden ja tunnekuohujen lauhduttua, mitä itse asiassa toinen sanoikaan, miten elehti, jne. Ja kuuluisivathan siinä omatkin vastaukset, vaikka kasvonilmeet eivät näkyisikään, aivan kuten emme näe niitä toisen kanssa livenä keskustellessakaan - mikä voi olla hyvä, ettei halvaannu itsetiedostuksen määrästä. Ja, kuten Fauni huomautti, löytyisi epäilemättä heitä, jotka laittaisivat nauhansa vapaaseen jakoon. Se olisi tuhottoman mielenkiintoista. Varmasti esimerkiksi kerjäävän romanialaisnaisen nauha tai servikaalista dystoniaa sairastavan nauha tallentaisi aika erilaisia reaktioita kuin esimerkiksi pienen vauvan tai söpön koiranpennun kanssa liikkuvan ihmisen nauha. Tämä nyt on tietysti ääripään kärjistys, mutta kyllä - kyllä se olisi mielenkiintoista. Ja on vaikeaa uskoa, ettei tuollaisen nauhamateriaalin läpikäyminen vaikuttaisi kohtaamistaitoihin. Toivoisin itse olevani rohkeampi kohtaajana, ja ehkä niin vielä joskus käykin. Tietäisi vain, miten.)

Istun kirjastossa, kaikki tuntuu järjestyvän. Solmimme työsopimuksen vain joulukuulle, koska tiesin lähteväni pitkälle pois, pitkäksi aikaa. Mutta kun palaan helmikuussa takaisin, vanha paikka ja uusi sopimus lauantaityöstä odottaa minua. Se on mukava yllätys, jonka varaan en uskaltanut laskea. Kirjastossa työskentelemisessä on jotakin rentouttavaa. Se tuntuu hauskalta nyt kun saan muuten tehdä ei-istumatyötä. Ja kirjasto on ollut osa elämääni jo niin pitkään. Se ei samalla tavalla riitele arvomaailmaani vastaan kuin vaikka jokin kaupallisempi työpaikka riitelisi.

Ääh, nyt lopetan hölöämisen. Väsyttää tämä viikon pituus - illaksi on vielä luvassa kurpitsajuhlat, vaikka olo on kaikkea muuta kuin juhliva. Haluaisin lähinnä nukkua... onneksi huomenna on vapaapäivä, samoin maanantaina. Luultavasti tosiaan tarvitsen unen ja levon, jotta pakara lakkaa kramppaamasta ja väsymys valahtaa kehosta toisaalle.

Joku muukin on jo kirjoittanut siitä kolumnista, jolle olisin ehkä hivenen kohottanut kulmakarvaani, jos olisin eilen muistanut tai tänään jaksanut. Itse olen päinvastoin kuin kolumnisti pahoillani siitä, että jossain vaiheessa varhaisaikuisena revin pari vanhaa päiväkirjaa niiden nolouden takia. Ikään kuin en olisi silloin ajatellut niitä ajatuksia ja elänyt sellaista elämää. En silloin kestänyt sitä lapsellista ja meuhkaavaa itseä, mutta nyt epäilemättä kestäisin sen itsen aivan hyvin. Ja tämä on juuri sitä, minkä itse miellän kasvamiseksi, sofistikoitumiseksi, kypsymiseksi. Että sietää jopa noloutta, häpeää, surua, kiukkua, neuvottomuutta, tyhjäpäisyyttä, pelkoja - paitsi muissa, myös itsessään. Mutta epäilemättä tuolla kolumnistilla on erilaiset tavoitteet ja luultavasti myös erilainen käsitys siitä, miten hyvä maailma olisi mahdollista saavuttaa, ja mikä on kypsyyttä ja järkevyyttä. Eipä silti, että oma järkevyyskäsitykseni muutenkaan ihan yksiin menisi kenenkään muun järkevyyskäsityksen kanssa. Tai että sen tarvitsisi mennä. Tai että se pysyisi samana.

Kai vain muutos pysyy... ja kirjasto.

Harvakseltaan suurista linjoista

Näyttää pahasti siltä, että olen löystynyt maanantaikirjoittelijaksi. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että hierontaa maadoittaa, tuo lähemmäksi omia oloja. Siten se vähän ottaa sitä paikkaa, jota olen aiemmin koettanut silloittaa kirjoittaen. En ole aiemmin tehnyt tällä tavalla merkityksellistä ja mielekästä työtä. Kokemus on antoisa muttei erityisen kirjoituttava, ainakaan vielä. Tai ehkä siitäkin, että tapahtuu. Olemme jättäneet hakemuksen vuokra-asuntoon, ja etsiskelemme sinne vielä yhtä kämppistä. Muutama ehdokas onkin jo ilmoittautunut, mutta he kaikki ovat ennestään meille tuntemattomia, ja pitäisi ottaa selvää, tulemmeko heidän kanssaan riittävän hyvin toimeen yhteisen kodin jakamiseksi. (Ai niin, jos joku nyt intoutuu ajatuksesta, että asuisi nimenomaan meidän kanssa vappuun saakka, saa laittaa meiliä veloenisch@gmail.com... Meitä on kaksi naista, kaksi miestä, miehiin epäillen suhtautuva suuri koira ja kaksi kissaa.) En tiedä vielä, saammeko asunnon, ja jos saamme, kuka asuu kanssamme ensi talven yli, vappuun saakka. (Ja mitä sitten tapahtuu, päätämmekö jatkaa kommuuniasumista jossakin muualla (se kämppä on siis määräaikainen ja vain vappuun saakka) vai palaammeko eriöihin, osoittautuuko se sittenkin helpommaksi tai paremmaksi tai mielenkiintoisemmaksi.

Ehkä silläkin on merkitystä, että oma koneeni on rikki. Tarkemmin ottaen, sen näppäimistö on lakannut toimimasta yhdeltä sektoriltaan. Olen tilannut uuden näppäimistön, mutta se on vielä postissa matkalla Suomeen. Se on espanjankielinen näppis, mutta kas, minullahan on suomenkieliset näppäimet, jotka voin vaihtaa komentosiltaan kiinni. Tai mikä sen alustan nimi nyt sitten onkaan... komentosilta! :D

Eilen illalla juttelimme myöhään saakka Vompsun ja Faunin kanssa. Kaikki tuntuvat varovaisen sähköistyneiltä tästä kämppähässäkästä.

Myöhemmin vielä sain kummallisen hepulikohtauksen. Ajattelin nimittäin, että voisin soluttautua erääseen tietotekniikkayritykseen hankkimaan itselleni heidän hyvää mainoshuulirasvaansa. Faunin työtiimissä on pari tyyppiä siitä firmasta, mutta hän ei jotenkin osaa ottaa heidän kanssaan puheeksi huulirasva-asiaa, olisiko sitä mahdollista vaikka ostaa pari pötköä; minun mainoshuulirasvani on loppumassa enkä ole niin hyvää huulirasvaa vielä koskaan kaupasta löytänyt - mikä tragedia! Vompsu sai aikanaan huulirasvan tietojenkäsittelytieteen laitoksen työelämäpäiviltä, eli tiedän firman jakavan sitä rekrytilaisuuksissa. "Entä jos hakisin sinne töihin ja pääsisin haastatteluun", ehdotan Faunille. "Jospa sitten pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, että on ehkä parasta, että he tekevät töitään ilman minua ja toisaalta voisin saada lohdutukseksi huulirasvapötkyn." Fauni vain nauraa, koska hänestä kuulostaa käsittämättömältä, että pääsisin sen firman työhaastatteluun. "Äläs nyt, minulla on logiikan jatkokurssista erinomainen arvosana", ilmoitan unisen hepulisissa tunnelmissa. "Ja jos laittaisi, että olen tehnyt töitä tietokoneohjelmistojen kanssa vuodesta 2005... sehän kuulostaisi hyvältä!" Fauni pyörittelee päätään ja mutisee jotain valikoidusta informaatiosta. "Word-ohjelmalla", täsmennän, hekottelen. Joka tapauksessa, totean sitten, olisi aika hauskaa mennä töihin tuommoiseen paikkaan hetkeksi ja antaa sinne ulkopuolisen maallikkopanos kehittelyyn.

(Hierojana toivoisin saavani enemmän juuri tuota ulkopuolisen maallikkopanosta. Nyt joudun tyytymään siihen, että tarkkailen, miten koira rentoutuu sisään tullessaan ja opetan samoja menetelmiä asiakkaille: ravistele itseäsi kuin koira, se rentouttaa isot luustolihakset tehokkaimmin, ja sitten haukottele leveästi, niin kasvotkin saavat rentoutua. No, ehkä tämä on vähän kärjistys... mutta koiran ohjelma toimii!)

"Esimerkiksi voisi kyseenalaistaa, onko jonkin prosessin nopeuttaminen niin tärkeää", jatkan. Voisi kysyä, tämäkö muka on suurin ongelma. Eikö suurin ongelma ole siinä, että työstä saattaa kadota mielekkyys. Pysyisikö se paremmin, jos tehtäisiin töitä koko sydämellä kaksikymmentäviisi tuntia viikossa ja sitten rentouduttaisiin kunnolla? Vai mikä olisi ratkaisu? Eikö se hierrä jollakin tavalla takaraivossa kaiken aikaa, että maailmassa on niin paljon köyhyyttä ja kärsimystä ja sitten viilataan jotakin yksityiskohtaa ja otetaan iso asuntolaina ja ollaan naimisissa työn kanssa ja rakkaat läheissuhteet kärsivät siitä, että on aina väsynyt töiden jälkeen, ja miten iso osa sitä väsymystä tulee kuitenkin siitä perimmäisestä tunteesta, ettei tämä voi olla kovin mielekästä, tai ehkä se ei kaikkia häiritse, mutta minua se on häirinnyt aiemmissa töissäni kohtuuttoman paljon. Eikö tosiaan voisi löytyä keinoja, tai edes - eikö voisi edes etsiä keinoja ratkaista työn mielekkyyden pulmat. Etsiä keinoja, joilla voisi kytkeä päivittäisen tekemisen jotenkin koko maailman järkevämmäksi ja siedettävämmäksi paikaksi kohentamiseen...

"Kieltämättä konsultteja käytetään usein sanomaan se, mitä kukaan työpaikalla ei uskalla sanoa", toteaa Fauni. Niin niin, sanon, minä voisin hyvin olla semmoinen. Tai jos olisi taitelija, voisi palkkautua tuollaiseen firmaan ja sitten tiimikokouksissa nostaa esiin mielestään oikeasti oleellisia kysymyksiä ja seurata, mitä tapahtuu. Vaikka ehkä se traumoittaisi. En osaa arvioida. Paitsi että tietysti tiedän, ettei minusta olisi piilotetuilla korteilla pelaamiseen. Vatsani menisi sellaisesta sekaisin. En pystynyt televisionomistusaikoinani jättämään televisiolupaa koskaan maksamatta, koska vatsani oli jännityksestä sekaisin ne kaksi päivää, jotka yritin sluibata, ja sitten päätin, että ei, tämä ei voi olla minun tieni. Minun on kätevämpää noudattaa sääntöjä niin ettei minun tarvitse katastrofoida. En osaa myöskään matkustaa pummilla tai tehdä pimeitä töitä. Sellaisesta tulee kurja olo, se on niin vastaan sitä kaikkea, mitä arvostan ja kannatan. Anteliaisuutta, lojaaliutta, jakamista, avoimuutta, auttamista.

Mutta ehkä joku muu voisi perustaa suoraan puhumisen konsulttifirman. Idea on heitetty. Eikä kai siinä mitään uutta edes ole. Varmasti tätä tehdään jo.

Aah, mitäpä sitä uusia töitä haaveilemaan, kun on tyytyväinen nykyisiin. Hämmentävää kyllä sinänsä sekin, että ehkä muutamme, vaikka asumme nyt näinkin mukavasti. Mutta kaipa joskus on ihan hyvä seurata kummia ajatuksenjuolahduksiaan ja kokeilla uusia muotoja, kun ne houkuttavat, ja kun niiden kokeiluun on turvalliselta vaikuttava tilaisuus.

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.