Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin. 

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.