Hauraudesta

 Lähipetukset ovat alkaneet. En etukäteen yhtään osannut arvata, miten kuormittavia ne ovat. Ei, ei fyysisesti - minusta maski ei juuri tee hengittämisestä vaikeampaa, pikemminkin päinvastoin kylmästi ilmastoiduissa liikuntatiloissa - vaan emotionaalisesti. 

Kolmestakymmenestä seniorista kahdella oli maski ja kahdella (eri ihmisellä) koronavilkku puhelimessa. (Koronavilkku kuuluu opetuspuheeseeni: nyt puhelinta ei jätetä pukkariin tai laukkuun salin taakse vaan tuodaan maton eteen.) Sennuriskiryhmäläiset sentään ymmärsivät puheeni ja nyökyttelivät, että joo. Eilisistä tuntilaisista puolestaan kellään ei ollut maskia eikä koronavilkkua (tai jos oli, se oli salin perällä kassissa). Ennen tuntia maskini herätti hämmennystä odottaessamme edellisen tunnin loppumista. Oliko meidän pakko pistää kuonokopat? Siitä ei ole tullut mitään tekstaria! Sanoin, että ei, ei ole pakko. Mutta että näin voimme suojata toisiamme - vietämme kuitenkin 90 min sisätilassa syvään hengitellen ja hengästyen ja ilmastointi sekoittaa ilmaa niin, että se hämmentää salin perukatkin. Ja joku puhuu kaiken aikaa kantavalla äänellä... Rakennus on niin vanha, että tuskinpa vaan siellä on kovinkaan edistynyt ilmanvaihtosysteemi ja vaikka siellä HEPA olisikin, vaihdetaanko se riittävän usein? Tuskinpa, kun toimijoita ei ole ohjeistettu valtiovallan taholta, vaikka EU kuinka tuuttaa tätä tietoa ilmoille.

Hämmentyneitä katseita. "Mutta eihän Suomessa enää ole koronaepidemiaa." Kysyin, mistä ihmeestä ihminen oli niin päätellyt. "Hesarissa luki." Sanoin, että ei varmasti olekaan koko Suomessa, mutta pääkaupunkiseudulla kyllä on, jos viime viikkoina on altistuksen takia karantenoitu tuhansia ihmisiä.

"No, tulee jos on tullakseen."

"Tavallaan näin. Tällä maskilla koetan estää sen, ettei tulisi teille ainakaan multa. Mä vaan koen, että tää on vähin, mitä voin tehdä teidän terveyden eteen."

Muutava vakava nyökkäys. Katseet harhailevat, vaivaantuneisuutta. Ajattelen, että onneksi en ole ikinä ollut suosittu, enkä siten oppinut suosiossa pysyttelyn pahaa tapaa. Hymyilen maskin takana. Ajattelen myös, että onneksi en ole elänyt elämää, jossa epämukavuus ja kognitiivinen dissonassi olisi jotenkin harvinaisuudessaan liian uhkaavan tuntuista - ei minun tee yhtään pahaa virittää sitä. Mikä vain, mikä töykkäisee ajattelun liikkeelle ja katkaisee automaatiot, on paikallaan.

Kun kommunikoimme ennen tuntia ja sitten myöhemmin teemme ja teemme ja teemme ja suollan ohjeita, eipä siinä mitään. Silloin olen vain sanallistaja enkä ehdi kauheasti miettiä. Mutta annas kun lasken ihmiset savasanaan ja he makaavat lattialla suojattomina kuolleen miehen asennossa silmät kiinni, keho hengityksestä kohoillen. Silloin iskee jokin niin syvä suru, että haluaisin huutaa ääneen. Ihmiset ovat hauraita ja hengittävät kaiken aikaa. He luottavat viranomaisiin niin täysin eivätkä pysähdy miettimään itse, ota selvää. Heille kukaan ei ole kertonut kolmesta ceestä. He eivät lue lehtiä, joita lukemalla he tajuaisivat, että itse asiassa tiedämme taudin mekanismista tuskin mitään ja siksi interventioitakaan on toistaiseksi vaikeaa suunnitella. He eivät ymmärrä ajan ostamisen ajatusta tähän liityen eivätkä ajattele mahdollista sairastumistaan muuna kuin vähän epämukavana parin viikon lentsuna - kuukausien sairastaminen ei tule heille mieleen. Tai se, että jos oikein huono tuuri käy, heidän lapsensakin voi sairastua kuukausiksi - koulut ja päiväkodithan ovat auki, mitään vaaraa siis ei pitäisi olla heistä liikkeellä. 

He vain luottavat ja makaavat siinä hengittäen savasanassa. 

Ottavat vastaan, siinä kaikki. 

Kun katselen heitä hereillä ja pystyssä, levottomana siinä mielessä että heidän levätessään vartioin, tarkkailen ja olen valmis suojelemaan heidän hiljaisuuttaan kaikilta mahdollisilta keskeytyksiltä, mielen läpi nelistää se, miten yksinkertaisen pysäyttävän raivohullua on metapelko, pelon pelko, johon törmään keskusteluissa jatkuvasti. Ajatukset siitä, että ihmiset on säikäytetty koronauutisilla ja että se on huono asia, että heidän pitäisi nyt vain reippaina kirmata normaaliin ja pitää talouden rattaat pyörimässä, ettemme joudu maakuoppaan. Minulle, joka olen aikuisiästäni elänyt suurimman osan köyhyysrajan alapuolella ja joka olen ollut silloin tyytyväisempi ja onnellisempi kuin jaksoina, jolloin liika työ ruoskii vähänkin aloitteellisuuteni latuskaksi, puheet elintason laskusta eivät kuulosta aivan niin pelottavilta kuin varmaan pitäisi. (Etenkin kun taloustieteen konsensus taitaa kuitenkin olla, että vasta viruksen kuriin saamisen myötä liiketoiminta voi palautua.) Sen sijaan ajattelen, että on aivan järkevää, että ihmiset pelkäävät aistein havaitsematonta koodinpätkää, joka todistetusti voi tehdä elämästä pitkiksi ajoiksi helvetin (miten pitkältä noroviruskohtauskin tuntuu vaikka kestää kalenterissa mitattuna vain tovin) ja arpeuttaa osan koskettamistaan ehkä jopa loppuiäksi. Ajattelen sydäntä, maksaa, munuaisia, keuhkoja, hermostoa. Ajattelen sitä, että joidenkin tutkijoiden mielestä meillä on hengitystievälitteinen sydän- ja verisuonitauti. Ja sitä, miten huonosti tätä on onnistuttu kommunikoimaan näille ihmisille, jotka ovat omaksuneet fatalismin päättäjien puheista - tarkkaillaan, seurataan, toinen aalto (ei rajoitusten purkamisen vaikutus).

Toisin kuin moni muu, pidän pelkoa hyvänä ja myönteisenä emootiona, hyödyllisenä työkaluna. Se on tässä pandemiassa tullut selväksi. Ainakin itseni se saa suojautumaan. Se ei jähmetä - olen kaiken aikaa tehnyt työtäni - mutta pakottaa miettimään asiat uudelleen, uudelta kantilta. Vaikka pidän pelkoa arvossa ja kannattelen sitä tajunnassani ja varmasti joidenkin mielestä vahvistankin sitä (mutta asia ei ole ehkä ihan niin yksinkertainen), ruumiintoimintojani mittaava älysormus osoittaa, että nukun yöni hyvin, saan syvää unta, enkä ole missään kiehuvassa stressikattilassa. Näen kyllä joka yö unia, että olen taas tartuttamassa tai tartuttanut, mutta ne ovat unia, jotka ehkä eniten kertovat siitä, miten tarkasti koetan valveessakin arvioida impulssejani sen suhteen, edistävätkö vai vaarantavatko ne väestön turvallisuutta virustilanteessa. Koska on ihmisiä, joiden työt ovat aidosti pelottavia epidemian kiihtyessä. Sairastuneet eivät imeydy mihinkään mustaan aukkoon vaan heistä on huolehdittava. On ihmisiä, jotka tekevät sitä työkseen. Suojelen mieluummin heitä kuin toisten illuusiota normaalista. 

En tiedä, mitä tarkalleen ajatella siitä, että pohdiskeltuani koko kesän sitä, voinko mennä lähiopettamaan, päädyin sitten lopulta kuitenkin pitämään tunnit. Kai vain vakuutuin riittävästi siitä, että pystyn suojaamaan oppilaita. Itseäni en tietenkään pysty suojaamaan ja ajattelen, että sekin tavallaan olisi velvollisuuteni. Mutta kaikkea ei voi selvästikään saada tässäkään. Ajattelin myös, että heidät kohtaamalla pystyn ehkä kuitenkin lopulta olemaan enemmän yhteisölle hyödyksi kuin lähitunnit irtisanomalla, jolloin tunnit vain opettaisi joku, jota asia ei kiinnosta pätkääkään - tai jopa päinvastoin, jota asia kiinnostaa mutta vastakkaisesta näkökulmasta: minulla on runsaasti kollegoita, jotka purnaavat somessa siitä, että lehdet eivät saisi kirjoittaa koronaviruksesta mitään, koska nyt osa asiakkaista on säikytelty pois ja oma elinkeino on uhattuna. Jos minä varovaisella maskinkäytölläni tuonkin jotain virikkeitä, luultavasti hekin toisivat omiaan tuntilaisten haisteltaviksi. Osan tunneista sainkin siirrettyä etään. 

Ja tietysti pelkäsin - mutta vääriä asioita, kuten sitä, että jos irtisanoudun, tuskin enää saan niistä paikoista tunteja. Pidän paikoista, pidän tuntilaisistani. Mutta ei minun kai pitäisi pelätä tuollaista. Elämä on aina ennenkin kantanut ja olen ennenkin onnistunut vaihtamaan ammattia, jo monta kertaa. Pidän tästä työstä. Mutta nyt huomaan, millaisen loukun mukava työ synnyttää: takerrun siihen, en haluaisi taas joutua aloittamaan nollapisteestä, ja se ehkä haittaa eettistä ajatteluni. Ei ehkä ole hyvä että ihmisellä on näin voimakas intressi työnsä säilyttämiseen. 

Tämä on niin uusi tilanne, että koetan pysyä armollisena itseäni kohtaan. Se on vaikeaa.

On opettavaista jutella ihmisten kanssa. Ei ole mitään "kansaa" jotka olisi tiettyä mieltä. On etätunnit ehdottomasti valitsevat, joita ihmetetyttää, miksi joku menee lähiin. Ja sitten on lähituntilaiseni, jotka hämmentyivät kun kerroin, että etätunneille on tullut lähiä paremmin ihmisiä.

En tiedä, ehkä minun olisi hyvä olla vielä päättäväisempi, periaatteellisempi ja pelokkaampi? 

Ajattelen sitä, kun katselen hauraita ihmisiä savasanassa. Yksi heistä sanoi ennen tunnin alkua, että jos lähituntiani ei olisi tullut, hän olisi tullut vaikka nettitunnille perässäni, vaikka inhoaakin tietokonevälitteistä joogaa. Jos olisin päättäväisempi ja periaatteellisempi, voisin ehkä vieläkin paremmin suojella ihmisiä, jotka luottavat vastaanottavaisuutensa valppauteni vatioitavaksi. Enkö ollut tai ole tarpeeksi pelokas? Tai olenko pelokas väärässä kohdassa? 

Kaiken keskellä konkretisoituu se, mistä olen koettanut kirjoittaa niin monta kertaa: miten joka ikinen teko on muurahaisenkakanpieni, koska koko yksi elämä on muurahaisenkakanpieni, ja sitten samalla - ne omat valinnat ovat ainoita, jotka tarkasti ottaen ovat itsen vastuulla ja niissä kohdin vastuuta on sata prosenttia ja se on sata prosenttia omasta vaikutuksesta ympäristöön, ihmisiin, toisiin tuntoisiin olentoihin, elonkehään. Valinta keskustella tai vaieta, valinta irtisanoutua tai mennä töihin ristiriitaisin tuntein, valinta toivottaa tunteensa täysin tervetulleiksi, ajatuksensa täysin tervetulleiksi, tuntemuksensa täysin tervetulleiksi samalla muistaen, että ne ovat vain tarinoita, joita pulppuaa yhtä kauan kuin elää ja että ne tarinat valehtelevat valehtelemistaan - aina kun katse kääntyy jonnekin, se kääntyy jostain muualta pois, niin kauan kuin tarinat pompottavat mieltä. 

Ja sen hetken, kun tarinat hellittävät ja seison hämärässä huoneessa, kehot hengittävät pitkällään alustoillaan eikä ole kuin hengitysmeri - tuntuu oudolta kuvata asioita, jotka ovat vain taustaa - ja olemme samaa hengitystä, ja ilma imeytyy milloin hänen, milloin hänen keuhkoihinsa, milloin minun keuhkoihini, olemme samaa lihaa, ja me vain vastaanotamme, luotamme - haluan huutaa sanatonta huutoa.

Mutta tietenkään en huuda. Minähän olen täällä vahtimassa, ettei hiljaisuutta katkaise mikään turha. 

Hermojuurakon kanssa

En tiedä, miksi kipu jalassa välillä pahenee, muttei tuota mitään vaikeuksia havaita näin käyvän. Ehkä olen askeltanut taas ulkona liian uskaliaasti tai jotain. Näissä kohdissa ajattelen kirpeästi fysiatrin sanoja: "Noo ei sen tarvitse aina niin iso asia olla, kyllä jalka voi kipeytyä vaikka ihan siitä että sillä astuu vähän vinoon ja ei se ehkä heti satu mutta siitä tulee pitkä vaiva." Ehkä olen astunut vähän vinoon tai jotain.

Aprikoin pitkään, onko jalka tarpeeksi kipeä asioiden fysiatrilta puhelimitse tarkistamiseen, mutta sitten palautin itseni maan pinnalle: jo se, että mietin, voisinko soittaa, tarkoittanee, että minun on syytä soittaa. Sitähän varten hän sanoi, että soita, jos kipu ei ala kadota. Niin sitten soitan soittoajan vastaanotosta. Fysiatri soittaa takaisin. Hän ei oikein anna puhelimessa suunvuoroa (ja olen huono ottamaan tilaa puhelimessa paitsi jos pitää pelata puhelinmyyntipingistä, sen olen sentään oppinut) mutta pääsemme kuitenkin yksimielisyyteen siitä, ettei tämä ole hyvä asia, että kipu äilehtii ja palaa ja etten pysty pyöräilemään enkä kävelemään kilometriäkään. No, mitä me tälle tekisimme sitten, kysyn. Hän tarjoutuu pistämään kortisonia. Jähmetyn ärtymyksestä: juurihan hän totesi, ettei jalka ole hänen mielestään tulehtunut. Kortisonia pistetään tulehduksiin, niitä sammuttamaan. Ja kun kortisonia pistetään, on tiedettävä, mitä pistää. En ole ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, että jo ennestään kulumilla oleva jalka tuikitaan täyteen jänteitä haurastuttavaa ainetta toivoen sen auttavan simsalabim. Jos sitä vaikka osuisi oikeaan paikkaankin. Mutta kipu voi olla heijastekipua muualta, silloin kortisoni ei taatusti auta yhtään mitään. Pitäisi olla jokin teoria kivun syntymekanismista. Ilman sitä en anna pistää.

Yritän jaksaa ymmärtää, että fysiatri haluaa vain auttaa ja että hän koettaa keksiä jotain kipuuni, mutta sattumanvarainen hevoskuurimallinen lääkintä ei ole minun juttuni. Jotain muuta vaihtoehtoa, kysyn. No, manipulaatio voisi auttaa. Kysyn suosituksia hyvästä terapeutista. Heille pääsee kuulemma vain hänen lähetteellään, sitten pitäisi tulla vastaanotolle. Ei niille pääse ilman lähetettä. Ei vai, ajattelen. Ja varmasti pääsee. En varmasti rupea maksamaan yli satasta siitä hyvästä, että saan lähetteen ja siinä kaikki. Etenkin kun pidän ihan mahdollisena, ettei jalka parannu siitä syystä, ettei ole yhtään jalkinetta, joka tukisi sitä. Vanha pohjalliseni kipeyttää sen kaikista tehokkaimmin, ja minulle tehdään paraikaa uusia pohjallisia. Ehkä jalka onkin pohjimmiltaan ärtynyt vanhasta pohjallisesta, se kipu siinä kohden alkoi nimittäin silloin kuin sain ne pohjalliset. Aluksi särkien, mutta se meni uuteen asentoon totuttautumisen piikkiin. Sitten särky laantui ja on palannut satunnaisina vihlaisuina takaisin vain silloin tällöin, suuren kuormituksen yhteydessä, tänne saakka, jolloin särky on jatkuvaa. Miten jalat paranisivat ilman sellaista pohjallista, joka antaa niille mahdollisuuden parantua, olla kramppaamatta ja turpoilematta? Huomaan puhelimessa vetäytyväni vähän taaksepäin: minusta tuntuu, että puhun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei nyt tiedä, mistä on kyse, mutta koettaa siitä huolimatta keksiä keinoja kivun taltuttamiseen. No, sellainen olen tietysti itsekin, mutta sillä erotuksella, etten koeta rahastaa teorioillani ja keksinnöilläni. Entä muuta, mitä voisin tehdä? Noo, sanoo fysiatri, sitten on tietysti semmoinenkin kuin lymfaterapia.

Selvä, sanon. Aloitan sitten sillä. Minun äitini kun on lymfaterapeutti. Mitä? kysyy fysiatri. Äiti lymfaterapeutti? Kyllä vain, vastaan. Aloitan siis siitä. Kiitoksia. Aloita äidistä, hän vastaa edelleen pasmat sekaisin. Jos äiti ei auta, sitten vastaanotolle. Selvä, sanon. Kiitoksia ja näkemiin.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä tässä on taas yksi lääkäri, joka ei voi sanoa ääneen, ettei hän tiedä, mistä on kyse. Ei se niin kauhealta tuntuisi. Kyllähän minä sen muutenkin kuulen. Ehkä hän ajattelee, että toiveikkuuteni katoaisi tai jotain. Ehkä olisi pitänyt aloittaa puhelu sanoen, että toiveikkuuttani ei kannata koettaa suojella, koska se on varsin resistenttiä tietämättömyydelle tilanteesta, sillä se nyt sattuu olemaan se seikka, johon olen harjaantunut ensimmäisessä tutkinnossani. En minä halvaannu siitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Ehei. Sen kun mukellan eteenpäin kysymysten kanssa.

Koska koko vasempaan jalkaterään lyö sähköiskua aina kun hieron m. extensor digitorum longusta, ja muutenkin peroneushermon hermottamat lihakset vetävät kramppiin, päätän aktivoitua potilaana ja ottaa ohjat omiin käsiin. Olen lukenut äskettäin lyhyen artikkelin siitä, miten akupunktio näytti saavan eräässä tutkimuksessa paikallisen lihasatrofian pysähtymään ja lihaksen vastaamaan paremmin hermoimpulsseihin; vasen peroneus longus on yksi ilkeistä kohdistani, kuiva, lähes jänteeksi kurpahtanut kivulias pikku käppänä, jota kiusaan jumpaten ja hieroen. Ehkä se painaa peroneushermoa? Päätän kokeilla akupunktiota. Olen käynyt siinä kerran ennenkin, mutta haluan nyt ehkä toiselle terapeutille, mieluiten jollekulle, joka on opiskellut sen teoriaa omalla äidinkielellään. Googlailen ja lopulta löydän hyvän kuuloisen pistäjän.


Se onkin melkoinen kokemus. Koska koipi on sen verran ärtynyt, että kesätuulikin tuntuu puukottamiselta, se ei lainkaan ilahdu siitä, että pinnallisen peroneushermon reitti tähditetään pitkin, taipuisin teräsneuloin. Huudan täysiä ennen kuin edes tajuan huutavani, kyynelet turskuvat silmistä. Akupunktoija koettaa lohduttaa, että sen pitääkin tuntua. Tiedän, nauran paperien takaa. (Hän on pudottanut naamalleni paperia todettuaan kyynelten valuvan korvakäytäviin.) Akupunktoija ei voi tajuta, miksei selkääni ole kuvattu, jos jalkaterässä ei näy magneettikuvassa mitään. Voihan liikehermotuksen häiriö ja sen myötä tullut virheaskellus, turvotus ja kipu olla peräisin paljon ylempääkin kuin nilkasta tai jalkaterästä. Sepä se, vastaan. Niin minäkin sitä ajattelen. Saan hoitoa myös alaselkään. Se ei satu, ei silloin vielä. 


Illalla sitten käynnistyy jokin omalaatuinen prosessi. Akupunktio kyllä selkeästi aktivoi hermoston jollakin tavalla, ja koetan säilyttää kiinnostuksen tuohon aktivaatioon, vaikka oikeastaan kai olen jokseenkin lannistunut siinä hetkessä. Nimittäin jokainen kohta, joka on ollut jollakin tavalla pidempiaikaisesti rikki, ja tässä iässähän niitä alkaa olla rutosti, aktivoituu vaatimaan huomiota. Äkkiä minulla ei olekaan viides MTP-nivel kipeänä ja vaikeaa kävellä sen takia, vaan sen lisäksi koko vasemman jalan ulkosyrjä hehkuu kuumuutta, ristiluu palaa, sen viereen iskiashermon tulehduttaneessa hieronnassa syntynyt kestomustelma tuntuu reiältä suoraan helvettiin, kyynärvarret ja sormien nivelet särkevät, hartiat särkevät, takaraivoa vihloo, vanne kiristää päätä, murtunut lonkka huutaa omia aikojaan ja rasitusvammailleet oikea jalkaterä ja molemmat polvetkin yhtyvät kekkereihin. Janottaa ja kuvottaa samanaikaisesti. Ja palelee, palelee niin ettei siinä ole mitään järkeä. Se muistaa kaiken, kuiskin itselleni maatessani jalat seinälle nostettuna. Se muistaa ihan kaiken eikä ole antanut mitään anteeksi.


Fauni pakkaa matkalaukkua, Vompsu painaa suurta häränpäätään hartiaani ja koetan muodostaa kivuilta kokonaiskuvaa. 

Itken vasta myöhemmin, paljon myöhemmin. Tässä vaiheessa ajattelen nimittäin vielä: no, se on nyt tällainen tämän illan ajan. Kyllä se tästä. Ainahan se kipu hellittää, ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla herään siihen, että oksettaa edelleen, janottaa edelleen. Suurin osa haamukivuista, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, on kadonnut. On enää kipu jalkaterässä, tiheämpänä ja kiinteämpänä kuin ennen, sekä kipu alaselässä, tuikkiva, uusi tuttavuus. Se menee ohi, totta kai tiedän sen, mutta entä sitten? Se tapahtuu tässä ja nyt, sitä on siedettävä. Fauni käy suihkussa, jännittää iloisesti matkaansa. Toivoisin osaavani jännittää iloisesti hänen kanssaan, mutta kierrän kivun häkkiä levottomana. Kun pitäisi hyvästellä, en osaa kuin sukeltaa piiloon käppyrään peiton alle, koska en haluaisi aiheuttaa huolta itkuisuudellani. Olen luvannut suhtautua ilolla hänen matkansa, ja niin toki suhtaudunkin, mutta olen vain täynnä kipua ja pelkoa enkä osaa piilottaa niitä. Sentään siitä osaan olla tyytyväinen, että tajusin kieltäytyä matkalle lähtemisestä itse. Eipähän tarvitse taas peruuttaa matkaa.

Itkuisuus helpottaa Faunin kadottua, koska sitten on edessä enää selviytymistaistelua, ja se on praktista eikä siinä ole tilaa tunteilulle tai itsensä heikoksi ja osaamattomaksi kokemiselle. Selviytymistaistelu koostuu pienistä murusista, ja haluan pitää muruset mahdollisimman pieninä. 1) Sveitsiläinen vieras, joka haluaisi nähdä kaupunkia kanssani - päätän kommunikoida suoraan, että jalkani on niin helvetti tällä hetkellä, että jos hän haluaa nähdä kaupunkia ja minut, nähköön kaupungin itsekseen ja tulkoon sitten erikseen parvekkeelle juomaan smoothieta ja höpöttämään, jos haluaa minut nähdä, vaikken ymmärrä herra paratkoon, miksi, emmehän me edes tunne, mutta toisaalta, totta kai tapaan ihmisen, joka haluaa tavata jostain syystä minut, enhän voi tietää hänen intuitioitaan, 2) Supertiski - siirryn tiskaamaan sitä heti Faunin lähdettyä jalan karjunnasta huolimatta, koska tiski hermostuttaa enemmän tiskaamattomana kuin tiskattuna ja joskus se kuitenkin on selvitettävä, miksei siis heti, ja sitä paitsi satulatuolilla voi tiskata istuen, mikä ei ole yhtä paha kuin seisten, vaikkei tietenkään yhtä hyvä kuin jalka tuen päällä koholla maaten; en voi maata koko kesää niin.  Sitä paitsi eivätkö naiset ole kautta aikojen kipeillä jaloillaan hoitaneet kotitöitä ja silti eläneet pidempään? Tiskaaminen tuntuu mukavalta vaihtelulta jos ei kipuja lasketa. Toisaalta kivut tuntuvat maatessakin, joten on vaikeaa sanoa, onko siitä mitään haittaa. 3) Improharkat illalla - katson illalla, miltä jalasta tuntuu, ja jos edes viitteellisesti tältä, en vain yksinkertaisesti mene, vaikka se kuuloistaisi kuinka hauskalta jalkaa lukuunottamatta. Nyt on kuunneltava jalkaa. 4) Kissanvessa, parvekkeen kastelu ja imurointi - pyydän Vompsua auttamaan illalla näistä niissä, joita en ole pannut peloissani toimeen sitä ennen. Paljon mahdollista, että teen lopulta kaiken, koska niiden tekemättömyys ahdistaa pahemmin kuin jalan kipu. Kyllähän minä pystyn astumaan jalalle. Se vain ärtyy siitä sen verran napakasti, että tuntuisi hyvältä antaa jalan levätä. 5) Koiran ulkoiluttaminen. Vompsu auttakoon tässäkin. Sen jälkeen kun Vompsu huomenna menee oman juhannuksensa viettoon toisaalle, koiran kanssa on selvittävä itse. Jos jalka on liian paha, alan soitella tutuille. Jos jalka on kestettävissä, onnun korttelin ympäri ja koetan leikittää koiraa sisällä vastaavasti enemmän. 6) Teksasilaiset vieraat sunnuntaina. Siihen mennessä on siivottava. Ison osan siivouksesta voi tehdä satulatuolilla istuen. Jos siivoaa pala palalta, se ei varmasti ole niin rasittavaa. Siivousta voi ajatella myös jumppana tai osana sitä. On vaihdettava lakanat sunnuntaina, sitä se tarkoittaa. Sunnuntaihin on monta päivää. Silloin jalka voi olla jo vaikka kuinka hyvä, jos akupunktio alkaa auttaa. (Toistaiseksi siihen on vaikeaa ottaa kantaa, olen lukenut sellaisiakin todistuksia, jossa hermokipu pahenee parin ensimmäisen kerran jälkeen ja alkaa sitten vasta vähetä.) 7) On varattava seuraava aika akupunktioon. 8) On luettava vielä lisää peroneushermon toiminnasta ja pinnetiloista ja pidemmän päälle tähdättävä siihen, että keksii keinon tehdä palstatyötä niin ettei se rasitu (kyykistyminen painaa ja venyttää sitä). 9) On kestettävä vielä kaksi viikkoa ennen kuin saa nykyiseen jalan tilaan sopivat pohjalliset, joiden pitäisi siirtää painoa pois niiltä päkiän osilta, joihin painon ei kuuluisi keskittyä kävellessä ja seistessä mutta joihin se yhtäkaikkisesti koivessani keskittyy, kuten sekä jalkaterapeutti totesi että kovettumat jalkapohjassa ilmaisivat jo toteamusta ennen. Sitten on kestettävä ainakin pari viikkoa jalan kipuilua uuteen pohjalliseen totuteltaessa.

No nyt sveitsiläinen soittikin - stop siis tehtävälistalle. Hän tuleekin myös yöksi tänne mutta tulee nyt aamulla ensin tuomaan kamansa, joten ilmeisesti imuroin ja pesen vessan seuraavaksi. Pala palalta.

Anteeksi, hermojuurakko. En oikein osaa elää kanssasi.

Lomakäsityksistä

Matkustaessa ja kokemuksista ohimennen tuttujen ja matkalla tavattujen kanssa kommunikoidessa huomaa usein äkisti, miten toisenlaiset oletukset jollakulla muulla saattaa olla. Ei tämä nyt tietysti koske vain matkaamista; melkein missä vain aiheessa huomaa ennakko-oletuksia, jotka rajaavat asioiden hahmottamista ja sen myötä toimintamalleja tietyllä tavalla. Auvoisinta on silloin, kun hahmottaa jonkin oman rajoitteensa, jolle voi antaa koettelua ja kenties kenkää tarkastelun tuloksena.

Yksi asia, jota moni länkkäri täällä matkustaessa valittaa, on tinkimisen rasittavuus. Olen samaa mieltä - onhan se tavallaan rasittavaa, ettei palveluiden ja tavaroiden hintaa merkitä selvästi esiin. Olen itsekin huomannut, että jos kaupungissa on supermarket, jossa ruoan hinnat on präntätty hyllynlaitaan, suosin sitä paljon mieluummin kuin katukauppiaita ja kauppahalleja, joissa hinnat ovat myyjän päässä ja suhteessa asiakkaan kuviteltuun ostovoimaan. Valkoisen ihon ostovoima taas kuvitellaan täällä aivan oikein kohtuuttomaksi paikalliseen tasoon nähden. Ja hinnat sanotaan siitä vielä paljon, paljon yläkanttiin, koska asiakkaan odotetaan kuluttavan aikaa tinkaamiseen.

Miten sinä jaksat tinkimistä, kysyy yksi matkaystävä, joka tilittää samaan hengenvetoon olevansa aivan lopussa sen kanssa, että joka ikisessä ostossa on rähistävä, osoitettava mieltä ja lopuksi teeskenneltävä, ettei tarjottu palvelu kiinnostakaan, ja jos huonosti käy, laputettava sen jälkeen seuraavan vastaavan kauppiaan luo ja toistettava näytelmä. Hämmästyn kysymystä ja toisen käsinkosketeltavaa ahdistusta. En minä tinkaa, vastaan. Yksinkertaisesti kieltäydyn siihen menemisestä.

Tuntuu, että osalta täällä matkustavista katoaa suhteellisuudentaju siihen, millaisia summia tingaten voisi saavuttaa. Laskeskelimme huviksemme, ystävän kysymyksen liikkeelle tönäiseminä, paljonko olisimme voineet säästää täällä tingaten. Arvio oli parikymmentä euroa. Ja olemme matkanneet yli kuukauden. Asiat eivät täällä ole kovin hintavia valkoisen ihon verolla korotettuinakaan. Niinpä olemme huvittuneina maksaneet tuplahinnan ananaksesta tai mosambeista. Meille se ei oikeasti ole juuri mitään, myyjälle iso potti. Olen itse vielä ajatellut sitä päiväsakkotyyliin: kun tienaa enemmän, on varaa maksaa enemmän ruoistaan, ja sitäkin voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelynä. Fauni ei ajattele samalla tavalla, mutta hän inhoaa tinkimistä niin paljon, että pitäytyy käytännössä tinkimättömyyteen. Joskus myyjä on näyttänyt täysin tyrmistyneeltä, kun olemme hyväksyneet suorilta käsin hänen ilmoittamansa hinnan.

Tietysti tässä on se riski, että sekoitamme myyjien päät entisestään ja seuraava matkaaja saa entistä korkeamman lähtötarjouksen. Mutta totta puhuen en ole kovinkaan halukas ottamaan vastuulleni jonkun toisen myöhempiä toimia, joihin en ole häntä erityisesti kehottanut.

Kukaan, jolle olen maininnut tinkimättömyydestä, ei ole maininnut tuosta yllekirjaamastani uhkakuvasta; se on täysin omaa spekulaatiotani. Ei, tuntuu ennemminkin siltä, että tinkimiseen tiukasti takertuvat matkaajat perustelevat tinkimisen "pakollisuutta" sillä, että Intiassa ollaan hyvin hintatietoisia, että tinkimätön hahmottuu paikallisten silmissä tyhmänä ja osaamattomana ja jymäytettävänä ja että on väärin pyytää eri ihmisiltä eri hintaa samasta tavarasta ja samalla liikepaikalla.

Tuohon viimeiseen kohtaan esitinkin jo päiväsakkovertauksen - on aivan mahdollista hahmottaa myös sellainen oikeudenmukaisuussommitelma, jossa se ei olisi lainkaan väärin. (Eikös kommunismissa ollut vähän tällainen eetos?) Ja mitä siihen tulee, miten hintatietoisia täällä ollaan, se tuntuu täysin käsittämättömältä enkä halua osallistua siihen vouhkaukseen juuri millään tavalla. Kävelimme pari päivää sitten suuren akvaarion ohi. Sen mainoslauseisiin oli präntätty suurella, miten kallis heidän erikoisin kalansa on rupioissa. Ei hehkutusta eri ekosysteemien akvaarioista tai harvinaisista tai kauniista lajeista tai lajikirjosta, ei, pelkästään kalleimman kalan hinta sisäänheittofaktana. (Joidenkin ympäristöetiikan tutkijoiden mukaan on haitallista, että uhanalaisille eläimille ylipäätään kirjataan sovittu hinta, jota voidaan käyttää tuomioistuimissa korvausvaatimusten sommitteluun, jos eläimiä on tapettu tai muuten häiritty. Heidän mukaansa se antaa sen kuvan kuin kaikki olisi ostettavissa, kun näin ei tietysti suinkaan ole. Mikään summa ei tuo elämää takaisin.) Ja mitä tyhmyyteen, osaamattomuuteen ja jymäytettävyyteen tulee: kuka tahansa on sellainen hyvin vieraassa kulttuurissa. Useimmiten jopa kotipaikallaan, mitä vuorovaikutukseen oman lajin edustajien kanssa tulee. Minä ainakin tunnustaudun hyvin usein ulalla olevaksi. Ja helposti jymäytettäväksi: omiin ennakko-oletuksiini ei yleensä kuulu, että joku koettaa kusettaa. Siitä huolimatta pidän tätä luottavaisuutta järkevämpänä asenteena kuin jatkuvaa epäluuloisuutta. (Olen elänyt sellaistakin elämää, se kuluttaa.) Täällä paikallisia tapoja tarkkaillessa tuntuu välillä siltä, että koko yhteisö kärsii sekä kaltoinkohtelun että alistumisen skeemasta. Mutta näin on kenties virheellistä ajatella; skeema voisi tarkoittaa poikkeamaa ympäröivästä kulttuurista, ja ehkä täällä sitten nuo skeemat ilmenisivät vielä rajumpina kuin länsimaista asennetaustaa vasten?

Kaipa ero käytännöissä, mitä tinkaamiseen tulee, liittyy erilaiseen arvohierarkiaan ja erilaiseen minäkuvaan. Joku arvottaa tärkeämmäksi sen, vaikuttaako tyhmältä tai jymäytettävältä, joku sen, että saa pitää periaatteistaan kiinni, joku sen, ettei tarvitse mennä rasittavaan tinkaamiseen. Taidan itse arvottaa täällä tärkeämmäksi sen, ettei minun tarvitse osallistua rahaneuroottisuuteen ja sillä, hahmotunko sen takia jonkun mielestä tyhmänä, ei oikeasti ole kauheasti väliä. Mitä periaatteettomuuteen tulee, no, rahakysymyksiin ei liity minulla ihan hirveästi periaatteita. Sehän on vain rahaa. Ja vielä minimaalisia summia. Yleensä tinkimiset suoritettaisiin nimittäin alle euron summista. Menen lukkoon ja alan hinkua periaatteista ihan toisissa kohdin.

En nyt tarkoita, että oma ratkaisuni olisi oikeampi tai parempi ylipäänsä. Se vain sopii minulle paremmin. Onneksi se sopii Faunillekin, niin ettei meidän tarvitse tapella tästä asiasta. Toisille sopivat heidän ratkaisunsa. Vai sopivatko? Tämä on se kysymys, jota jään miettimään jonkun tilittäessä ahdistuneesti jatkuvan tinkimisen karmeudesta.

Vai liittyykö tilitys vain pettymykseen siitä, ettei loma sujukaan stressittä? Huomaan monien myös ajattelevan, että he ovat lomalla. Tai että minä olen lomalla. Onko hassumpaa kuultu. Mitä loma edes tarkoittaa? Itse huomaan usein ei-rahatyöskennellessäni törmääväni paljon henkisesti kuluttavampiin teemoihin kuin rahatyön parissa. Rahatyössä tietty ammattikuva rajaa uteliaisuutta, sen ulkopuolella taas helposti ajautuu tutkimaan kaikkea oikein kummallista ja uteloittavaa. Ja joka tapauksessa: mikä kohta elämästä ei ole harjoitusta? Harjoitusta pysyä läsnä, tuntosarveilla tilannetta, hyväksyä siitä nousevat tuntemukset, kanavoida ne rakentavalla tavalla.

Yksi ystäväni kommentoi facebookin päivityksiini, miten me oikein jaksamme täällä ja että ehkä kannattaa mennä hienoon hotelliin asumaan jossain vaiheessa, kun meno yltyy oikein pahaksi. Huomaan hänen hämmennyksestään sen, että hän tuntuu tosiaan olettavan minun olevan täällä jollakin, mitä kutsutaan lomaksi, ja että nämä lomat yleensä näyttävät toisenlaisilta. Minulla taas ei ole tuollaista oletusta. Matkustan Intiassa, en lomalla. On hetkiä, jolloin olen hyvin väsynyt ainaiseen rahan kärttämiseen ja siihen, ettei missään saa olla rauhassa. Silloin saatan mennä edulliseen hotelliini päiväunille tai lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän voida vaatia, että noin vain osaisin olla ja luovia täällä ihmisvilinässä. Koetan suhtautua tähän tarpeeseeni lempeästi, vaikka se tekeekin vähän surulliseksi. En usko maailmaan, jossa voi poteroitua sisään, turvaan, linnoittautua paksujen seinien ja piikkilankojen taakse. Hätä ja rasitus ovat kuitenkin pitkälti itsessäni ja omissa suhtautumistavoissani. Ne eivät ole vielä sopeutuneet tänne. Sopeutuisivatko ne, jos eläisin täällä pidempään? En osaa sanoa. Luultavasti edes hieman paremmin.

Mutta en pidä rasitusta enkä tarvetta vetäytyä oikeastaan pahoina. Tai minään, mikä todistaisi "loman menneen pieleen". En joka tapauksessa näytä osaavan lomailla sillä tavalla kuin kuvastoissa esitetään: loikoillen aurinkotuolissa drinksu kourassa, pulahtaen uima-altaaseen, virkistyen ja raikastuen. Ei: näen joka kerta roskia, välinpitämättömyyttä, kodittomia eläimiä, vieraita tapoja jäsentää maailmaa, kävelen itseni väsyneeksi, vaatteeni likaantuvat paljon kotioloja nopeammin, herään varhain ja vähän väsyneenä, illalla tarvitsen enemmän aikaa laskeutua nukkumisvalmiuteen kaiken uuden ja kiihdyttävän jälkeen. Silloinkin kun olen lomaillut kohteessa, joka on tehty huoletonta turismia varten, enkö vain erotakin, miten huonesiivooja pitelee ristiselkäänsä sankoja raahatessaan ja kuinka paljon kemikaaleja näytetään lorottavan uima-altaaseen. Ja katselen ihmisiä baareissa taivaan alla ja kumipuiden luona ja hämmästelen sitä, miten paljon viinaa he vetävät. Enkä osaa olla kyselemättä, millainen paratiisi tämä paikka on ollut, heti sen ulkopuolen linnuista ja kasveista päätellen, ennen kuin betonikuutiot on jymäytetty tähän.

Olisin ehkä huolestuneempi lomaosaamattomuudestani, jos kaipaisin lomaa. Mutta en oikeastaan kaipaa. Osaan järjestää arkeni muutenkin niin, että saan vaihtelua. Ainakin useimmiten.

En muista koskaan matkanneeni mihinkään paikkaan kyselemättä itseltäni heti sinne saavuttuani: mikä tämä juttu oikein on, mitä olen täällä tekemässä, miksi ihmeessä tänne päädyin. Eivätkä ne ole tyytymättömiä kysymyksiä, vaan uteliaita. On kiinnostavaa tarkkailla, millainen minä, mielenmaisema ja uteliaisuuden virta missäkin tilanteessa syntyy. Sitä ei voi etukäteen mitenkään arvata.

Täällä huomaan suhtautuvani hieman huokaisten rahafetissiin, koettavani ymmärtää sitä mutta jääväni lopulta aina rannalle. (No, samoin kyllä on käynyt kotimaassakin, eli ehkä ei pitäisi olla lainkaan yllättynyt.)

Niin, mitä loma lopulta tarkoittaa? Sitäkö, ettei ole pakko herätä tiettyyn aikaan ja raahautua tiettyyn paikkaan? Mutta eihän niin ole pakko tehdä loman ulkopuolellakaan. Sielläkin kyse on valinnoista, oman elämän järjestämisestä. Monet valinnat ovat, olen kuullut, hyvin tiukastikin toisia mahdollisuuksia poissulkevia. Toisaalta olen tavannut ihmisiä, jotka tietyllä tapaa valittuaankin ovat kieltäytyneet valitsemasta tuon ensimmäisen valinnan lähes luonnollisilta vaikuttavia seurauksia ja siten osoittaneet, ettei yksi asia välttämättä johda toiseen vaan että aika usein neuvotteluvaraa löytyy saman verran kuin päättäväisyyttäkin. (Hahmotan päättäväisyyden muuten sellaiseksi, jossa seurataan itselle luontevalta ja helpolta tuntuvalta vaihtoehtoa ja lähinnä harjoitetaan sinnikkyyttä niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa omaa valintaa tutkitaan ja kyseenalaistetaan - ja lähinnä itsen toimesta, toisten esimerkkien tai sanojen innoittamana...)

Päivä kerrallaan matka etenee.

Kiteytymistä

Kummallinen tyhjyys helpottaa. Päivistä erottuu taas muotoja: keltaiset bikinit, gazpachon soseuttaminen, hengittäminen lattialla banaaniasennossa, Niaa pitkästä aikaa. Äkkiä läsnä on iloja ja suruja, mutta niiden on näemmä tultava hengästymisen ja kehon irrottelun kautta, ja itkun kautta. Itken puistossa vähän sen jälkeen kun olen juuri miettinyt julkisesti itkemistä ja kulttuuria, jossa sellaista ei hyväksytä. Itken semmoisia tavallisia asioita - riittämättömyyttä, väärinymmärrystä, omaa ulkopuolisuuden ja epänormaaliuden tunnetta, mutta oikeastaan se tekee aika hyvää, koska asiat loksahtavat kohdalleen, ne on loksautettava, kun en meinaa onnistua lakata itkemästä. (Itken käytännössä Kansallisteatterin kulmillta kotiin saakka hidasta kävelytahtia.)

Ei se mitään, etten riitä kenellekään, koska ei kukaan muukaan riitä kellekään toiselle, ei tässä mielessä. Ei ole ihmistä, joka voisi tyydyttää kaikki toisen toiveet ja haaveet ja vaateet ja intressit. Eikä sekään mitään, että intressiristiriidat saattavat jähmettää kehot, jotka voisivat kävellä mukavasti rinnakkain, pitää kädestä ja sen sellaista. Jotenkin tuntuu vain karmealta kokea itsensä niin epänormaaliksi ja vanhaksi ja itsepäiseksi, ja kaikki lähinnä sen takia, että oma seksuaalinen rytmi ja kokemus on niin erilainen kuin toisen, niin vaikeastiymmärrettävä.

Mutta itkeminen tekee hyvää, kuten sanoin, koska äkkiä siinä kävellessä tajuan jotakin hyvin olennaista - sen, miten erilaista ihmisten seksuaalisuus oikeastaan on jo ihan kudostyypin tasolta lähtien. Olen nyt hieronut kehojen salonkikelpoisia osia puolisen vuotta, enkä ole kohdannut kahta likimainkaan samanlaista lihaksistoa, luustoa, hermotusta, käyttötottumuksien kuviota tai reagointitapaa. Tietysti muistuttavuutta on sen verran, että voin puhua esimerkiksi lavasta ja sinä ymmärrät, mistä puhun, ainakin siinä mielessä, että osaat palpoida toisen lapaluun reunat, jos pyydän (ja jos sinua huvittaa täyttää pyyntö). Mikä ihme saa ajattelemaan, että ne kehon osat, joiden toimintaa olen todistanut ja todistan paljon harvemman kohdalla, noudattaisivat sen enempää jotakin normia?

Jostain syystä on helppoa muistaa, että toisen ihmisen psyyke on tuntematon manner. Sen kasvustot, eläimistö ja sääilmiöt yllättävät kerta toisensa jälkeen. On edettävä pimeässä ja haparoiden. On hieman vaikeampaa muistaa, että oma psyyke niin ikään yllättää kerta toisensa jälkeen ja että omista voimavaroista on oikeastaan aika hatara käsitys, vaikka kuinka tuijottelisi sisäänpäin hisseissä ja venyttelytunneilla. (Kukapa meistä tulevan näkisi, ja jos tuleva muokkaa mennyttä tai sen muistoa, mikä on oikeastaan se, mikä menneestä on jäljellä, tämän kehon käytäntöjen kanssa... ) Samalla tavalla on helppoa muistaa, että kumppanien kehot ovat tuntemattomia, ja ettei niihin tunnu pätevän mikään, minkä on jonkun toisen kanssa oppinut. Toisella nautinnollinen tuntuukin toisesta tuskalta, tai ei yksinkertaisesti miltään. Tapa koskettaa ja kuunnella on opittava jokaisen kohdalla uudelleen. Käsi niin tai näin päin, puristus tai mahdollisimman keveä ote, kohdat jotka on parasta jättää säikäyttämättä kosketuksella ja niin edelleen. Mutta miten vaikeaa on muistaa, että oma keho, niin, sillekään ei ole normia. Ei ole mitään vaatimusten listaa, joka pitäisi täyttää tuosta noin vain. Jokin asia sattuu; sattukoon. Jokin kutittaa; olkoon niin. Asiat voivat muuttuakin. Mutta eivät väkisin.

Oikeastaan vasta siinä jotenkin kiteytän kunnolla hämmennykseni kaikesta siitä, mitä olen kummastellut lukemassani ja kuulemassani seksuaalisessa naispuheessa tai miksi sitä nyt sitten pitäisi sanoakaan. Kuten että naiset haluaisivat miehiä, joilla on suuret penikset. Se on saanut minut miettimään lähinnä, onko minussa ehkä jokin elimellinen vika, tai olenko ymmärtänyt joitakin asioita väärin, enkö ehkä ole teknisesti tarpeeksi hioutunut tai jotakin. Minua on usein sattunut, mutta toisaalta gynekologin mielestä olen hyvässä kunnossa. Eikä sattuminen ole liittynyt nautinnon puuttumiseen eikä psyykkisiin ristiriitoihin, ei, enemmän se on liittynyt elimellisiin mittoihin. Asia on rasittanut kahta pitkää suhdettani sekä muutamaa lyhyempää juttua kohtuuttoman paljon, luultavasti paljonkin sen takia, että olen tuntenut syyllisyyttä kokemastani kivusta ja tyrmistynyt toisen loukkaannuttua siitä ja samastettua sen siihen, etten haluaisi. (Seksuaalisuus on loputtomien loukkaantumismahdollisuuksien aluetta. Ei ihme, että aina jonkin suhteen loputtua olen vannottanut itseäni olemaan sotkeutumatta enää moiseen loanheittoon... siinä kuitenkaan onnistumatta.) Lopulta, aivan viime aikoina, olen viimein älynnyt erilaisten kudostyyppien käsittelemisen myötä, että jos lihakseni ovat kaikkialta muualtakin venytysarat, vahvasti sidekudoksiset ja tiukat, miksei sama pätisi myös intiimilihaksiin? Eihän minussa ole muuallakaan erityisen löysiä, elastisia ja helposti peräänantavia lihaksia. Ei, vaikka venyttelen päivittäin nuo salonkikelpoisemmat lihakset, joiden kiristyksen näkee osaava silmä jo kävelytyylistä tai suoliluu-säärisiteen varjosta reiden ulkosyrjällä niinä päivänä, kun keksii pukeutua lyhyisiin shortseihin.

Kuinka huvittavaa ja traagista samaan aikaan. Eikö kolmekymmentäviisivuotiaana pitäisi olla toisensuuntaisia murheita... mutta samalla tavalla saan näemmä murehtia hautaan saakka siitä, ettei minulle nyt kertakaikkisesti voi tulla leveää, terveellistä pyllyä. Sellaista ei tunnu vain kasvavan, sillä jos lihon, lihon käsivarsiin, kaulaan ja rintakehään. Ei kellään sukulaisellanikaan kyllä ole leveää pyllyä. Samanlaisia tasapaksuja pötköjä kaikki tyynni. Minkäs teet. Mutta aikanaan meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että takapuoleni outo ulkonäkö ei johdukaan takaliston liiallisesta leveydestä vaan suhteellista solakkuudesta (joka ei valitettavasti luonnehdi vyötäröäni lainkaan). Eihän mistään puhuta liian kapeista lantioista! (Tai nyt nettiaikana varmaan puhutaankin, ainakin tässä, vaikka minusta kyllä lantioni on ihan sopiva nyt kun olen tajunnut asian ja sen, miksi siinä farkut eivät näytä samalta kuin useissa toisissa lantioissa.) Näyttää siltä, että olen pöljehtinyt vagina-asian kanssa aivan samaan malliin, paljon kauemmin vain (ehkä koska aihe on häveliäämpi eikä yksikään kumppaneista ole koskaan avannut tietämättömyyden verhoani vaan minun on ihan itse pitänyt repiä se ralasiksi - takapuoliasia selvisi, kun ensimmäinen vakava poikaystävä ja avokki ilmaisi pelkäävänsä, että alkaa pian himoita pikkupoikien perseitä ehdollistuttuaan takamukseeni). Yksi lähteistä, joka sai minut vähän hajulle asiasta, oli jokin kuukuppisivu (en valitettavasti enää muista, mikä, joten en voi linkata), jossa esitettiin, että kuukupin koon valintaa ei kannata tehdä mekaanisesti synnytys ja ikä -tietojen mukaisesti vaan tutkimalla, kuinka alhaalla oma kohdunsuu sijaitsee. (Ja minä olin vain ihmetellyt, että miten kuukuppien antennit nyt muka voivat mahtua kenenkään sisään... ilmeisesti ne voivat. Meitä on niin monenlaisia! Myös naisia on monenlaisia, ei vain miehiä...)

(Tuntuu vähän pöljältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, ja omasta käsittämättömästä itsepäisyydestä, tietämättömyydestä jne. sen tiimoilla. Mutta - jos en muista, miten itsepäinen, tietämätön, hädissäni ja siksi surullinen välillä olen jonkin asian kohdalla, miten voisin säilyttää toivon sen suhteen, että ratkaisen muitakin ongelmia vielä?)

Siinä itkien kotiin laputtaessa sanouduin kertakaikkisesti irti syyllisyydentunteesta, joka liittyy omaan kipukokemukseen. Sitten lakkasin itkemästä.

Ja tulin ajatelleeksi, miten paljon järkevämpää olisikaan sellainen seksuaalivalistus, jossa toisteltaisiin tautien nimien sijaan myös sitä, ettei se aina niin helppoa ole. Tai ei edes useimmiten, ei suhteiden venyessä vuosien mittaisiksi. Tai että ei ole mitään standardia, joka pitäisi pystyä täyttämään.

Tai että kukaan ei syvässä mielessä riitä täyttämään kenenkään toisen tarpeita. Ja että kun hyväksyy, ettei riitä, on helpompi hengittää, kulkea yhdessä, järjestää käytännön asioita. Puhua siitä, mikä pelottaa. (Eihän useinkaan toisen toiveissa ole hulluja asioita pelkäävä kumppani, mutta kai me kaikki pelkäämme ihan hulluja juttuja ja koetamme sitten piilottaa noita pelkoja, mihin kuluu valtavasti voimavaroja...) Siitä, mitä oikeastaan haluaisi ja kaipaisi.

Aika usein se on jotakin ihan muuta kuin riittäminen.

Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

Hyvää kevättä!

Päivä ja yö ovat nyt yhtä pitkät, juuri tänään, koko maailmassa, selittää mies. Jostain mystisestä syystä tänään on ilmeisesti myös unen päivä...

Kun sain eilen kirjoittamalla purettua möykyt päästäni ulos, huomaan olevani taas paljon levollisempi. Myös Franklin lukeminen on auttanut. Frankl on jotenkin hyvin selväpäinen. Tyyliin: miksei keskittyä siihen, mikä tekee ylpeäksi ja onnelliseksi ja jättää murheet pörisemään keskenään? (Vaikka kyllä vaikeudetkin toisaalta kannattaa kohdata, Frankl kirjoittaa niin paljon psykoanalyysin perinnettä korjatakseen, että jos häntä lukisi unohtaen, mistä hän tekee korjausliikkeen, voisi melkein kuvitella, että vaikeuksista voisi olla piittaamatta. Mutta kyllä nekin puhuvat omaa kieltään.) Tällä hetkellä haluan kaikista eniten hierojakoulutukseen, tajusin sen eilen, kun vain makasin sängyssä pääni tyhjentäneenä ja ihmisiä nähneenä ja vain hengittelin kädet kylkiluiden päällä. (On kiva tuntea, miten ne liikkuvat.)

Olen vähitellen taipunut ajatukseen, että olen valmis vaikka muuttamaan muualle saadakseni koulutukseni. Jos pääsen kouluun, ensi vuosi on kuitenkin sillä lailla tiivistä opintoihin keskittymistä, ettei sillä ole niin väliä, ovatko ystävät lähellä. En usko, että kuitenkaan ehtisin juuri nähdä ketään, jos koulu on kahdeksasta neljään ja päälle vielä itseopiskelua, ja jossain vaiheessa pitää ehtiä vesijuosta ja joogatakin... Ja siinä toisessa kaupungissa, jossa olisi kanssa edullinen hierojakoulutus (500 euroa, se ei todellakaan tunnu liialta ammattinimikkeestä ja -taidosta, ja siihen saa Kelalta opintorahaakin), asuu myös monia hyviä ystäviä. (Joista osa on kyllä ehkä muuttamassa Helsinkiin.) Olisi myös jännittävää kokeilla asua toisessa kaupungissa, vaikka onkin ihan selvää, ettemme saa näin kivaa ja edullista vuokra-asuntoa mistään muualta Suomesta ja vaikka tempehiä ei saa siellä tuoreena etnisestä kaupasta. No mutta, katsotaan. On sitä aina ennenkin hengissä selvitty! Laitoin nyt joka tapauksessa hakemuksen vetämään tuonne toiseenkin hierojakouluun. Saapa nähdä, mitä tapahtuu ja tärppääkö toinen koulu vai peräti molemmat.

Tuntuu hauskalta huomata tahtovansa jotakin tällä lailla keskitetysti. Se suuntaa elämää, täyttää sen jännityksellä. On myös hauskaa ajatella, ettei tiedä, missä asuu ensi syksynä. Elämäni onkin jo seissyt paikallaan turhan kauan. (Vaikka olinkin kääntämisestä ihan hajalla aluksi, se on lopulta silti yksin kotona tehtävää tekstityötä, ja minusta olisi kivaa kokeilla jotakin muutakin vaihteeksi.)

Ihanaa, miten keväistä ulkona on! Hurina tulee tunnin kuluttua hakemaan minut, ja menemme kävelylle ja siitä saunaan. Vaihteen vuoksi elämä tuntuu mukavalta ja sujuvalta. Ei se kyllä varmaan tuntuisi, jos en olisi ensin vähän möykynnyt ja stressannut ja haahuillut.

Oksat maljakossa

Puistossa kävellessä huomaan kanien juurestaan nakertamat, kaadetut syreenit. Kävelemme koiran kanssa puskien luo ja kiskomme latvuksia irti. Kaatopaikallehan ne ovat muuten menossa, osa oksista jouta piristeeksi ennen päätymistään ajallaan biojätepönttöön ja sieltä kompostikassaan. Kuljemme leipomon ohi, tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Koira hössöttää oksia, jotka se kai tulkitsee tavallista riukumaisemmiksi kepeiksi. Kotona trimmaan irti edellisvuoden siemenekodat ja kuolleet kohdat ja pönkkään oksat maljakkoon.

Pian ne puskevat vihreää!

Muutenkin tuntuu keväisemmältä. On vaikeaa eritellä, miksi ilma tuntuu lauhemmalta. Se vain tuntuu! Ja valoa on ainakin enemmän.

Siinä oksia asetellessani mietin erään ihmisen tiimoilta kuulemiani informaation palasia ja yhdistelen niitä kuin palapeliä. Siis hän tiesi jo silloin - ja hän sanoi näin, koska tiesi, etten minä tiennyt - tai ehkä hän ei tajunnut, miten asenne paistoi läpi - en tietenkään vielä silloin käsittänyt sitä, mutta nyt tajuan, mihin nuo sanat liittyivät - - ne liittyvät myös siihen, miten hän suhtautuu minuun ja muihin ympärillään, tietysti.

Tulen hyvin surulliseksi ja mietin, mihin ystävyyden siteet ulottuvat ja mitä ne vaativat. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, mutta kaikki eivät halua käsitellä asioitaan ja on tilanteita, joissa noiden asioiden tunkeminen käsiteltäviksi ei tunnu kohtuulliselta, kun muutenkin murhe varjostaa koko ihmisen elämää. Huomaan olevani sarkastinen ja päätän, että niin kauan kuin saan itsestäni kiinni tämän moodin, pidättäydyn keskustelusta.

Samalla tiedostan astuneeni taas askeleen kauemmas ystävyydestä. Tiedän, että minulla on oikeuteni tehdä niin, mutta on vaikeaa tuntea itsensä empaattiseksi tai ystävälliseksi ihmiseksi, kun tekee niin. Ja haluaa tehdä niin. Sillä eikö vaikeuksiin ajautunut ihminen tarvitsisi juuri tukea ja empatiaa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä? Mikä ihmeen tyyppi minä olen, jos en pysty ponnistamaan empatiaan? (Ei auta ollenkaan, että olen lukenut vastikään, että ammattilaisillekin tämä on usein kovien ponnistelujen takana. Eikä minulla ole edes työnohjausta tukenani. Ystävyydelle ei ole työnohjaajaa, ja se on hankala juttu. On vaikeaa suhtautua armollisesti omaan riittämättömyyteensä.) Koetan ponnistella löytääkseni toisen ihmisen näkökohdan, mutta törmään yhä uudelleen siihen äänensävyyn, jota en aluksi ymmärtänyt sen koko voimassa, ja joka nyt kauhistuttaa minut liikkumattomaksi. Olen myös jotenkin kauhuissani siitä, että jäsennän kysymyksen tällä tavalla. Toivon olevani väärässä, jankutan että minun täytyy olla väärässä. Koetan sekoittaa palat päässäni ja järjestää ne uudelleen. Mutta ne sanat ja niiden äänensävy vaivaavat minua, ne palaavat etualalle yhä.

Haluaisin juosta pakoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Oksat maljakossa seisovat jäykkinä, odottaen lehtien puhkeamista. Niillä on nyt yhteys veteen, ne on pelastettu hetkeksi. Hengittelen syvään, silitän eläimiä ja katselen oksia. On raskasta huomata, että itsestä ei vain löydy voimia auttaa eikä tukea ihmistä, jota haluaisi auttaa ja tukea jonkin universaalin vastuuntunnon nojalla. Tai vain siksi, että on itse hankalissa tiloissa saanut apua ja haluaisi laittaa hyvän kiertämään. Tuntuu kauhealta tajuta, että tavoitteemme ja maailmamme ovat niin erilaiset, että ymmärrykseni yksinkertaisesti loppuu kesken.

En tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia, en todellakaan tiedä. Odottaa ratkaisua, näin alkajaisiksi. Odottaa, että jokin suunnitelma muodostuu. Ainakaan hötkyilystä ei ole mitään hyötyä. Odottaa, hautoa, antaa ajalle vapaat kädet. Luotan siihen, että jokin näkemys muodostuu. Kunhan annan aikaa. Harkinta-ajan itselleen suominen on kai tärkeintä elämässä. Tai ainakin minusta tuntuu, että päätöksistäni kaikkein huurupäisimmät on tehty sillä lailla äkkihutikassa, kiireen tunnussa. Toki niistäkin oppii, mutten erityisesti tahtoisi koostaa elämää, joka on täynnä kiireen keskellä tehtyjä väliaikaisratkaisuja. Siksi inhoan puhelintakin: olisi vastattava heti, päätettävä heti. En ole usein riittävän valmistautunut kuulemiini asioihin, mikä on harmillista, koska haluaisin tehdä päätökset rauhassa, huolellisesti punniten. Mutta no, kai valmistautumattomuuden tunne on aika yleinen myös muilla. Ainakaan en tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saa toisen tuntemaan itsensä valmistautumattomaksi vastaamista ajatellen.

En yksinkertaisesti tajua, miten jostakusta elämä voi tuntua tylsältä. Minusta se on niin täynnä ärsykkeitä, ratkaisua vaativia pulmia ja aivopähkinöitä, että välillä hengästyttää, kuten nyt.

Istun ja katselen oksia maljakossa ikään kuin niissä olisi vastaus. Tavallaan onkin: asiat etenevät omalla painollaan. Ei minun tarvitse onnistua ratkaisemaan tätä nyt. Eikä hyvyyteni tai huonouteni ihmisenä ja ystävänä ratkea vain tästä yhdestä teosta tai tekemättä jättämisestä, tästä yhdestä suhteesta edes. Mutta se ei tietenkään estä halua olla täydellinen, ymmärtää mitä hyvänsä ja hyväksyä kaikki avosylin tuosta noin vain. Tietysti ristiriita on täysin itsessäni: en halua toisaalta myöskään hyväksyä avosylin tuosta noin vain ihan kaikkea. En halua hyväksyä huolimatonta suhtautumista kärsimykseen, esimerkiksi. En halua hyväksyä sitä, että suuret ratkaisut tehdään harkitsematta kaikkien asianosaisten etua. On asenteita, jotka hätkähdyttävät minua ja synnyttävät minussa halun ottaa etäisyyttä. Ei auta kuin repiä tätä rupea tarpeeksi kauan, jotta se lakkaa kutkuttamasta. Ei auta kuin päättää, tai pikemminkin: antaa päätöksen muotoutua, haluanko hyväksyä kaiken avosylin vai haluanko vetää rajan johonkin. Ei minun hyväksymiseni tai järkyttymiseni kosketa ketään muuta samalla tavalla, mutta minua se koskettaa. Se ulottuu syvälle minuuden luihin ja ytimiin: Millainen ihminen haluaisin olla? Mikä olisi hyveellinen tapa toimia tässä? Mitä ystävyys tarkoittaa? Ja - millaisen ihmisen teen itsestäni näillä valinnoilla? Millaisia ihmisiä teen toisista ympärilläni näillä valinnoilla?

Sillä en ole kuten syreeninoksat, tietyssä mielessä en. Voin valita, taittaako tämän vai tuon oksan tai ostaako mieluummin maljakollisen tulppaaneita. Vaikka vastaus muotoutuukin minussa, haluan tarpeeksi monta vastausta ensin, tarpeeksi monta skenaariota, joista voin huolellisesti niitä vertailtuani valita. Minun on valittava, kysymys on tässä, minä olen tässä, ja haluaisin valita viisaasti.

Kunpa ymmärtäisin paremmin.