Marrasmaa

Aamun tunnelman töissä kruunaa Marginaalin tuoreen merkinnän lukeminen. Tarkoitan: tuntuu turvalliselta huomata, että joku toinenkin näkee elämän hieman samalla tavalla kuin itse teen kaikesta ilosta ja innostumisesta huolimatta. Ohikiitävää ja merkityksetöntä, ja samalla äärimmäisen arvokasta. Tai miten sen nyt sanoisi. No, suosittelen tuon merkinnän lukemista. Minuun se ainakin osui täysillä.

Olen unohtanut nostaa Hesarin postilaatikosta ja asiakas tulee kysymään sitä. Pyydän anteeksi ja juoksen takatilan läpi postilaatikolle. Matkalla muistan, että olen unohtanut työtohvelit kotiin ja jalassani on vain ohuet bambusukat. (Materiaali tuntuu sopivan ainakin minun atooppisille ja streptokokki- ja stafylokokki-ihottumia kerääville koivilleni.) Mutta tuntuisi pöhköltä kääntyä takaisin, mennä tiskille ja pukea lenkkarit toisen odottaessa. Ei kai maa niin kylmältä voi tuntua, järkeilen hölkätessäni kalseasti valaistua käytävää.

Askellan pikaisesti kylmännihkeää betonia katoksen alla. Muilla ulkona liikkujoilla on kengät. Kylmä solahtaa jalkapohjaan, muttei ylemmäs. Se herättää. Niin, on marraskuu. Ihmiset alkavat väsyä yhä näyttävämmin. Näen joka yö painajaisia, että myöhästyn. Myöhästyn unissa töistä, junasta, sukukokouksesta. Seuraukset eivät suhteudu tekoon millään tavalla. Ei myöhästyneitä yleensä tavata teloittaa eikä erottaa töistä. En pidä myöhästymistä edes huomaavaisuuden repsahduksena, ellen itse satu olemaan myöhästyjä. Olen monta kertaa lakannut käymästä jossakin, koska olen kerran meinannut myöhästyä, kääntynyt kotiin ja sitten seuraavan kerran ajatellut, että minua paheksutaan poissaolon takia. (Ikään kuin he voisivat nähdä röntgenkatseella, etten ollut sairas tai matkoilla tai jotakin muuta normaalia.)

Eilen kun kävin ostamassa kalkkitabletteja tavaratalosta, hälytysportti soi mennessäni ulos. Astuin takaisin sisään, odotin turvamiehiä peloissani. (En ollut varma, oliko minulla kuittia ja muistaisiko kassatäti minut.) Kukaan ei tullut. Sitten kokeilin varovasti, uudelleen, olinko se sittenkään minä. Portti soi uudelleen. Kukaan ei edelleenkään tullut. Lopulta kyllästyin odottamaan, sanoin minua tuijottavalle tytölle: "Näköjään ketään ei kiinnosta, vaikka portti hälyttää!" ja kävelin kotiin.

Palstalla kaikki on korjattu talviteloille. Käänsimme maan Vompsun kanssa, hänen olkapäänsä kestää taas vääntöäkin, hautasimme valkosipulinkynnet. Tiaiset keinuivat salkoruusujen kaljuissa rangoissa, auringonkukan kukkapohjus oli muuttunut hapsuttavaksi kuituluudaksi kompostin päällä. Nostimme tavara-arkusta kamat ulos. Kamojen alla piileskeli peltomyyränaaras neljän poikasensa kanssa. Poikaset olivat melkein emon kokoiset, mutteivät vielä osanneet kiivetä arkunseinää pakoon kuten äitinsä. Asetimme ruukkuja kallelleen arkun pohjalle ja odotimme, että myyränhöppänät menivät ruukkuihin istumaan. Sitten nostimme ne hyvänheikinsavikan juurelle. Yksi myyristä olisi vain jäänyt kököttämään ruukkuun. Se ei tuntunut pahemmin välittävän puuttumisestamme. Tarvikearkun pohjalla oli epämääräistä multaa ja myyränkakkaa. Raavimme sitä pois edes hieman, ettei arkku mädäntyisi niin nopeasti.

(Se mädäntyy, totta kai. En halua käsitellä sitä myrkyllisin puunsuoja-ainein, eikä pellavaöljy oikein tunnu kyllästävän sitä riittävästi. Kun se lahoaa, siitä voi tulla polttopuuta. Sitten voi hankkia uuden arkun. Työllistäähän se puuseppää jossain päin Suomea.)

Jalat lämpiävät nopeasti sen jälkeen kun olen ojentanut lehden. Mielessäni välähtää nopeasti ajatus, että kehottaisin lehteä pyytänyttä tanssimaan lehden kanssa - "niin se on paljon mielenkiintoisempaa" - mutta vaikenen kuitenkin. Ei ole tehtäväni hämmentää ihmisiä.

Oikeastaan ei ole tehtävääni.

Paitsi vastata kysymyksiin silloin kun osaan auttaa. Tuntuu mukavalta istua töissä ja pystyä auttamaan ihmisiä. Rajallisesti, tottahan toki, mutta sujuva arki tuntuu toisinaan tärkeältä ja ehkä apuni muuttaa jonkun päivän hitusen siedettävämmäksi.

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.