Sataa

Sataa, ulkona pimeä. Katon alle muodostuu kupu, jossa on hyvä maata, lukea vanhan opiskelutoverin kirjoittamaa mainiota kirjaa. Toisella puolen kehräävä pieni kissa, toisella tuhiseva pieni koira. 

Yöllä heräsin useita kertoja jalkakipuun. Tämän piti olla se päivä, jolloin olisin uiskennellut takaisin töihin, mutta niin vaan aamulla itkin, niistin hihaan ja soitin sinne, tänne ja tuonne. Olin ilmeisesti niin itkuinen puhelimessa, että sain samoin tein ajan työterveyslääkäriin, hyvä jos ehdin ottaa taksin sinne pestyäni ensin kainaloita käsipyyhkeellä (jalkakipu ja suihku eivät oikein rimmaa). Itkin vähän lääkärissä ja uudelleen laboratoriossa. En muista itkeneenikään ennen verikokeessa. Pyysin sitä anteeksi ja sanoin, että taitaa nyt vaan olla vähän kuormaa. Ja ettei neulajuttu sinänsä pelota, ei se ole sattunut. Mutta maailma kieppui kyllä ihan kunnolla silmissä ennen kuin äkisti asettui. Hoitaja kysyi, olenko syönyt aamupalan. Sanoin, etten nyt toki lähde mihinkään ilman sitä, ellei paastoa edellytetä aivan erikseen. Neljäkymmentä grammaa kasvisperäistä proteiinia, paljon kuitua. 

(Taannoin ilmeni, että olin syönyt liian vähän proteiinia ja nyt syön sitä tarpeeksi. Tuntuu ihan kosmisilta määriltä, mutta huomaan myös jaksavani ihan eri tavalla ja ettei tule napostelunälkää kaiken aikaa.)

Kun itku äkisti loppui verikoeputken kyynärtaipeesta törröttäessä, hätäkin meni jonnekin toisaalle. Äkisti olin ihan rauhallinen. Ja olen edelleen. Vaikka jalkoihin sattuu, ja vaikka luen kirjan sanat "seisoo omilla jaloillaan" vähän tuhahtaen: niin, jaloilla ongelmitta seisominen, niitä itsestäänselvyyksiä, kiintopisteitä, joiden erehtyväisyyttä ja väliaikaisuutta mieluummin olisi ajattelematta, kuten toisessa tänä toipilasaikana lukemassani kirjassa, Jenny Offillin Ilmastoissa, päähenkilö parahtaa (luultavasti hiljaa) meditaatiotunnilla: 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka elää vanhaksi.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty vanhuudelta.

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka sairastuu.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty sairaudelta. 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka kuolee.

Hengitän ulos ja tiedän, etten voi välttyä kuolemiselta.

Hengitän sisään ja tiedän menettäväni joskus kaiken ja jokaisen jota rakastan.

Hengitän ulos ja tiedän, ettei ole keinoa pelastaa heitä. 

Hei, hetkinen nyt. Kaiken ja jokaisen jota rakastan? Olisiko jotain sopivampaa aloittelijoille?

Olen nauranut kohdalle useammin kuin ehkä olisi tarpeen. 

Mutta onhan se tarkkanäköinen kohta. Miksi ihmeessä en sallisi itselleni sen uudelleen ja uudelleen lukemista ja ääneen nauramista? 

Yleisesti ottaen suhtaudun rauhallisesti, mutta on hetkiä, joina itken, koska kaikki on niin suurta ja muodotonta ja arvaamatonta. Luultavasti vaiva paljastuu joksikin aika pieneksi ja tyhmäksi asiaksi, ei miksikään dramaattiseksi. Vaihdevuosi-ikäisten vaivoja, rappeumaa ja sen sellaista. Ehkä ärtynyt hermosto. Nämä symmetriset liekehtivät saappaat tuntuvat vain niin kummallisilta, että tulee mieleen, miten hermotus kulkee oikeaan ja vasempaan alaraajaan. Ehkä siellä on jotain, minkä mieli tulkitsee jalkojen tulessa olemiseksi. Lääkäri laittaa lähetteen ortopedille, koska ei ymmärrä enää mistään mitään. No, en minäkään. 

Kotiin päästyäni rauha pysyy ja tajuan tosiaan saaneeni sen ajan ortopedille. Jos saamme selville, mitä tämä ei ainakaan ole - sen, mitä tämä on, tuskin selviää, tällä elämänkokemuksella siltä ainakin tuntuu --- jo siitä saadaan kuntoutukseen raamit: tämän kivun päälle voi mennä ja on mentävä, tuota kipua sen sijaan ei haluta yllyttää. Haluaisin siihen selvät sävelet, koska on ilmeistä, ettei töitäni noin vain aloiteta kolmen viikon levon jälkeen, tai vielä useamman viikon levon jälkeen, ilman mitään kipuja. Mutta ainakin asiat etenevät jollain tavalla työterveyden kuviokellunnassa. Kun vielä alkaa sataa, tulee hyvin turvallinen olo, vaikka jalat tietysti ovat semmoiset kuin ne tätä nykyä ovat. Ehkä alan vähän tottuakin niihin jo, ne eivät enää tunnu niin selvästi ei yhtään omilta jaloiltani.

Ensi viikon poissaoloista en enää saa sairausajan palkkaa työnantajiltani. Täytyy ilmeisesti jumppailla jotain papereita Kelaan päin. Sitä en ole vielä koskaan tehnytkään. Silloin kun käden nivelrikko pitkittyi ja esti minua työskentelemästä, nostin opintotukea, sen viimeiset kuukaudet. 

Silloinkin tunsin itseni vanhaksi. Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollut niin nuori. (Vaihdevuodet, tässä esimuodossaankin, tosiaan muuttavat asioita rajusti.)

Toivon, että talvesta tulisi vetinen ja sateinen. Paljon sadetta, paljon lauhaa lempeyttä. (No, niinhän toki toivon joka syksy, joten tämä ei oikeastaan ehkä ole mainitsemisen arvoista.) 

Syömme joka päivä kurpitsaa, chiliä ja valkosipulia. Ehkä kesä ei ollut ihan niin huono kuin helposti ajattelisi. Ainakin satoa piisaa. 

Pieni kissa on niin liikuttava karvattomine läikkineen. Kortisonikuuri ja eliminaatiodieetti ovat saaneet hentoisen udun peittämään ihoa muualla paitsi vatsan kaljussa lurpassa. Kissa hengittää rytmisesti ja hyrisee, silmät ovat puoliummessa mutta pää pystyssä ja keträyksen tahtiin nytkähdellen. Se on alkanut hakeutua nyt enemmän meidän läheisyyteemme, kun sen kissaveli kuoli. Se käy puskemassa myös koiraa, mitä se ei ikinä tehnyt kissaveljen eläessä. 

Vähitellen ymmärrän: vaikka kissat olivat keskenään rauhanomaisia ja nukkuivat sylikkäin, pesivät toisiaan ja halusivat aina syödä yhdessä samalta lautaselta, oli niillä silti myös reviirinsä. Yksi vessa on pysynyt hyvin tyhjänä Zenonin kuoltua, sen täytyi olla sen vessa. (Se oli hyvin salakähmäinen vessakäyntiensä suhteen.) Myös sänky ja kainaloni olivat Zenonin aluetta, koira Zenonin ystävä, nahkainen nojatuoli Zenonin tukikohta, Laguunalla ei ollut niihin pääsyä. Tai ehkä olisi ollut, mutta se valitsi väistämisen. (Kissat ovat konfliktia väistäviä, jos se vain on mahdollista.) Nyt kun ei ole enää väistettävää, se ottaa Zenonin asioita haltuunsa hitaasti ja kokeellisesti. Tuo asioiden ja toisten olentojen varaaminen tietylle olennolle, sen reviiriin, kuulostaa helposti jotenkin vaarallisemmalta ja vihamielisemmältä kuin haluaisin sen kuulostavan. Ajattelen sillä enemmänkin sitä, miten tietyssä tiimissä tietty ihminen valikoituu asiain ulkopuolisille esittelijäksi, tai miten tietty perheenjäsen valloittaa tietyn aseman perheen dynamiikassa, eikä kellään ole siitä mitään nokan koputtamista tai pahaa sanottavaa: se vain on sen henkilön rooli. Ymmärrän kissaväistön. Olen itsekin monesti kissaväistänyt: ehkä tuo on tuolle tärkeää, en sotkeudu siihen, antaa hänen hoitaa tuo juttu.

Täällä me kellumme keskellä pimeänmärkeää universumia kuivassa kuplassa. 

Ystävä on tuonut kottikärryllisen vaahteranlehtiä ja postipaketin. Hän kiipesi yläkertaan näyttämään jalkaansa tullutta haavaa, joka pelotti häntä. (Haava tuli hänen viedessään koiraparkaani metsään.) Totesimme yhdessä, ettei se näytä niin pahalta ja että ehkä se itsekseenkin umpeutuu. Yöllä se kuitenkin vuosi ja hän meni hoitajalle, joka tunki haavaan jonkinlaista desinfioivaa nauhaa. Se pitää poistaa sieltä itse joidenkin päivien kuluttua. Miksi ajatus haavasta poistettavasta nauhasta tuntuu pelottavalta mutta ajatus ruven repimisestä nautinnolliselta? 

On lohdullista asua suoraan katon alla ilman että välissä on mitään vinttiä tai toisia asuntoja. Sateesta saa näin enemmän irti. Äkkiä ymmärrän muuttaneeni sadetaloon. Aurinkoa, valoa, sitähän on enemmän kaupungeissa, korkeiden talojen yläasunnoissa. Asun matalassa kaikukopassa sellaisten kanssa, joita rakastan. 

Raportti

Olen tarkkaillut tilannetta ja tullut seuraavaan tulokseen: jatkan tarkkailemista. Tarkkailen tarkkailemistani ja koetan välillä raportoida. Ei niin, että ymmärtäisin, mitä tapahtuu. Tai edes toivoisin ymmärtäväni. Mutta onpahan ainakin jotain tekemistä, joka tuntuu oleellisemmalta kuin opinnot, tällä hetkellä. (Olen taas lakannut toivomasta että voisin joskus saada mielenkiintoisen työn, jossa en jäisi yksin kotiin tai en voisi vaikuttaa paljon mihinkään, ehkä pilkunpaikkaan tai triggerpisteeseen, siinä kaikki.)

Haluaisin raportoida ystävän univaikeuksista, koska ne kuulostavat vähän omiltani. Mutta en muista tarkalleen, mitä puhumme. On jokin aine. Jokin kemikaali. Se vaikuttaa kehossa jollakin lailla. Sitä on liikaa tai liian vähän, löytyy jokin syy, miksi keho ei samoa tarpeeksi syvälle. (Se ei kyllä kuulosta omaltani. Menen syvälle, kunhan nukahdan. En heräile paitsi silloin kun harmaa läimäyttää minua kasvoihin. Se tekee sitä nykyään välillä keskellä yötä. Siitä tulee sietämätön hemmoteltu kolli tätä menoa, se syö enää FOP Cateja ja niitäkin mieluiten vasta-avattuina. FOP Cat myydään piskuruisissa purkeissa. Siinä on suunnilleen pelkkiä lihoja ja vettä.) Jokin muuttuu. Usein elämässä tajuaa jonkin muuttuvan tai muuttuneen, muttei tarkalleen tiedä, miksi, ei välttämättä myöskään, mihin suuntaan.

En nuku yöllä. Makaan pimeässä vaikka voisin ihan yhtä hyvin kulkea toiseen huoneeseen ja sytyttää valot ja lukea vähän Don DeLilloa. Jos pyydettäisiin erittelemään, miksi pidän DeLillosta, sanoisin ehkä, että se johtuu siitä, että on mielenkiintoista lukea ihmisistä, jotka kuluttavat ja tekevät nykytaidetta. Että se on vähän kuin pullo tai piparkakku, joka tekee pieneksi tai suureksi niin että ylettyy lasipöydän päällyksiin tai voi möyriä miniovien läpi salaisiin puutarhoihin. (Yhdessä Ravellon kuuluisista puutarhoista löysin sellaisen oven tai kai se oli sadeveden poistokanava; joka tapauksessa toivoin piparia tai pulloa, joka olisi tehnyt minusta miniatyyrin, joka olisi voinut pujahtaa tiilenraosta salaiseen puutarhaan sen sijaan että kävelin normaalikokoisena ihmisten keskellä, ihmettelin mustaa helikopteria ja koin ahdistusta siitä, että olin laittanut mekon alle rintaliivit kun ilmankin olisi voinut mennä puutarhaan; jos joku hemmetti soikoon alkaa ajatella omiaan rinnoistani, se on niiden ongelma. Olen kyllästynyt naisena olemisen huolehtimiseen.)

Jotenkin valvominen ei yllätä, koska ennen valvetta (silloinkin valveilla) käyn juhlissa, jossa on paljon vieraita ihmisiä, ääntä, valoa, myöhää. Kaikki kolahtelee kuin hidastetusti kalloa vasten. Tarkkailen ja ihmettelen ulkopuolisuuden tunnettani. En ärsyynny siitä, otan sen vain käsiini ja kääntelen sitä ja koetan päästä selville sen käyttöohjeesta. Menen myös hiljaisempaan juhlaosioon ja yritän vähän autella siivoamisessa, koska se tuntuu mukavammalta kuin juopuneet ihmiset, onhan ilta. Matkalla juhliin istun metrossa olutlätäkköön. Koetan istua penkille ja istunkin sille, mutta penkki sisältää myös olutlätäkön. Haluan kääntyä kotiin jo siinä vaiheessa mutta puhun itseni ympäri: ei voi tietää etukäteen.

Valveilla kysyn itseltäni, eikö tosiaankaan. Fauni onnistuu nukkumaan, jotenkin ne ihmiset ja äänet eivät jatku hänen päässään sen jälkeen kun ajaa metrolla toiseen suuntaan (nyt ilman olutlätäkköistumista). Vompsu on Lapissa konferenssissa. Harmaa tulee kasvojen luo ja läimäyttää.

Makaan ja mietin, mitä tapahtuu. Kuka muuttaa ja minne. Muutanko jonkun kanssa vai yksin. Kaikki voisivat asua kanssani mutta en tiedä, osaanko asua kenenkään kanssa kovinkaan hyvin. Fauni ei halua asua Vompsun kanssa ja molemmat haluavat valvoa myöhään, Vompsu etenkin. Minä haluaisin mennä nukkumaan tasaisesti ja aikaisin ja olla etukäteen pelkäämättä viikonloppuja, jolloin en pysty nukkumaan. Olisiko sittenkin helpompaa asua yksin? Toisaalta muistikuvani yksin asumisesta ne vasta kajahtaneita ovatkin. Puhun tuoleille ja niin edelleen. Kirjoitan, koska ei ole ketään, jolle puhua ja minusta tuntuu, että räjähdän, jos en saa sitä kaikkea itsestäni ulos. (Miten naurettava uskomus. Tiedän kyllä, ettei minulla ole mitään relevanttia kerrottavaa ja etteivät ihmiset noin vain räjähtele.) Entä jos muutan Faunin kanssa? Sitten on varmaan pakko jotenkin puhua tilanteesta vanhemmille. Ajatuskin siitä laukaisee liikkeelle niin valtavat pelot ja paniikin, etten oikein tahdo saada henkeä. Mitä tämä kaikki tähän liittyvä hätä ja putoamisen tunne tarkoittavat? Miksi kaikki läheisyyteen liittyvät asiat saavat vanhempien yhteydessä aikaan kuristumisen tunteen ja silmittömän kauhun? Eivät kaikki varmaankaan tunne niin?

Se kauhu pyyhkii ylitse mennen tullen, kun katselen ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, ikkunalaudalle asetettua punaista lukulamppua ja taivaan sinertymistä ja tummenevaa, kiitäjättömyyttä lamppujen luona. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, kysyn itseltäni vaiti. On vaikeaa jatkaa kävelemistä ja Wallace Stevensin sanat kertautuvat ja kukkivat kuvia joka puolella. Tunnistan ruohon vihreyden, kaniininpoikasen, kissan, yön ja viinin, tähdet ja puut, tunnistan tulevan pakkastalven merkit enkä ymmärrä, mihin päin muutos suuntautuu, vai tempoileeko se vasta kytkettynä, tömistelee ja puhkuu, mitä seuraavaksi tapahtuu? En osaa vastata, mikä olisi pahinta tapahtuvaa. Ehkä se, etten osaa sanoa enää sanaakaan ja vanhemmat säälivät säälimistään. Olisiko niin vaarallista, että he näkisivät sen kauhun? Eihän sen pitäisi heistä mitään uutta olla. Äitikin viimeksi lymfatessaan sanoi tienneensä aina, että minulla on vaikeaa, koska keräsin nestettä rintakehään ja käsivarsiin jo lapsena, koska kyyristelin niin pelokkaissa asennoissa ja jätin hengittämättä silkkaa jännitystä. Pitää hengittää, äiti sanoo. Miten sen voi muistaa? Miten hengitetään silloin kun pelottaa niin että maailma kieppuu ja jatkaminen vaikeutuu?

En kysynyt siinä hänen lymfatessaan, miksei hän kysynyt mitään tai tehnyt mitään, jos hän kerran oli sitä mieltä, että minulla oli vaikeaa. Paitsi että tekihän hän, vietiinhän minua neurologille, mikä tässä lapsessa on vikana, se ei nuku. Ei mitään vikaa. Ei mitään neurologista vikaa. En kysy asiasta mitään, koska tiedän, miten heillä on ollut se tunne, etteivät he osaa tai pärjää ja että pitäisi osata tai pärjätä, tiedän siihen liittyvän kauhun liian hyvin, halun paeta koko tilanteesta. Ei heillä ole sillä tavalla käsitystä, että toiset ihmiset voisivat auttaa sellaisissa asioissa. Että on ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet pelkoihin ja jännitystiloihin, ettei siinä ole mitään kamalaa. Ei siinä ole mitään kamalaa että makaa ihmisistä ja äänistä pää pyörällä valveilla keskellä yötä ja ihmettelee itsekin, miksei vain sytytä valoa ja mene lukemaan Don DeLilloa ja solahda maailmaan, jossa nykytaiteeseen koukuttuu. Ei siinäkään ole mitään kamalaa että on lapsena pitkään ja varovaisesti miettinyt, mikä olisi paras tapa päättää päivänsä. Olen luullut siihen aikaan, että sen asian pohtiminen on yksi olennaisia ihmisen ongelmia. Ei minulla ole ollut mallia muusta kuin sen pohtimisesta ja siitä vaikenemisesta, vuoron perään. Vuoroin ongelmia on liikaa ja sitten ne unohdetaan hetkeksi ja sitten niitä on taas liikaa.

Istun keramiikkaluokassa pitkästä aikaa unettoman yön päätteeksi ja vaivaan savea. Kunpa muistaisin edes vaivaustekniikan nimen. Häränpäätekniikka? Kuulostaa kummalta. No jotain sinne päin joka tapauksessa. Viisi kiloa esineellistetään melko nopeasti. Tai en ole aivan varma, voiko jotain sellaista pitää esineenä, joka on tehty eläimen muotoon ja jonka muoto on hitaasti tunnusteltu omin sormin. Pöllö, norsu, buddha. Tökin valaistuneen päähän reikiä puisella grillivartaalla. Muuten voi helposti käydä niin, että palamiskaasut räjäyttävät pään, kaulassahan on melko pieni reikä kaasujen kulkea; ihmisen kaula on rasittavan ohut keraamisia veistoksia ajatellen. Mutta kun tutkin päätä hieman, huomaan jo pian, että muovailupuikon kärjellä painettujen hiuksia matkivien piirtojen lisäksi hiukset voi esittää rei'in. Muutenkin reiät tuntuvat sopivilta: Valaistuneen ja maailman välillä ei ole käsitteiden sumuista massaa. Valaistunut ei kielipelaa. Universumi liukuu hänen tajuntaansa suoraan rei'istä tai hänen tajuntansa universumiin. Ihan miten päin vain. Ei ole estettä, johon jokin kilpistyisi, ei rajaa itsen ja muun välillä.

Teen buddhalle myös sieraimet, koska ajattelen hänen muistavan hengittää.

Parasta buddhapatsaassa on, ettei se näytä laihalta eikä lihavalta. Voi olla, että sen pää tai kädet irtoavat poltoissa, mutta sekään ei haittaa. Ehkä se on vain hyväksi. Olen ajatellut lasittaa valaistuneen särölasitteella, jotta korostuisi, miten kaukana koko konsepti on täydellisyydestä tai täydellistymisestä. Tämä on ensimmäinen tekemäni ihmispäinen rakutyö. Yleensä tyydyn korkeintaan torsoihin ihmisten kanssa.

Ehkä jokin todella muuttuu. Huomaan, etten osaa muovata ihmisen päätä hyvin. Norsu, pingviini tai pöllö, kissa tai hevonen, eivät ne tuota vaikeuksia. Mutta ihmisen pää. Ilmeestä tulee hivenen tyytymätön, mutta oikeastaan sekin sopii hyvin buddha-kuvaani. Se on vain tavallinen, säröinen tyyppi pää täynnä reikiä. Mitä sormeni tekevät, kun hieron kaulaa tai kasvoja? Mikseivät ne rekisteröi? Vai onko ongelma raportoinnissa? (Osaanhan raportoida sormin sellaistenkin eläinten muotoja, joita en ole päässyt manipuloimaan.) Miksi tuntuu kielletyltä, mahdottomalta, vaikealta, muovata kasvot?

Mitä nämä kasvot koettavat kertoa, kysyn ja katselen buddhaani. En osaa vastata.

En tiedä edes, miksi halusin buddhan. Ehkä koska pidän Pema Chödrönin kirjoituksista, etenkin niistä kohdista, joissa hän muistuttaa, että ihminen voi olla myös kiltti itseään kohtaan. Se ei ole lainkaan helppoa. Ei etenkään, jos pitäisi tietää, mitä haluaa. Tai miksi käyttäytyy jollakin tavalla. Tai miltä tarkalleen tuntuu jossain tilanteessa.

Huomaan ettei minulla ole paljon muuta raportoitavaa kuin hämmennykseni.

Sillävälittömyys

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.

Vatsakipuisia mietelmiä

Käyn huonoksi matkaseuraksi. Vatsani ryhtyy sotajalalle intialaisen keittiön rasvaisuutta ja kuiduttomuutta vastaaan. Ihmeen pitkään se sietikin tätä, näin jälkikäteen ajatellen. Syön kyllä kuitulisää päivittäin, mutta ei se ole sama kuin syödä kuidut järkevästi ruoan osana. Tai syödä raikkaan makuista ruokaa, jota ei ole kyllästetty öljyllä ruskeanharmaaksi mössöksi.

Fauni-parka saa kipittää yksin syömään sekä apteekkiin ja supermarkettiin etsimään, josko löytyisi jotain, joka rauhoittaisi polttelevaa, tynnyrimäiseksi turvonnutta vatsaani, joka suhtautuu jokaiseen ruoanmuruseenkin toistaiseksi veitsimäisellä kivulla. Koska en ole pystynyt syömään, olen heikko luru. Vettä sentään juon. Sekin sattuu, mutta sitä ei voi jättää tekemättä.

Saavumme Bangaloreen tämmöisissä tunnelmissa. On perjantai ja tarkoituksena oli mennä katsomaan vähän kaupungin baaritarjontaa, täällä kun sitä olisi villisti iltaseitsemästä iltayhteentoista, ja naisiakin käy baareissa eli minua ei tuijotettaisi pihalle. No, mikäpä koskaan myötäilisi ennakkokaavailuita? Haaveilen kamomillateestä drinksun sijaan. Haaveilen ohimenevästi siitä, etten kaiken aikaa tuntisi vatsalaukkuani ja että suuhun ei kohoaisi suolahapon ällöä makua.

Bangaloressa asuva ystävä, jolta tiedustelin menovinkkejä, antoi ainoaksi suositukseksi, että täällä kannattaa nyt nauttia lifestylesta, keikoista ja klubeista, koska täällä niitä on. Ehkä tässä vielä, vatsa harvemmin jaksaa pitkään rutuilla... onneksi!

Junamatka sujuu mitenkuten: luen Pema Chödrönia, jota Hurina on monet kerrat ylistänyt ja jonka kirjan löysin eräästä vaihtodivarista. Järkeähän hän kirjoittaa. Tosin ei kai mitään uutta, lopulta. Naureskelen jollain metatasolla sille, miten istun mahakivussa ja luen kirjasta, ettei epämukavuutta kannata ajatella rangaistuksena eikä mukavuutta palkintona. Toisinaan läsnäolo keskittyy kivun kestämiseen hyvillä mielin.

Pema Chödrönia lukiessa huomaan käyväni hieman kriittiseksi sen suhteen, että jos kerran emme voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä lopulta hyväksi ja mikä pahaksi, mikä virka kaikella yrityksellä elää ihmisiksi sitten oikein on. Tarkoitan: jos on sama, halaanko ystävää hänet nähdessäni vai alanko ladella päin hänen naamaansa solvauksia, jos tosiaan on niin, etten voi tietää, kumpi näistä on parempi vaihtoehto, mikä oikein ohjaa toimintaa? Totta kai monet asiat, joita on tervehtinyt ilolla ja tarpeellisina, ovat paljastuneet loukuttaviksi. Ja päinvastoin: jotkut seikat, joita on koettanut vältellä ja hylkiä, ovat tapahduttuaan osoittautuneet oikein tarpeellisiksi. Mutta eikö ole myös asioita, joissa meillä on vahva intuitio siitä, mikä on toivottavaa? Mieleeni tulee S. Albert Kivisen esimerkki hyvästä, jonka voimme tuntea: eikö muka ole objektiivisesti hyvä, että kissa saa maata rauhassa auringonläikässä ja kehrätä nautinnollisesti. Kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoiteltava tila?

En tunnu voivan sille mitään, että minusta on eri asia takertua hyväksi koettuihin asioihin ja mököttää niiden toteutumattomuudesta kuin tavoitella tiettyjä asioita aktiivisesti elämässään ja aivan järkevästi ajatella, että tietyt käytännöt ovat toisia toivottavampia. Tai ainakaan en voi tällä erää hyväksyä ajatusta, että olisi aivan sama, miten ihmiset toimivat, kohtelevat toisiaan ja muita tuntoisia olentoja ja ekosysteemejä. Olkoonkin ettemme osaa täysin hahmottaa, miten syiden ja seurausten ketjut järjestyvät. Ja että usein olemme turhan pelokkaita ja ahdasmielisiä.

Ehkä se, mistä Pema Chödrön koettaa kirjoittaa, on sama, mitä Dewey kutsuu pyrkimykseksi varmuuteen. Todennäköisesti. Deweyn kohdalla en tainnut hämmentyä samalla tavalla. Ehkä pitäisi palata uudestaan Quest of Certaintyyn ja lukea sitä tästä näkökulmasta.

En nyt halua antaa sitä vaikutelmaa, etten pitäisi Pema Chödrönin ajatuksista. Mutta tämä yksi kysymys on alkanut riivata lukukokemusta. Jos nimittäin on aivan sama, mitä koemme ja miten toimimme, eikä mikään ole enemmän väärin tai oikein tai paremmin tai huonommin, miksi ylipäänsä tavoitella läsnäoloa, herkkyyttä ja rehellisyyttä kokemukselle? Koska se on antoisaa? - Mutta tiedänkö, mikä on antoisaa? Vai onko tausta-ajatuksena, kuten Matka Intiaan -elokuvassa professori Godboli toteaa, että koska on lopputuleman kannalta aivan sama, miten toimii ja mitä tavoittelee (tai jotenkin sinnepäin), voi yhtä hyvin toimia juuri siten kuten tahtoo.

Tahtomisessa on mystistä sävyä. Tai äh, missäpä ei olisi. Tarkoitan, koko tajunta tai kokemus on ilmiönä hyvin hämmentävä. Se vain ilmenee, ja polveilemme siinä, ja samalla tavalla tahto vain marssii esiin kypsyttyään ensin jossain piilossa. Usein voi esittää valistuneita arvauksia siitä, mitä tietyn tahtomisen taustalla on, mutta arvauksiksi ne jäävät. Ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla. Tärkeää kai on kuunnella tahtoa silloin kun se ilmenee, koetella sitä hieman mutta perimmältään kuunnella sitä kunnioittaen. Ääh, olenpa sekava tänään. Kirjoitan nyt siis tahtomisesta, joka suuntaa elämää. En siitä, miten joku tahtoo keksipaketin, kamomillateetä tai suoriutua täydellisesti. (Särisen menessäni: eikös sekin muka suuntaa elämää...) Kunpa osaisin ajatella selkeämmin... heh. Toiveita! Mutta se taitaa olla turha toive, etenkään maha kipeänä.

Ehkä kokemisen mystinen emergenssi juuri saa tietyt kuppikunnat käsitteellistämään asiat siten, että universumi ohjaa ihmistä. Muistan äkisti keskustelun ensimmäisillä nettideiteilläni - kyselin kiinnostuneesti omien sanojensa mukaan valaistumista aktiivisesti tavoittelevalta deitiltä, miten hänen mielestään ei-egoinen ihminen esimerkiksi pystyy suuntimaan arjessa. Hän ilmoitti tietysti heti kättelyssä, ettei hänen mielipiteensä ole muuta kuin illuusiota mutta että valaistuneet ovat kuvanneet asiaa siten, että universumi nyt vain ohjaa pyhää miestä siten, että hän laittaa suuhunsa leipää kivien sijaan. Tivasin, että eikö tuossa nyt jokin tajunta kuitenkin operoi, ja että eivätkö muka aiemmat kokemukset ole opettaneet leivän ja kiven eroa ja miksi kukaan haluaisi pyyhkiä pois näin hyödyllistä kokemustietoa, ja deitti ilmoitti tuskastuneena, etten ikinä tule valaistumaan, jos haluan ajatella asioita käsitteellisesti. Missä vaiheessa ilmoitin samaan sävyyn, että itse asiassa hänkin käyttää käsitteitä tässä kaiken aikaa. Minkä jälkeen kävimme vanhan tutun sormi ja kuu -metaforan läpi; en kokenut tuijottavani sormea, sen sijaan olin vähän pettynyt siitä, miten huonosti kommunikoitavissa valaistumisasia oli. (Ja aiheutin ison kasan näppylöitä toteamalla hysteerisesti hihittäen, miten siistiä olisi, jos pyhä mies pystyisi oikeasti sulattamaan kivet vatsassaan...) (Vatsa se ei jätä ajatuksia rauhaan, huomaan.)

Ehkä se oli ylireagointia. Olot eivät kommunikoidu helposti. En pysty itsekään kommunikoimaan juuri mitään olennaista kellekään paitsi ehkä ilmein ja elein. Huooh. Mistä siis tulee tahto jäsentää sanoin, edes yrittää välittää jotain olennaista? Luulen sen tulevan siitä, miten paljon koen itse saaneeni toisten sanoista. Sanoista junissa ja kotisängyssä, sanoista keittiönpöydän ääressä veitsi porkkanaa hajamielisesti nyrhien, käsinkirjoitetuista sanoista ja bittisanoista, painetuista sanoista ja lauletuista sanoista.

Pema Chödrön on nettideittiä paljon sympaattisempi siinä, että hän olettaa valaistumisen olevan jo tässä ja nyt. Ettei se ole mitään, mitä pitäisi erityisesti etsiä, tavoitella ja saavuttaa: se on jo tässä. Mutta jotain hänkin etsii ja tavoittelee. Kuten armollisuutta ja kilttiyttä itseä ja toisia kohtaan. Onko se halu vai tarve? Tarvitsemmeko armoa ja kiltteyttä? Niin, ehkä kyse onkin tarpeesta eikä halusta. (Kai tärkeimpiä kohtia aikuistumisessa on havahtuminen siihen seikkaan, etteivät kaikki ihmiset suinkaan suhtaudu armollisesti ja kiltisti. Ja että näiden ihmisten lähellä on vaikeaa voida hyvin.)

Lainaan vielä tämän spagettioksennuksen lopuksi Chödrönia, kiltteydestä:

This letting things fo is sometimes called nonattachment, but not with the cool, remote quality often associated with that word. This nonattachment has more kindness and more intimacy than that. It's actually a desire to know, like the questions of a three-year-old. ... along with clear seeing, there's another important element, and that's kindness. It seems that, without clarity and honesty, we don't progress. We just stay stuck in the same vicious circle. But honesty without kindness makes us feel grim and mean, and pretty soon we start looking like we've been sucking on lemons. We are so caught up in introspection that we lose any contentment or gratitude we might have had. The sense of being irritated by ourselves and our lives and other people's idiosyncrasies becomes overwhelming. That's why there is so much emphasis on kindness. ... Honesty without kindness, humor, and goodheartedness can be just mean. From the very beginning to the very end, pointing to our own hearts to discover what is true isn't just a matter of honesty but also of compassion and respect for what we see.

Nyt kamomillatee ja pudin harat ovat saapuneet. Enkä suostu ajattelemaan vatsan lepyttelyä kivun pakenemisena vaan aktiivisena otteena elämään ja uuteen kaupunkiin ympärillä.

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.