Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Elpymistä

Palaan vanhoihin luontumuksiin, joista on tullut luisuttua kauemmas. Yksi niistä on kaunokirjallisuus. Hämmennyn siitä, miten eloisia ja katkeruudettomia ja silti jollakin tavalla hymyävän kriittisiä lukemani kirjat ovat. Kuinka piristävää verrattuna liki ainaiseen narinaan jo ännännen viikon epämääräisestä flunssasta. (Joskus, hetkittäin, tuntuu ettei tässä maailmassa muuta olekaan kuin viruksia ja basilleja ja eritteitä, lihaskireyksiä ja kramppeja ja yritystä jaksaa. Muu hämärtyy.)

Kaunokirjallisuudessa on helppo luovia, muistaa oma pyrstönsä. Hulmahdella. Puhun itsekin usein esineille ja säälle, kyselen jumalattomuuden perään, mutten tule pukahtaneeksi siitä kellekään. Muilla on varmaankin vastaavat tuokionsa. Kirjojen lukeminen vahvistaa tätä juonnetta. Tai siltä se tuntuu. Ja tietysti, on kirjoja ja kirjoja. Mutta ne, mitä luen, vahvistavat tätä juonnetta. Sillä perusteella ne kai valitsenkin, seison kirjaston hyllyillä ja selailen ja tartun. Willy Kyrklund, Raj Kamal Jha ja Salman Rushdie tällä erää. Jhassa ja Kyrklundissa on jotain samaa. Väljä tapahtumien kiertyminen, rinnastuminen.

Ja kuin vastauksena sen pohtimiselle huomaan äkisti, miten viime joulun aikaan kävin Belemissä ja miten nyt menen Kochiin. Lukiolaisena tein esitelmän Vasco da Gamasta. Hauska, typerryttävä oivallus, että Ibn Majidia tai ei (pitiköhän muuten Ibn Majid itse tärkeämpänä runouttaan vai merenkulkuoppaitaan?), tuo da Gaman reitti piirtyy nyt omaankin karttaani. Vahinkoa vai tiedostamatonta muistinvaraisuutta? Samapa tuo, mutta tuottaa iloa huomata pienen tarinan ainekset.

Sekin ehkä elvyttää, että yksi ilta pimeässä koiraa kävellyttäessä sattuu niin kovasti, ettei meinaa pystyä kävelemään. Ja sitten sanoo sen ääneen, antaa tulla ulos kaiken oman epävarmuuden, mitä tulee jaksamiseen fyysisellä puolella. Puhuu siitä, miten hurjaa on tehdä työtä, joka vie fyysisesti jaksamisen äärirajalle. En ole vielä sairastuttanut itseäni enkä aio niin tehdäkään. Mutta edellytykset ovat kaiken aikaa läsnä. Olen kuullut monista hierojista, jotka eivät ole kestäneet kovin kauan. Ja kaikki meistä taitavat pelätä samaa asiaa, kuulostella omia rajojaan, kokea hämmennystä siitä, miten kipeä ja väsynyt oma keho saattaa olla.

Sekin mietityttää, miten kummallista on lakaista itsensä jaksamisen rajoille kerta toisensa jälkeen. Ensin etupäässä henkisesti, nyt fyysisesti. Vai tekevätkö kaikki niin kaiken aikaa? Ovatko toiset tavat vain niin vieraita, ettei niiden lävitse näe huudattavaa väsymystä? Ovathan asiakkaanikin väsyneitä ja kivistäviä. Toiset vaikuttavat samantyyppisistä kivuista huolimatta onnellisilta ja virkeiltä, toiset lähinnä kärsivät ja koettavat sinnitellä. Jostakin sekin ero nousee.

Olen sinnitellyt viime aikoina liikaa. Nyt kun jo koirankin takia olen vähentänyt työkuormaani, ja toisen mokoman siitä on tempaissut pois sopimusneuvottelujen raukeaminen, huomaan, miten paljosta päästän irti. Mistä se hätä ja tarve selviytyä kunnialla tulee? Ei se voi olla vain sitä, miten äiti valittelee töideni vähäisyyttä jokainen kerta tavatessamme. (Ja nyt tapaamme usein.) Ei, en oikein ymmärrä, mitä tämä on, tämä levoton yrittäminen, jonka huomaa vasta jälkikäteen.

Pidän siitä, että juuri nyt on rauhallista ja hiljaista, voi lukea kirjaa ja kuulla omat ajatukset, nauraa niille keittiönpöydän ääressä, hiljentyä ulkoilmaan koiran kanssa. Ikävöin opiskelijaelämää, luontumukseni soveltuvat kai siihen paremmin kuin työelämään, jota sitäkin ajattelen kai jonkinlaisena oppimisprosessina. (Toiset eivät aina ajattele sitä niin ja siitä syntyy kitkaa.) Jostakin syystä kouluissa ja oppilaitoksissa on pidetty tavastani kysellä asioita, koettaa hahmottaa laajempia kokonaisuuksia, tehdä huolella, puntaroida menettelytapojen oikeudenmukaisuutta ja hakea uudistuksia sinne, missä hommat eivät toimi. Ja sitten taas useimmissa työpaikoissani nämä samat piirteet on hahmotettu ärsyttäväksi auktoriteetin kyseenalaistamiseksi tai yritykseksi olla jotenkin enemmän kuin on. Totta hemmetissä haluan kasvaa. Mitä muuta se tarkoittaa kuin yritystä olla jotenkin enemmän kuin on? (Vastaan saman tien: usein se tarkoittaa myös yritystä olla jonkin jutun suhteen jotenkin vähemmän kuin nyt on.) Ja jos toiset eivät halua kasvaa, he jotenkin kokevat sen kai kritisoivan itseään, vaikken sitä useimmiten niin tarkoitakaan. (Kenties vähän samalla tavalla kuin moni kokee jotenkin uhkaavana kasvissyönnin tai työmatkapyöräilyn tai väitöskirjan tekemisen tai lentomatkailun välttämisen - iskee jotenkin hurja selitysvimma, miksei itse tee niin, vaikka tuskin kukaan odottaa tosissaan tai edes toivoo, että kaikki eläisivät elämäänsä aivan täsmälleen samalla tavalla. No, huomaan kyllä toivovani, että ihmiset ajattelisivat enemmän tekemisiään ja yrittäisivät toimia järkevästi ja helposti saatavissa olevaa informaatiota päätöksissään hyödyntäen... myös, että itse systemaattisemmin pitäytyisin tässä enkä tekisi poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia. Mutta ei se ole sillä lailla ankaraa toivomista. Ilahdun, jos joku toimii kiitettävästi, mutta en oikeastaan jaksa pahastua, jos joku toimii ajattelemattomasti. Ja minusta se on edistystä verrattuna aiempaan järkkymättömään armottomuuteeni... )

Kirjan kanssa maatessa voi kysellä ja huvittua, pohtia ratkaisuja.

Ja niin katoaa taas yksi päivä, on helpompaa hengittää.

Muutama ajatus ruoasta

Joskus kaupassa käydessä minua alkaa askarruttaa ihan todella. Elämässäni on ollut muutamia kiireisiä jaksoja, joiden kuluessa olen toisinaan joutunut ostamaan valmisaterian pakkasesta. Mutta noin muutoin ei. Nyt kun aikaa taas vapautuu omaan käyttööni, huomaan entistä pistävämmällä katseella kaiken maailman kummajaiset. Kuten esimerkiksi annospusseihin pakatut puuroainekset, joihin tarvitsee lorauttaa vain vedenkeittimestä vettä. Eikö ihmisiä ollenkaan häiritse se, että jokainen annos on pakattu erilliseen, sitkeään pussiin? Vaelluksella sellainen on taatusti kätevää (paitsi että annokset vaikuttavat aika pieniltä aktiiviliikkujan tarpeisiin), mutta myynnin volyymistä päätellen pussipuuroa tekevät myös kotonaan tai työpaikallaan monet. Se tuntuu aika hassulta, koska pussipuuropaketin sijaan voi ostaa kokonaisen tavallisen paketin pikakaurahiutaleita, tai kuten Eufemialta opin (ja naksahdin tähän ihan tajuttoman innoissani), tattarihiutaleita, jonka päälle lorautetaan sitä samaa vedenkeitinvettä, ja sitten kyytipojaksi loraus pullosta marjamehutiivistettä liemen maustajaksi... Se tulee halvemmaksikin. Säästyvät pennoset voi käyttää vaikka siihen, että ostaa saman tien ainekset luomuna.

Tykkään jostakin syystä viritellä elämääni näin: miettiä jonkin kivan kuuloisen mutta jollakin lailla ärsyttävästi toteutetun idean fiksumpaa toteutusta.

Viimeisin läpimurto on myslipatukoiden korvike. Olen aika hulluna myslipatukoihin, jollaisen makuun pääsin jollakin matkalla, kun en löytänyt muutakaan vegaanista välipalaa (iänikuista sämpylää kuiviltaan lukuun ottamatta). Mutta en ole tietenkään voinut liiemmin ostostella patukoita, jotka on kääritty muovisiin yksittäispakkauksiin. No, nyt olen löytänyt ratkaisun: ostin puoli kiloa luomuhasselpähkinöitä ja puoli kiloa kuivattuja kirsikoita, molemmat luomuna ja irtomyynnistä paperipussiin itse annosteltuna ekokaupasta. Kun minuun iskee myslipatukanhimo (tai makeanhimo tai leivänhimo tai ylipäänsä vain nallepuhmainen hmm, taitaa olla teeaika -olo), rouhaisen toisesta pussista pari hasselpähkinää ja toisesta pari kirsikkaa ja pureksin niistä tahnan suussa. Yksinkertaista ja herkullista, eikä tarvitse kaiken aikaa olla ahtamassa itseensä viljoja. Tässä metodissa on sekin hyvä puoli, että siinä missä myslipatukka loppuu kesken jo pian, pusseissa riittää naposteltavaa... ;)

Viime aikoina olen miettinyt kovasti myös leipiä ja niiden ostamista. Olen huomannut, että miltei kaikki kauppojen paperipussileivät (Samsaran leipiä lukuunottamatta) näytetään heitettävän aina samana iltana roskiin - eihän pusseihin ole edes painettu mitään parasta ennen -päiväystä ja hyvin harvassa kaupassa niitä laitetaan seuraavana aamuna alennukseen. Olenkin lakannut ostamasta näitä leipiä, koska en tahdo tukea sellaista kauppakulttuuria, jossa leipä on hyllyssä vain päivän ja joutaa sitten roskikseen. Toisaalta en erityisemmin ole innostunut muovipussileivistäkään; muovipussi ei yksinkertaisesti ole umpiona kovin hyvä ympäristö leivälle. Olenkin siirtänyt leipäostokset lähestulkoon täysin läheiseen leipomoon. Sieltä tietynlaiset leivät loppuvat aina ennen sulkemisaikaa - mikä on hyvä merkki! Minusta se on parempi kuin että leipää lentäisi suuria määriä roskikseen. Ostan mieluummin haluamani ruisreiän sijaan ihan okein rouhelimpun kuin että ostaisin toisaalta juuri sinä päivänä haluamani leivän, jos se tarkoittaa, että notkuvat hyllyt tyhjennetään sulkemisajan jälkeen roskikseen. Ja jos leipomo on jo ehtinyt kiinni, ostan tavallisesta kaupasta mahdollisimman vanhalla päiväyksellä muovipussiruisleivän, jonka pussin aukaisen heti kotiin päästyäni. (Pidän muutenkin siitä, että ruisleipä on ehtinyt sitkiintyä.)

On hauskaa huomata, miten vähitellen olen saanut kasvatettua viidellä kynnellä aloittamani talvivalkosipulin viljelyni siihen mittakaavaan, että nyt meillä on vielä kahdeksan jättimäistä valkosipulia sipulipussissa seinällä roikkumassa - ja kynnet tietysti ensi kesää ajatellen jo maassa lumipeitteen alla. Tänne saakka on päästy omilla valkosipuleilla (ja niitä on annettu ystävillekin) ja kyllä noista riittää vielä ainakin kuukaudeksi! Muutenkin vähitellen palstaviljelyssä on tuntunut löytyvän hyvä linja. Useimpina kesinä tulee hyvin kurpitsaa, jotka huoneenlämmössä säilytettyinä (jolloin niiden kuori tulee kivikovaksi) pysyvät hyvinä pitkälti joulun yli. Ja mangoldia, parsakaalia ja mitsunaa, sileälehtistä persiljaa ja korianteria on edelleen pakkasessa... kotimaisista vihanneksista ostamme säännöllisesti vain sipulia, keräkaalia ja porkkanaa, ulkomaisista lähinnä palkokasveja, tofua ja tempehiä. Jos minulla olisi isompi huone, johon mahtuisi pakastinarkku, olisi kova kiusaus jonottaa toinenkin aarin palsta ja ryhtyä vihannesten suhteen omavaraiseksi. (Juuresten viljelijänä olen kyllä aika toivoton. Jostakin syystä epäonnistun niissä kesä toisensa jälkeen. Onneksi lanttujen ja nauriiden sijaan voi viljellä ja syödä kyssä- ja parsakaaliakin. En ole ikinä edes ihmeemmin piitannut lantuista ja nauriista maun kannalta, mutta olisi kivaa viljellä perinnelajikkeita.)

No, toistaiseksi on vain tultava toimeen tällä lailla. Asia kerrallaan...

Kevään tulo herättää silti aina saman ruokaan ja kasveihin kiinnittyvän harrastuneisuuden. Voisiko elää jotenkin mielekkäämmin, omaa ruokaansa tarmokkaammin tuottaen ja syömästään tietoisempana? Mikä olisi paras tapa järjestää elämä? Miten meidän käy, kun Vompsu valmistuu? Saako hän töitä jostakin muualta ja kuuluuko muuttokuormaan suuria säkillisiä juuria, mukuloita ja sipuleita? Menemmekö joskus WWOOFin vapaaehtoisina poimimaan teetä eteläiseen Aasiaan? Ja niin edelleen. Jos olisikin oikea tapa elää. Mutta kun kaikki on niin suhteellista ja asioiden selvittäminen monimutkaista...

tekemistä riittää tulevillekin päiville.