Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:

Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.

Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

Häät syksyn pimentymisen aikaan

En onnistu näkemään lepattavaa institutionalisoitua onnea, se on liian ohutta tuntosarvilleni. Liekö aina ollutkin, luulen niin, omissa häissäni joku oli näkevinään sen, mutta luulin, että he näkivät omiaan. Häissä tuntuu kaikista tilanteista eniten siltä, että aivoistani puuttuu jokin palikka, jokin perusohjelma, jonka toiset oivaltavat tuosta noin vain.

Avioliitolla ja rakkaudella ei vain ole minusta paljonkaan tekemistä keskenään.

"Miksi te täällä salin puolella, kun tuolla tapahtuu?" Olen syönyt kulhosta salaa kaksi karkkia, josta toinen ei ollutkaan salmiakkikossukarkki. Pahus. En halua kuulla vihkikaavaa, jo kaukaa näen kummitädin vähän kyynelehtivän. Olen toisen uskonnon juhlissa, vaikka täällä kaikki toimitetaankin maallisesti, maallinenkin uskomusinstituutio on jotakin, mitä en onnistu sisäistämään. Mutta seinät ovat viehättävät, seinät ja katot, niissä on jugendtapettia kupruisen pinkopahvin päällä, pinkopahvi hirsien päällä, kun liu'uttaa sormea tapetin pintaa, voi tuntea hirsien raot, liittymäkohdat, katossa keskiympyrää saksii pyrstöllään yksi pääskynen. Se ei tee kesää. Se vain lentää, liekö lentänyt siinä tuon pyöreät sata vuotta, mummu on kohta sen ikäinen, mummun sydän on alkanut lyödä niin heikosti, että häntä on viety sairaalaan, sydämessä ei ole mitään vikaa, se vain lyö, no, heikolla paineella, ei jaksaisi.

Istumme pöydässä, johon on istutettu naimisissa olevat jollakin tavalla sukulaiset, jotka ovat alle keski-iän. Toiset naiset esittelevät omia sormuksiaan. Kysytään, ja vastaan, etten osaisi kuvitella käyttäväni sormusta, mutta ettei miehenikään toki. Heilutan selittäessäni käsiä ilmassa ja näen äkkiä, että kynsissäni oleva musta lakka on jotenkin erityylistä kuin muiden kynsilakka. Eikä koruja, ei yhtään korua, ei paitsi korvarenkaat, ja hiukset nutturalla, sellaisella, jota voisi kuvitella Sapfon käyttäneen, pidän sentyylisistä hiuksista, amforanaishiuksista. Koetan hillitä pakokauhun. Se muuntuu, valikoituu. Huomaan puhuvani ruumiiden keittämisestä ja siitä, miten yhteiskunta aivopesee moneen järjestelyyn, homoseksuaalinen parisuhde on sentään jo rekisteröitävissä, mutta monikkosuhde ei. "No semmoista jos haluaa pitäisi varmaan muuttaa mormonialueelle", lohkaisee viereinen mies. Huokaisen syvään. "No ei se niin epätavallista ole täälläkään", sanon sitten rauhallisesti. Sehän on sitä paitsi ihan totta. (Ei siinä minulle ole mitään epätavallista.) Mies säpsähtää. "No joo ehkä ei mutta eihän mikään ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi." Nyökkään ja lisään: "Niin kuin instituutioissa halutaan kuvitella."

Olen kirjoittanut hääparin korttiin "Älä sormuksesta tule ylpeäksi", se on Sapfoa, ja sitten toivotuksen vapaudesta ja epävarmuuden ilolla sietämisestä ja päättäväisyydestä. Pöydässä puhuvat rivarin ostamisesta ja asuntovelasta, työelämän huonontumisesta olemme kaikki sentään samaa mieltä, pohdimme myös yhteisymmärryksessä asiakaspalvelua ja kohtaamista, vähitellen pöydästä tulee turvataskumainen, vaikka pelkäänkin, koskahan sen pelkääminen lakkaa, että jossakin vaiheessa kummallisuuteeni kyllästytään. Mutta ei olla enää peruskoulussa. Jossain vaiheessa huomaan kertovani siitäkin, miten merkittävä tekijä meidän avioitumispäätöksessämme oli ASP-säännöstö. Jolla ei nyt oikeastaan ole paljonkaan merkitystä, koska emme haluakaan taloon maalle. Mutta on naimisissa olosta hyötyäkin, huomaan korostavani sukulaistytölle, jota tullaan kurmottamaan siitä, milloin hän menee naimisiin poikaystävänsä kanssa: "Naimisiin menemisessä parasta on se, että sitten kukaan ei enää spekuloi tuolla!" Toden totta, jo sen vuoksi on hyvä olla naimisissa. Kukaan ei tule vihjailemaan. Olen kokenut sen aina hyvin painostavana ja kiusallisena toisten ihmisten asioihin sotkeutumisena.

Hämmentävintä koko jutussa tuntuu olevan se, että nyt kun olemme naimisissa, kukaan ei kysy, miten meillä menee ja mitä aiomme vastaisuudessa. (Ehkä se on hyväkin, sillä punkku on tehnyt minusta astetta suorapuheisemman.) Hääparille pidetyissä puheissa korostetaan ratkaisun lopullisuutta, vaikka erotilastot varmasti ovat puhujienkin tiedossa. Jokin häissä ja hautajaisissa raastaa pahasti minua, tämä sensuuri ehkä, on asioita, joista on sopimatonta mainita, vaikka ne ovatkin yleisessä tietoudessa ja kuinka moni tässäkin huoneessa eronnut, useastikin.

Onneksi Vompsu on ihan yhtä oddball, hänestä on seuraa. Hän kauhistelee sitä, kuinka paljon ruumiita on katettu ruokapöytään. (Hassua, häntä kauhistuttavat niin paljon konkreettisemmat asiat, minua kauhistuttaa häiden ympärille kehrätty ideologinen pöhinä.) Kukaan muu ei ole pyytänyt kasvisruokaa, mikä tuntuu hämmentävältä, kun seurue on kuitenkin aika suuri ja nuoria ihmisiäkin on paljon.

Kummitäti tulee selittämään, miten kovasti hän ihailee elämäni hurjia, valtavia ratkaisuja. En oikein ymmärrä, mistä hän puhuu, mutta hän vain jankkaa (punkku, punkku!), että kun minä vain teen rohkeita vetoja tuosta noin vain. (Tietääkseni täti ei lue blogia, mutta hitostako minä siitäkään tiedän mitään.) En ymmärrä edelleenkään, joten yritän onkia esiin lisää esimerkkejä sanomalla, että koen itse ratkaisuni luonteviksi, että en erityisesti yritä tunkea itseäni mihinkään muottiin vaan tarkkailen epävarmuuttani ja levottomuuttani sinne saakka että huomaan tahtovani jotakin, ja jos tuo tahtominen tuntuu käsitettävältä, seuraan sitä ja toimin tahtoni mukaisesti mutta en oikein ymmärrä, mikä siinä olisi niin rohkeaa tai valtavaa. Sitten katselen tätiä kysyvästi, ja hän alkaa kertoa omista eläkesuunnitelmistaan. Tai siitä, miten vaikeaa on kuvitella jäävänsä eläkkeelle. Hän on ajatellut alkaa opiskella uudelleen. Että se on meidän suvun naisten geeneissä, että me emme osaa nukkua emmekä vain olla.

Ei se kyllä pidä paikkaansa, ei täysin, elin pitkään miehen kanssa, jonka viereen osasin nukahtaa moitteettomasti. Jälkeenpäin kuulin sukulaisten puhuneen huolestuneena siitä, miten päälleni oli laskettu noiksi vuosiksi vaimennuspedaali. Tunnistan vaimennuksen mutten tiedä, oliko se hyväksi vai pahaksi, eivät kai asiat ole niin yksioikoisia. Kärsimyskirjassakin kirjoitetaan siitä, miten syyltään tuntematon, krooninen kipu on harvinaisuus niissä maissa, joissa kuolema, vammautuminen ja kärsimys ovat arjessa lähempänä kuin meillä. Että me olemme menettäneet jonkin olennaisen sietokyvyn samalla kun elämämme on muuttunut inhimillisemmäksi, ja olisiko mahdollista löytää jokin keskitie, parantaa elämää mutta pystyä myös hyväksymään sen hallitsemattomuus, kivulloisuus ja häivähtävyys. Ilahdun lukiessani kysymyksen, se on niin lähellä teemoja, joita olen koettanut miettiä, tuntuu hyvältä tietää, että muut pohtivat samoja kysymyksiä.

Yhdessä puheessa viitataan isoäitiin. Häneltä oli kysytty, mitä hän haluaisi joululahjaksi, ja hän oli vastannut, että toivoo kysyjän laittavan iloa purkkiin ja ravistelevan purkkia päivittäin.

Vähitellen ilta hämärtyy, sade hakkaa ikkunoita. Länsiväylän autojen valot pyyhkivät ohitse. Nainen kertoo yksivuotishääpäivästään ja minä omastani. En vaihtaisi, tuskin hänkään. Se on onnellinen tila, olla onnellinen siitä, mitä on tapahtunut, olla hinkumatta muuta.

Tajuan äkisti nähneeni vanhempani viimeksi joskus kesäkuussa. Äiti on laihtunut monta kiloa. Hänellä on leopardikuvioiset avokkaat, joita hän kutsuu avoimesti huorien kengiksi. Äiti haluaisi asua jugendkartanossa, mutta asuu rivitalossa. Sopisiko sinne jugendkartanon lamppu? Ei. Entä kattomaalaukset? Odota kesäkuuhun, äiti, ja tulen maalaamaan sinun rivitalonkattoosi pääskysen. Katselen jugendkartanon seiniä, tapetissa on häivähdys Alhambraa, ja tajuan olevani tyytyväinen elämääni, sen kaikkeen epämääräisyyteen ja epätyypillisyyteen ja iloon ja murheisiin. Pidän asunnostamme ja Vompsun ahdistumattomuudesta, mitä tulee omaan mahdottomuuteeni, ja Faunin hassuista huoneista, kissoista ja kissannaamamukistani, runohyllystä ja siitä, ettei ole kiire mihinkään, pidän siitäkin, että olen nyt koulussa sopeutumassa uuteen ympäristöön ja sitten koulun jälkeen kaikki taas muuttuu, kehrään ajatuksissani. Ei se mitään, vaikken vielä hankikaan hierontapöytää ja vaikka kaikki on auki.

Putoan jaloilleni. Pulpahdan pintaan. Tai ehkä se on vain punaviini, että miellän itseni hetkeksi muuksi kuin syrjäytyneeksi. (Enkö muka ole ideologisesti syrjäytynyt, kun ahdistun naimisiin menemisestä ja pidän enemmän hetkellisyydestä ja epävarmuudesta?) Ravistelisin harjaani, ellei se olisi sapfonutturalla. Ihmiset vaeltavat huoneesta toiseen juhlatamineissaan, kulhossa on hello kitty -vaahtokarkkeja ja liköörikarkkeja ja julioita. Sulhanen juo Vompsun konjakin, joka maistuu liian terävältä.

Ajattelen känniblogata, mutta kotona olenkin jo aivan selvin päin. Vompsu makaa sängyssä jonkin aikaa silmänaamio päässä ja potee migreeniaavistuksia kunnes särkylääke alkaa kunnolla vaikuttaa.

On helpottavaa huomata, että nyt kun on hyväksynyt sen, ettei oikein ymmärrä jotakin instituutiota ja siihen liityviä intressejä, tuon instituution ympärille kehkeillyissä juhlissa voi retkeillä jokseenkin järkyttymättä, joskin toki absurdiudessa liikahdellen.

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

Avioliitto

Herähdän nauruun, kun luen Temple Grandinen collegeaikaisen esseen avioliitosta. En siksi, että ajatukset olisivat tyhmiä tai outoja, ei lainkaan, vaan koska luen jotakin sellaista, jonka olisin voinut itsekin kirjoittaa aivan hyvin vielä nelisen, viitisen vuotta sitten

Minun on vieläkin vaikeaa hyväksyä omaa emotionaalista puoltani. Suurimpia syitä tähän on pelko, että tunteet ottavat minut valtaansa. Siksi pelkään avioliittoa. Minulle tärkeämpää on rakentaa laite tai kehittää menetelmä toisten avuksi kuin olla "normaali" ja mennä naimisiin.

Avioliitossa nainen on alistetussa asemassa. En ole nähnyt vielä ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. Voisin mennä naimisiin vain siinä tapauksessa, että mieheni ja minä tekisimme tieteellistä tutkimustyötä.
(Lähde)

No, itse en ole rakennellut tietenkään laitteita, mutta olen kyllä ollut kovin huolissani siitä, että jos päästän tuntemukseni (etenkin vihaisuuden ja kaipuun tulla huomioiduksi) valloilleen, saatan käyttäytyä sopimattomasti ja maailmanparannusaikeetkin joutuvat hunningolle. Vähitellen olen tullut leppoisammaksi tunteideni suhteen ja huomannut, että vaikka ne ovatkin valtavan voimakkaita ja syviä ja kokonaisvaltaisia, eivät ne silti enimmäkseen tee elämästäni eivätkä läheisten elämästä helvettiä. Minua pelotti ennen naimisiin menemistä kovasti myös se, muuttuisiko suhteeni Vompsun kanssa nyt jotenkin tunnistamattomaksi tai menettäisinkö äkisti jotenkin identiteettini ja muuttuisiko elämäni niin tylsäksi, että alkaisin haluta lapsia tai muuta yhtä kummallista ja aiemman henkilöhistoriani kanssa ristiriitaista. Samoin minua pelotti, että kun kuitenkin melkein kaikissa maailmanuskonnoissa uskonnolle omistautuneet ihmiset elävät luostareiden rauhassa ja seksuaalisuudesta erillään, tarkoittaisiko avioliitto kenties sitä, että henkinen elämäni pihahtaisi täysin kasaan. (Epäilen kyllä edelleen, että näin kävisi, jos hankkisin lapsen - jos olen väsynyt, ajatteluni sakkaa pahan kerran.)

Minua on vaivannut ihan sama kuin Temple Grandinia tässä jutussa - se, etten ole nähnyt ainoatakaan avioliittoa, joka sopisi minulle malliksi. (Lähinnä sopiva on ollut sen isosedän avioliitto, josta kirjoitin muutama päivä sitten, lapseton avioliitto, mutta isosedän omituisuus ja rakennusmania ja Elna-tädin yksinäisyys sedän rakennellessa rakentelemistaan ei sekään erityisesti kelpaa malliksi.) Vaikka olen nähnyt ihmisten menevän naimisiin kovin rakastuneina, jossain vaiheessa se kaikki näyttää kosahtavan isoksi kasaksi katkeraa tilitystä. Tiedän itsekin, miltä se tuntuu - että elää jonkun kanssa vuosia ajatellen, että kas näin me elämme vanhoiksi saakka, ja sitten yhtenä päivänä ihmettelee, miksi on ollut jo vuosikausia niin toivoton ja saamaton ja ainaisen väsynyt ja kyllästynyt, kuolemassa pystyyn, ja tajuaa, että voi pahoin, että tahtoo pois. Kun sellaista kokee, sitä ei kai ikinä unohda.Sitä sen oivalluksen kauheutta ja samalla tajuntaan iskevää varmuutta siitä, että niin se tosiaan on. (Tai ehkä siitä havahtumisestani on vaan vielä liian vähän aikaa. Minusta kyllä kolmisen vuotta on aika karmean pitkä aika. Huh. Olen kolme vuotta ja risat ollut välillä totaalisen, välillä piilevästi paskana tuosta oivalluksesta.) Että on kerättävä kampsunsa ja lähdettävä, jos mielii vielä elää ja pystyä nauramaan ainaisen itkeskelyn sijaan. Tietysti vanhemmissa ikäpolvissa moni on jäänyt sinnittelemään jo kauan sitten ankeaksi ja kolkoksi muuttuneeseen liittoon, mutta sitä ratkaisua on vaikeaa tajuta. Heillä täytyy olla jokin tarkoitus siihen heijastettuna, jokin jolle olen itse täysin sokea. (Sitaatti: "Frankl päätti kuitenkin selvitä keskitysleiristä hengissä, jotta hän vapauduttuaan voisi kertoa kokemuksistaan maailmalle ja kirjoittaa uudestaan myös takin mukana viedyn käsikirjoituksen. Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävä yksi Viktor Franklin opin tärkeimmistä ajatuksista. Hänen mielestään ihmisellä on perusominaisuutena tahto löytää tarkoitus. Kun ihminen kokee jonkin asian kyllin tarkoitukselliseksi, niin hän kestää lähes mitä tahansa toteuttaessaan sitä." Lähde.)

Tässä kohdassa ja tämän naurun takana on kuitenkin vielä yksi seikka - menin kaikesta huolimatta naimisiin viime kesänä ja olen selvinnyt siitä kutakuinkin hengissä ja tunnistettavana. Tämä ei ole erityisen tunteellinen tai intohimoinen avioliitto, ennemminkin toveruutta, aivan kuten tahdon. (En pidä intohimoista, jotka jäsennän kai suunnilleen kohtuuttomuudeksi ja tunteiksi, joita en osaa hallita alkuunkaan. Useimmat suhteet tietysti alkavat intohimoista, ja tuossa vaiheessa tunnen itseni aina hyvin vastenmieliseksi ja hankalaksi, täysin vieraaksi ja side silmillä johonkin - lihaleikkuriin vai porekylpyyn, who knows - johdateltavaksi, ja huokaan helpotuksesta vasta kun saan järkevän, huvittuneen ja menosuuntaa tähystelevän itseni takaisin.) Vompsun tahdosta ei kai hän itsekään saa selkoa, mutta on hän mielestään onnellinen, hänelle naimisiin meneminen oli niin paljon isompi juttu kuin itselleni, että tunsin itseni melkein roistoksi, kun en osaa oikein eläytyä siihen riemuun.

Vaikka ihmiset toisinaan pyörittelevät epäuskoisesti päitään, yksi avioliittomme pääsyistä oli taloudellinen, asunnon hankkimiseen liittyvä. Avioparina me vain saamme paremman lainatarjouksen yhteiseen lainaan. Tällainen järkiperustelu on minusta mainio syy, ja maistraatissa kävikin niin, että molemmat meistä sulkivat korvansa äijän alkaessa päsmättää, että avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen ja jotakin elämänmittaisuudesta. Ei kai kukaan nyt siihen usko, että kaikilla avioliitoilla olisi sama tarkoitus? Tai siis, niin kauan kuin itse uskoin niin - että ihmiset tosissaan kuvittelevat voivansa luvata jotakin niin käsittämätöntä kuin rakastaa ja tukea toisiaan loppuun saakka tietämättä lainkaan, mitä vastoinkäymisiä heitä odottaa ja minne suuntaan he varttuvat - pidin selvänä, ettei avioliitto ollut mitään, mihin itse tahtoisin astua. En ole aivan selvillä siitä, pystyisinkö lupaamaan jotakin tuollaista niin jostakin syystä tahtoessani (kai sen pystyvyyden voi tietää vasta jälkikäteen, ja sen olen ainakin huomannut, että olen hyvä erehtymään), mutta siitä olen varsin selvillä, etten tahdo luvata jotakin, jonka täyttämisestä en ole varma.

Minua ei erityisemmin alisteta avioliitossani. (Jos olisin epäillyt hiemankin, että niin voisi käydä, en olisi suostunut mukaan.) Enkä minä mielestäni myöskään alista miestäni. Hän koettaa välillä alistua, mutta suutun siitä aika pontevasti: en tahdo vastuulleni kenenkään toisen elämää, kenenkään toisen päätöksiä. Voin sanoa niistä mielipiteeni, jos arvelen, että se on välttämätöntä meidän jommankumman tai suhteemme kannalta, mutta en todellakaan odota, että toinen hylkäisi omat intuitionsa tai perustelunsa ja tekisi, kuten sanoin. (Pystyisikö hän hylkäämään intuitionsa? Ei kai, ainoastaan pettämään ne, ja se luultavasti tekisi hänet onnettomaksi. Tietysti intuitiot muuttuvat, koska tilanteiden hahmottaminen muuttuu, mutta se on pidempi prosessi.)

Tieteellisen työn olen tietysti heittänyt menemään jo kauan sitten. Mutta viisi vuotta sitten olisin kyllä ehkä allekirjoittanut vielä sen, ettei avioliitossa voi olla mitään mieltä, elleivät puolisot sitoudu ainakin osittain samaan maailman tutkimisen ja kohentamisen projektiin. En olisi silloin oikein osannut kuvitella, että voisin asua sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa yhteen muuttamista perustelin itselleni ajatuksella, että kyllähän minä nyt elän ihan innolla kissojenkin kanssa ja osaan rakastaa niitä, vaikkeivät ne koskaan puhu minulle mistään syvähenkisestä. (Yhdessä tieteellisen tutkimisen tarinasta oli yllättävän vaikeaa luopua!) Vompsun jutut ovat osoittautuneet odotuksiani moninverroin kiinnostavammiksi; eräskin päivä hän selitti minulle esimerkiksi, kuinka valokopiokone toimii. Minusta oli kiinnostavaa tietää mustehiukkasista, jotka ovat varautuneita ja takertuvat rummon toisenmerkkiseen varaukseen. Keskustelimme pari päivää sitten myös Leidenin pullosta. Välillä luemme Platonia, välillä keskustelemme jostakin empatiaa käsittelevästä oppaasta, jota Vompsun terapeutti oli suositellut. Sitä paitsi Vompsu on hauska ja kekseliäs.

Ennemmin taisin ajatella enemmän, että tutkimusprojektin - kyllä minusta oman avioliittoni kuuluu edelleen olla tutkimusta, vaikkei sen tarvitsekaan olla tieteellistä - kohteena olisi jokin ulkomaailma tai yleinen hyvä. Toki yleinen hyvä kiinnostaa minua edelleen, mutta minusta tuntuu, että sen olisi hyvä kummuta jotenkin suoremmin sisältäni tai suhteestamme. Minussa on monia kummallisia kohtia, Vompsussa samoin. Myös suhteessamme on hankalia kohtia. Niiden tutkiminen on jotenkin kauhean kiinnostavaa, ja uskon, että lopulta se voi olla jopa hedelmällisempää kuin pelkkiin ulkomaailman asioihin keskittyminen. Kyllähän me tavallaan koetamme kuitenkin myös elää hyvin ja tehdä mielekkäitä asioita, kuten liikkua lihasvoimalla, syödä luomukasvisruokaa, viljellä ja keräillä metsistä osan omasta ruoankulutuksestamme, antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, pitää huolta noista kahdesta löytökissatalosta noudetusta kissasta ja parhaamme mukaan myös tehdä mielekästä työtä, joka omalla kohdallani toivon mukaan edistää enemmän henkisiä kuin materiaalisia arvoja ja joka Vompsun kohdalla ehkä joku päivä vielä edistää uusiutuvien energiamuotojen käyttöä Suomessa tai ulkomailla. Tavallaan kaipaan välillä sitä mielekkyyttä, jonka ympäristöjärjestötyö antoi elämälle, se oli niin selkeää ja kiistatta hyödyllistä, mutta en vain oikein osannut löytää enkä kehittää siihen itselleni mieluista muotoa (ellei edelleen toiminnassa olevaa keskustelupiiriä lasketa mukaan). Toisaalta olen kauhean helpottunut siitä, että saan keskittyä tutkimaan parisuhdetta ja itseänikin, siihen on paljon helpompi keksiä miellyttäviä, vähemmän hermostuttavia muotoja. Ihmisten sisäiset maailmat ja niiden vuorovaikutus ovat kuitenkin aina kiinnostaneet paljon. Ja kun johonkin ongelmaan samastuu, siitä jaksaa olla kiinnostuneempi myös itselle vieraissa maailman osissa. Kaipa aika monet ongelmat kuitenkin johtuvat kummallisista valtataisteluista ja kasvojen säilyttämisen periaatteista ja siitä, millaisia ihanteita ja arvoja ihmiset vaalivat. Ongelma tiedetään, ratkaisuakin on luonnosteltu varsin pitkälle, ja silti on juututtu kummalliseen tekemättömyyteen. (Tai jopa ongelman pahentamiseen "vanhojen tapojen mukaan" toimimisen takia.)

Tällä hetkellä suhtaudun avioliittoon uteliaasti. Haaveilen, että vielä pääsemme jossain vaiheessa luomutalkoilemaan Aasiaan yhdessä. Haluaisin kuitenkin ensin tuon toisen ammatin, ja Vompsunkin kannattaa valmistua.

Koska mitään hyvää mallia ei ole, on edettävä sokkona, tunnustellen. Eikä ole varaa kiiruhtaa.