Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

Uupumusähky

Perjantai tarkoittaa ylihuomista. En jaksaisi enää sanaakaan origoista ja insertioista, funktioista, vasta-aiheista, lihastyötavoista, niveltyypeistä, hoidon tavoitteiden sanamuodoista.

Kissat nukkuvat sängyllä pehmeinä kerinä. Haluaisin käpertyä niiden kaltaiseksi, nukkua vain päiväpeitolla. Joksikin aikaa. Tiedän senkin, että jos minulla on tilaisuus keriä sängylle milloin vain, alan rakentaa projekteja, tahto ilmestyy taas jostakin järjestämään pulmia.

Laidoilla vipisee. Pohdin, minkä laidoista minun pitäisi puhua. Havaintokentän? Mielen? Tajunnan? Tietoisuuden? En kykene valitsemaan sanaa, joten laitetaan nyt sitten vain, että laidoilla vipisee. Jotenkin tämä kaikki virittyminen ymmärtämään, muistamaan, päättelemään, selviytymään, osoittamaan taidot ja tiedot, jotenkin tämä kaikki hämmentää esiin paljon sellaistakin, mistä ei oikeastaan olisi niin väliksi näinä viimeisinä päivinä. (Ikään kuin perjantain jälkeen en ähkäisisi, käärisi hihoja, alkaisi haalia lopputyön kirjallisuutta ja nakuttaa yrittäjyysraportteja ja soitella mahdollisia harjoittelupaikkoja läpi...) Alan esimerkiksi pyöritellä kysymystä, missä määrin tahto on mitään omaa. Tai onko se juuri omaa ja kaikki muu vain epämääräistä sälää. Ääh. Ja että miten ja miksi jotkut ihmiset osaavat haluta sellaisia elämänmuotoja, jotka minusta tuntuvat vankiloilta. Tai miksi he haluavat metafyysisiä selityksiä. Tai mistä nämä kaikki kysymykset tulevat ja menevätkö ne tiehesä vain siksi, etten oikein osaa enkä jaksa enkä yleensä edes halua keskustella niiden kanssa.

Tällaisen vipinän lisäksi esimerkiksi pöydän tiikkiviilun kuviot käyvät eläviksi, järjestyvät tiikerien silmiksi ja vuohien otsiksi, ja saan käyttää kaiken tahdonvoimani, etten piirtelisi pöytää täyteen eläinten kasvoja sen sijaan että kirjoitan lihaksia ja hermotuksia kuuliaisesti papereille ja sitten kumitan ne pois. (Jos jättäisin ne papereille, ehkä minun ei tarvitsisi muistaa. Nyt tarvitsee. Tai en tiedä, kokeillaan nyt tätä.)

Ja sitten kun olen saanut lihaslitaniat valmiiksi, joku avaa venttiilin, ja kaikki jaksaminen ujuu pois surkeasti pihisten ja makaan sängyllä kerien kanssa ja vain hengitän, kirjoitan ja hengitän, nyt. Pää täynnä silvottua lihaa, kalvoistaan irti revittyä supistuvaa ja elastista komponenttia, huomautuksia pöpöjen leviämisestä verenkiertoon - kyllä, kirjallisessa materiaalissa puhutaan pöpöjen leviämisestä, ei liian vakavaa - ja tolkuttava: muista pyyhe, muista käsituet, muista polvituki, muista nilkkatuki, muista tyyny vatsan alle, muista pestä kädet, muista pyyhkiä ja pestä ja kuivata ja paloitella parafangosavi, muista taputukset, muista loppusivelyt, muista desiplint. Detaljien vyöry lähestyy kumisten, kiskaisen hartiat korviin ja teeskentelen nukkuvani kissana.

Unilaulu

Nukahdan pitkästä aikaa vaikeuksitta. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Ehkä nyt kehoni on koonnut riittävästi väsymystä ja tasoittuu.

Unessa istun turkoosiksi maalatulla penkillä keskellä valtavaa sinivaleunikkopeltoa, jonka Swendolyne on uhonnut istuttavansa makuuhuoneen ikkunansa alle. Puut heijaavat, tervalepät, mutta joku on istuttanut tuoksusta päätellen myös balsamipoppelia. Täytyy olla elokuu, on niin pimeä ja lämmin. Päälläni on se valkoinen yöpaita, jota käytin erottuani, se joka liestyi lopulta rievuiksi ja oli annettava pois, yöpaita joka tuntui melkein siltä kuin joku olisi pidellyt minua, vaikka koetin nukkua yksin.

Talon takaa kuuluu jonkin eläinlauman kellojen kalketta. Vaikken käänny katsomaan, tiedän Atlas-vuoriston rinteiden nousevan heti siitä. Kellot soivat unettavasti, vesi liplaa kauempana edessä, sieltä kuuluu sitä kilkettä, jota purjeveneet pitävät tuulisella säällä. Vaikkei tuule.

Unessa olen yksin, viiltävän yksin. Nostelen hiuksiini kukkia, josko se vaikka auttaisi, sinivaleunikoiden uskomatonta sineä. Unikkopellon punainen on vaihtunut valeunikkopellon siniseen. Sitten nostan katseeni ja etsin komeettaa. Mutta taivas on mykkä, kuu kelluu omahyväisenä ja tähdet ovat kaukana. Ja äkisti uni liipaisee laulun, jota kuuntelin keikalla pari päivää aiemmin, Kaukana, niin kaukana on kuu ja tähdet ja niin kaukana on koko avaruu-uu-uu-uu-uus, ja näen tähtien hitaasti loittonevan ja sammuvan ja kellotkin talon takaa Atlas-vuorilta vaikenevat. On aivan hiljaista, vain puut suhisevat. Valun kyyneliä, aivan kuten keikallakin. Miten valtava, hiljainen tila, ja niin pieni ja hauras keho sen kaiken sisään piilotettuna. Miten kaukana ovatkaan toiset mantereet, toiset eläimet, toiset kehot. Olen juossut heistä niin kauas, peloissani.

Nousen seisomaan, kokoan varovasti helmat, astun askeleen eteenpäin kavioillani, jotka ovat kipeytyneet liiasta juoksemisesta. Koetan kurotella taivasta tarkemmin katseellani, mutta on kuin tähdet himmenisivät yhä, vetäytyisivät pois.

Haluaisin seurata niitä.

Ja sitten lasken katseeni ja katselen jalkojani, kavioita. Ja äkkiä minussa kasvaa päättäisyys ja nostan kasvoni ja huudan tähdille, huudan niille ilman sanoja, pelkkää ääntä, metallista ja voimakasta, ja tapahtuu jotakin kummallista: äkkiä tähdet alkavat syöksyä päin polttavana, valkaisevana massana, pienet himmeät pisteet voimistuvat ja lähestyvät, ja juoksen sisään taloon ja sen läpi vuorille ja kuulen, miten kellot taas kilkattavat, nyt juoksutahtia, eläimet ovat vaistonneet tähtien tulevan, ne juoksevat kompastellen varvikoissa, ja liityn niiden seuraan, kapuan rinnettä uskaltamatta vilkaista taivasta, tajuten vain, miten maailma käy yhä valoisammaksi, ja näen raitiovaunun odottavan seuraavan harjanteen päällä, uskon selviytyväni, jos ehdin sen kyytiin, mutta se nytkähtääkin liikkeelle ja näen ystäviä sen sisällä istumassa, katsomassa suoraan eteenpäin, ja haluaisin huutaa niin lujasti, että he tajuaisivat odottaa minua ja pysäyttää vaunun, mutta en uskalla, koska se voisi vauhdittaa tähtiä lisää. Niinpä vain kompuroin rinnettä ylös, tuoksuu timjamilta, ja sitten käännyn ja näen tähtien muodostaneen valtavan valkoisen roihun taivaalle, mutta tuntuu, ettei se enää lähesty.

Ja niin istun rinteeseen ja huomaan talon kadonneen, veden kadonneen. On vain rinne. Ja jalat sen pinnalla, ne näen, ja istuinluilla paino, sen tunnen. Ja timjamin tuoksu.

Ja äkisti en ole yksin, lohdullisuus tulvahtaa jostakin. Ilma on kietonut kätensä ympärilleni ja ujuttautuu keuhkoihini, matkaa suonissani, maa allani viettää loivasti alaspäin. Ja taivas on valkeaa roihua siinä melkein kädenojennuksen päässä. Tapahtuu niin, että alan vihellellä, unessa se hämmentää itseäni kovasti, koska en ponnista enkä tahdo viheltää, vaan on kuin joku ulkoinen vihellyttäisi minua. Koetan myös muistaa, miten jouduin rinteeseen, mutta en kykene.

Muistan sen vasta kun herään ja hämmästyn, miten märkä naamani on. Kyynelehtimisestä tällä kertaa, ei kuolasta. Mutta herääminen tuntuu hauskalta. Ja on jännittävää huomata, miten unet jo valmistelevat sunnuntaiseen retkeen runoilijan taloon, steppikenkien mukaan ottamiseen ja musiikin tulvimiseen sillä tavalla, että voin nyt ehkä itsekin tehdä jotakin asian hyväksi, kun minulla on soittimeni, omat kavioni, mukana. Ja miten mennyt sekoittuu uneen myös, muutama viimeinen päivä: laulun liipaisema liikutus keikalla, kuva avaruuden kaukaisuudesta, raitiovaunujen epäluotettavuus (olen nyt kahdesti tempoillut niiden ovien kanssa: kerran en päässyt sisään ja toisen kerran en meinannut päästä ulos), tiivis vapaan tahdon ajatuksen pyörittäminen ja tuntu siitä, että olen taas löytänyt jalkani, itsenäisyyteni, varovasti ja ehkä vähän ahdistuneesti, mutta kuitenkin.

Valashengittelyä ja tuntosarvisormia

Kuullessani velkaisen ystävän pohtivan päähierontaan menoa älähdän, että meille voi kyllä tulla hierottavaksi ihan ilmaiseksikin, olemmehan me Vompsun kanssa käyneet päähierontakurssin. Junassa kotiin jalkapallosta hihittelen sitä seikkaa, että nyt sitten tiskaan ja siivoan kotia harmonisemmaksi hieroakseni ilmaiseksi jonkun pään. Se on tietysti vain kärjistys, koska onhan sekin tekemisenä ja jäljiltään mukavaa, että aina välillä hieman siivoaa. (Ehkä tätä siivoamishommaa voisi pohtia enemmänkin, jotakin kummallista siinä on, että pitää jostakin tekemisestä ja jopa sen jäljistä, mutta silti välttelee tuota tekemistä sinne saakka, että saa ulkoisen dediksen.)

Ystävä saapuu, kun tiskien huuhteleminen ja pyykkikoneen purkaminen ovat vielä kesken. Huuhdon tiskit, pesen ja rasvaan kädet, istutan vieraan satulatuolille ja päästän sormien tuntosarvet ihmettelemään ja tutkimaan. Ne panevat merkille monia asioita, joita on oikeastaan aika turhaa ja vaikeaa sanallistaa. Ehkä on kuitenkin mahollista luonnehtia, että koskettaessa toista tuolla lailla rauhassa ja keskittyneenä törmää kerrostalonkokoiseen hämmästykseen siitä, miten ainutkertaisia kehot ovat. Täysin omanlaisiaan. Vaikka olkapää: en ole tavannut kahta samanlaista olkapäätä.

Ja silti tuo toisenlaisuus ei muodostu kalvoksi. Vaikka kehomme ovat erilaiset ja tässä eri roolissa, toinen istuvana ja vastaanottavana, toinen seisaallaan, takana, tukevana ja tunnustelevana, ne hengittävät samaa ilmaa, hakevat samaa rytmiä, vastustavat toisiaan kappaleina. Eikö muka ole omituista, että toisen luisella kallolla, nahalla hiusten alla retkeilee toisen luisevia, pehmytkudospäisiä raajaulokkeita vuoroin kuopsuttaen, nyppien, tukistellen, raapien ja näkymätöntä ja tuntematonta shampoota hieroen? Ja että jossain kirjassa kirjoitettiin, että nämä aerobiset eliöt ovat paljon nuorempia kuin anaerobiset ja että ehkä me olemme vain suolistobakteeriemme petrimaljoja, ainakin suolistobakteerien elokulmasta? (En tiedä, onko järkevää puhua näkökulmasta silloin kun puhutaan olennoista, jotka eivät näe.)

Hengityksemme tasaantuu, syvenee, etsii samaa rytmiä. En tiedä, etsiikö toinen sitä, itse annan sen vain tapahtua, se tapahtuu huomaamatta ja ponnistelematta, samalla lailla kuin samaan tahtiin kävelemään virittyminen tai äänen virittyminen juuri tiettyyn sävyyn juuri tietylle ystävälle puhuessa. Mutta kun rytmi on löytynyt, käyn siihen käsiksi, hidastan ja syvennän sitä. Ajattelen hengittäväni tuota toista itseni lisäksi. Kuin valas.

Olen alkanut kuvitella, ei, se on väärä sana, uneksia valaita hengittäessäni syvään. Ne vain tulevat luokseni, nuo valaiden mielikuvat, suuret liukuvat mannerlaattamaiset varjot veden alla, ja sitten äkkiä merestä kohoava luoto, tumma ja kiiltävä, ja valaan huokaus, purskahtava vesipatsas. Ne monet päivän hetket, jolloin hengitän tietoisesti, kutsuvat valaat. Ehkä se on metaforan alku. Valaskin on enimmäkseen uppeluksissa veden alla ja nousee pintaan vain välillä.

Hieronnan jälkeen teemme sellaisia asioita, joita ystävät yleensä tekevät yhdessä. Makaamme puistossa koiran kanssa, keskustelemme, löydämme kadulla konttaavan humalaisen miehen, jonka päässä on pahan näköinen avohaava ja jolle soitamme poliisit, teemme artisokkapizzaa. Vompsukin syö pizzaa töistä päästyään.

Yöllä näen unta valaista. En ole yksikään niistä, mutta hengitän silti niiden keuhkoin, tunnen niiden hengityksen pidättelemisen ja vapaan hengittelyn. Ne liikkuvat niin rannan tuntumassa unessa, että kaikkeen polskuttelun ja hierovan veden iloon yhdistyy aavistus ahdistusta siitä, että voimakkaampi aallokko voisi heittää jonkun valaista rannalle. Rannalla olisi mahdollista hengittää kaiken aikaa, mutta iho kuivuisi, se olisi loppu, ja toiset saattaisivat liittyä seuraan. On niin monta kehoa, joista joku saattaa viettyä alueelle, jossa se ei selviä. Kenen ahdistusta se on, kun unessa ei ole mitään hahmoa tai kehoa tai edes mieltä, joka olisin ja jolle attribuoisin tuntemisen? Onko se meren ahdistusta vai jotakin valaiden välillä? Mitä on ahdistus, jota kukaan ei koe, mutta joka kutoutuu seittimäiseksi verkoksi veden päileeseen ja suurten kylkien tuntumaan?

Tuntuu kummalta herätä ja katsella suuresta ikkunasta taivasta, joka on meristä höyrystynyttä pilvimassaa, kuin toinen meri siinä yläpuolella, ja siinä pääskyset viiltävinä ja heittäytyvinä, pääskyset kuin ei mitkään kalat, niin vastuksettoman oloisina, ja kuitenkin ilman kantava pinta liukusiipien alla, putoamatta.