jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.

Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:

Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.

Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

Palaaminen tekstiin ja ystävyysodotusten puntarointia

Joudun läpikäymään käännöstäni. Osittain se on aika ahdistavaa, koska hahmotan monien lauseiden kaipaavan timantiksi hiomista, mutta on jo liian myöhäistä siihen. Kustannustoimittaja on ollut paljon, paljon keveäkätisempi kuin minä olen koskaan ollut siinä roolissa. Himohinkkaaja. Hah. Perfektionisti. Piikittelen itseäni hyväntahtoisesti. Joskus noista piirteistä on hyötyä ja joskus ei - nyt ei erityisemmin, kun isoja korjauksia ei voi enää tehdä, ettei taitto ala juosta ihan toivottomasti. Ja sitten osittain on hauskaa palata tekstiin. Osa lauseista on ihan mukavia. Koetan olla ylpeä niistä ja jättää häpeäkiemurtelemisen vähemmälle, koska siitä ei nyt oikeastaan ole mitään hyötyä ja tiedän, että aika loppui kesken.

Ja ennen kaikkea: tekstissä on niin paljon ajatuksia, jotka kolahtavat nyt ihan uudella tavalla taas. Tuntuu tosiaan siltä, ettei samaa tekstiä voi lukea kahdesti. Ei, koska merkitykset syntyvät tekstin ja lukijan välille ja lukeminen pingottuu tuohon välitilaan samalla lailla kuin värikkäät nauhat pingottuvat sormien välille tai hyppynaru läiskyttää maata vatkaavien käsien välillä tai käden ja autotallin oven kahvan välillä.

Luen terapiasuhdetta käsittelevää osuutta ja sitä, kuinka terapiasuhteen tulisi kohdentua muutokseen. Äkkiä sanat tarkentuvat, tuntuvat käyvät hieman suuremmiksi, kirjaimet tuntuvat hyvin konkreettisilta ja erottuvat selkeästi valkealta taustaltaan. Luen uudelleen kohdan. Vedän syvään henkeä ja puhallan ilmaa sieraimista. No niin, tässähän tämä. Mitähän tämä tarkoittaa... että terapiasuhteessa on vaarallista antaa asiakkaan lipsahtaa toivomaan ja yrittämään esimerkiksi kaupankäyntiä, sosiaalisia tapaamisia ja ystävyyttä, kun painopisteen pitäisi olla muutoksen tukemisessa. Mitä se ystävyys on, jos ei muutoksen tukemista? Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan?

Äkkiä luulen ymmärtäväni selvästi, mikä joissain ystävyyssuhteiksi kutsumissani suhteissa on kinnannut pahasti. Luulen ymmärtäväni - en oikein osaa uskoa, että voisin olla varma tämmöisestä. Mutta jokin tuntuu loksahtavan kohdalleen. Nyt tuntuu siltä, huomenna ehkä ei.

Olen monesti törmännyt ystävyyssuhteissa kummallisiin tuntemuksiin, ikään kuin olisi joutunut kuolleeseen kohtaan, jonkinlaiseen pyörteeseen, josta on vaikeaa ponnistella mihinkään suuntaan.

On esimerkiksi lähestynyt toista kertomalla jotakin hyvin henkilökohtaista ja itselle vaikeaa, ja toinen onkin äkisti kiskaissut oven nenän edestä kiinni (noin kuvaannollisesti siis) ja peräytynyt silminnähden loukkaantuneena, sulkeutunut. Olen ymmärtänyt silloin ylittäneeni jonkin rajan, jota minulle ei ole eksplikoitu. Toinen ei halua tällaista informaatiota tai tällaista ahdistusta. Ehkä hänestä on tuntunut, että asia vetää hänet uppeluksiin tai että hän on neuvoton. Ehkä hänestä on tuntunut, että odotan hänen ratkaisevan asian tai säätelevän tunnetilaani rajusti. (Se on kohdallani melko turha pelko, en oikeastaan odota sellaista niin usein - ja sitä tarjotaan pyytämättä ja odottamatta ja on varmaan ihan hyväksikin minulle, mutta en ehkä sillä lailla osaa odottaa sitä itsestäänselvyytenä, vaikken siitä tietysti pahastukaan, miksi ihmeessä, eihän avun saaminen ole mitenkään hävettävää. Pennejä taivaasta, paras avata sateenvarjo tai levittää helma ja kerätä kaikki mahdollinen talteen!) Olen saattanut jäädä tuohon kohtaan jumiin odottamaan turhaan, että toinen tulisi kuorestaan esiin. Tuntuisi loukkaavalta loitota toisen mentyä lukkoon, mutta lähestymäänkään ei pääse. Ja tuntuu kauhealta, kauhealta, vain olla ja odottaa, että toinen avautuisi. Lopulta kai olen vain pötkinyt pakoon. Mutta näin ei ole käynyt montaa kertaa, koska olen aika varovainen lähentyjä, jos olen havaitsevinani merkkejä pidättyväisyydestä.

Tai on loitontunut toisesta, halunnut etäisyyttä, ja toinen on reagoinut siihen voimakkasti, kokenut itsensä hylätyksi tai ounastellut, ettei kelpaa tai riitä. Tämä on kohdallani paljon tyypillisempi reaktio. Miten harmillista, etten ole oikein ikinä oivaltanut, mitä se kelpaaminen tai riittäminen voisi tarkoittaa. Jos en pidä jostakusta, en yleensä koeta nähdä häntä uudelleen. Jos taas pidän jostakusta tai arvelen ainakin, että voisin oppia pitämään hänestä, olen yleensä ihan halukas näkemään hänet uudelleen. Olen hirviömäisen utelias, mutta en sillä lailla odota ihmisiltä ystävinä mitään extraspecial-ominaisuuksia. Tietysti olen joidenkin piirteiden (kuten marttyyrius tai krooninen aloitekyvyttömyys) suhteen helposti ärtyvä, mutta ei se tarkoita, etteikö minusta se ihminen silti olisi ystäväkseni riittävän hyvä tai kehittynyt tai inhimillinen tai läsnä tai mitä-nyt-sitten-se-riittäminen-tai-kelpaaminen-tarkoittaakaan. (Ja minulle voi sanoa niistä murisemisista.) Mutta joidenkin ihmisten kanssa vain tarvitsen enemmän tilaa ja aikaa: en voi nähdä heitä päivittäin tai edes viikoittain, vaikka silloin tällöin tapaaminen tuntuu oikein hauskalta. Huomaan, että tällaiset hieman etäännytetyt välit solmiutuvat herkimmin niihin ihmisiin, jotka eivät siedä sitä, että kerran lähennyttyäni saatan kaivata hieman enemmän etäisyyttä toisinaan. Koska he tuntuvat loukkaantuvan jokaisesta yrityksestäni saada enemmän etäisyyttä, en halua heidän pääsevän hellimään virheellistä illuusiota kaikkivoivasta ja ikuisestijatkuvasta läheisyydestämme. Parempi, että he saman tien mieltävät meidät enemmän tuttaviksi tai satunnaisesti vakavista asioista puhuviksi kuin minkään tietyn ystäväpiirin kiinteiksi jäseniksi.

Huh, kiinteä jäsenyys kuulostaa minusta jotenkin karmivalta. Ikään kuin ihmissuhteet kovettuisivat joksikin kaavoiksi ja naamioiksi. Risteiksi, joita on raahattava, vaikka niiden painon luovuttaminen hetkeksi jonkun toisen käsiin voisi olla etenemistä nopeuttava ratkaisu...

Jos suhde vaikuttaa minusta siltä, että se lähinnä vahingoittaa toista tai minua eikä pulmia onnistuta ratkaisemaan, suksin aika livakasti tieheni tai ainakin haluan tehdä selväksi, ettei minusta näitä pulmia onnistuta ratkaisemaan. Tämäkin on loukannut joitakuita. Heillä on tuntunut olevan erilainen ystävyysodotus, joka tuntuu liittyvän enemmän johonkin jatkuvuuden tai vahingoittamisen sietämisen tematiikkaan kuin siihen, että lähentymisten ja loitontumisten tanssi sujuu ilman kuolleita kohtia, joissa molemmat jähmettyvät kauhusta, tai johonkin epämääräiseen kuvaan aika vapaasti virtailevasta informaatiosta, joka saattaa tuntua kipeältäkin mutta joka sitten toisaalta tönii muutosta eteenpäin synnyttäessään oivalluksia siitä, ettei kaiken tarvitse sujua juuri sillä lailla kuin olisi itse sen kuvitellut sujuvan.

Tietysti voi olla, että näiden ihmisten usko suhteen korjaamiseen on vain suunnattoman paljon suurempi kuin omani ja heitä kauhistuttaa se päättäväisyys, jolla asetan sen rajan, että nyt minusta tämä suhde on edennyt mahdollisten korjaamistaitojemme ulkopuolelle ja se on paras katkaista tai ainakin muuttaa sen luonnetta merkittävästi, esimerkiksi rakkaudesta ystävyyteen (joka näyttää käytännössä tarkoittavan rakkaudesta tuttavuuteen, jos rakkaudessa on ollut hitusenkaan pariskuntamaisia piirteitä, tai ainakin minulle on käynyt näin - vapaammat suhteet tuntuvat tämän suhteen toimivan paremmin, koska niissä mitkään jatkuvuus- ja omistautumisodotukset eivät nyt muutenkaan ole niin keskiössä, on vain viehätys ja työstö suhteen pitämiseksi keveänä, mikä on todellista työtä, ainakin minulle, mutta sen hedelmiä on toisaalta mukavaa poimia sitten jälkeenpäin, joten työllä on vissi mielekkyytensä myös) tai ystävyydestä tuttavuuteen. (En ole tehnyt tällaista ratkaisua kai silti koskaan lopullisesti, jokin ovi näyttää olevan aina avoinna, mutta onhan minulla ollut väliaikaiset katkoni. Esimerkiksi on ollut puolivuotisia, joina en ole kommunikoinut lapsuudenperheen kanssa mitenkään. Ja on kulunut monia vuosia, joina en ole viestinyt juuri kuinkaan jonkun ihmisen kanssa, mutta sitten kun olemme vuosien päästä tavanneet sattumalta tai toisen aloitteesta, osa ongelmista on selvästi jo saanut aika hyvän ratkaisun toisissa ihmissuhteissamme, ja olemme kyenneet ystävystymään uudelleen. Tosin eivät nämä uudelleenystävystymiset näytä kestävän kovinkaan hyvin. Se on kiinnostavaa. Ehkä vanha kommunikaatiomalli väijyy nurkan takana ja ujuttautuu vaivihkaa kaiken hienon uuden opin sekaan ja ahdistus alkaa taas pantoa päätä.)

On tiettyjä asioita, joiden korjaaminen on hurjan vaikeaa. On hyvin vaikeaa, jos toiselle ominainen ystävyysmalli odotuksineen esimerkiksi loukkaa syvästi toisen käsitystä siitä, mitä ystävyyden tulisi olla, ja asiasta on mahdotonta keskustella. (Ylipäänsä, "asiasta on mahdotonta keskustella" tuottaa aika surkean ennusteen ystävyyssuhteelle ylipäänsä, oli keskusteltava kriisi kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Toivoisin kyllä, että jos jonkun mielestä minun kanssani on mahdotonta keskustella jostakin kriisistä, se sitten vaikka ilmaistaan kirjeitse tai jotain, jotenkin se on saatava tungettua päähäni, en haluaisi olla huomaamatta näin suurta - ja epäilemättä toistumistaan toistuvaa - hirviömäisyyttä itsessäni, vaikka aluksi saatankin tietysti sähistä ja murista poteroituneena silkkaa yllätetyksi tulemistani. Hih, kuvittelen nyt edesmenneen Arttu-kissan reaktiota siihen, kun siirtelin huonekaluja. Se oli hänestä aivan sopimatonta! Mutta kyllä huonekalujen uusi järjestys silti tuli nopeasti hyväksytyksi - sille kun ei ollut enää vaihtoehtoa kun ne oli kerran niille sijoilleen siirretty, ei seuraavaan siirto-operaatioon saakka, joka tietysti oli Artun mielestä aivan yhtä sopimaton.)

Tuntuu hurjalta, että kirjassa sillä lailla vain kirjoitetaan ystävyydestä ikään kuin sivuhuomiona, että terapiassa sen ei saisi antaa muodostua asiakkaan tarpeeksi. Ja sitten huomaan, että oikeastaan en tiedä, mitä se ystävyys edes on. Onko siitä muka olemassa jokin yhteisesti hyväksytty koodi? Mitä tarkoittaa, että haluaa jostakusta ystävän? Että haluaa ystävystyä? Riittääkö uteliaisuus ja hyväntahtoisuus? Riittääkö se, että toisen kanssa asioita tekemällä oivaltaa, miten erilaisia ihmiset ovat? Onko se sitä, että jaetaan joitakin hetkiä, jotka jäävät kuultamaan muistoihin hyvinä ja toiveikkuutta virittävinä? Tarvitaanko siinä mitään arkojen asioiden jakamisia sanallisesti? Kelpaako jokin esitietoinen tuntu siitä, että toisen kanssa on helppoa olla ja että huomaa, ettei varo koko ajan sanojaan tai asentojaan? Vai odotetaanko jotakin enemmänkin, kuten sitoumusta siihen, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta, vaikka tuntisi mätänevänsä tai tukehtuvansa, on vain purtava hammasta? Ei, en halua uskoa semmoiseen.

Mutta tajuan kyllä, että onhan oma ystävyyskäsityksenikin vaativa, omat ystävyysodotukseni varmasti monesta loukkaavia. Jos joku haluaa esimerkiksi hahmottaa tarkasti, mikä on läheisyysvälimatka ja haluaa tuon välimatkan pysyvän samanlaisena, häntä ahdistaa todennäköisesti aivan kamalasti oma heiluntani hyvin intiimin ja hyvin keveän yhteyden välillä. Samoin, jos joku haluaa ystäviensä säilyvän tietyllä tavalla läheisinä vaikka vähintään kymmenen vuoden ajan, taidan olla aika sopimaton ystävystymisen kohde. Tai odotukseni siitä, ettei sanojaan tarvitse ihan kauheasti varoa. (Se on minulle luontevaa, koska en sillä lailla jaksa olla pitkävihainen ja uskon siihen, että kipeätkin asiat, joita voi parkua vaikka pari viikkoa, lopulta kuitenkin ovat hedelmällisempiä tiedettyinä kuin tunnistamattomina kinnauksina - kun ne tietää, niille voi sentään koettaa tehdä jotakin sen sijaan, että tuntisi vain jähmettävää epämääräistä kauhua. Jos ei muuta, niin vaikka sitten nostaa kädet ja päästää irti suhteesta, joka tuottaa mielipahaa molemmille. Ja koettaa seuraavissa suhteissa ratkaista pulmaa jo ennen kuin se äityy tulehtuneeksi.)

Aika jännittävää, oikeastaan. Huomaan, että tavallaan odotan ystävyydeltä aika rajujakin asioita. Kuten että saan uutta informaatiota, joka muuttaa tapaani nähdä maailmaa ja siten myös maailman. Ja minut. (Kai uteliaisuus on tuon odotuksen subjektiivinen puoli, tunne- tai asenneheijastuma.) Tavallaan kai odotan, että tapaamani ihmiset suhtautuisivat minuun hieman kuin terapeutit. Että he hyväksyisivät, että minusta meillä on tietyntyyppinen informaationvaihtojakso, jonka kuluessa molemmat oivaltavat asioita ja kehittyvät, ja sitten loitonnumme, ja jos se loitontuminen ei ole riidan kautta vaan ihan arjen takia, eihän täällä ole suklaasoijavanukassammoita, joissa voisi vain lojua päivästä toiseen ja keskustella ja ehkä vähän rapsuttaa toisen päätä eikä mitään muita toimitettavia asioita vain olisi, niin lähentymisiä tulee ehkä uudelleen, ja solahdan niihin halukkaasti, yhtä uteliaasti, ja on toisen asia, miten hän siihen tulee, kunhan hän ei halua vahingoittaa, ja että lopulta kuitenkin on niin, ettei kumpikaan voi olla toisensa sydänystävä, sillä itse tai sydän, tai mikä sitten ihmisen ydin onkaan, kuuntelee monia rytmejä ympärillään ja virittyy vuoroin siihen, vuoroin tähän, etsii omaa tahtiaan tinkimättömästi ja valitsee sen taustaksi aina juuri sen äänen tai ne äänet, jota se kulloinkin eniten tarvitsee, ne ovat yllättäviä käänteitä, eikä kukaan toinen ihminen tai eläin voi olla lopullinen ratkaisu, ei ainoa yksi lopullinen ratkaisu.

Luulen, että ne kuolleet kohdat, joista aluksi mainitsin, ovat kohtia, joissa tajuaa jotenkin pahasti loukanneensa toisen ystävyysodotuksia, ja joissa tuon tajuttuaan koettaa selvittää asiaa, ja kun se vain pahentaa soppaa, jähmettyy tuskin uskaltaen hengittää.

Ja vaikka onkin niin, että minun on ilmeisesti ihan mahdotonta mainita, ketkä olisivat lähimpiä ystäviäni - se vaihtelee ja olen saanut eri ihmisiltä niin erilaisia oivalluksia ja eri tavalla läheisyyttä ja hyväksyntää ja myös tärkeää kritiikkiä - niin sen ainakin osaan sanoa, että ne ihmiset, joiden kanssa juutun tuon tuosta kuolleeseen kohtaan, pelottavat minua ja minun on enää vaikeaa päästää heitä lähelleni emotionaalisessa mielessä. Voin keskustella heidän kanssaan tuttavallisesti ja olla heistä huolissani, toivoa heille parasta ja tuntea itseni kamalaksi kulmikkaaksi ääliöksi sanoessani jotakin, minkä he voivat käsittää loukkaavana, mutta en halua päästää heitä sillä lailla lähelleni, että he saisivat kiskaistua minut uudelleen kuolleeseen kohtaan. Inhoan sitä, että joku koettaa kietoutua minuun, laiskastikin.

Mikä saa minut pohtimaan, haluanko oikeastaan heidän näkökulmastaan ystävyyttä lainkaan. Voi olla, että en. Sen täytyy tuntua aika loukkaavalta ja karmealta, kun kuitenkin niin paljon puhun ja kirjoitan ystävyyden tärkeydestä.

No mutta, nyt on palattava takaisin tekstiin, jotta työ edistyisi.