keskiviikko 19. huhtikuuta 2006

Kaksoisagentit (eli Kosminen ompeluseura, luku kaksi)

jatkoa edelliseen päreeseen
*****

Kosmisen ompeluseuran jäsen yksi ja seuralainen ovat juuri poistuneet kadulle. Varpuset tsirpittävät ja tunnelma on vaisu.

- Et olisi sanonut, että olemme menossa juuri elokuviin.
- Ai miksi?
- No, katsohan, en tullut sanoneeksi heille, että me olemme...
- Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?

Jäsen yksi huokaa surullisesti. Miten toinen ei näe yhteyksiä sielläkään, missä ne ovat selkeimmillään.

- Katsohan ystäväiseni, eivät miehet liiku kanssani elokuviin ennen kuin ovat varmoja siitä, että aikovat investoida minuun muutakin kuin alapääomaansa.

Seuralainen näyttää hivenen verran järkyttyneeltä.

- Vai kehtasitko muka kulkea kadulla kanssani aiemmin? Jotenkin sinä häpeät minua. Ja minua on hävettänyt sanoa, että sinä häpeät minua.

Seuralainen näyttää entistäkin järkyttyneemmältä.

- En minä sinua häpeä, minä en vain tahdo, että nuo kaikki ämmät spekuloivat, kuinka kauan tämä kestää.
- Nuo kaikki ämmät, anteeksi vaan, ovat ystäviäni.
- Mutta ihan päästään sekaisin.
- Minäkinkö?
- Ehei, sinä olet erilainen. Lojaali, tai siis, toivottavasti.

Tunnelma käy yhä painostavammaksi. Pääskysiä tipahtelee taivaalta sulat mutaisina, ne kouristelevat hetken kurassa, pienet kintut vispaavat. Sitten elan vital on mennyttä. Spurgu oksentaa tiiliseinään värikkään valuman. Kosmisen ompeluseuran jäsen numero yksi ajattelee ohimennen, kuinka erilainen maailma olisi, jos Jackson Pollock olisi ruiskinut oksennuksella. Orgaanisempi.

- Kaikki te olette ihan samanlaisia, hän sitten huokaa.
- Kaikki te?
- Sinä ja kosmisen mopontuunausseuran jäsenet kahdesta kahdeksaantoista.
- Häh, oletko sotkeentunut kaikkiin meistä?
- Olen, kultaseni. Aina te karautatte tiehenne bensankäryisinä, aina te sanotte, ettei saa sanoa mitään, mitä ihmisetkin oikein ajattelevat, vaikka olisi vain oltu totoamassa tai ommeltu mopolle kevytpeitteeseen muotolaskos. Että mitä ihmiset ajattelevat, mitä ne oikein ajattelisivat. Puhuisitte vain itsestänne.
- Mutta mitä sinä koetat sanoa? Että tunnet meidät kaikki?
- Tietysti.
- Että olet ollut kolmosen ja nelosenkin ja jopa yhdeksikön kanssa?
- Totta helvetissä. Kaikkihan sen tietävät. Yhdeksikön kanssa jopa - no, käytä mielikuvitustasi. Kai sinä hänet tunnet.

Vaitonaisuus on jo sitä luokkaa, että rekatkin kaupunkia ympäröivillä kiitoteillä ovat jähmettyneet paikoilleen.

- Sinä olet ollut yhdeksikön kanssa?
-
No niin, viime vappuna.
- Sinä olet se vappuhoito? Se, joka paahtoi vaahtokarkkeja kynttilässä ja teki sitten niillä palovamman sen ikeneen?
- Niin niin. Etkö sinä tiennyt?
- En... Mutta etkö sinä tiennyt, millainen tyyppi sen yhdeksän on? Eikö kukaan kertonut sinulle? Se on maannut teidän ompeluseurasta ainakin kolmosen, nelosen ja seitsemäisen.
- Niin. Mutta eihän se ole oleellista, vaan se, että aika moni pitää hänestä. Tiesin kyllä, että kaiken maailman toiveita oli. Ne kaikki ompelivat niin paljon pitsiä kaikkialle, se on varma merkki. Ja sitten minäkin, vuorollani. Mutta nopeastipa tuostakin hulluudesta toivuin.
- Ja te kuitenkin puhutte toisillenne?
- Darling, juuri tänään näit meidän sovittavan kukonaskelkuvioista vuorikangasta kakkosen päälle yhdessä ja yksin tuumin, eikö vain? Pistelimmekö me toisiamme nuppineuloin? Enpä usko.

Jäsenet yksi ja yksi vaikenevat hetkeksi.

- Hyi helvetti, minä en ollenkaan ymmärrä tuota teidän menoanne! Ei tuo mitään avoimuutta ja ystävyyttä ole, tuo on tirkistelyä! Kasvakaa aikuisiksi!
- Kuulehan ystäväiseni, mistä sinä tiesit, että yhdeksäinen on maannut sen ja sen ja sen kanssa? Ainakin. No, minua et kyllä tiennyt.
- Se kertoi. Sen sydän oli tohjona niiden jäljiltä.
- Kertoi?
- Mutta älä sinä sano tästä kellekään.
- Luonnollisestikaan en. Olen helpottunut kuullessani, etten itse saanut aikaan sydänsurvosta. Hän itse ei tietysti kommentoisi asiaan kuinkaan, ei ainakaan jos kysyisin. No hyvä, että tämä tuli puheeksi. Mutta älä kerro hänelle, että olin hieman huolissani hänestä. Palovamma ikenessä ja kaikkea.
- No aika hyvinhän hän on toipunut, tapailee nykyään teidän kahdeksaista.
- Niinkö? Kas kas. Kieltämättä jäsen numero kahdeksan onkin ilmestynyt laiskanlaisesti nappiralleihin ja parsimustalkoisiin. Kahdeksaista? Varmastiko?
-
No onhan sitä jatkunut jo ainakin puoli vuotta. Ei niin, että me juoruaisimme keskenämme, mutta ainahan jotakin lipsahtaa.
- Siinä olet kultaseni totta vie oikeassa! Kas niin, ja nyt minun ei enää tarvitse ajatella, että kahdeksainen on jotenkin loukkaantunut meihin. Ehei, hänellä on vain parempaa tekemistä.

Tunnelma nousee monta piirua. Pari sukeltaa oviaukosta sisään.

Elokuvateatterin aulassa on hämärää. Kosmisen mopontuunausseuran jäsen yksi maksaa liput, koska kosmisen ompeluseuran jäsen yhden palkka on pienempi. Ompeluseuran jäsen ajattelee, että jahast, tähän ehkä vielä vedotaan myöhemmin tiukassa kohtaa, seuraavan vaitiololupauksen kiristäjäisissä. Että liputkin hän maksoi, näin on näreet.

Juuri ennen kuin elokuva alkaa väristä valona hopeisella pinnalla, kosmisen mopontuunausseuran jäsen numero yksi rykäisee. Sitten hän yskähtää. Ja lopulta hän ei voi olla kysymättä.

- Onko totta, että meidän jäsenellä numero viisi on syntymämerkki nivustaipeessaan? Saisitko sinä sen jotakin kautta selville, jos et jo tiedä?

Mutta kosmisen ompeluseuran jäsen numero yksi tyrkkää seuralaistaan kyynärtaipeeseen ja suhisee vihaisena. Alkutekstit pyörivät jo, ja kohta ihana Edna Purviance pelmahtaa valööreina heidän eteensä kuin ilmestys toisesta maailmankaikkeudesta, jossa kaikki on hyvin ja jossa nainen voi saada popcorntötterön julkisellakin paikalla ennen kihlasormuksia.

2 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Meneekö vuoropuhelu sekaisin jossain vaiheessa?

Ei silti, etteikö kaunokirjallisuus olisi pullollaan vielä hämmentävämpää repliikkiviivan käyttöä.

Veloena kirjoitti...

Saattaa mennäkin... Ehkä toisten pitäisikin olla kirjaimia, olisi niin selkeämpi.