Muutama mainio lause ja ikkunasta katsomisesta

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen vanhan filosofianopiskelukollegan kirjaa. 

Kuinka monesti olenkaan miettinyt, miksi asioista on niin vaikeaa puhua ja miksi filosofia etenee niin supertekniseksi ja hankalaksi, ja miten paljon se onkaan vaikuttanut siihen, että on itse käynyt varsin vaikeastiymmärrettäväksi - no, ei ehkä enää, mutta ei minun tarvitse kuin lukea tekstejä, joita kirjoittelin parikymmentä vuotta sitten, kun jään miettimään, että mitä ihmettä, eikö tätä nyjt olisi voinut käsitellä jotenkin vähän yksinkertaisemminkin. 

Ja nyt sitten, Jussi Ahlroth kirjoittaa Derridasta: 

Derridan monimutkaisuudelle on kaksi syytä. Ensinnäkin hän toimii monimutkaisessa kentässä, länsimaisessa filosofiassa. Hän käyttää perinteen sisäistä kieltä perinteen kritiikkiin ... Toinen syy varmaan on, että hän pitää monimutkaisuudesta. Derrida sanoo Il gusto del segreto -dialogiteoksessa, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. Koska olemme onnistuneet tekemään asioista mutkikkaan sekasotkun, pitää sitä sekasotkua käsitellä mutkikkaana. (Lähde: Jussi Ahlroth, Kirje Buddhalta. Länsimaisen filosofian buddhalainen historia, s. 595-596.)

Mutkikas sekasotku! Arvaa vaan, mikä tulee mieleen. Spagettioksennus, tuo nimi, jolla olen kutsunut jo kauan yritystäni ajatella. Aina, kun avaan sanaisen arkkuni, sieltä tulee spagettioksennusta. Tai siis, lähes aina. On kuitenkin muutama runo, johon olen saanut kiteytettyä jotain olennaista. Siis olennaista itselleni, kokemuksen uskomattomasta itsepäisyydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, siitä laadusta, joka puskee läpi ja äkisti hulmauttaa kaiken hetkeksi kovin todelliseksi. (Ja tämä, tietysti, on se syy, miksi lähdin suuntautumaan liikkumiseen, kosketukseen, hengitykseen, meditaatioon ja joogaan sen jälkeen kun ajauduin henkilökohtaiseen umpikujaani filosofian kanssa, niin kovasti kuin sitä halusin rakastaakin - onhan se ensimmäinen ammatti-identiteetti ja aikuisidentiteetti, johon olen kasvanut tai jonka muottiin minua on suostuteltu, joskaan ei kovinkaan onnistuneesti.) 

(Kirjaa on hauska lukea, koska kollegalla on ollut samansuuntainen intuitio kuin itselläni. Ei ihan sattumalta harhailin kuin koditon aave, kunnes löysin ne ensimmäiset filosofini, jotka halusivat purkaa subjektin ja objektin välisen erottelun. Ne olivat eri filosofeja kuin mitä kollega käsittelee kirjassaan, mutta yhtäkaikkisesti, kovin samantapaisen kenkäkiven hiertämiä, olettaisin. Ja itsehän etsin filosofiasta juuri jotain henkilökohtaista, terapeuttista ja samalla skaalattavaa muutosta. Siihen olisi saattanut löytää suoraviivaisempiakin teitä, mutta toisaalta: en ole katunut päivääkään niitä keskusteluita ja sitä ponnistelua, ja lopultahan löysinkin näkökulman, joka auttoi minua eteenpäin sen verran, että sain todettua, että saattaisin olla toisaalla enemmän omalla paikallani.) 

Naurattaa tuo kohta, että jos asiat olisivat yksinkertaisia, sana olisi kyllä levinnyt. No, filosofiassa asiat eivät totisesti ole yksinkertaisia, mutta muualla elämässä aika usein ovat. (Ja eikö vain mieleni ala taas riekkua olla-verbin kanssa; miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä, että yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa runko on "o" kun muissa muodoissa "ole"; "ovat" on taatusti itselleni vaikein suomenkielinen sana, jonka kanssa typerä kielikorvani on näemmä vuosikymmeniä poterosodassa. Huokaus.) Ja aika monista asioistahan sana on levinnyt. Muistan sen ällistyksen, kun hierojakoulussa opiskellessani luin jotain näyttötyötä varten koulun kirjastosta jotain perus hoitotyön etiikan kirjaa, jossa käsiteltiin suhtautumista kipuun, sairauteen ja kuolemaan. Tajusin, että hemmetti, tässähän tämä on laitettuna ihan todella selvästi ja nätisti, näitä ohjeita minä etsin paljon enemmän kuin sitä, minkä pariin opinnoissa etenin. 

Halusin oppia, miten tulla toimeen vaativissa kommunikaatiotilanteissa. (Onko muunlaisia? On, mutta jos mukana ovat sanat, taas tuo "ovat", helposti lähtee laukalle, kirjoitan.) (Kirjoittaminen huonotapaisuutena, kirjoittaminen yksinäisyytenä, kirjoittaminen tottumuksena, kirjoittaminen muistiinpalauttamisena.) Miten niissä filosofian ajatuskoeleikeissä ei ikinä kerrottu sellaisesta, että voi vain antaa olla, kuunnella, antaa aikaa ja lopulta hyväksyä asiaintilan? Ettei ole oikeaa ja väärää tapaa kokea tietty asia eikä kaikkea tarvitse yrittää analysoida puhki (mikä ei onnistu, vaikka ei tarvitsisi syödä tai nukkuakaan, saati sitten muuta). Että kokemus muovautuu jonkinlaiseksi, äilehtii ja lopulta antaa tilaa muulle, silloinkin kun kyseessä ovat suuret käänteet. Ja että kun noiden asioiden äärellä on, niin että toiset ovat niitä isojen asioiden pääkokijoita, on usein viisampaa ihan vaan antaa tilaa sille, tilaa, ja läsnäolonsa. Ehkä myös lupa, sanallisesti. (No, kai sekin voi jotakuta ärsyttää. Varmasti.) Mutta itselleni ikäänkuin lopullinen niitti siihen kaikkeen käsitevatkuttamiseen oli se, miten tajusin, miten paljon enemmän oli se, että ojensi joskus kätensä ja kosketti toista kevyesti, jos tällä oli vaikeaa. (Vaan eivätpä kaikki kosketustakaan halua. Se voi tuntua liian pelottavalta.) 

No, joka tapauksessa: kun luen tuon kohdan, nuo muutamat lauseet, huvitun, koska tunnistan, mistä puhutaan. Pyrkimys selkeyteen, pyrkimys varmuuteen, pyrkimys yksiselitteisyyteen todellisuudessa, joka on sotkuinen, alati varioiva ja määrityksiä pakeneva. Pyrkimys tarjota lohtua pyörittämällä käsitemyllyä. Parhaimmillaan se muuttaa asioita. Onhan se muuttanut asioita. Ymmärrän hyvin motivaation selkeyteen, puhuttelevuuteen, vaikuttavuuteen. 

Kirjassa on myös mukava kuvaus siitä, miten kuluttavaa on toivon ja pelon vaihtelu, ja että niiden vaihtoehtona voisi olla toivottomuus. Tämä puhuttelee jalkojeni kanssa pulatessa. On hyvin kuluttavaa läikehtiä toivon ja pelon välillä: Ihan varmasti nämä tästä kuntoutuvat entiselleen! - Onko tämä nivelreumaa tai kihtiä? - Entä jos tämä on fibromyalgiaa, siitä saa lopullisesti leiman otsaansa täällä Suomessa? - Jos vain tänään nousen koivilleni ja teen varovasti kivun rajoissa, miksi nämä eivät kuntoutuisi? - Mikä erehdys, nyt en pysty nukkumaan kivuiltani! Mitä tämä on, kun kipulääkkeet tuntuvat olevan ihan yhtä tyhjän kanssa? Onko tämmöiseen edes olemassa hoitoa? - Nyt vain pää kylmänä maanantaihin saakka, ortopedi ymmärtää tästä jotain. - Entä jos ei ymmärräkään, jos saan taas vain kolmen päivän saikun ja sitten juoksen sinne uudelleen itkemään? - Jotenkin tästä alhosta noustaan, tätä on jatkunut vasta kolme viikkoa, tietenkään kukaan ei voi vielä tietää, mitä tämä on. - Kerran toisensa jälkeen pysäytän itseni, palaan hengitykseen, rauhoitan hengityksen, hieron jalkoja, annan niille tenssiä tai punavaloa, liikuttelen ja venyttelen varovasti, välillä lepään kokonaisen päivän, jos ne tuntuvat aivan raivokkailta. Mutta olen viidenkymmenen, tässä iässä ei voisi vain levätä, luut ja lihakset liukenevat olemattomiin. Ja joka kerta, kun ylitän rajani ja uskaltaudun esimerkiksi käymään lääkärissä tai purkamaan ja täyttämään tiskikoneen, jalkahelvetti karkaa valloilleen. Eilen uskaltauduin tekemään ilmajoogaliinasta käsillä auttaen muutamat askelkyykyt, koska isojen lihasten työ toisaalta vähentää kipua ja luiden on saatava kuormitusta ja lihasten jänteyttä, muuten polvet sakkaavat seuraavaksi. Työterveyslääkäri kehotti vesijuoksemaan, mutta hän ei selvästikään ymmärrä, etten voi vesijuosta täältä vesijuoksemaan, vaan sekin edellyttää maa-askelia niin paljon, että sitten en pysty nukkumaan seuraavana yönä täysillä kipulääkeannoksillakaan. Tunnistan siis tuon toivottomuuden käyttökelpoisuuden, tai ehkä tunnistan sen väärin. Mutta ajattelen näin: Jos ei olisi painetta osata kertoa työnantajille, milloin olen taas opetuskunnossa, tilanne olisi helpompi. Jos tähän kaikkeen ei liittyisi huolta toimeentulosta, tilanne olisi helpompi. Olisi helpompaa edetä päivä ja hengitys kerrallaan, jos ei joudu soittelemaan kerran tai kahdesti viikossa läpi kolmea työnantajaa ja käymään lääkärissä tai fysioterapiassa kerran tai kahdesti, joko aina uuden henkilön tai edellisen käynnin unohtaneen henkilön pakeilla. Olisi helpompaa todeta, ettei pääse takaisin entiseen elämäänsä, mitä se tarkoittaakaan. Ja sitten jos jossain vaiheessa tilanne alkaakin helpottaa, no, elämä luultavasti virtaisi takaisin niille alueille, joilta se on nyt padottu ulos. 

Eihän kukaan tietenkään pääse takaisin edes edelliseen hetkeen. Joidenkin hetkien rajat ovat vain suurempia kuin toisten. Kissa elossa - kissa kuollut. Jalat toimivat - jalat liian kipeät edes vaatimattomaan arkeen, saati sitten ammattiini.

Katselen syksyä ikkunan läpi. Nyt olen kiitollinen teettämästämme ikkunaremontista. Sen ansiosta makuuhuonen ikkunan pinta-ala kaksinkertaistui. Koivujen mustavalkoiset rungot kohoavat kohti taivasharmaata pointillistin täplittämästä maasta. Koivujen takana, urheilukentän hiekka, joka näyttää täältä käsin kovin yhtenäiseltä massalta. 

Maailma pienentyy, kuroutuu. 

Kunhan Vompsu herää, haluan ulos. Vompsu voi ottaa koiran, minä voin olla mukana sähköpyörällä. Haluan pois ikkunan takaa. Vompsu nukkuu iltapäiväyhteen, koska olen valvonut kivun kanssa ja se on häirinnyt hänen untaan. 

Epäonnistumisista ja kiitollisuuksista

Yksi ohje, jonka koetan antaa ihmisille heitä harjoittamiseen opastaessani, liittyy epäonnistumiseen: Entä jos harjoitus miellettäisiin alueeksi, jossa ei tavallaan ole epäonnistumista? Jos se, minkä mieli tulkitsee kernaiten epäonnistumiseksi, onkin oikeastaan jotain aivan muuta tai ainakin myös aivan muuta?

Epäonnistumiseen tai omiin taitoihin pettymisen tuntuihin on helppoa suhtautua matkan päästä ja huiman vaikeaa suhtautua vierestä. Silti kai juuri tämä kohta on olennainen. Saa horjua, saa kaatua, saa päättää olla yrittämättä kahteen vuoteen, saa palata, kun siltä tuntuu. Ehkä tämä on se, mitä juuri nyt tarvittiin: huomio, että jokin palanen puuttuu. Joskus palasen tajuaa samoin tein, yleensä ei. Ja vaikka puuttuvan palasen tajuaisi, sen harjoitteluun voi taas mennä vuosia. Jotkut palaset tuntuvat mahdottomilta, täysin mahdottomilta, saavuttaa.

Tässä kohtaa virittyy omituinen kiitollisuus: Kiitollisuus asanaa kohtaan, kiitollisuus epäonnistumista kohtaan. Tämä on jotain, minkä olen oppinut juuri joogassa, joten kirjoitan tästä sen kautta. Mutta koetan viedä tätä suhtautumista muuallekin, minne kuljen. (Se on vaikeaa mutta en tällä erää oikein hahmota muutakaan etenemisreittiä.)

Kysyä: Okei, mitä tarkalleen tapahtui? Miten käsittelen siihen liittyvät ajatukset, tunteet ja tuntemukset? Mitä voin tehdä oppiakseni puuttuvia palasia? Voisinko hymyillä horjumiselleni samoin tein?

Yleensä en. Yleensä en osaa hymyillä vuosikausiin. Mutta sitten jossain vaiheessa hymyilen: on kulunut riittävästi aikaa.

Sanoihin palaaminen tuntuu vaikealta ja kulmikkaalta. Aivan yhtä kulmikkaalta kuin trikonasana vuosia sitten: niin paljon pelkoja, kramppeja. Saanko olla tässä? Miten saan olla tässä? Mitä kaikkea olisi muistettava tarkistaa, jotta asiat voisivat virrata ilman unettomia öitä?

Eivätkä asiat tietenkään virtaa, matolla tai sen ulkopuolella. Kerran toisensa jälkeen törmää omiin lukkoihinsa: lihaskireyksiin, kuivaan faskiaan, kyvyttömyyteen ymmärtää hyvin toisenlaista kokemusta, osaamattomuuteen luoda turvallista tilaa harjoitukselle tai keskustelulle. Haluaisi oppia, mutta ei osaa luoda edes itselleen lähikehityksen vyöhykettä. Ja siinä sen kehittelyssä onnistuu olemaan rasittava ja satuttamaan ihmisiä ympärillään, ja tajuaa taas kerran, ettei osaa tätä.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei kukaan ole toivoton ja ettei kukaan ole valmis, ja palata ajatukseen: entäpä jos opin, entäpä jos oppiminen tuntuu juuri tältä? 

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.