Aamuisin tiedän, kuka ja missä olen

Tajusin eilen aamulla, että siitä on kuukausia, kun heräsin tietämättä kuka, missä ja miten olen, kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja niin edelleen. 

Lähes koko aikuisikäni olen elänyt siinä maailmassa, joka liikkuu, vipattaa ja täristää niin nopeasti ja armotta, tauotta, että aamuisin herätessä menee useampi hetki ennen kuin onnistuu muistamaan tai päättelemään ympäristön vihjeistä, millä vuosikymmenellä on, kenen kanssa jakaa arkensa jne. Lapsena tiesin, kuka ja missä olen, mutta puberteetin ottaessa ylivallan kadotin tuon juurtuneisuuden. Pääsin siihen takaisin muutamaksi vuodeksi millenniumin jälkeen, mutta sitten asiat alkoivat taas siirtyillä, aloin kiinnostua lukoistani ja peloistani ja niitä kohti meneminen sekoitti pakan taas täysin, ilmeisesti aina tänne saakka. 

Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta että koskaan enää tulisi vaihetta, jossa tunnistan elämäni samoin tein herätessäni. Ehkä - ehkä joskus viitisentoista vuotta sitten kadotin viimeisenkin toivon siitä, että voisin ihan oikeasti tietää, kuka ja missä olen. Se on kuitenkin niin harvinainen kokemus ollut tässä voimakasvirikkeisessä ja alituiseen muuttuvassa elämässä, jossa en ole osannut pysyä oikeasti ajan tasalla myös alitajuisesti, ei vain täysin hereillä ja vihjeistä päätellen.

Tuntuu kyllä hyvältä tämä, ettei aamu ala sillä, että koettaa ymmärtää, kenen kanssa elää ja miksi, mitä oikein tekikään työkseen, millaiseen sosiaaliseen kaapun tänään pukeutuikaan. Että voi vain herätä ja ajatella päärynäpuita ja sisiliskoja, kiviä ja sammalia, matalapaineen tuntua nivelissä, että tajuaa vaistomaisesti, että olemme 2020-luvulla ja olen kohta viidenkymmenen. 

Outoa, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee siellä selkeän lapsuuden, joka haihtuu vipinään joskus 80-90 -lukujen taitteessa, sitten taas muutaman selkeän vuoden millenniumin jälkeen, ja sitten pari kuukautta vanhan selkeän jakson. 

Toki muistan tuon vipinänkin, särinän, kuumeisen elämän. Ja siis, selvyyden vuoksi, kyse ei ole mistään lääkityksistä tai ulkoisista kemikaaleista - luultavasti reagoin selkeydellä ihan vain siihen, miten rauhallinen ja vähäihmiskontaktinen ympäristöni on näissä kohdin ollut, ja särinällä ja itseni kadottamisella siihen, mitä useimmat muut taitavat pitää hyvänä elämänä - runsaita kontakteja ja kohtaamisia, paljon uusia virikkeitä, jatkuvia muutosten ryöppyjä.

Pidän kovasti tästä, että tiedän, missä herään, kenen kanssa herään ja mitä teen työkseni, missä asun, minkäväriset seinät makuusopessani on, mistä kulmasta valo hiipii sisään. 

En tiedä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia. Olen koko elämäni liikkunut Homo sapiensien seurassa mutta en tiedä heistä - meistä - perusasioitakaan. 

Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

9/11 osa kaksi

Tuntuuhan se suurelta, ja samalla jotenkin nahkealta: että yksi äänestystulos voi tärähtää vasten naamaa niin voimalla, että hetken vain haukkoo henkeään. Ja sitten toteaa, ettei ole ainoa niin tekevä. 

Yksi asia näissäkin tapahtumissa ja niitä seuranneessa vilkkaassa somepäivittelyssä kiinnittää eniten huomioni: ihmisten tunnekäsitykset. Jotkut niistä kuulostavat kovin vierailta. Että olisi jotenkin selvästi myönteisiä ja kielteisiä tunteita, esimerkiksi. Se on aika erikoinen kanta, koska emootioilla on vissi funktionsa. Lamauttavasta mielialasta on varmasti ihan järkevää huolestua, mutta että emootiosta... että saisi tuntea vain rakkautta. Aina, kaikkialla, iloa ja rakkautta. Minusta ja minua ne eivät useinkaan pistä toimimaan samalla tarmolla kuin pelko tai suuttumus. Tai hämmennys.

Joskus mietin, onkohan niin, että osa ihmisistä ei tunne enimmäkseen hämmennystä.

Itselleni se on luultavasti keskeisin emootio.

Sekin ihmetyttää, miten joissain päivityksissä esitetään, että tiettyjä emootioita, kuten pelkoa, olisi hyvä pelätä - siitä huolimatta, että niitähän voi säädellä ja käyttää kertomaan yhtä sun toista oleellista (omasta) tilanteesta. (Edellyttäen, että joku on vaivautunut joskus näyttämään kädestä pitäen, miten se sääteleminen oikein tapahtuu; usein rauhallinen tarkkailu - nimeäminen, hyväksyminen - on kaikki, mitä tarvitaan.)

 Tai että pohjimmiltaan olisi vain kaksi tunnetta, joista toisen nimi on rakkaus, joka ei ole lainkaan monissa perusemootioiden listassa ja jota monet emootioiden tutkijat eivät pidä emootiona laisinkaan. Asenteeltahan se enemmän vaikuttaa. Ja joiden taistelu muistuttaa erehdyttävän paljon ns. ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua. (Ja ei, en ole lainkaan varma, millä puolella sellaisessa olisin objektiivisessa katsannossa - mitä se sitten tarkoittaakaan! Oletan, että ihan aitoja intressiristiriitoja on. Paljon. Niin että yhden hyvä on aika monesti toisen paha. Ainakaan oma mieleni ei riitä kietaisemaan syleilyynsä kokonaiskuvaa. Koetan toimia ketään vahingoittamattomasti, mutta kuka sen tietää, onnistunko. Luultavasti en. Ja joskus kognitiivisen dissonanssin synnyttäminen toisessa tuntuu vahingoittamiselta, vaikka oikeastaan kognitiivinen dissonanssi voi olla jonkin uuden ajattelutavan alku, oivalluksen siemen. Aika useinhan se on.)

Maallikkotunnekäsityksiä tuntuu olevan kovin monia erilaisia - samaan aikaan kun mielenterveen populaation osan emootioita ja niiden säätelyä tutkitaan enemmän kuin ikinä tätä ennen ja samaan aikaan kun moni analysoi meidän liukuneen tai olevan liukumassa pois järjen sfääristä ja valistuksen arvomaailmasta kohti endarkenmentia, jossa ilmeisen säätelemättömät tunteet riehuvat hirmumyrskyjen lailla ehkä koska niihin ja niiden varsin paikalliseen intuitioon luotetaan enemmän kuin vaivalla kerrytettyyn asiantuntemukseen, kommunikaatioon, harkintaan ja erittelykykyyn.

Ja taas kerran tulee sellainen olo, että ääh, en enää osaa puhua kenenkään kanssa, koska jäsennän itse nykyään noita emootioita ja mielialoja tutkimustiedon mukaan. (Ja kohta sekin on vanhentunutta kamaa ellei jo nyt.) Ja toisia keskustelijoita ei tunnu lainkaan kiinnostavan, mitä systemaattisempi tutkimus näistä asioista kertoo tai edes, miten alan keskeisiä käsitteitä on totuttu määrittämään. Että tärkeintä on olla oikealla puolella. Missä se sitten onkaan.

Menee varmasti päiviä, että pelko lakkaa tuntumasta alaselässä ja pakaroissa. Sinne saakka olen sen kanssa ja mietin, miksi niin moni haluaisi kieltää sen olemassaolon. Vaikka oletettavasti he tarkoittavat pelolla jotakin aivan muuta - kun kerran heidän tunnejärjestelmässään on kaksi tunnetta, pelko ja rakkaus, ja niistä on valittava. En ole ihan varma, saanko tästä kannasta edes hitusenkaan verran tuntumaa - mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Ehkä eroa lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisen ja -tavoitteiden välillä?

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi. 

Pinkopohja, ristiveto ja elämä yhtä potentiaalista käsittämistasoa

Muistan sen, kun kuulin ensimmäisen kerran ajatuksesta, että mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu. Vaikka pää tuntuikin iltapäivällä ja kahvia juotua aika kumisevalta ja määrättömältä ja piirteettömältä, se silti tuotti huvittunutta tirskuntaa: Risto "Tabula" Rasa. Huokaus. Tai ei oikeastaan. Siitä on vain kauan ja silloin oli vielä paljon vaikeampi innostua asioiden systemaattisesta käsittelemisestä, koska systemaattisuuteen pitää ensin oppia enkä minä oppinut sitä ennen yliopistoa millään elämänalueella (paitsi ehkä seksuaalisuuden suhteen; seksuaalisuus oli ensimmäinen projektini, ensimmäinen totisesti ja jopa kunnianhimoisesti otettu oma juttuni - tiedän kirjoittaneeni aiemmin, etten ymmärrä kunnianhimoa, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalisuuden kohdalla teen tästä poikkeuksen - ja syvennyin siihen varsin totisesti ja tarmolla mutta syventyminen ei ollut luonteeltaan kollektiivista eli kaikki, jotka tiesivät tästä päähänpinttymästä, huvittuivat tai kummastelivat mutteivät lähteneet mukaan ihmettelyyn ja penkomiseen; myöhemmin, vasta paljon myöhemmin, olen ymmärtänyt, että eihän se nyt ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka tyttöydestä kernaasti annetaan ja jonka moni tyttö mieluusti nielaisee, koska kuvien nielemisestä saa välittömiä palkintoja; minä en tietysti pitänyt kuvaa lainkaan relevanttina, koska en joka tapauksessakaan onnistunut mieltämään itseäni miksikään suloiseksi, viattomaksi, puhtaaksi tai ihmiseksi; minulla ei ollut mitään hävittävää, vaikken nielaissutkaan kuvaa tai koettanut teeskennellä sen mukaista olentoa).

(Kun katselen tätä, miten kirjoitan, mietin kyllä, olenko edelleenkään systemaattisuuden suurimpia ystäviä.)

Tabula rasa: olento, jonka kokemus rakentuu tyhjästä. Jolla ei olisi muistumia, mieltymyksiä ja tuttuuksia suolenmutkan kurinasta ja tietynlaisesta verensokeritasosta, vatsanpeitteen lävistävistä lauluista ja stressihormonien oikeaksi koetusta määrästä. (Nyt kun en taas osaa nukkua paljonkaan, koen vasta eläväni. Kiitos, äiti. En tule kenties koskaan ymmärtämään, mitä olisi elää elämää, jossa päiväkausia kestävä levollisuus koetaan muuna kuin huolestuttavana möllykkämäisyytenä ja masennuksen orastamisena. Mitä, ettei innostuisi esseestä niin että menettää yöunenssa? Ettei innostuisi jokaisesta vastaantulevasta ideasta, liftaisi niiden kyytiin?) Tänä aamuna luin yhtä Italia-kirjaa, koska olemme matkaamassa Italiaan toukokuussa ja koetan antaa itselleni muutakin ajateltavaa kuin kvantitatiivisen tutkimuksen harjoitustyö, jonne kernaasti katoaisin viikoiksi ja öiksikin pöllyttämään lukuja ja niiden yhteyksiä, ilmiöiden yhteisiä variansseja aineistossa ja ryhmäkohtaisia eroja ilmiöiden suhteen. Saan katkaistua tuon katoamishingun vain lukemalla jotain muuta: jotain, mikä tuo mieleen konkreettiset polut ja rautatieasemat.

Kirjan yksi kohta saa minut miettimään, josko mieli olisi sittenkin pinkopohja. Ei tyhjä, mutta pingotettu eri suuntiin kiskovien ihanteiden välille. Varmasti mahdollinen metafora, muttei kovin järkevä ehkä. Siteeraan joka tapauksessa:

Kuunnelkaa ihmisten puhetta. Sananvalinta on barokkimaista: taas kerran osoitus estetiikan keskeisyydestä italialaisten elämässä. Tiedättekö, miksi parlamentissa ei olla yksimielisiä, vaan siellä "kirjataan ylös näkökantojen perustavanlaatuinen yhdenmukaisuus"? Entä miksi säätiedotuksissa ei sada vaan niissä "ennustetaan tihetyvää pilvisyytä seuraavia sadekuuroja"? Siksi, että monimutkaisuus on yksi itsesuojelun muoto (minut on ymmärretty väärin), sievistelyä (olen oppinut henkilö), kosmetiikkaa (minusta on mukavaa sulostuttaa todellisuutta), jengiin kuulumista (kuulun lääkärien, meteorologien tai asianajajien kastiin, ja näin me puhumme, anteeksi vain).

Lähde: Beppe Severgnini, La Bella Figura, suom. Hannimari Heino.

En voi sanoa, etteikö tuo kuulostaisi tutulta, ja muistelen joitain omia palopuheitani jargonia vastaan. Mutta en missään nimessä voi pitäytyä toisten tuhmuutta ulkopäin paheksuvassa asemassa: minäkin käyttelen jargonia innokkaasti, puhun teknisistä termeistä ja saatan pitää sitkeästi kiinni siitä, että barokkisen tai oikeastaan kaoottisen rikas maailma on täsmällisimmin kuvattavissa barokkisen tai kaoottisen rikkaalla kielellä. (Tai ainakin rikkailla, monilla teorioilla.)

Huomaan kielen kanssa asioidessani (kuten nyt) olevani jatkuvassa ristivedossa sen suhteen, että toisaalta asiat olisi järkevää ilmaista hyvin yksinkertaisesti (toisille näkökulma voi olla aivan uusi, eivätkä he vielä pysty omaksumaan kuitenkaan monisyistä mallia ja ehkä hukkaavat avainpointsin, jos hellyn detaljoimaan ilolla: eiväthän kirjoitukseni ole barokkiklassikoita eikä niiden tulkitsemisesta järjestetä yliopistoluentoja, joilla asiantunteva luennoitsija johdattaisi kuulijoita spiraaleittain syvemmälle ajatuksen kuvioon, malliin asioiden sujumisesta - tarvittaisiin siis ehkä ennemmin karkea karttapiirros kuin vivahteikas akvatintojen sarja, koska eivät kuulijat ilman syvällistä perehtymistä ymmärtäisi, miten nuo kuvat liittyvät yhteen - joskus vain ongelmana on, etten minäkään ymmärrä ja silloin ei auta kuin kuvata detaljikkaasti kerta toisensa jälkeen ennen kuin rautalankamallia voi edes alkaa hahmottaa, ja niin sitä selittää selittämistään toisille aavistustaan siitä, että nämä ja nämä seikat voisivat liittyä yhteen jollakin salaperäisellä tavalla) ja toisaalta se ei tunnu tekevän oikeutta sille, mitä koetan ilmaista. (Eihän maailma ole malli vaan paljon muutakin, ja mitä jos perustamme päätelmämme ja sitoudumme maailmantutkimuksissamme rautalankamalleihin - tästä tulee mieleen yksi keskustelu, jossa taas keskustelukumppani kuvasi, miten kaikki kommunikaatiotilanteethan ovat kilpailutilanteita, joissa statussuhteet määräävät about kaiken. Siinäpä oiva esimerkki siitä, miten teoria jyrää havainnot, etenkin havainnot, jotka poikkeavat kenties varsin yleisestikin vallitsevasta tilanteesta. Jos omaksun tällaisen näkökulman maailmaan ja kommunikaatioon, miksi edes yrittäisin kommunikoida toisin? Koska eihän se kai olisi mahdollista. Tai ainakin voisin olla varma, että minut sitten poljettaisiin, koska luovuttaisin toisille saman tien sen, mitä he tavoittelevat, eli dominanssin tilanteessa. Mutta en usko, että asia on näin yksinkertainen. Huomaan ainakin itse tavoittelevani paljon muutakin kommunikaatiotilanteissa. Itse asiassa ärryn suunnattomasti, jos kommunikaatio supistuu lähinnä dominanssikamppailuksi. Tosin ärryn myös siitä, jos yritän käydä mielenkiintoista keskustelua ja saada toiselta nyhdettyä näkemyksiä tai ideoita asian kehittelyyn, ja toinen vain toteaa latuskamaisesti, että jos sinulla kerran on tuommoinen käsitys niin hyvä, edetään sen mukaisesti. Mitä keskustelua se nimittäin enää on? Monologia voin käydä itseksenikin.)

Ja vielä yksi toisaalta, haa: Toisaalta koetan pitää mielessä Deweyn huomautuksen, ettei kielen tehtäväkään ole kuvata kaikkea, kaikkia detaljeja. Kielen tehtävä on mahdollistaa kommunikaatio niistä. Mutta entä jos haluan kommunikoida ja jakaa jotain hyvinkin hienosyistä ja detaljikasta? On pysyttävä kärsivällisenä ja kenties joskus keksittävä kuvaus, joka sitoo nykyisiä tyydyttävämmin ilmiön helpommin käsitettäväksi ja silti jättää käsityksen sisäistäneiden mielikuvitukselle vapauden liikkua ilmiössä, sen vivahteissa.

Ajatella, miten helppoa kommunikointi voisikaan olla, jos problematisoisi sitä vaikkapa vain pilkkusääntöjen tasolla! Tai sen suhteen, mitä statusta on sopivaa hakea tilanteissa aasta ööhön.

Severgninin kuvaus maanmiestensä esteettisistä viehtymyksistä kuulostaa jotenkin hauskalta ja tutulta muussakin kuin kielen kohdassa. Pohjoinen järkiperäisyys ja konstailemattomuus, suoranainen jäyhyys, on aina tuntunut minusta kauhean vieraalta. En tiedä, miksi. Työhullu kyllä osaan olla, totta vie, mutta se muu, jahkailu sopivuuden suhteen ja sen sellainen, ei tunnu lakkaavan hämmästyttämästä. Tuntuu hauskalta taas matkata Italiaan: ehkä löydän siellä pohjoisuuteni hetkittäin.

Sanottakoon sanansa myös esteettisestä: minua on hämmentänyt kaikki nämä vuodet se, että kun puhutaan tai useammin kirjoitetaan estetiikasta teorioiden arviointiperusteena, oletusarvona tuntuu monesti olevan, että mitä yksinkertaistetumpi ja pelkistetympi teoria, sen esteettisempi se on. (Ei aina, ei tietenkään: esimerkiksi James McAllister Beauty and Revolution in Science -kirjassaan näyttää siitä lyhyen lukemani otteen - kesällä lisää! - aikana esittävän, että eri tieteenaloilla on eri estetiikkansa ja että esimerkiksi Darwin sai esteettistä nautintoa tarkastellessaan eliötä ympäristössään ja näitä yhdistäviä monia hienovaraisia vuorovaikutuksia.) Tai ehkä tämä on vain se kanta, jota on korostettu käymilläni tieteenfilosofian luennoilla jostain syystä. En itse ole kieltämässä tietenkään, etteikö matematiikassa ja logiikassa olisi omaa viehätystään. Se muistuttaa minua jotenkin valkoisista, minimalistisista asunnoista mutta on kyllä paljon lähestyttävämpää, liikahduttavampaa ja sympaattisempaa kuin nuo asunnot. (Kuten sanottua, voisin hukuttautua kvantitatiivisen pikku tutkimuksemme lukuihin piehtaroimaan - valkoisesta minimalistisesti sisustetusta asunnosta taas todennäköisesti etsisin aika pian uloskäyntiä: ei semmoinen ole minusta mikään ihmisen paikka.) Minua kismittää vain se, että ajatellaan kauneuden välttämättä tarkoittavan jotain jonkin tietyn ihmisryhmän, kulttuurin tai aikakauden ihannoimaa kauneuskäsitystä. Jotain aika abstraktia, rajattua, tehokkaasti kehystettyä. (Jota vastaan taide, tämä kannattaa huomata, on usein hammasta purren ja päättäväisesti argumentoinut omalla fyysisellä tavallaan, suostumatta asettumaan säyseästi taaksepäin tuijottaviin määritelmiin.) Ei tunnu mitenkään selvältä, että tieteissäkään nämä ihanteet olisivat olleet niin yleisesti hyväksytyt. Eri aikakausina ainakin halutaan ja haetaan hyvin eri tyylistä ilmaisua ja formulointia. Mihin se liittyy? Onko siinä mukana esteettistäkin pohdintaa?

Ja miten irrottaa esteettinen komponentti mistään arviointikriteereistä? Mistä tiedän, että maailma oikeasti on monisyinen ja rikas ja tarjoaa loputtomasti uniikkeja tapahtumakulkuja? Ehkä vain esteettinen preferenssini jyrää havaintoni mahdollisuuden avoimeen vastakannankin mukaiseen tarkasteluun? Pystyn vaihtamaan näkökulmaa jossain määrin, ihastelemaan ensin runsautta ja sitten nuljauttamaan itseni säännönmukaisuuksien ihmettelyyn, mutta se näkökulma, johon en osaa nuljauttaa itseäni sitten mitenkään, on ajatus siitä, että säännönmukaisuudet olisivat lopulta jotakin todellisempaa tai itsessään arvokkaampaa (käyttöarvohan niillä on, se on selvää) kuin runsauden kukkeat prosessit. (HUONO PLATONISTI, näin on.) Että se runsaus olisi jotain epäollenaisempaa, harhaista tai havainnoinnin näkökulmaisuuden ja siitä seuraavan hankalan jaettavuuden takia epäillyttävää. Pikemminkin minua epäillyttää se, jos suositaan sitä, mikä kiteytyy kauniisti ja riidattomasti. (No, onko sellaista edes, on toinen asia... mutta noin niin kuin jatkumon ääripäinä, pyydän sinua ajattelemaan tätä näin.) (Enkä sano, että senkään välittäminen olisi erityisen helppoa, en sitäkään. Kerran jos toisenkin olen tänä vuonna kuullut ihmisten huokaavan sitä, miten huonoja he ovat lukujen kanssa.) Miksi se minua niin kovasti epäillyttää? Vaikeaa eksplikoida. Intuitio, aavistus, haluttomuus redusoida tosioleva sellaiseen, joka jää niin monelta huomaamatta, kokonaisilta lajeilta tajuamatta, haluttomuus pyyhkäistä kokemus, ilot ja kauhut irrelevantin luokkaan. Sitkeä, päättäväinen kieltäytyminen emergenssin mitätöinnistä.

Mutta sen kyllä sanon, että tässä kaikessa on jotain epäillyttävän esteettistä. Ja se liittyy ehkä tuohon ylle kirjoittamaani ristivetoon kaiken kommunikaation kanssa. Ehkä kokisin jotenkin aliarvioivani keskustelukumppanin kehitysmahdollisuudet, jos en edes kommunikaation lähikehityksen vyöhykkeellä käyttelisi aavistuksen (mutta vain aavistuksen) verran turhan monimutkaisia rakenteita? (Mikä tarkoittaa kai sitä, että esimerkiksi tällä tekstillä on tietty yleisönsä, jota en harkitse mutta jonka teksti seuloo esiin: se, joka kokee tämän hieman monimutkaiseksi, muttei lannistu lukiessaan. Ne, joilta menee täysin yli hilseen, lopettavat kesken, ja ne, joille tämä on ihan pässinlihaa - mutta onko koskaan mikään rautalankamalleihin tähtäämätön esitys kaikilta etenemisaskeliltaan pässinlihaa toiselle? eikö aina nouse vähintään tekstin inspiroimia kysymyksiä kuten miten tämä tässä vaiheessa nousi hänen mieleensä, miksei tuossa, mihin kohtaan itse sen mieltäisin ja niin edelleen - haukottelevat ja etsivät parempaa tekemistä.)

(Minusta kyllä tuntuu, että itsekin olen koko ajan vähän alueella, jossa en löydä varmoja jalansijoja. Ehkä niitä ei olekaan - ehkä kun on tarpeeksi leikkinyt vuorikaurista ajatusten kallioilla, käsitys aktuaalisesta käsitystasosta katoaa ja jää enää potentian läähättävä tuntu?)

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Junantuomina

Etenen de Bottonia hitaasti. Eihän tässä ole kiirettä. Yöjuna Udupista Kochin Ernakulamiin lähtee aikataulun mukaan klo 23.08, mutta totuus on jotakin aamukolmen ja -neljän välillä. Eikä juna kiri loppumatkalla myöhästymistään kiinni; meidän piti olla Ernakulamissa klo 10, mutta nyt kello on 13.43 eikä kaupungista ole vielä tietoakaan. Ruoka ja juoma loppuivat kesken, mutta onneksi suuren rautatieristeysaseman luona mealwallahit ja juicewallahit tulivat ja pelastivat meidät kokoonkuihtumiselta. On aikaa lukea de Bottonia. Ei kiirettä, ei mihinkään. Ei minulla eikä näemmä junallakaan.

De Botton siteeraa Ruskinia, ja äkkiä löydän sanallistettuna sen, mitä olen koettanut hakea kauan sitten hämmentyessäni Karrin ajatuksesta, että Veloena olisi "kirjallisesti kunnianhimoinen" projekti, ja pyristellessäni ymmärtämään, mikä siinä häiritsi ja aiheutti tunteen, että sanallistuksessa on jotakin pielessä. Lopulta pusersin kauan sitten ulos ajatuksen, että kenties Veloena on moraalisesti kunnianhimoinen, mutta sekään ei oikein ole tyydyttänyt minua. Mutta nyt tosiaan Ruskin-lainaus kiteyttää oivallisesti sen, mitä hain vuosikausia sitten:

I believe that the sight is a more important thing than the drawing; and I would rather teach drawing that my pupils may learn to love nature, than teach the looking at nature that they may learn to draw.

Ei kai tämä ole muuta kuin kokemisen, tulkinnan ja ymmärtämisen harjoittelua.

Ja toinen ihana Ruskin-sitaatti, joka liittyy paikallisten express-junien vauhtiin:

No changing of place at a hundred miles an hour will make us one whit stronger, happier, or wiser. There was alwyas more in the world than men could see, walked they ever so slowly; they will see it no better for going fast. The really precious things are thought and sight, not pace. It does a bullet no good to go fast; and a man, if he be truly a man, no harm to go slow; for his glory is not at all in going, but in being.

Sen ainoan kerran, kun olen joutunut matkalla muistamaan blogin olemassaolon (muuten kuin kirjoittaen sitä - en silloin oikeastaan muistakaan sen olemassaoloa, kunhan kirjoitan), minua piinattiin kysymyksellä, mikä on blogin teema tai johtoajatus. En ole erityisen halukas määrittelemään sellaista. Pidän vain siitä, miten kirjoittaminen (ja piirtäminen, ja maalaaminen, ja valokuvaaminen) saa minut tietoisemmaksi siitä, miten valikoiva tietoisuus on, miten salamyhkäisiä ja oudosti eteneviä sen prosessit. Kirjoittaminen saa myös aika tavalla tietoisemmaksi siitä, miten eri tavoin tilanteet muuttuvat.

Juna etenee hitaasti. Nyt muut ovat lähteneet ja taidamme olla kaksin ilmastoidussa makuuvaunussa. Kenties lähestymme jo Ernakulamia, koska oikealla puolen on vilkkaasti liikennöity moottoritie. Poissa on vanha pariskunta, jonka keskustelusta saattoi päätellä aika paljon kieltä ymmärtämättä. Aamulla nainen soitti ensi töikseen tyttärelleen. Koska kännykkä oli säädetty toistamaan äänet kovalla, saattoi tyttären leipiintymisen kuulla yläpetille saakka. Tällaisissa tarkkailun vaivihkaisissa hetkissä alkaa hahmottaa konkreettisesti, miten monet vihjeet kommunikaatiossa ovat tosiaan sanojen ulkopuolella.

Seurasin myös, miten nainen tilasi mealwallahilta masala dosan ja söi sitä pienestä foliorasiasta. Kohtasin oman kummallisuuden tuntemukseni seuratessani, miten siistit, kultivoidut ja kulta-timanttisormuksin koristellut sormet kaapivat lättyä täytteineen suupaloiksi ja viskasivat ne suuhun. Täsmälleen samalla sormien asennolla, jota kerjäläiset täällä käyttävät osoittaakseen meille kielettömille tarvitsevansa almujamme ruoan ostamiseen. Kulttuurissa, josta tulemme, kastikkeisen lälliruoan sormin syöminen liittyy joko kerjäläisiin tai sitten ehkä jonkinlaiseen eksotistiseen provokaatioon. Tässä ei selvästi ole kummastakaan kyse. Myöhemmin, kun selviää, ettei juna millään ehdi Ernakulamiin ennen lounasnälkää (aamiaisananas on teurastettu ja syöty ajat sitten ja pullovesi loppu), ostan mealwallahilta kaksi kasvisbiryania ja huomaan naisen tarkkailevan meitä syödessämme niitä pikkulusikoin. (En matkusta minnekään pidemmälle ilman terävää mutta tylppäpäistä veistä, lusikkaa ja muovimukia. Niiden avulla saa uskomattoman kätevästi tehtyä raaka-aineista salaatin, hedelmäsalaatin, voileivän tai mitä nyt sattuukaan hinkuamaan ja mitä ei ole tarjolla valmiina.) Olen lukenut siitä, miten länsimaisia tapaamattomat intialaiset usein ihmettelevät, onko länsimaisten sormissa jokin tauti, kun heidän pitää syödä aterimin. Nainen ei vaikuta siltä, ettei hänellä olisi tietoa tällaisesta lännen kummallisuudesta - mistä sekin muuten välittyy? - mutta kenties hän samalla tavalla kuin minäkin toisinpäin tarkkailee uteliaana ja kiinnostuneena vieraan syömistavan selkeää "luonnollisuutta" harjoittajalleen, sitä miten jossain toisaalla kielletty tai ainakin kummeksuttu tapa on toisaalla normi.

(Usein syönkin sormin, mutta kun junan vessasta on vesi loppu, lusikka tuntuu käsidesistä huolimatta jotenkin kumman lohduttavalta vaihtoehdolta.)

Kas, nyt olemme viimein perillä. On viikattava kone ja mentävä!

Myöhemmin, aamulla Fort Kochissa, edellinen päivä tuntuu kumman sumuiselta. Se johtuu varmaankin siitä, että yöjunamme tosiaan tuli ja saapui myöhässä. Junan piti saapua iltayhdeltätoista, mutta vielä kolmenkin aikaan yöllä palloilimme asemalla tuiki tietämättöminä siitä, oliko juna lainkaan tulossa vai ei. Paikallisia ei tuntunut mitenkään hämmästyttävän se, ettei asemalla edes kuulutettu junan liikkeistä. He vain laskostuivat penkeille muhkuraisiksi kasoiksi tai tomuttivat hieman odotushuoneen lattiaa kaulahuivin kulmalla ja kävivät sitten maahan pitkäkseen. Koetimme sinnitellä ensin ulkona. Seuraamme liittyi vanha mies, joka puri beteliä ja tupakkaa jatkuvalla syötöllä ja haisi tukevasti vanhalta viinalta. Mies ylisti meille Intian teknologista osaamista. Häntä oli hyvin vaikeaa ymmärtää, koska enimmän aikaa hänellä oli suussa paania. Kävimme useita kertoja sananvaihdon, jossa mies sääli meitä, jotka emme ymmärrä englantia ja kehotti opiskelemaan sitä, ja jossa vastasimme, että kyllä englanti menee, mutta että intialainen aksentti tuottaa hurjia vaikeuksia, mistä mies loukkaantui ja julisti intialaisenglannin kieliopillisesti täysin korrektiksi (mikä ei pidä paikkaansa näkemiemme näytteiden perusteella) ja lausuntatavaltaan verrattomasti kauniimmaksi kuin brittien tai amerikkalaisten määkimisen, jossa vokaaleilla on aivan liikaa painoa. (Jos jollekulle inkkuenglanti on vierasta, kuvattakoon lyhyesti: yksöiskonsonantit kahdentuvat ja vokaalit lyhentyvät ja nielaistaan kuulumattomiin. Kaksoiskonsonanteista toinen häipyy usein kuulumattomiin. Esimerkiksi junassa myytävä fried omelette aiheutti kymmenen minuutin tulkintahurinan, ennen kuin kurkistin sängynreunan yli wallahin ohi laukatessa, mitä ne hänen kauppaamansa red (ta)bletit oikein olivat...) Oli hieman huvittavaa tajuta, ettei mies tosiaan ollut mitenkään selvillä siitä, että omaa puhetta hidastamalla kommunikaatio saattaisi sujua paremmin. Lopulta umpikujaan tyssäävien keskustelujen jälkeen mies kietaisi lannevaatteensa roiskeläppäminihameeksi ja jolkotti tiehensä. Jatkoimme junan odottamista. Jäädytti. Siirryimme haisevaan odotushuoneeseen, joka oli oikeastaan vessan eteinen.

Kun juna tuli, se tuntui jo aivan epätodelliselta. Kello oli jotakin kolmen ja neljän välillä. Emme tietenkään olleet nukkuneet päiväunia, jotta sitten junassa saisimme unta. Mutta koska olimme yliväsyneet, unesta tuli, mitä tuli. Etenkin kun viiden ja kuuden välissä kanssamatkustajat, jotka olivat matkanneet paljon pidempään ja varmaankin käyneet tylsistyneinä nukkumaan jo alkuillasta, alkoivat mekastaa. Radiot napsautettiin päälle eikä niiden kakofonia tuntunut haittaavan ketään. Chai- ja coffeewallahit juoksivat käytävää eestaas messuten chachachachaaaaaaiiiii ja coficoficoficofiiii-iiii. Sitten puoli seitsemän aikaan tulivat masaladosamiehet. Suklaamiehet. Halvamiehet. (Alla-alla-alla-allavvvaaaa! samanlaisilla ällillä kuin tukevasti suomenruotsalaiset käyttävät suomea puhuessaan; ei sitä niin huomaa kuin silloin kun he puhuvat tai etenkin laulavat suomea) Yläsängystä ei nähnyt asemien nimiä, joten junan sijainti kartalle jäi sinne saakka, että olimme jo tunteja myöhässä ja nälkäisiä ja janoisia (ja siinä vaiheessa tietysti aamiais- ja juomawallahit olivat kadonneet tyystin) ja aloimme potea pientä kaiherrusta siitä, missä oikein olimmekaan. Tuijotimme ikkunasta pikku asemien nimiä ja syötimme niitä Faunin puhelimen offline-karttatoimintoon. (Online ei onnistunut.) Viimein jokin asema tärppäsi pitkän eioon jälkeen. Puhelin sijoitti aseman kuutisensataa kilometriä etelään siitä, missä olimme. Päättelimme oikein, ettei se voinut pitää paikkaansa. Seuraavan puolen tunnin aikana onnistuimme paikantamaan itsemme todenmukaisemmin ja tajusimme matkan jatkuvan vielä tuntikausia siitä huolimatta, että kaikki ruoka ja juoma oli loppu. Saimme hysteerisiä kohtauksia asemien nimistä: Persahanurista Palliputtamiin!

Ei siis ihmekään, että päivä meni vähän sumussa. Ajoimme lautalla Fort Kochiin ja hämmästyimme sitä, että kerrankin väitteet paikan rauhallisuudesta tosiaan pitivät paikkansa. Tämä on vähän kuin Suomenlinna. Kaupungistuneempi, kyllä, mutta ei juuri liikennettä, vanhoja taloja, upeita jättiläispuita, joiden oksistoissa kasvaa roikkuvia saniaisia ja liaaneja, vuohia lehmien sijaan, haisevia kanaaleja. Törmäilimme ympäriinsä auringonlaskun aikaan ja jälkeen ja onnistuin väsymyshumalassa ostamaan rumpuja tekevältä mieheltä mangopuisen tablarummun, kahdet painon mukaan myydyt reilun kaupan hopeakorvakorut ja reilun kaupan kukkaron. Totesimme ruoan maksavan ravintolassa kymmenkertaisesti sen, mitä Udupissa. Turisteja näkyy enemmän kuin vielä missään Intiassa. Ja samalla tavalla kuin Goalla heistä suurin osa ei näy huomaavan tai mitenkään välittävän sitä, miten paikalliset suhtautuvat naisten paljaisiin solisluihin tai vieläkin avoimempaan kaula-aukkoon tai muotoihin stretch-paidan alla. Siinäkin kulttuurien kohtaaminen virraa ristiin. Paikalliset naiset tuntuvat säälivän länsisisariaan, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan vaan saavat osakseen mulkoilua ja halveksuntaa ja seksuaalisia eleitä. Ja me länkkärit taas mietimme helposti, miten nämä naiset voivat sallia tällaista alistamista, tällaisia kaiken maailman hupsuja vaatimuksia pukeutumisen suhteen, kun miehet kuitenkin painavat ympäriinsä roiskeläppäminihameissaan. Säälit eivät oikein kohtaa ja tuntuvat sikäli vähän pöhköltä asenteelta. Itse koen helpommaksi pukeutua peittävästi täällä. Silläkin tavalla saa enemmän huomiota kuin toivoisi. On vaikeaa löytää kivoja kaapuja. Huomaan, että haluaisin kurtieni olevan mukavia ja pukevia, vaikka ne peittävätkin. (Eihän peittävyydessä ole pohjoiselle ihmiselle mitään uutta: kotonakin saa olla varsin peitetty valtaosan vuotta.) Suurin osa myydyistä valmiskurtista on aivan kamalia. En näe edes paikallisten käyttävän niitä. Useimmat näyttävät teetättävän vaatteensa mittojen mukaan, sen verran napakasti kurtat istuvat. Ehkä kun löydän hyvän kangaskaupan, ryhdyn toimiin...

Eilen illalla poikkesimme sivuun siitä alueesta, jota esitellään turistitoimiston kartoissa ja opaskirjoissa. Lähdimme kävelemään pimeään ja tunnelmaltaan kovin erilaiseen kaupunginosaan. Muutama kortteli, ja sähköpylväisiin oli sidottu kymmenittäin kuttuja, päänsä hunnuttaneet naiset kantoivat kaivolta vettä metallisissa ruukuissa, miehet istuskelivat tuoleissa sanomalehtiä löyhytellen. Sievä hunnuton tyttö pyöräili viereemme ja koetti kaupata betel paania. Kun hän pyöräili eteenpäin, pikkupojat kivittivät häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Myös minua koetettiin tulla lyömään puisella raipalla. Pikkupoika rynnisti kohti jotain huutaen, raippa koholla ja julmistellen, liekö johtunut siitä, etten ollut huivitettu, mutta kun pysähdyin ja tuijotin poikaa silmiin, hän äkisti jäi kohtaamisen vangiksi, laski raipan ja tuijotti hetken takaisin hämmennys ja säikähdys kasvoilla vaihdellen ennen kuin luikahti tiehensä. Tällä alueella meitä ei tervehditty miesten toimesta ystävällisesti kuten kaikkialla muualla. Täällä tuijotus oli enimmäkseen hiljaista tai ilmeetöntä ja joissain kohdin hivenen vihamielistä. Naiset kyllä tervehtivät tälläkin alueella. Moskeijasta kantautui iltajollotus, pujahdimme vilkkaammin liikennöidylle burkhakauppoja ja miesten kauneussalonkeja mainostavalle kadulle ja olin vähän surullinen siitä, että kohtasimme tämän alueen juuri Kochissa, jota kuitenkin kuvataan rauhanomaisen rinnakkaiselon ja suvaitsevaisuuden tyyssijaksi, kaupungiksi, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan eläneet limittäin sovussa. Suoran aggressiiviset pojat ovat toki keskenkasvuisia, mutta kyllä se kertoo jotakin asenteista, ettei kukaan aikuisista puuttunut heidän toimiinsa heidän kivittäessään paanmyyjätyttöä tai pikkupojan hyökätessä meitä kohti raivoisasti huutaen ja raippa valmiina iskuun.

Nyt, paivemmalla, aluetta ei uskoisi samaksi. Pyorailemme sen halki kitisevilla pyoravanhuksilla ja juutumme liikenneruuhkaan hetkeksi.

Erottuvaisuuksia

Palaaminen tuntuu hyvin konkreettiselta. Sitä merkitsee moni muutos: Ensinnäkin, aamuisin nukkuu pitkään ja sikeästi. Matkalla sellainen ei vain onnistu, ei ainakaan minulta. Toiseksi, "täällä ei ole mitään nähtävää" tai ainakaan ei ole samanlaista paloa juosta paikasta toiseen töllistelemään. Kolmanneksi, musiikki. Millaistahan olisi matkustaa musiikin kanssa? Olen nähnyt lentokentillä, busseissa ja niin edelleen matkaajia, joiden repusta luikertelee musiikkipiuha korvaan. En osaa kuvitella, millaista olisi matkustaa omien musiikkien kera. En ole kai ikinä matkustanut sillä tavalla. Olen jotenkin mieltänyt, että matkalla tehdään eri asioita kuin kotona, ollaan täysin irrallaan normaaleista ajantappamisen keinoista. Matkalla voi kävellä, selvähän se, mutta se, missä kävelee, vaatii tarkkaavaisuutta aivan eri tasoilla kuin käveleminen Töölönlahden ympäri tai merelle etelämmäs ja takaisin. On etsittävä maamerkkejä detaljien lisäksi, eikä voi hahmottaa, mikä on uutta ja muuttunutta, koska kaikki hyökyy vastaan valtavana vierauden mainingistona.

Musiikki tuntuu konkreettisimmalta oikeastaan. Voi sitä hämmennystä, kun saapuu kotiin ja saattaa valita kuunnella jonkin musiikkikappaleen, joka virittää tietynlaiseen mielenmaisemaan, tiettyihin muistoihin, tiettyyn ajanjaksoon... matkalla muistot tai ainakin niiden oikotiet on suljettu. En halua nimittää kumpaakaan tilaa, muistelevaa ja tarinaa rakentavaa itseä, tai toisaalta irrallista, selvitymiskeinojen pintarakenteesta repäistyä harhailevaa ja arvaamatonta kehoa, "pohjimmaiseksi" tai "oikeaksi" tai "aidoksi" itseksi. (No okei, en tietenkään kummassakaan tilanteessa ole täysin vain toinen, mutta minusta on kyllä mielekästä ajatella matkustamisen ja kotiinpaluun kvalitatiivista eroa tietyn minän puolen korostumisen erona, ja matkustamista keinona tarkastella tässä suhteessa eri tavoin korostuneita kokemuksia.) Pidän kyllä selvänä, että matkalla itse painuu ensin taka-alalle, koska on niin paljon selviytymistehtäviä tyyliin mistä saa lampaanjugurttia, mistä voi ostaa postimerkit, onko tämä vaellusohjeissa mainittu silta ja niin edelleen, ja sitten kun itsetietoisuus hetkeksi pilkahtaa esiin, on se jotenkin riisuttua, raadollista, melkein säikäyttävää. Tämäkö on minä, tämä eksynyt kuin ulkoa nähty lapsukainen, joka ei oikeastaan osaa antaa itselleen attribuutteja? Ja sitten kun palaa, ja laittaa jonkin kappaleen soimaan, ja äkisti muistaa toisia keväitä ja kesiä (jostakin syystä syksyt ja talvet on nyt painettu harmaan taa), ja tuntuu kuin ilma ympärillä olisi vain harvempaa kehoa, jatkuvaa ja täynnä tuttuuksia, ja on vaikeaa käsittää, että tämä tässä on jossain mielessä sama kuin se toinen, se irrallinen ja niin selkeästi kehona erottuva.

Mitä te teitte, kysyy joku palattuamme. Tappelitteko? Ei, ei me tapeltu, sanon. Mutta kaikilla oli tietysti välillä huono päivä ja silloin saimme tarkkailla, miten ennaltasäädetty meillä kaikilla kolmella on sosiaalisen tasapainotuksen pyrkimys: Kun yhdellä on kurjaa, asennoituu itse pelastamaan tilannetta, piti sitä hyödyllisenä tai tarpeellisena tai ei, ei se tunnu miltään valinnalta. Niin vain tapahtuu. Ja tietysti ärrymme vaikka mistä, koska käymme selviytymiskamppailua vuoren vieriväkivisellä jyrkänteellä ja rantabulevardilla, jossa pitäisi valita jokin ruokapaikoista, joissa kaikissa on listoilla samat ruoat. Jokainen ratkaisee ongelmia erilaisin käyttäytymismallein ja se hankaa toisinaan seurueeseen käsinkosketeltavaa kitkaa, muttei vaikuta erityisen vaaralliselta, kunhan kitka hyväksytään jokseenkin luontevaksi ryhmädynamiikan ilmiöksi. Mutta mitä ihmettä me teimme? Kai me heräsimme aamuisin, söimme jotakin aamiaista, sitten kävelimme tai uimme, söimme lounaan viinin kera, kävelimme taas tai uimme, ehkä välillä kävelimme vuorilla ja söimme vuoristossa, koettaen seurata kännykkään netistä ladattua vaelluspolun ohjetta, joka kuvasi ympäristöä siten, ettemme voineet suurimmaksi osaksi päästä likimainkaan varmuuteen siitä, etenimmekö oikeaa polkua vai emme. Vuorilla piti ohjeiden mukaan olla siltoja, jotka ehkä tarkoittivat turvakaiteita serpentiinitien laidoilla, ja joskus käännös oikeaan sanallistettiin käännökseksi vasempaan ja vasta vasemmalle käännyttäessä täsmäsi kuvaus pienestä, litteäkattoisesta kappelista kaukana laakson ja oliivipuiden takana. Iltaisin sitten söimme samaan aikaan kuin saarelaiset, kymmeneltä, ja joinakin iltoina jalkapallo-ottelut hypnotisoivat tarjoilijat, jotka jättivät tilausvihkot pöydälle, hakivat kylmäkaapista oluet ja ottivat parhaan pöydän suuren ruudun luota ja unohtivat asiakaspalvelijan roolin tyystin. Mikäs siinä, ei meillä ollut kiire mihinkään, suola juuri pesty pois hiuksista ja iholta, lämmin pimeä yö, vähän viiniä ja joka paikassa erilaiset tomaattikroketit ja hortat. Ympärillä meren huokaava pimeä ja kapeiden kujien jasmiinintuoksuiset kuilut. Tähdet ja laivojen keinuvat valot. Kun matkustaa riittävästi meriteitse, tuntuvat saaretkin keinuvan joustavien juurien varassa. Kurkistelimme juuria snorkkeliputken hajuista ilmaa keuhkoihin kiskoen, ja äkkiä oli helppoa aistia, ei vain harkitusti ymmärtää tai koettaa kuvitellen tulkita, etteivät kalat elä pinnanalisessa tai pinnanalista. Aurinko tanssii pohjaa aaltoristikkoa, kalojen turvat töykkivät pohjasta hedelmämutaa, aivot eivät osaa vielä sovittaa näkymän nytkähdyksiä kehon vesiliikkeisiin.

Tämä musiikki, jota nyt kuuntelen, on sille käsittämätöntä, vierasta. Tämä on Suomen musiikkia. Mutta on minulla mukana tovi matkankin musiikkia. Eräänä iltana nimittäin raahustamme takaisin Minoan raunioilta, jotka ovat autiot ja hoitamattomat, vapaaehtoisvoimin polutetut. Vähä vähältä tuulesta ja lahden sinisestä ja sitä ympäröivistä taloista, villien piikkipensaiden tuoksusta ja kiviaineksen lohkoina säröilemisestä alkaa erottua saksofonin ääni. Luolassa, lohkareen alla, seisoo soittava mies, keskellä kaikkea sitä kuivaa, säröilevää maata, joka kohoaa meren lempeästä silmästä kuin ilkeä, terävä roska. Hiivimme hiljaa tietä miehen ohi, siinä on jotakin kissoilta opittua, kulkea ohitse.

En muista, pääsemmekö yksimielisyyteen siitä, ovatko vierailemamme saaret kaikki tyystin erilaisia vai kaikki sitä samaa. Tai keskustelemmeko edes teemasta, joka vaikuttaa minusta vastenmieliseltä kysymyksenasettelun jyrkkyyden takia. Kuulen sivusta, kuinka eräs ruotsalaismies selittää Vompsulle laivalla siitä, miten oikeastaan on hyvä lähteä kotiin, koska kaikki nämä saarethan ovat aivan samanlaisia. Katson miestä äkkiä tarkasti ja kirkas, terävä sääli läpäisee kokemukseni. Että kaikki olisi samaa tai täysin erilaista, että pitäisi elää dikotomioiden maailmassa ja päättää, kummasta on kyse. Ettei voisi tunnustella hienoisia siirtymiä ja asennonvaihdoksia, aivan kuin muuttuisi toiseksi kylkeä unissaan kääntäessään, tai toisaalta, kuin mitään ei koskaan tapahtuisi, vaikka välillä on niin paha olla, että on pakko hetken kävellä yksin tai tai niin hyvä olla, ettei tahdo nousta mihinkään, maata vain ja hengittää läheisyyttä.

Täällä sataa poppelinlunta. Erinomainen kohta palata.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.