Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Koronapäiväkirjat, osa än plus yksi

Ei tarvitse olla kummoisempi ennustajaeukko sanoessaan, että talvesta tullee vaikea ellei sitten jostain taivaista ala yllättäen ja liki järjenvastaisesti sataa steriloivia nenäsumuterokotteita.

Covidia ei juuri kauheasti testata, ainoaa luotettavaa epidemian mittaria jätevesiseurantaa vähennetään vaikka todetaan tasojen olevan korkealla, hengityssuojaimia käyttää tuskin kukaan, omikronit eivät näytä suojaavan seuraavalta omikronilta, sairastuneen eristysohje päättyy päivään viisi, jolloin tutkimusten mukaan edelleen 94 prosenttia sairastuneista on tartuttavia, liki kaikki tapaamiset tahdotaan nyt pitää lähinä ja kun kysyy etämahdollisuutta ollaan lähinnä kiusaantuneita, jokaisen sairastumisen tiedetään lisäävän pidentyneiden oireiden jättipotin mahdollisuutta, ilmahygieniatoimiin ei näytetä ryhtyneen paitsi eduskunnassa (jonka suojaamista varten ilmeisesti Valtioneuvoston tiederaporttikin sitten teetettiin vaikka aikuisten päättäjien kuvittelisi osaavan suojata itseään paremmin kuin vaikkapa päiväkotilasten), ja jo valmiiksi koko meidän sairaanhoito huojuu ylikuormituksessa.

Päälle vielä apinarokko.

En ole enää pystynyt katsomaan suomalaista mediaa liittyen koronan torjuntaan ensi talvena, se on vaan liian hapokasta huttua, se tiedevihamielinen pestään käsiä, muuta ei voida (vastoin WHO:n ohjeistusta) mutta muiden kommenteista olen ymmärtänyt, että ilmahygieniatoimien sijaan ollaan tiukan paikan edessä taas valmiita pistämään paikkoja (paitsi väestöleviämisen kannalta olennaisia kouluja) kiinni/etään sitten kun tarpeeksi moni sairaala on kaatumisen uhan alla, kun käsien ja pintojen mahdollisesti uudelleen käyttöön otettava dessaus ei maagisesti autakaan, vaikka rituaali suoritettaisiin kuinka taiteen sääntöjen mukaisesti. Terveydenhoitokaan ei saa neljänsiä rokotteitaan, vaikka tiedetään niiden ehkäisevän myös tartuntoja vaikkei toki täysin. (Ellei terveydenhoito hae itse rokotteitaan Tallinnasta - sieltä buusterin saa kyllä ilmaiseksi pop upista jonottamatta 10 min satamasta.) Työikäiset eivät saa buustereitaan myöskään (elleivät hae Tallinnasta; me haimme). Hengityssuojainten tehosta ei uskalleta sanoa kansalle mitään. Saati suositella. Paras kiemurtelija oli vissiin Etelä-Savon joku viranhaltija, joka loihe sanomaan, että nyt kun tilanne siellä on tosi kiperä sairaalakapan kannalta, ei se hengityssuojaimen käyttö ylireagointiakaan ole.

Musta myöskään kalliin hiilidioksidipitoisuusmittarin ostaminen omaan piikkiin ei ollut ylireagointia, koska sen avulla pystyn syksyllä tietopohjaisemmin päättämään, missä laittaa päähän FFP2 ja missä FFP3. (FFP3 on raskaampi, en mieluiten liikuntaa ohjatessani käyttäisi sitä, mutta näillä tautiluvuilla ja tällä toimintapolitiikalla sen lisärasituksen lusiminen saattaa olla lopulta viisainta, kun haluaa pelata suht varman päälle pitkän koronan uhkankanssa.) Ja jos alkaa liikaa ahdistaa kesken kaiken monien suojattomuus, ehkä alan raahata hepasuodattamia rinkalla joogatiloihin, jos mittalaitteen PPM vihjaa, että niille ois tarve. Nehän tutkitusti tehoavat kaikkeen ilmavälitteisesti tarttuvaan. Ja kun olen ennenkin raahannut vilttejä, silmätyynyjä, blokkeja jne. julkisilla ja polkupyörällä tehdäkseni oppilaideni harjoituksesta turvallisempaa, miksen siis raahaisi nyt hepoja, joita niin ikään ei yksikään instituutio tarjoa, koska tutkimustieto ei siirry toimintapolitiikkaan vaan tuntuu, että tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja toteuttaa samaa meemiä kuin ne naapurit, jotka on jostain syystä valittu relevanteiksi vertaisiksi. (Voi olla, että hahmotan väärin. Olen tätä asennetta inhonnut niin pitkään ja hartaasti, että pahoin pelkään, että näen sitä sielläkin, missä ei edes ole siihen aihetta.)

Pari päivää sitten kuulin ensimmäisen kerran tämän laulun ja siitä tuli heti korvamato. Pompo katsoi sen elokuvan, jossa tämä on. Minä vain kuulin laulun ja osasin toistaa melodian yhden kuuleman perusteella. Tältä kuulostaa pyhä. 

Ihmiset kuulee tän laulun niin eri tavalla. Mä kuulen tän niin, että kun kerran pystyn perehtymään, osaan lukea tieteellisiä julkaisuja ja seuraamaan suojautumiskeskustelua, niin toimin sitten niin hyvin kuin osaan, annan itseni ja elämäni prosessille, koetan suojata ihan jokaista sairastumiselta, vammautumiselta ja ennenaikaiselta kuolemalta. Että se on ilo, velvollisuus on ilomme, ja epätäydellisyys johon ei saa jähmettyä vaan tehdä niin hyvin kuin voimavaroineen voi ja näillä mennään, koska elämä on pyhää ja ihanaa silloinkin kun instituutioiden sitkas polkuriippuvuus ottaa pattiin. Joku muu kuulee tällaisen rallin niin, että tulkoon tauti jos on tullakseen, tulkoon krooniset vaivat, tulkoon kuolema niille joita emme katsoneet tarpeelliseksi suojata nimetessämme suojauskeinot rajoituksiksi ja juhliessamme sitä, että meidän perheessä oli lievä ja kyllä meidän asiantuntijat on miettineet tän meidän puolesta joten meidän ei tarvi ottaa kantaa, seurataan vaan suosituksia tai jos niitä ei hetkenä x ole, eletään kuin ellun kanat.

Fatalismeja on monenlaisia, jokainen sidottu omaan näkökulmaansa kai aika pitkälti arvojen kautta.

(Pitää varmaan katsoa taas syksyllä Passage to India, kai se jostain löytyy, siinä tämä kiteytyy kaikista parhaiten - ei kirjassa, vaan vain elokuvassa, kirja oli sen jälkeen pettymys, koska etsin siitä sitä mitä löysin elokuvasta, ja kirjan Godbole on eri hahmo ja eri funktiossa kuin leffan Godbole: leffan Godbole toteaa jotain valinnanvapaudesta enkä enää muista tarkalleen, millä sanoin täsmälleen, mutta sen muistan, että tajutessani, mitä siinä sanotaan, tuntui viimeksi, että putosin jonnekin aivan uuteen, tähän, mitä koetin äsken tuohon kirjoittaa - että näkökulma määrää niin pitkälti, ja että ehkä jokainen meistä on monadimaisesti tietyssä heijastuspisteessä, ja että se näkymä koetaan arvoina, ja - ehkä - että jos niitä arvoja vastaan joutuu rikkomaan, se voi tuntua vaarallisemmalta kuin kuolema tai toisten täysin hylkäämäksi joutuminen, se voi suistaa erilaisiin lamaannuksen tiloihin, joissa emootiot lakkaavat ohjaamasta, jossa äkisti ilo katoaa. Mutta tämä on vain hypoteesi, olen ollut elämässäni vain kerran tuollaisessa naamaa halaavassa kuralätäkössä, ja tiedän vain sen, että olen valmis aikamoisiin tekoihin, etten joudu sinne uudestaan.)

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Ei mitään uutta auringon alla

Pikkutuhmia meitsieitä, joissa verkkosukat ja sukkanauhat pilkahtelevat lyhyen satiinihelman alta. Pusuposeerauksia jonkun muun kuin puolison kanssa. Koko ystäväpiiri alasti kallioilla kohentelemassa tissejään törölle ja pyllyjään esiin. Isomummon omituisin veli ja hänen kaksimetriset puusta veistetyt hermafrodiittipatsaansa. Patsaiden luoja poseeraa itse alushousuissa, elin lievästi erektoituneena, vasaraa ja talttaa kameralle esitellen.

Käyn läpi vanhoja kuvia, jotka äiti on ottanut ukin kuolinpesästä. En ole ennen nähnyt näitä. Ne on sensuroitu lapsilta. Ilmeisesti vuonna, jolloin täytän neljäkymmentä, minun oletetaan kestävän tätä materiaalia. Tai ehkä kyse on siitä, ettei sensuuri ehtinyt hätiin. Löydän muovikassista myös kuvia äidistä ja tämän ensimmäisestä kihlatusta telttaretkellä. Kuvat on liimattu samanlaiselle pahville kuin sen albumin kuvat, jonka äiti on jossain vaiheessa koostanut itselleen ennen isän löytämistä. Olen katsonut sitä albumia sadat kerrat lapsena ja nuorena. Sitten muutin pois kotoa. Kuulin äidin ensimmäisestä kihlatusta, aiemmasta kihlauksesta, vasta silloin kun olin kolmenkymmenen ja erosin pitkästä suhteesta Kissan kanssa. Samaan aikaan kuulin myös isomummon ensimmäisestä avioliitosta.

Minua on koetettu säästää seksuaalisuudelta ja suvultani. Olen monesti tuntenut itseni hieman vaihdokkaaksi, koska muiden elämä on näyttänyt sujuneen jotenkin seesteisemmissä merkeissä, ellei lasketa molempien isovanhempieni eroa aikana, jolloin eroaminen ei ole ollut niin yleistä. Tietysti löysin lapsena ukin pornokätkön, mutta kuittasin sen yhdellä yökillä - ukin alkoholismi ja etenkin sen vapauttama manipulatiivisuus ja raivokohtaukset tuntuivat jo silloin huolestuttavammalta asialta. Ja tietysti kuulin, miten estoitta isoäiti soitti suutaan. En koskaan pistänyt sitä pahakseni vaikken aina tarkalleen tajunnutkaan, mille hän ystävättärensä kanssa käkätti. Lakkasin kuitenkin viettämästä kesäviikkoja mummolassa juuri siinä iässä, kun olisin voinut alkaa käsittää, miten erilainen seksuaalieetos siellä vallitsi omaan kotiini verrattuna. Aistin ainoastaan eetoksen eron siinä, ettei siellä koskaan muistini mukaan vedottu siihen, mitä toisetkin oikein mahtavat ajatella jos. Mihin kotona vedottiin usein. Ehkä juuri siitä syystä, että aiempi sukupolvi ei ollut samalla tavalla viitsinyt keskittyä tuohon näkökulmaan (ja lapset olivat saaneet kuulla siitä, epäilemättä).

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluku näyttävät näissä sukuani kuvaavissa, itselleni uusissa mustavalkokuvissa hyvin erilaiselta kuin se keskiluokkaisempi, sievistelevämpi kuva, jota siitä piirretään vaikkapa populaarikulttuurissa. Valtakulttuuri ja sen taskut, muistutan itseäni. Ei ole ajankohtaa, jona todellisuus olisi kaikille samankaltainen. Se on vain illuusio, joka syntyy, kun historiankirjoitus järjestetään tietyllä tapaa, palvelemaan tiettyjä päämääriä, kuten vaikkapa kunnollisen, tietyllä tapaa hyvinkin tiukasti koodatun moraalisen kansakunnan rakentamista. Sukupuolisiveellisyys ei välity näistä kuvista juuri mitenkään. Niissä ei ole mitään tiukkapipoista tai vahtaavaa. Ei. Niissä ei olla huolestuttu siitä, mitä joku muu ajattelee. Niistä välittyy itsepäisyyttä, leikkiä, lämpöä. Uteliaisuutta. Haluttomuutta tuomita ennalta.

Äiti epäilee ääneen, ettei isomummon veli ollut koskaan nähnyt naista alasti ja luuli siksi, että tissit ja fallos voidaan veistää samaan patsaaseen. Minun on vaikeaa kuvitella, että joku vuosisadan taitteen tuntumassa köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei olisi nähnyt naisia alasti. Esimerkiksi saunassa. Edes lapsena. Huvittaa ajatella, miten isomummon veljen suuriin patsaisiin puutarhassa on oikein suhtauduttu. Ehkä vähemmän ahdistuneesti kuin niihin suhtauduttaisiin nykyään? Mistä sen tietää? Vai onko patsaat nostettu ulkosalle vain valokuvaa varten? Onko se ollut miesten keskeinen juttu, itse ite-taiteilijahan on ollut ukin eno? Toisaalta, vaikea uskoa sitä vain miesten jutuksi, kun on juuri katsellut kuvia alastomista piknikseurueista. Mutta ehkä patsaat on paljastettu vain harvoille ja valituille. Mitä tuo mies on tehnyt päivätöikseen? Ajanut savottaa, ehkä, ollut tukinlaskussa? Sen jälkeen hän on ottanut vasaran ja taltan ja antanut puulle muotoa vuosi toisensa jälkeen. Jännittävää.

Kuvat nähtyäni minusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin helpommin tiettyjä kohtia omassakin elämänhistoriassani, vaikka eroottiset meitsiet eivät olekaan olleet oma juttuni. Enhän ole itsekään onnistunut kiinnittämään katsettani vakaasti mihinkään ihannesuhteen kuvaan, jota olisin hellinyt systemaattisesti. En ole onnistunut sulkemaan pois tunteita, jotka ovat vaikeasti nimettäviä ja lokeroitavia. Tai edes suhteita, joihin pätee sama vaikeus sanoa, onko kyse enemmän ystävyydestä, toveruudesta vai rakkaudesta. Ei se tarkoita, ettenkö toisinaan olisi niin vakavissani jonkun kanssa, että se sattuu pahasti. Sellaista on tapahtunut pari kertaa elämässäni. Minusta se ei vain ole mikään, no, välttämätön ehto sille, että on edennyt jonkun kanssa suhteeseen. Eikä se tunnu vähentäneen mitenkään kykyä kokea järisyttävää, pelottavaa, toisinaan suorastaan lamauttavaa pyhyyttä ja yhteenkuuluvuutta niiden muutaman ihmisen kanssa, joiden kanssa olen sitä kokenut.

Aivan kuin nuo kuvat sanoisivat nauravine ilmeineen, ettei ole mitään uutta auringon alla. Että monet ovat aiemminkin miettineet näitä ja havainneet elämänsä ottavan outoja suuntia ja selvinneet siitä. 

Piilotettu

Kun tilanne muuttuu, positio muuttuu, suhde toiseen muuttuu, myös itse muuttuu, tai kuva itsestä, se osa itsestä, johon on mahdollista päästä käsiksi. Ajattelen siirtymää hyvin konkreettisena. Jos kysyttäisiin, miten se voitaisiin esittää, sanoisin näin: Seiso ensin metrin päässä ovesta. Katso sisälle huoneeseen. Näet aika paljon siitä, mitä huonessa on ja tapahtuu. Vaikka tarkastelemistasi tarkastelisit, et näkisi kuin nämä ja nämä asiat. Nyt, muutos. Astu ovesta sisään, käänny 90 asteen verran. Pidä jalat paikallaan, mutta heijaa ja kierrä rankaasi muuten kuten lystäät. Niin, samat asiat, mutta erilaisissa suhteissa. Jotkin näkemistäsi seikoista saavat uuden selityksen. Salaperäisestä maton kulmasta jatkuu nyt kudos seinänviereen ja aiemmin näkymättömän kaapin alle. Kaapin päälle on ripustettu taulu, kuva... kasvien varjot heittyvät oviseinälle kulmissa, jota et osannut kuvitella tai jota et vain tullut ajatelleeksi.

Tai vielä toisin, tarkemmin: Ajattele, että on luvattu siirto ensimmäisestä paikasta toiseen. Voit seistä vain ja hengitellä. Sisään, ulos. Tauko. Sisään, ulos. Tauko. Odotusta. Ja sitten kun on jo kyllästynyt, äkisti humps onkin toisessa huoneessa ja alkaa hahmottaa kaikki nuo uudet asiat, jotka aiempi kohta esti näkemästä.

En muista vielä koskaan eläneeni niin, etten jo pian olisi päässyt huoahtamaan sitä, miten äsken en vielä tuntenut näitä ja näitä asioita. Miten en tuntenut, vaikka tarkkailemistani tarkkailin, etsin ja koetin puskea niitä kohti. Ja miten usein pysäytin etsinnän jossain kohdassa, epäröin, pistin sulkeisiin ja myöhemmin-mappiin ja jäin odottamaan siirtymää. Koska - tämä on nyt hyvin hämärä tuntemus, mutta koetan kuitenkin - jokaisessa positiossa on asioita, jotka tuntuvat teljetyiltä sellaisin salvoin, etten osaa avata niitä. Tai joiden avaaminen loukkaisi jotakuta toista liian pahasti, ja siksi pysähdyn. Tai pelkään, että se loukkaisi. (Jonkin aiemmin, toisenlaisessa tilanteessa tapahtuneiden kommunikaatioiden perusteella koen relevantiksi pelätä, että niin voisi nytkin käydä.)

Ja sitten, kun äkisti teletransportaatio pyyhkäisee toiseen huoneeseen, pysähtyy hetkeksi ja kiskaisee henkeä ja ajattelee, pistävästi havainnoivana: kas niin, tältäkö täällä näyttääkin... Se ei ole pelottavaa, mutta jollakin tavalla järkyttävää kyllä. (Käyn työajalla itkemässä vessassa. En osaa nimetä itkuun liittyvää tunnetilaa, paitsi ehkä pakahtuminen kaiken voimakkuuteen.) Tunnistaa sen kaapin alle suikertavan maton kulman, mutta äkisti näkee koko kuvion. Maton pituuden. Kuvat seinällä... varjot...

Tuntuu kuin näkisi, ensimmäistä kertaa. Taas. Mutta tietää, tuosta taasista, että tämäkin on huone. Yksi huoneista. Yksi kehoista. Yksi tulkinnankehyksistä. Yksi turtumisen paikka.

Mutta näkee sen, mikä vielä äsken oli piilotettu, ja syventyy katsomaan sitä, sen kuvioita. Niin paljon loukkaavaa, mikä sulkeistettiin. Niin paljon pelkoja. Niin paljon toivoa, johon ei uskaltanut nojautua. Katsoo sitä suoraan ja ahdistumatta, koska totta puhuen, se oli ongelma vain ollessaan piilotettua, seinän taakse jäävää. Helpottuneena siitä, että on tässä, tässä huoneessa. Ne kysymykset, jotka vielä eilen koskettivat itseä, ovat lakanneet kuulostamasta suurilta. Nämä ovat toisia kysymyksiä. Ja pyyntö, ohimennen: Anna aikaa. Vaikka askel tai siirtymä käy äkisti, ei tarvitse olla heti kotonaan, hulmauttaa pyrstöään.

Ikävöin ja olen epätietoinen ja se tekee minusta valppaan. Keveämmän. Täsmällisemmän, tarkemman. Mutta huonommin toiseen huoneeseen näkevän, jos kääntyisin takaisin kohti ovea ja äkisti tulisinkin uteliaaksi siitä, mitä siellä oli. Mitä siellä oli? Miksen painanut mieleen huolellisemmin? Eikä voi enää palata. Ei ikinä, en siihen huoneeseen.

Koetan kuvata sitä, mitä kehossa tapahtuu, en niinkään sitä, mitä näen. Koetan kuvata sitä vaikutusta, joka suhdestatusten muutoksilla on kehoon. Eikä vain minun statuksillani, vaan niiden statuksilla, jotka ovat suhteessa minuun. Jossakin epämääräisessä suhteessa, jota en osaa nimetä kovinkaan hyvin. Miten kuukautiset, jotka ovat loppumaisillaan, alkavat vuotaa järkyttävällä tahdilla uudestaan. (On tuokin tapa reagoida... näin on käynyt jokaisessa erossa, ja ehkä kehoni tulkitsee tämän jonkinlaiseksi erottautumiseksi, vaikkei mistään erosta olekaan käsittääkseni kyse... mutta tunnen, etten myöskään käsitä kovin etevästi tällä hetkellä.) Miten nälkä katoaa ja ruoka maistuu jotenkin ällöttävältä. Miten kadunvarren kiveys täsmentyy muhkuraiseksi ja suoraa kulmaa etäisesti muistuttavaksi. Miten suu ja huulet kuivuvat. Ja, miten äkisti havaitsen taas ihmiset jotenkin vähemmän rajautuneina olentoina, käyttöliittymämäisempinä, näen heidän välilleen kuroutuneet tahmeat rihmat (ja ajattelen paperiveneiden brutaalia elämää) ja tajuan, kuinka minua ei suojele niiden näkemiseltä vähään aikaan mikään.

Ihon kuori hiertyy lattialle. Yhteensopimattomasti muistan, että tälle päivälle oli ennustettu myrskyä. Ajattelin kirjoittaa ystävälle, että muutatte sateenvarjon kantamana, mutten ehtinytkään kirjoittaa, kun ajatus keskeytyi, ja sittemmin totean, että ehkä sittenkin liikahdan tänään itsekin ainakin yhtä paljon. Tai yöllä jo. En ole pitkiin aikoihin tuntenut levotonta, vedenalista, kaikessa kehossani, mutta tunnen sen taas. Näen unta, vähää untani, lampaasta, jolla on valtava erektio. Nukun lampaan kyljessä, se on ihanan pehmeä, paitsi se osa, joka on kourassani. Unessa pohdin, onko soveliasta tuntea vetoa lampaaseen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat.

Unet väkivaltaistuvat ja käyvät seksuaalisemmiksi. Valve - miten sen kuvaisin? Keho on valmis hypähtämään -

Tuntu avautumisesta, sisään johonkin laajempaan astumisesta, vähemmästä vastuusta. Vapaudesta. Suoristumisesta. Keveydestä. Kokeekohan joku joskus jossain sitä tunnetta käymättä vessassa välillä itkemässä? Minulla siihen liittyy näemmä itku ja järkytys. Siirretyksi tulemisen tai siirtymisen tuntu.

Mistä se johtuu, että vain astuessani kauemmas jostakusta, vain avatessani käteni ja luopuessani vastuista hänen itsestäänselvyydeksi muuttuneella läheisyydellä loukkaamisensa suhteen, vain siinä kohden tunnen käyväni jotenkin eettisesti ymmärrettävämmäksi, helpommin hyväksyttäväksi, enemmän siksi itseksi, jota kohti soisin kulkevani? Johtuuko se jostain metaforasta, jonka olen nielaissut? Jostain sellaisesta kuin painopisteen tukipisteen yläpuolella pitäminen, esimerkiksi? Tai itsen kannattelu? (Ja sitkeä tuntu, että herkästi köynnöstän.) En osaa sanoa.

Mutta kun tilanne muuttuu, itse muuttuu: tilanteen itse, tilanteen ajatukset, tilanteen mieli, tilanteen keho, tilanteen teot ja toiminta. (Käyttelen näitä melkein synonyymeinä tässä.) Äkkiä muistan ammoisen rakastajan ja mietin, lähettäisinkö hänelle kiitoskirjeen siitä, mitä häneltä opin. Ehkä en, koska se on ollutta ja mennyttä. Ei rakastaminen, ei se sillä tavalla lopu snip snip snip, mutta sen tyyppinen puhe loppuu, ja lopulta lakkaa ikävöimästä sitä puhetta vaikka kehoja ei kai voi lakata ikävöimästä, kehoja sellaisina kuin ne on kohdannut ilman sanoja. Hauraina ja naurua kavahtavina.

Jotakin muuttuu, mutta sitä on vaikeaa kuvata.

On kohtia, joissa näkökulmanvaihdosten joustavuus tuntuu lähes tärkeimmältä mieltämisen piirteeltä. Ja sitten toisinaan maailma tuntuu viuhuvan ympärillä niin hurjaa vauhtia muutoksesta toiseen, että vaihdokset ja joustavuudet pakottuvat. Tai sekin kuulostaa väärältä. Ei se tunnu pakottumiselta. Ne vain tapahtuvat sen kummemmin asiaa miettimättä tai toivomatta.

Kysymykset nousevat aivan itsestään. Onko tosiaan aina niin, että juuri kun tuntuu oikein asettuneelta ja juurtuneelta, tulee puhelu ja näkee toisen muuttuvan siinä, vieressä? Että kuulee hänen äänestään jonkin tuonpuolisen tapahtuneen? (Tarkoitan tuonpuolisella nyt jotain aika tavallista ja maallista ja elämään kuuluvaa, näkökulman tuonpuolista, omien kommentointivalmiuksien tuonpuolista.) Edeltääkö karehtiminen sanattomuutta? Saavatko ne merkityksensä toisistaan? Mistä tulee halu kyetä sanomaan oikeat sanat? Mistä tulee pitäisi ja loukkaamisen pelko? Mistä on opittu halu lempeyteen vai onko se jotain oppimista syvempää?

Vompsu vastailee lyhyesti äänelle puhelimessa. Hänen kasvoilleen on jähmettynyt naamio ja hän käyttää samoja sanoja useasti. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. En kuule, mitä toiselta puolen sanotaan. Jotain tapahtuu. Livahdan lähemmäksi ja kuulen vain hieman itkuisen äänen sanovan toisella puolen tietämättömyyttä, että täällä eletään vähän niinku loppuelämän viimeistä päivää.

Arvaukseni - jotka tulevat kutsumatta - eivät osu oikeaan. Ei se mitään. Kukaan muukaan ei ole osannut arvata, paitsi ehkä lääkäri, tai sitten hänkin on määrännyt koepalan osana rutiinitoimenpiteiden listaa, osana häiritsevien mahdollisuuksien poissulkemisten sarjaa. Vompsun siskolla on keuhkosyöpä. Ennuste: huono.

Mitä se huono tarkoittaa, kyselemme toisiltamme. Miten semmoista voi sanoa koepalan ja röntgenin jälkeen, ennen yhdenkään hoidon soveltamista? Onko lääkäri sanonut huono vai onko se potilaan tulkinta? Onko puhuttu vaihtoehtojen tilastollisista prosenttiosuuksista ja aikajanoista?

On vaikeaa olla ajattelematta, että se kaikki kauneus ja hiljaisuus täällä ei olisi jotenkin kummalla, maagisella tavalla ennakoinut tätä uutista. Lopeta, sanon itselleni päänsisäisesti. Lopeta heti. Senkin kahjokaaleppi. Sattuma voittaa intuition. Katso vaikka kivipaperisaksia. (Ja, mieli lisää pilkallisesti, kivipaperisaksikonetta. Sitä on jokseenkin mahdotonta hämätä.) (Mutta onko intuitio kivipaperisaksikone vai onko sattuma kivipaperisaksikone? Ei näissä kysymyksissä ole mitään mieltä. Sanat eivät ulotu. Tai kuten Dewey kirjoittaa, sanojen tehtäväkään ei ole kuvata todellisuutta täsmällisesti.)

Vompsu on jännittynyt. Sen näkee käden asennosta, esimerkiksi. Kun hän alkaa hieroa pakko-oirettaan, otan käsistä kiinni ja pysäytän ne. Tänään ei pestä ihoa olemattomiin. Kädestä kiinni, näin. Yksinkertainen ratkaisu.

Sairaudessa on sekin hankala puoli, että mökillä on juuri maksimimäärä vieraita. Osaa näemme hyvin harvoin. Heitä on odotettu. Ja sitten tämä. On kuin ihmiset häälyisivät kilometrien päässä jotenkin yksityiskohdittomina hahmoina. Tai välissä olisi monikerroksinen leivinpaperivuoraus. Lyijykynällä ehkä juuri ja juuri piirtäisi ääriviivat. Siinä se. Hei te tulitte. Kiva kun tulitte. Elämä on niin lyhyt ja arvaamaton ja jokaisesta hetkestä tuntee kiihkeää kiitollisuutta silloin harvoin kuin muistaa. Tuntuu jotenkin nololta ja asiaankuulumattomalta ilmoittaa tapahtuneesta, eihän se tavallaan vierailuun liity, mutta sillä on omat seurauksensa.

Harhailen automarketin hyllyjen välissä vessapaperipaketti sylissä, itken vaimeasti ja niistän kämmeneen. Vasta jälkikäteen tulee mieleen, että paketin olisi varmaan voinut avatakin, kun sen kerran on ostamassa. Pelkään itkuni loukkaavan Vompsua, joka on liian lukossa itkeäkseen. Olen kuullut puhuttavan sillä tavalla välillä, manattavan ihmisiä, jotka tulevat ja omivat toisten surutilanteet, hyökkäävät hautajaisiin paisutellen oman surunsa määrää, varastavat shown. Mutta en oikein osaa pysäyttääkään itkua, joten vain mainitsen asiasta Vompsulle sanoen, ettei tarkoitukseni ole osoittaa mitään tai ilmaista mitään, se nyt vain on tapa, jolla näytän reagoivan.

Ostamme marketista myös flamingonkukan ruukussa. Ruukkukasvin on tarkoitus symboloida jatkuvuutta. Se on helppokin kukka, sanon Vompsulle marketissa. Se ei helposti kuukahda. Jotenkin tuntuisi aika mustalta huumorilta viedä huonon ennusteen saaneelle ihmiselle vaikkapa gardenia. Gardeniat kuoleskelevat sitkeästi ennen kuin kuolevat, teki niille melkein mitä hyvänsä. Olen ikävän tietoinen siitä, etteivät eleet ylety. Eivät mitkään eleet. Mutta eivät etenkään nämä eleet. Hei, ollaan kaikki samassa veneessä, trallallallallaa, me kuollaan kaikki, joten häntä pystyyn ja merileväuutetta flamingonkukalle. No, mitä vaihtoehtoja silti on? Halata, pitää kiinni kädestä, joka muuten hakeutuu pakkoliikkeen turvaan?

Saunalla, myöhemmin illalla, katselen käsiäni. Suonet pollottavat hyvin näkyvissä kuuman jäljiltä. Kyynärvartta särkee oikeassa yläraajassa. M. pronator teres ilmoittelee edelleen itsestään. Keho näyttää niin kokonaiselta, selvärajaiselta. Liikunnanopettaja, jolla oli syöpä, puhui siitä, miten koko ajan kaikissa meissä kuplahtelee pieniä kasvaimia, jotka immuunipuolustus yleensä nitistää alkuvaiheeseensa. Mikrobiologian opettaja mainitsee samasta näkemyksestä. Onko sekään muuta kuin hypoteesi?

Niin, kädet. Ja reidet ja sääret ja jalkaterät. Torso. Suuri tuntematon. Ilta-aurinko kultaa kaiken. Sunkissed, sanovat englantia äidinkielenään puhuvat. Eikö semmoinen mehukin joskus ollut? Iho näyttää rajalta. Eihän se sellaista muodosta. Ajattelen kipulääkettä sisältävää laastaria. Ehkäisylaastaria. Ajattelen kenttiä objektien kokoelmien sijaan. Ajattelen keskiaikaista linnoitusta, jonka porteilla seisoo vieras armeija. Sisällä kuumeinen hyörinä. Joku tervan keittäjistä heiluttaa lyhtyä sakaroiden lomasta yöllä sellaiseen suuntaan, ettei sitä huomata muualta sisältä. Ja sakarat linnanharjalla, ylipäänsä: kaikkien romanttisten prinsessatarinoiden linnojen sakarat, joita ilman linna ei näyttäisi aidolta. Kuinka romanttinen funktio niille on suotukaan. Syö tulematta syödyksi.

Illalla puhe on runouslehden numerosta, jota on ylistetty. Huomaan, etten osaa innostua. Kielen tavoitteiden, motivaation ja tyylin analysointi, kommunikaatiosta puhuminen, kokemuksen sanallistaminen, kaikki ne tuntuvat jotenkin vähän, no, eivät nyt merkityksettömiltä, mutta jotenkin oljenkorsimaisilta. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat motivoitua sellaiseen. Ajattelen muutamaa tuntemaani kirjoittajaa, esimerkiksi. He osaavat soittaa pianoakin ja heidän kirjoitustaan luonnehtii samantapainen täsmällisyys. Tuntuu kummalliselta, että siihen halutaan heijastaa tavoitteita, toiveita, selitysmalleja. Puhua tyylin rajoista. Ikään kuin olisi mahdollista sanoa, miten joku toinen tietyn tyylin kokee. Ajattelen vanhempiani, joiden mielestä Seurassa ja Avussa on näppärästi kirjoitettuja lehtijuttuja. Minusta tuntuu äkisti, että kaikelle tälle on tilaa. Jokaiselle kirjoitukselle. Ajattelen lämpimästi runoja, joita ukki rustasi viime vuosinaan ja joita en kestänyt ääneen luettuina. No, en kestä kyllä mitään runoja ääneen luettuina, sen puoleen. Siksi en liity ystävien runoiltaseurueisiin. Mutta jaksan lukea kirjoituksen. Kirjoittaa.

Tällä kaikella ei taida olla mitään merkitystä. Tai tavoitetta. Silti näin tapahtuu. Jotain tulee jostain ja menee jonnekin, häilyy jossain mielen ja materian välillä, kolahtamatta oikein mihinkään perinteiseen luokitukseen. (Paitsi päiväkirjailuun, joka tuntuu yhtä romanttiselta kuin linnojen sakarat.) Maah maah maah.

Vaikka luulisi, että muistutus katoavaisuudesta herkistäisi esteettiselle tunnulle, havahduttaisi tähän hetkeen ja kiitollisuuteen siitä, niin paskat tässä niin käy. Herään siihen, miten koirat karjuvat toveri Timolle ja miten vatsaan sattuu grilliruoan jäljiltä ja päätän että sai olla viimeinen yritys myötäillä ihmisten grilliruokamaniaa kun en kerran edes tykkää itse niiden ruokien maustakaan ja aina tulee maha kipeäksi, ja koska kello on jo puoli seitsemän aamulla, on mahdotonta nukahtaa uudestaan ja samalla väsyttää ja päätä särkee. Tehkööt muut vain grillijuttujaan, minä taidan syödä kukuttia ja pastaa. Tai salaattia ja keittoa.

Vompsun jalka nykii unessa peiton alla. Varpaat kipristyvät ja ojentuvat. Hän ei ole vielä särähtänyt tänne. Koiratkin kerivät ja kuorsaavat.

Seis, haluaisin sanoa kokemukselle, mutta ei minulla ole siihen mitään keinoa. Koetan siis tyynnyttää oloa kohti hymyilemistä ja sietämistä. Siihen taidetaan tarvita tänä aamuna TLB:n ykkössarjan lisäksi vähintään scream, jossa huudan, minkä kurkusta irti saan, samalla kun venytän kaikkea kohti maailmaa, poispäin jostain jonka miellän keskukseksi. Tai ei kai minulla semmoista miellettä ole, se on pelkkää lainaa. Jos moottorilla kalaan lähteneet naapurit säikähtävät, syyttäkööt itseään.

Kun pujahdan laiturille, hämähäkin yöllä nypläämä verkko takertuu kasvoihin ja yöpaidan etumukseen. Laiturille kuuluu selvästi naapurien jutustelu kaukaa, kaukaa järveltä. Vene on väritön piste keskellä tyyntä utua, vaarojen edessä. On vaikeaa ajatella, etteivät he säikähtäisi ääniäni pehmentäessäni sidekudoksia tähän päivään.

Yhteiskunnallisia päänvaivoja

Jatkan pääsykoepäiväkirjailua, varoitus. (Vaikka tietysti melkein aina eksynkin aiheesta.)

Eilen sain yksityispostia ystävältä, joka oli lukenut edellisen merkinnän ja ihmetteli, miten oikein ymmärrän heteronormatiivisuuden. Hänen kritiikistään tajusin, etten sitä tosiaan ymmärräkään. Tai siis: että sitä on oikeasti mahdollista (haluta) määritellä ja vieläpä tarmokkaasti. En vain ole missään nähnyt aiemmin niin selkeää määritelmää ja siksi koko heteronormatiivisuuspuhe jäsentyi itselleni sekavana, metodologisesti vastenmielisenä hutunkeittona, jossa emansipatorinen intressi jyrää kaiken muun. Vastenmielisyys heteronormatiivisuuspuheen epämääräisyyttä kohtaan oli niin suurta, että koko termi vaikutti kirotulta, vaikka itsessään kaikki syrjinnän ilmiöt tietysti nostavatkin niskakarvani pystyyn ja vaikka pidän tärkeänä, että oppimisympäristöt koetettaisiin tehdä mahdollisimman vähän ahdistaviksi: moniarvoisemmiksi, sallivammiksi, enemmän oppijoiden itsensä tarpeista lähteviksi. Nyt kun minulla on mainio heteronormatiivisuuden luonnehdinta, ymmärrän ehkä enemmän siitä, mitä puhutaan, kun törmään tuohon termiin jossain artikkelissa tai lehtijutussa.

Eipä sinänsä mitään uutta tässä... kommunikaatio on hirvittävän vaikeaa, etenkin kun koetetaan kommunikoida jotain monimutkaista ideaa tai ilmiön mallinnustapaa.

Nyt olen lukenut Hannu Simolan artikkelia, jossa pohditaan suomalaisen kasvatustieteen mahdollisuutta yhteiskuntakritiikkiin ja -analyysiin. Ahdistukseni elää ja voi hyvin, kun materiaali on taas näin yhteiskunnallista. Sillä on ihan selvää, että vaikka kuinka vängyrrän, en oikein osaa tarkastella asioita yhteiskunnallisella tasolla, yhteiskunnallisina riskeinä ja mahdollisuuksina, instituutioiden valtasuhteina ja sen semmoisina. Sille on varmaan syynsäkin, kun en ole opiskellut yhtään mitään, josta voisi saada eväitä tuollaiseen tarkasteluun. Jotenkin en vain onnistu kokemaan valtadiskursseja kiinnostaviksi tai kovinkaan tärkeiksi. Jännä juttu, koska niin moni tuttavani on varsin kiinnostunut juuri tästä tasosta. Minulle se on vähän kuin koettaisi nähdä näkymättömän. Samanlainen fiilis kuin optikolla. Sumua, sumua, sumua. Sojottaako sumu jonnekin? Jaa-a, paha sanoa.

Järkytyn taas lukiessani artikkelia. Tavallaan olen tiennyt noista asioista, sekä kilpailukapitalismin että valtiovallan oppimisyhteiskuntaideologian heijastamista vaatimuksista ja paineista koulutusta kohtaan. Eihän niiltä voi täysin välttyä yliopistolla luuhatessa. Osallistuin opiskeluaikana jopa sellaisen mielenosoituksen koollekutsumiseen ja järjestämiseen, jossa vastustettiin opintoaikojen rajausta. (Minusta opintoajan rajaus ei sovi kovinkaan hyvin yhteen oppimisyhteiskunnan ideologian kanssa. Oppiminen on ainakin omassa tapauksessani varsin hidasta tapahtumista, vieläpä aika riippumatta siitä, kuinka paljon tunteja päivässä uhraan ponnisteluun. Ehkä olen keskittymisongelmainen tai jotain, mutta ainakin minulla on selkeästi tietty aika/määrä päivässä, jonka pystyn omaksumaan uutta virkeänä ja kiinnostuneena, ja vain silloin uuden asian pystyy liittämään aiemmin opittuun, kenties kritisoimaan sekä uutta että vanhaa niiden ristikkäisvalotuksessa, ja vain tällä tavalla opiskeltu tuntuu jäävän mieleen.) Mutta en tietysti osannut nähdä siinä sitä samaa montaa muuta raivostuttavaa taloudellisten "realiteettien" painetta, yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä he vastustivat ensisijaisesti valtarakennetta - sitä että kilpailutalous määrää sivistysyliopistonkin tavoitteista, ehkä? - siinä missä minä taisin vastustaa eniten niitä yksilöllisiä tragedioita, joita tuollaisista rajauksista voi seurata. Eiväthän ihmiset ole koneita. Meillä on aika erilaisia valmiuksia oppia.

Tuntuu vähän valjulta, siis, kun haluaa opiskelemaan ainetta, jota on ajatellut oppimistilanteita ja oppimista, oppimismotivaatiota ja koettuja oppimisympäristöjä kartoittavaksi, ja yhdessä pääsykoetekstissäkin heti alkaa sama ahdistava yhteiskunnallinen painotus: Olisi tiedostettava talouden vaikutus. Historian vaikutus. Tuntuu, ettei siihen nyt ainakaan voi olla mitään annettavaa. Ei kertakaikkisen mitään. Mutta toisaalta: oppimaanhan sinne mennään. Ehkä joskus näkymättömästä vielä tulee näkyvää?

Se toisaalta vähän liudentaa ahdistusta, että yhdessä kirjoituksen taulukossa on eritelty kasvatustieteen yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyviä asetelmia. Ortodoxiaksi kutusutaan puheavaruutta hallitsevan totuuden (auts!) tukemista, ja se keskittyy tuottamaan tutkimusnäyttöä markkinakurin, managerivallan (auts!) ja erinomaisuuden eetoksen puolesta tilaustutkimuksin ja kannattaa työmarkkinoiden vaatimaa koulutusta. Heterodoxiaksi puolestaan nimetään puheavaruutta vallitsevan totuuden kyseenalaistamista, jossa tutkimusnäyttö suuntautuu markkinakuria, managerivaltaa ja erinomaisuuden eetosta vastaan ja tutkimus ja koulutus luontuvat soveltaviksi, ajantasaisiksi ja kriittisiksi. Kun tarkastelen näitä, hahmotan, että tuskin osaisin kumpaakaan tai ainakaan asetelmana nämä eivät kovin kiintoisalta näytä. Sen sijaan se, mitä alalta toivotaan, on doxan ja puheavaruuden välisen rajan siirtoyritykset. En osaa kuvitella kyllä semmoistakaan, että saavuttaisin "tutkimusnäyttöä joka ylittää orto- ja heterodoxian totuudet" tai että onnistuisin tuottamaan mitään "historia- ja yhteiskuntatietoista, analyyttistä ja synteettistä perustutkimusta". Mutta ehkä voisin luoda muutaman uuden kysymyksenasettelun. Vahingossa. Silkkaa lammasmaisuuttani ja typeryyttäni.

Yksi niistä hupaisista asioista, jotka olen oppinut opiskellessani tähän asti, on äänekkään typeryyden kannatettavuus. Tarkoitan tätä: Kun ei tajua, on kauhean helppoa pitää turpansa kiinni, koska tietää, että kaikki, mitä voisi sanoa, on uncool ja osoittaa hirvittävän selvästi, miten pihalla sitä on. (Ja ainakin se, mitä peruskoulu onnistui minulle opettamaan, on, ettei niin saisi käydä!) Mutta sillä tavalla ei opi mitään, valitettavasti. Ei ainakaan juuri siinä tilanteessa. Sen sijaan jos kyselee tyhmiä ja ajattelee ääneen tyhmiä, ei ehkä saa glooriaa eikä sädekehää eikä hiljaisen mutta fiksun mainetta, mutta toisaalta, päivänvaloon putkahtelee mitä kiintoisimpia oppimisen lähtökohtia. Joskus väärinkäsitykset paljastuvat aika hedelmällisiksikin. Niistä saa käteviä muistisääntöjä. Usein niistä oivaltaa jonkin paljon laajemman kuvion kuin mihin alkuperäinen oppimisen tai tutkimisen ponnistelu tähtäsi. Tai no, ei laajemman, mutta eri kuvion.

Niin kuin nyt esimerkiksi se, etten oikein ymmärrä enkä koe yhteiskunnallisia valtarakenteita, en ainakaan tietoisesti. Ehkä koen ne hämärinä oireina, kuka tietää, mutta en tiedä kokevani niitä, en osaa osoittaa niitä kokemuksestani. Ja uskon, etten suinkaan ole ainoa, jonka kohdalla tämä pitää paikkansa. Tiedän varmasti, etten ole ainoa, joka ei osaa (nyt) virittyä kiinnostumaan niistä. (No, olen esimerkiksi huomattavasti kiinnostuneempi niistä kuin yksikään nykyinen työkaverini tai kukaan lapsuudenperheestäni.) Mitä sellainen tarkoittaa esimerkiksi poliittisesti? Miten se selittää vaikkapa äänestystuloksia? Tai näkemyseroja politiikan suhteen? (Etäisesti kiinnostavaa.) Tulisiko ihmisille antaa koulutuksessaan valmiudet hahmottaa tällaisia seikkoja? Miten heidät motivoitaisiin sellaiseen? (Heh, koetan miettiä, miten motivoisin itseni tällaiseen...)

Toisten äänekäs typeryys se vasta kiinnostavaa onkin. Heidän näkökulmansa ovat niin tuoreita! Kunpa tätä lajia saisi kokea enemmän.

Simola esittää, että kasvatustieteen ydin muodostuisi ihmis- ja yhteiskuntatieteen, didaktiikan ja koulupedagogiikan (joka määritellään taas kerran tavalla, josta en saa kiinni päätä, en häntää; ärsyttävää, kun tietää, että olisi hyvä ymmärtää pääsykoeartikkeleista muutakin kuin rautalankateesi; meinaa lopahtaa opiskelumotivaatio kun ajattelee, ettei kuitenkaan pääse sisään, kun ei ymmärrä hölön pölöä - mutta olkoot, olen ennenkin kokenut itseni jatkuvasti tyhmäksi ja vieläpä motivoitumattomalla tavalla sellaiseksi, ja sen kaiken kuittaavat sitten ne voimakkaat kuohahtavat innostukset, kun jokin ajattelu alkaa aueta ja paljastaa salojaan ja maailman näkee ihan eri tavalla) unionista. Ja että tuon unionin olemassaolo edellyttää yhteiskuntatieteellisesti orientoitunutta tutkimusta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Mitä Suomessa ei juurikaan hänen mukaansa ole, ei ainakaan riittävästi.

Mikä ei yllätä.

Tarvittaisiin jokin helppo yhteiskunnallisen näkökulman johdantokurssi. Jokin sellainen, josta voisi saada kiinni, mikä tässä voisi olla kiinnostavaa. Tai siis: minä tarvitsisin. No, nähtäväksi jää, pääsenkö yhteiskunnallisuuskylpyyn samalla tavalla kuin pääsin hierojakoulussa hoivakylpyyn.

Voi kyllä olla, että siihen yhteiskunnallisuuskylpyyn motivoitumisen eteen joutuu tekemään suunnattomasti töitä. Onneksi luvassa on yliopistoliikunta, mitä vetävin ulkoinen palkinto niitä näkökulmanvaihdoksia odotellessa. Keveä huokaus. Hetkittäin mietin, olisiko minusta pysähtymään ja toteamaan, että nämä opinnot saavat nyt luvan riittää. (Moni osaa tehdä niin.) Mutta kun ei näillä vielä onnistu elättämään itseään. Ei ainakaan onnellisena. Liekö sitä sitten onnellinen opiskellessakaan? Ainakin se virittää horisonttia hieman eteenpäin ja se on omiaan lisäämään toiveikkuutta. Muuten on niin vaikeaa hahmottaa, että mikään koskaan muuttuisi, ja sellainen horisontti on valtavan käyttökelpoinen niinä hetkinä, kun tuntuu, ettei enää jaksaisi ja kaikki kaatuu päälle.

Kas, koettaa vielä se päivä, kun havaitsen valtarakenteen. Ehkä.

Jhumpa Lahiri ja muita huomioita Intiaan-perehtymiskirjallisuudesta

Innostun poimimaan kirjastosta Jhumpa Lahirin novellikokoelman Tämä siunattu koti. Lahiria on kehuttu monestikin ja takakannessa vielä mainostetaan hänen olevan sellainen kirjailija, "että tekee mieli tarttua ensimmäistä vastaantulijaa hihasta ja sanoa: Lue tämä!"

Aika pian kuitenkin huomaan, ettei kirja oikein sovellu toipilaslukemiseksi. (Tietysti voidaan halkoa hiuksia ja sanoa, ettei toipilaiden pidäkään kulkea kaduilla ketään vastaan.) Makaan nimittäin nyt pääosin sängyssä ja kastelen porottavan patterin päälle nostamaani pellavapyyhettä säännöllisin välein kastelukannulla, jotta huoneen ilmankosteus pysyisi korkealla eikä minun tarvitsisi kaiken aikaa yskiä, yskiä, yskiä. En joutunut edes peruuttamaan päivän työtä, koska asiakas sairastui itse ja hoiti peruuttamisen. Niin että äkkiä onkin päivä, jona voi vain levätä ja tarkastella, miten se vaikuttaa toipumiseen.

Lahiri kirjoittaa vetävästi ja pieniin eleisiin ja mielenliikahduksiin huomiota kiinnittäen, mutta miltei kaikkia kirjan henkilöitä painaa kumma, tukahduttava, viipyilevä jähmettyneisyys. Ikään kuin heidän tahtonsa ei välillä pistäisikään heitä tanssimaan saksanpolkkaa. Ja kun he sitten voivat pahoin, he eivät kysy - tai jos kysyvät, kertoja ei siitä mainitse - itseltään, miksi ärtyvät jostakin pienestä asiasta tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista jonkin aktiivisen intervention avulla tai mitään sellaista. He muistuttavat niin paljon masentunutta, keskenkasvuista itseäni lukion aikana ja yliopiston ensimmäisinä vuosina, että ärryn. Ei se mitään, kyllä sitäkin mielenmaisemaa on hyvä kuvata, mutta laupias taivas sentään, ei koko maailma ole sentään tuossa tilassa! Toipilaskirjaksi opus on ainakin kelvoton, ainakin jos toipilas sattuu olemaan mieltymyksiltään kaltaiseni. Toipilaana sitä nimittäin kaipailee jotakin muuta kuin hienovireistä eksistentiaalisen ahdistuksen ja siihen havahtumisen kuvausta. Havahtumisen, mistä ei seuraa mitään... ei mitään kyseenalaistamista, halua ymmärtää, ponteentumista...

Henkilöhahmot sijaitsevat kaukana toisistaan eivätkä oikein kohtaa. He potevat toisistaan huolta, mutta jotenkin ihastus ja kiinnostus tuntuvat useimmissa kohdin kilpistyvän epämääräiseen syyllisyyteen, häpeään ja inhoon toisen, no, erilaisuutta kohtaan. Tai lakastuvan yksinkertaisesti välimatkan mahtaviin mittoihin.

Lahirin esiin piirtämä maailma tuo mieleen epämääräisesti ne joutavuutta, ikävystymistä ja tavikseutta pohdiskelevat filosofiset teokset, jotka arvostelin viitisen vuotta sitten. Huonoon aikaan niille, koska olin saanut juuri ikävystymisestä tarpeekseni ja kiskaissut siitä hätäjarrusta, josta kiskaisemisesta ei rankaista: olin katkaissut suhteen, jossa olin elänyt liki kymmenen vuotta, aluksi pontevana ja onnellisena mutta vuosi vuodelta yhä pienempään tilaan vapaaehtoisesti sulloutuen ja siihen kaikkeen huudattavasti ikävystyen. Käykö kaikille ihmissuhteille niin? Ei, siis anteeksi: käykö kaikille transferenssisuhteille niin? Suhteille, jotka liukuvat ulos etiikan ja estetiikan kategorioista ja käyvät pakkomielteiksi, vaihtoehdottomiksi, pelastusrenkaiksi...?

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miksei ole enää hullusti rakastunut vuosikausiin. Hänestä se tuntui menetykseltä. Minusta se kuulosti edistykseltä. Taidamme haluta elämältä erilaisia asioita. En enää tahdo heittäytyä enkä ripustautua.

Lahirin lukeminen fyysisessä tukkotilassa tekee surulliseksi. Katselen töihin lähteviä ja mietin, lakkaanko jokin päivä näkemästä heidät kiinnostavina ja ihmeellisinä ja yllätyksiä sisäänsä kätkevinä. Etäännytän heidät hetkeksi siinä kokemuksessa, mikä tuntuu helpolta lahiroinnin päälle. Tarkastelen heidän kasvojaan kuten maahantuloa valvova virkailija tarkastelisi. Kertaan mielessäni oppiarvot, toisinaan ärsyttäneet piirteet ja ilmi käyneet kyvyttömyydet. Se on kauhea harjoite. En osaa arvioida, kumpi on kamalampaa: se, miten helposti tuollainen tarkastelukulma on otettavissa, vai se, miten kauhealta maailma tuollaisesta tarkastelukulmasta näyttää. Sen kyllä tiedän, etten itse halua tarkastella maailmaa niin: leipääntyneenä, passiivis-aggressiivisena uhrina, joka on pakotettu elämään jollakin tietyllä tavalla, johon ei pysty vaikuttamaan.

Vielä pitkään muiden työhön lähdettyä tunnen kuvotusta harjoitteesta. Se lakkaa vasta kun itken vähän sängyssä istuen, selkää seinään nojaten. Itken sitä, miten toiset sanovat hei hei ja hymyilevät ja lähtevät työhön ja eivät voi tietää, miksi olen niin kummallisen jähmeä. No, ehkä he eivät edes huomaa sitä, mutta joka tapauksessa näkökulmanvaihdosharjoitus on järkyttänyt itseäni. Miten helppoa olisi ottaa tuollainen asenne. Mutta miksi joku sellaisen tahtoisi ottaa? Koska ei tiedä muusta? Koska ei jaksa muuta sillä hetkellä? Koska hän on kieltänyt itseltään sen suunnan, jota tahto rummuttaisi?

En nyt tarkoita, että elämäni olisi kaikin tavoin säkenöivää ja merkitystä notkuvaa. On tihentymiä ja väljiä kohtia. Mutta usein väljätkin kohdat tapaavat olla tätä nykyä jollakin tavalla valoisia. Esimerkiksi tiskikonetta lastatessa ja purkaessa saatan kuunnella kilahduksia, keskittyä niihin ja lantion asentoon kyykistyessä. Siinä ei ole mitään vihaista tai ikävystynyttä, ennemminkin rauhallista, kuuntelevaa vastaanottavuutta. Ja tietysti aina välillä minua kiusaa jokin asia, joskus olen aivan riivattukin, mutta ne kaikki kiusaavat asiat tuntuvat siltä, että minusta itsestäni löytyvät kyllä ratkaisut piinan katkaisemiseen tai ainakin tarmoa kävellä sinne, mistä ratkaisua voisi alkaa etsiä.

Muistan, millaista on elää elämää, jossa ratkaisut tuntuvat sijaitsevan vain toisten ulottuvilla. Onneksi siitä on kauan. Onneksi minun ei enää tarvitse luuhata siellä. Yksi Intiaan matkustamiseen liittyvä pelottava seikka on tuollaisen sopeutumispakon, marttyrinroolin jne. paljon näkyvämpi läsnäolo sikäläisessä naisen asemassa, ainakin meidän kulttuurimme vinkkelistä tarkasteltuna. Toivottavasti olen väärässä, mutta jotakin sellaista olen erottavinani. Oikeastaan on varmasti erehdys puhua vain naisen asemasta, koska tuntuu, että miehet on pannoitettu ihan yhtä tiukasti. Sikäläinen perhesysteemi yksinkertaisesti vaikuttaa totaalisesti veret seisauttavalta. Samoin neuvot, joita matkaajille jaetaan: ei koskaan kannata paljastaa, jos ei ole naimisissa, eikä kannata kertoa, ettei itse halua lasta, vaan on helpompaa vedota siihen, etteivät jumalat aina vastaa pariskunnan hartaisiin toiveisiin. On ihan selvä, ettei siellä voi kaikista oman elämänsä asioista puhua kuin kelle hyvänsä. Ei voi puhua kolmiosuhteesta. Tai omasta haluttomuudesta hankkia lasta. Tai siitä, miten on akateemisen valkokaulustyön jälkeen opiskellut itselleen likaisemman, alempikastisten työksi mielletyn ammatin.

Tällaiset neuvot saavat vähän surulliseksi. En osaa olla miettimättä, miten sitten voin muka kohdata ketään tasavertaisesti ja tutustua, jos en paikallisen etiketin mukaan saisi oikeastaan kertoa elämästäni muuta kuin valeita. Pelkään sitäkin, etten ehkä jaksa moista kulissinpitoa vaan sanoa töksäytän asiat silloin kun arvelen lennossa, ettei niiden paljastumisesta nyt mitään älytöntä käytännön harmiakaan tule. Minulle ainakin on tehnyt vain hyvää, että ihmiset ovat kertoneet rehellisesti kummista ratkaisuistaan. Se on vähentänyt normaaliin sulloutumisen painettani (joka taitaa tosin ollut aina melko minimalistinen, mutta silti uskomattoman ahdistava aina päätään nostaessaan). Joskus olen hämmentynyt kovasti kuulemastani ja minun on ollut hetken hieman vaikeaa suhtautua asioistaan rehellisesti kertoneeseen, mutta kun olen saanut hieman aikaa pureksia kuulemaani, olen poikkeuksetta tuntenut kiitollisutta siitä, että olen päässyt kurkistamaan taas erilaiseen vaihtoehtoon jäsentää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä.

Mihin tuollaisin neuvoin tähdätään? Siihenkö, ettei kukaan kiusaantuisi hetkeksi? Tai siihen, ettei kukaan ällöttyisi omista valinnoista, halveksisi niitä, tms? Eikö se kuitenkin ole sen toisen ihmisen vastuualuetta, ei minun?

Eri asia on tietysti se, jos tuollaiset asiat eivät tule lainkaan puheeksi. Mutta ainakin niissä Intia-oppaissa, joita olen tankannut syksyn aikana, korostetaan miten ensikohtaamisellakin kysymykset palkan suuruudesta, lapsenhankintasuunnitelmista jne. ovat siellä kohteliaita kysymyksiä eivätkä tunnu sikäläisistä lainkaan tunkeilevilta. Niihin ei vain saisi vastata väärällä tavalla! (Itse asiassa tästä kaikesta tulee jotenkin mieleen sukukokous isänpuoleisessa suvussa.)

Toisaalta ainakin Intiasta kertovassa kaunokirjallisuudessa kukoistavat mitä omituisimmat sattumukset ja tempaukset. Kiran Desain tai Salman Rushdien kuvaama Intia esimerkiksi näyttää ihan erilaiselta! Raj Kamal Jha on silti äänistä se, joista olen pitänyt tähän mennessä eniten. Se on kummallista, koska hän kuvaa lopulta samantyyppistä hienovireistä kokemusta kuin Lahirikin. Ääni on vain aivan toisenlainen, sävy samoin. Ehkä se johtuu siitä, ettei Jhan henkilöissä ole samalla lailla pitkästymistä ja ärtymystä näkyvissä. He ovat paljaammin eksyksissä.

Kaikista kummallisin perehdytyskirja, jonka luin, oli laina ystävältä. Hän sanoi, että intialaista chicklittiä lukemalla saa maan keskiluokan elämästä realistisemman kuvan. Niinpä luin Advaita Kalan Almost singlen vain todetakseni, että asennesinkkuus on Intiassa aivan yhtä käsittämätöntä kuin Suomessakin. Kirjan juoni oli karmea, päähenkilö tympeä ja pariutumispakkomielteinen, mutta yhtä kaikki opin läksyni: Intiassa on keskiluokka, jota kiinnostaa enemmän se, onko deitin päivällispöytään ostama viini Sula-merkkistä, kuin esimerkiksi kysymys tuloeroista, jotka kuitenkin siellä ovat aivan eri luokkaa kuin täällä. On kuin lukutaidottomia, alempikastisia ei yksinkertaisesti olisi olemassakaan. Jotenkin se järkyttää. Tietysti voi aivan hyvin olla, ettei täkäläisissäkään sinkkuelämäkirjoissa kuvata ahdistusta kodittomien aseman puolesta tai järkytystä siitä, että on edelleen ihmisiä, joita ei millään tavalla tunnu koskettavan tuotantoeläinten kohtelu. En osaa arvioida tätä, koska en ole lukenut romanttisia naistenkirjoja. Mutta jotenkin se, että koko maailma pyörii pelkän pariutumisen ja oman (välillä hurjan epäeettisesti käyttäytyvän) sisäryhmän komppaamisen ympärillä, tuntuu uskomattoman pitkästyttävältä. (Kas niin, onnistun selvästi minäkin pitkästymään, nimittäin kulttuurin parissa.) Ja hemmetin vaikeasti samastuttavalta. Vähän kuin lukisi - no, suoraan sanottuna, en keksi, minkä elämästä lukeminen olisi yhtä pitkästyttävää. Meinasin kirjoittaa "jäkälien elämästä", mutta jäkäläthän nyt ovat kuitenkin kiinnostavia. Tuo advaitakalavieraus on vierautta, joka ei valitettavasti tunnu tarjoavan mitään ahaa-elämyksiä, yllätyksiä eikä samastumiskohteita. (Ihailen ystäviäni, jotka osaavat lukea Harlekiineja. He totisesti ovat niissä asioissa enemmän zen kuin meikäläinen.)

Advaita Kalan tekstistä paistaa läpi sama kuin monesta muustakin tekstistä: uskomattoman voimakas ja hierarkkinen laatu- ja merkkitietoisuus. Tuntuu kuin paikallinen voimakas hierarkian taju olisi saanut kulutuksen kasvaessa ja monipuolistuessa yhä enemmän pontta. Kankaiden materiaalit, asujen mallien leikkaukset ja niiden suhtautuminen uusimpaan muotiin, se miten länsimaistunut asu on (muttei törpöllä turistitavalla), ovatko korut aitoja vai rihkamaa - se kaikki auttaa määrittämään vastaantulijan statuksen yhtä tarkasti kuin hänen aksenttinsakin kuuleminen. En tiedä, olisinko huomannut tällaista juonnetta, ellen olisi roikkunut IndiaMikessa niin paljon. Siellä tulee monessakin kohtaa esiin se, miten tärkeää hierarkkisessa yhteiskunnassa on tosissaan panna parasta pukeutumisen suhteen. Kysymykset esimerkiksi käytettyjen vaatteiden myymälöistä taitavat kuulostaa paikallisten korvissa aivan kummallisilta. Miksi joku, jolla olisi rahaa ostaa uuttakin - eikä mitä tahansa uutta, vaan designer-uutta - haluaisi ostaa jonkun vanhan käytetyn vaatteen? Käytettyjä vaatteitahan käyttävät lähinnä palvelijat... Ehkä matkan aikana selviää, miten paikallinen reagoi länsimaisiin kirppispreferenssin perusteluihin: ekologinen kestävyys, kankaan miellyttävä valmiiksi pehmeäksi kuluneisuus, allergiaturvallisuus verrattuna uusien tuotteiden väri- ja muihin kemikaalijäämiin, mahdollisuus kuvitella vaatteen tarina ennen sen itselle päätymistä.

Tuntuu hurjalta matkustaa maahan, jossa yksilöiden omaa tahtoa tärkeämpänä pidetään perheen tahtoa. Se muistuttaa niin kovasti niistä kaikista epätoivon parahduksista, joita oma perheeni on kohdallani päästellyt, etten yhtään ihmettele tätä pientä paniikkia ja kivistelyä. Myös hierarkioiden jäykkyys tuntuu jotenkin oudolta. Kuitenkin omat ihanteet ovat tavanneet olla niitä, jotka ovat antaneet kenkää tuollaisille arvomaailmoille. Toisaalta luotan siihen, että jos käyttäytyy ystävällisesti ja kuuntelee toisia, aika paljon voi saada anteeksi jo ihan sen takia, että on joka tapauksessa ulkopuolinen, länsimaista, ja siellä vain matkalla. (Vai voiko? Faunin entinen työkaveri Bangaloresta kirjoittaa blogissaan, ettei ole koskaan tavannut yhtä hyvin erilaisuutta suvaitsevia ihmisiä kuin Suomessa töissä ollessaan. En ehkä oikein osaa kuvitella, miten aikuisten maailmassa voisi vielä olla sellaista paheksuntaa, joka oikeasti tekisi elämästä hurjan pelottavaa. Lasten ja nuorten maailma on sitä tietysti täälläkin täynnä.)

No jopas. Päädyinkin sitten kirjoittamaan tällaisesta. Turhaahan sitä on etukäteen myllertää. Pian - viiden päivän kuluttua - voi oikeasti haistella, katsella, tarkkailla, kuunnella tuota maankolkkaa. Ystävältä tulee tekstiviesti Goalta. Siellä on lämmin, sirkat sirittävät, lehmiä, hyvää ruokaa.

En yhtään epäile, etteikö röhä ja melankolia katoa sillä silmänräpäyksellä kun saa hulmahtaa lentoaseman ilmastoidusta eteisestä Mumbain yöhön.

Itsepäisyydestä lyhyesti

Eilen kotiin kävellessäni mietin, miten ihmeessä tässä elämässä tuntuukin käyvän kerta toisensa niin, että ne asiat, joista saan moitteita, johtuvat itsepäisyydestä. Tarkoitan sellaista itsepäisyyttä, että ymmärtää, että olisi hyvä taipua tiettyyn normiin, se helpottaisi asioiden sujumista rutkasti, mutta että silti päättää tehdä toisin, koska se tuntuu - no, oikealta tai itseltä tai mitä sanaa nyt sitten haluaisikaan tuohon käyttää, että päättää kuunnella intuitiotaan tai sydäntään tai jalkojaan tai vastenmielisyyden tuntojaan enemmän kuin huolta siitä, sopeutuuko. Että sitä jaksaakin hakata päätä seinään vuosi toisensa jälkeen kaiken maailman yksityiskohdissa.

Mutta: jos niin ei tekisi, pystyisikö asioita lähestymään tässä määrin kiinnostuksen, uteliaisuuden ja ilon kautta?

(Ehkä muut ovat parempia motivoimaan itseään sellaisten tavoitteiden eteen, joiden mielekkyyttä eivät heti hahmota? Jossakin tutkimuksessa esitettiin, että optimismiin kuuluu huono motivoituminen tehtäviin, jotka eivät ole linjassa henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Noin about sanallistettuna, toivoisin muistavani paremmin, mutta kirja taitaa olla ystävällä Turussa lainassa.)

Ja sitten äkkään siinä metsän läpi kohti kotia edetessäni, miten paitsi vastoinkäymiseni, myös ne asiat, joita pidän saavutuksinani, pulppuilevat tuosta samasta itsepäisyydestä. En sitten mennyt opiskelemaan teknillistä alaa enkä lukenut aineenopettajan pätevyyttä, en suostunut ministeriöön jakkupukutöihin, olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisemmilta tuntuvia juttuja, aina on ollut aikaa käydä keskellä päivää ystävien kanssa teellä ja talvipuutarhassa ihmettelemässä niitä isoja kamelioita jotka ovat melkein puita, on voinut ja saanut valita matalan aineellisen elintason ja paljon vapaata aikaa ajatuksille ja kehon liikehdinnälle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Ei se ole itsestäänselvyys; siihen on tarvittu rutkasti tuota samaa jääräpäisyyttä ja omasta tärkeysjärjestyksestä kiinni pitämistä.

Äkkiä huomaan olevani kiitollinen siitä, miten sitkeää kissanlihaa saatan välillä olla. Hittojako muutamista yhteentörmäyksistä maailman ja sen asujaimen ennakko-oletusten kanssa, jos saan vastineeksi vaikka mitä mielekästä.

Seestymistä

Huh, onneksi alan vähitellen seestyä koko pöntöstä ihastumiskuviosta. Sain eilen puhuttua aiheesta Hurinan ja toveri Timon kanssa, välillä festareilla kävellen ja törmäten kaiken sortin ex-filosofeihin, jotka kai useimmat nykyään harrastavat jotakin meditaatioon ja kehotekniikoihin ja joogaan kalskahtavia asioita (tuntui myös rikkaudelta, että omat kollegat ovat sijoittuneet niin monille elämän aloille ja opiskelleet niin monia ja erilaisia toisia ammatteja, tilanne olisi ehkä vähän erilainen jollakin toisella koulutuspohjalla, heh, filosofit soluttautuvat kaikkialle ;)...), välillä Timon työhuoneella istuen ja isoäidin neliöitä rooiboksen ääressä virkaten, ja siinä sitten tajusin, että ehkä tilitykseni kuulosti heistä vähän hassulta, kun en kuitenkaan sillä lailla ollut ajatellut tehdä mitään asian suhteen, antaa vain olla, olin aistivinani pientä hämmennystä angstistani. Ja kun pohdin sitä, tajusin kyllä syynkin - ihastun aika harvoin ja olen vähän tottumaton sellaiseen aikuisiällä. (Teininä ja pississinkkuna, äh, no, se on toinen olotila!) Olen kuitenkin elänyt enimmäkseen ihan hyvässä, toimivassa suhteessa ja suunnannut tarmoni kaikkeen muuhun kuin pariutusmisspekulaatioihin. Lähinnä kai eläimiin ja kasveihin ja tanssimiseen ja läsnäolon ja esteettisen kokemuksen pohtimiseen. Ja sitten niinä kahtena edellisenä kertana kun olen kesken suhdetta kunnolla havahtunut siihen, että olen nainen ja minulla on jotakin hämärää hormonaalista toimintaakin, joka ehkä on epäsopivaa tässä ja nyt (mutta en usko, että tämä on sellaista yhtä rajua, jos vain annan asian olla), olen totisesti tehnyt isoja elämänmuutoksia: Ensimmäisellä kerralla vaihtanut miestä lennossa, mikä tuntui kurjalta, sai aika monen suhtautumaan minuun vihaisesti tai pettyneesti ja epäilemättä satutti pahasti miestä, jonka jätin. Ja sitten toisen kerran kun aloin tulla levottomaksi sillä lailla, että ihastukset oikein versoivat minusta, en halunnut loukata ketään sillä tavalla ja katkaisin melkein kymmenen vuoden suhteen sen takia, että pelkäsin, että jotain sellaista kuitenkin kävisi. Toki suhteessa oli silloin paljon muutakin jo pahasti pielessä. Mutta ei sen pahemmin kuin useimmissa tosi pitkissä suhteissa. (Ajattelen nyt sukulaisteni suhteita, harvat ystäväni ovat seurustelleet kovinkaan pitkään ja sitten ne, jotka ovat niin tehneet, ovat nyt lapsellisia ja heidän kanssaan olemisen tapa muuttuu aika tavalla lasten tultua, sitten istutaan lattialla yhdessä risti-istunnassa ja lauletaan "on sika kunnossa", eikä silloin tule puhuttua tuollaisista asioista kuten että ottaako jokin asia heitä päähän niin kovasti, että he haaveilevat erosta ja sinkkuelämästä. Sukulaisten elämää on sillä lailla päässyt tarkastelemaan lähempää, koska saattoi havainnoida sitä lapsena, jonka ei ajateltu ymmärtävän. Mutta pienillä padoilla on isot korvat ja aika monesti myös norsunmuisti. Ja myöhemmin ne ymmärtävät näkemänsä. Aikuisina.) Minä en vain tiedä, haluaisinko sietää niin pahasti pielessäolemisia, ainakaan en enää haluaisi suhteessa sellaiseen rooliin enkä myöskään vastapuolen roolia kellekään... Minusta on parempi erota kuin päkistellä väkisin. Se vaatii enemmän päättäväisyyttä ja toiveikkuutta kuin huonosti toimivaan suhteeseen jääminen, mutta on pidemmän päälle epäilemättä parempi. Mutta tuollakin kerralla ne ihastumiset antoivat lopullisen niitin siihen, että nyt pitää lähteä. Tämä suhde nyt on ihan toisenlainen. En ole suunnitellut mitään lähtemisiä tai sotkeentumisia kehenkään muuhun. Tuntuu kurjalta sitten reagoida kuin nainen johonkuhun toiseen, tai ei oikeastaan vain kurjalta, kivalta myös, ehkä vain säikäyttävän yllättävältä.

Mutta nyt siis säikähdys on menossa yllätyksestä ohi ja tavoitan taas itseäni. Pyöräilen aamulla palstalle, Vompsu jää nukkumaan. On lämmin, satakielet klunksivat ja kottaraiset hyppivät silkkisinä ja suittuina pellonlaidalla, heitän paidan pois ja kitken biksan yläosassa ja löysissä farkuissa. (Biksan yläosiin on kirjottu melonien kuvia, mitähän sekin suunnittelija on oikein miettinyt? Hassua. Minusta se oli niin hauska läppä, että ostin biksat uusina. Se onkin ainut aikuisiällä uutena ostettu uima-asuni.) Maasta puskee rikkaruohoja, siitä näkee, että on tarpeeksi lämmin kylvää huomenna herneet. Ajattelen hierovani maata, se on vähän hassu ajatus, suostuttelevani sitä tietynlaiseen olemisen tapaan, rauhoittavani ja vetreyttäväni sitä. Koska ihan samalla lailla kuin hierominen virittää uskomattoman rakastavaan ja melkein liikuttuneeseen tilaan, myös maan muokkaaminen, kitkeminen ja kääntäminen saa melkein vedet silmiin. Se on vain niin keskittynyttä, rauhallista, loogisesti etenevää, tarkoituksellista... Siinä ei luoda eikä löydetä mitään, ainoastaan muokataan.

Palstoja reunustava nurmikaistale on ajeltu jonkinlaisella ruohonleikkuukoneella, ehkä semmoisella pienellä, äänekkäällä traktorintapaisella. Se on jättänyt jälkeensä paitsi takkuisaa nurmea, myös pieniä ruohosilppukasoja, joita haravoin kokoon sormin. Olen monesti miettinyt, pitäisikö minun ostaa palstalle harava tätä tarkoitusta varten, mutta en ole ryhtynyt siihen, koska pidän siitä, että voin olla polvi-istunnassa, kurkotella eteenpäin ja kammata nurmen tukkaa harottavin sormin. Olla lähellä, tuntea sormenpäin. Harava ei sillä lailla ole hyvä käden jatke, että sen piikeissä ei ole tuntoa. Sillä työskentely menee helposti romputtamiseksi, vaikka sekin on toki paljon meditatiivisempaa kuin suurin osa puuhista. Kädellä ei oikein voi romputtaa, ja se on hyvä.

Katsellessani maasta hurjasti pukkaavaa raparperia ja parsaa ja köynnöspinaattia mietin sitä, mitä kuulimme käydessämme alkuviikosta luomuyrttiviljelmillä. Kuulemma luomuyrttien kasvatuksessa saa käyttää ihan tavallista kananlantalietettä, koska vastaavaa luomulannoitetta ei ole saatavilla. Niinpä, kurjaa kyllä, tukiessaan luomuyrttejä tulee tukeneeksi, tietysti aika pienesti, tehokanalaa. Tilalla työskentelevä nainen oli asiasta hieman vihaisen oloinen, mikä on ymmärrettävää. Koetan lohduttaa: no, se on tätä siirtymäkautta... Voi, kunpa joku perustaisi luomulannoitetehtaan, jossa raaka-aineena voisi olla esimerkiksi typpipitoinen nokkonen tai ruohosilppu... En tiedä, ehkä se ei toimisi sitten isommilla viljelmillä ja kaupallisilla kasvutavoitteilla, mutta on siinä jotakin kieroa, miten makkilantaa ja tuollaisia kasvilannoitteita ei käytetä, vaan mieluummin sitten joko öljypohjaisia lannoitteita tai tehokanalan kakkaa. Ja jopa useat palstaviljelijät, joilla olisi mahdollisuus pienimuotoisessa viljelyssään harjoittaa ja kehitellä kestäviä lannoitusmenetelmiä, menevät samaan teholannoitevillitykseen mukaan ja ostavat kaupasta lannoitesäkin. Se tuntuu vähän surulliselta. Mutta tietysti moni heistä tulee palstallekin autolla ja niin edelleen, aika harvalla varmaan on ekologinen maailmankatsomus kovin systemaattisena. Joskus kun näitä ajatuksia tulee mieleen, sitä vakavoituu ja katselee surullisena Kellomäen valkeina kuohuvaa tuomimassaa, joka tanssii tuulessa ja levittää ihanaa tuoksuaan kauemmaskin. (Metsän läpi pyöräillessä sen sijaan en osaa olla ajattelematta pyöräilevänä vessanraikastimen sisällä.)

Onneksi alkukesällä kestää ajatella raskaita, surullisia asioita hyvin. Maailma on vain niin kaunis ja rikas, harakat nauravat voikukkien lomitse tepastellessaan, mustikoiden punaiset lyhdyt ja kielojen valoiset hohtavat metsissä, ihmiset näyttävät iloisilta ulkona kävellessään. Ja kaikki on niin avoinna ensi vuotta lukuun ottamatta. Mitä sitten tapahtuu? Ja millaista koulussa on? Ja saanko joskus asua sillä lailla, että minulla olisi piha, johon voisin rakentaa monia muinaishaudannäköisiä kukkapenkkejä ja voisiko joku kuvitella asuvansa kommuunissa Vompsun ja minun kanssa koska kahdestaan on vähän tylsää asua, haluaisin välittömämpää tapaamista, pakkotörmäämistä, koska se tekee hyvää eikä kukaan jaksa järjestää enää niin usein näkemisiä, ja niinä kertoina kun tapaa jonkun tutun, sitä liikuttuu jo melkein kyyneliin ja nauraa ihan villinä siitä ilosta, että on ihminen, jonka kanssa voi puhua, siis joku muukin kuin Vompsu, häntä nyt mitenkään haluamatta väheksyä... mutta kukin ihminen on vain yksi näkökulma, ja tarvitaan useampien kuuntelemista, ennen kuin mitään kokonaiskuvaa jostakin asiasta alkaa muotoutua. Tuo kommuunijuttu on sillä lailla vähän pelottava, että voi olla ihan hyvin, ettei kukaan oikeasti haluaisi. Koska haalisin tietysti eläimiä ja kasveja ja puhdetöitä, heh. Ja olisin laiska siivoamaan ja toivoton tiskari.

Ääh, nyt kun pääsen kirjoittamaan tätä vasta yöllä nettitakkuamisen takia, huomaan, ettei tekstistä tule ollenkaan otsikon mukaista eli seestynyttä vaan alan hurista tuota hippikommuuniasiaakin. Huooh. Luulisi, että vähitellen alkaisi väsyttää, kun olen herännyt seiskan maissa ja liikkunut kuitenkin 7 1/2 tuntia aktiivisesti tänään. Mutta ei se niin taida mennä...

No, nyt käyn joka tapauksessa nukkumaan, koska huomennakin pitää jaksaa touhottaa!

Tarkastelupisteen vaihtaminen ja laukaiseva harjoitus

Yhdessä minuun syvimmin kolahtaneista terapiakirjoista kirjoitetaan tähän tyyliin: toivomme, että asiakas poistuu terapiaistunnosta taas hieman enemmän oikeuksia ja vapauksia itselleen suoneena.

Olen tänään koettanut päästä käsiksi niihin tuntemuksiin ja oloihin, jotka iskevät siinä vaiheessa, kun suistun jonnekin tavoittamattomiin. (Ensin toki suomensin päiväosuuteni, mutta koska aloitin jo varhain, olin varhain myös valmiina tarttumaan tärkeämpiin toimiin eli itkettyneen pääni selvittämiseen.) Olen lueskellut viime päivinä Raphael Cushnirin kirjaa Sytytä sydämesi, osittain koska koetan keksiä kirjaa, jonka haluaisin antaa äidille joululahjaksi nyt kun hänellä on jonkinlainen kriisivaihe meneillään, ja osittain, koska selailin Cushnirin kirjaa kirjamessuilla ja totesin heti, että haluan lukea sen itsekin. (Haluaisin tulla rakastavammaksi ja myötätuntoisemmaksi ja minusta tuntuu, että olen aivan lapsenkengissä sen kaiken kanssa, mutta ei se toisaalta taida olla vaarallista, tarkemmin ajatellen, koska onhan tässä vielä aikaa.) Cushnir viittaa siihen samaan ilmiöön, jota käsiteltiin tänään suomentamassani pätkässä - siihen, kuinka usein ne tunteet ja olot, joita meidät on opetettu väheksymään tai joiden meidän on annettu ymmärtää olevan sopimattomia, ovat jääneet sanallistamatta ja tutkimatta ja oikeastaan jopa yksilöimättä. Onneksi nämä tunteet ja olot ilmenevät kehossa tietyllä tavalla, ja omien kehollisten merkkien tarkkaileminen voi toimia oppaana näiden olojen ja tunteiden näkyväksi (ja siten muutettavaksi) tekemisessä.

Cushnir neuvoo:

Kun olet paikallistanut kohdan, pidä huomiosi siinä. Älä yritä pohtia, mitä kehossasi tapahtuu tai miksi. Älä arvostele asiaa äläkä yritä muuttaa sitä tai saada sitä katoamaan. Älä mieti, onko tunne lähinnä fyysinen vai mielessä tapahtuva. Keskity vain tunteeseen. Anna sen ilmaista itsensä. Älä pohdi, mitä pitäisi tapahtua tai miten. Luota siihen, että kaikki mitä tapahtuu, on hyväksi.

Jos mielesi alkaa harhailla, palauta huomiosi tunteeseen.

Tämä tuntuu tutulta, koska tämä on yksi asioista, joita olen tehnyt jo jonkin aikaa, oikeastaan siitä lähtien, kun kiinnostuin ympäristöestetiikasta. Kokemuksen kuvaaminen tuntuu minusta kauhean vaikealta ja kauhean palkitsevalta ja pidän siitä paljon enemmän kuin poleemisuudesta ja argumentoinnista. (Ehkä se johtuu siitä, että minun on vaikeaa keskusteluissa kokea, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai että niissä voisi olla mitään kiinnostavaa. Tämä blogin pitäminen tuntuu aika hurjalta, kun koko ajan koen, ettei minulla ole oikeastaan mistään mitään sanottavaa, ja silti tekstiä syntyy.)

Tiedän monia tunnetuntuja: ilon ryhdin suoristava keveys, siihen äkisti tulvahtava rintakehää sisäänpäin työntävä liikutus, jännityksen vasen hartia ja niskanpuoli, surun halvaantunut makuuasento ja tukehtumisen tunne, taju siitä että on purskahtamaisillaan itkuun kesken lauseen jonka on päättänyt silti jatkaa loppuun, itkun jälkeinen räjähdyspää talonraunioineen, ahdistuksen leivänhimo ja sitä seuraaava inho ja halu leikata vatsa saksilla auki ja ottaa turvonnut, kuvottava leipäolo pois itsestä. En ole varma, nimeänkö yhdenkään tunteen oikein, mutta nuo olot kyllä tunnistan melko hyvin ja olen kirjoittanut monesta niistä sillä mielellä, että tällaisia asioita tapahtuu ja että voin tarkkailla niitä, panna vain merkille.

Mutta sitten Cushnir neuvoo jotakin vaikeaa, joka mykistää minut välittömästi:

Tee lista kaikesta, mitä ei voi sietää rakkaimmissa ihmisissäsi. Älä jätä mitään pois äläkä kaunistele arvioitasi. Tee itsellesi palvelus ja kirjaa kaikki ärsytyksen aiheesi. Mikäli epäröit listata asioita tai tunnet syyllisyyttä niin tehdessäsi, muista että tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa sinua rakastamaan ja kunnioittamaan noita ihmisiä entistä enemmän. Salatut tunteesi heitä kohtaan nousevat tarkasteltaviksi ja lopulta avaudut tunteille. Tästä seuraa, että arvostelunhalusi luonnostaan vähenee.

Istun paperin ja kynän kanssa ikuisuuden, mutta en saa kirjattua yhtään ärsyttävää piirrettä. Sen sijaan minusta nousee kummia tuntemuksia. Alan itkeä enkä pysty lopettamaan ennen kuin ajatukseni ovat niin sotkuiset, että menee jokin aika ja monta leivänpalaa ennen kuin edes tajuan ihmetellä tapahtunutta. Keksin sen sijaan itsestäni monia vihattavia ja sietämättömiä asioita ja minusta alkaa tuntua yhä enemmän, että oikeastaan on todella rasittavaa olla tällainen ja että elämä on yhtä saaperkutin kärsimystä. Kirjoitan kokeeksi paperiin pari sellaista piirrettä, josta tiedän ystävien ärsyyntyneen äidissä ja miehessä, mutta se tuntuu valheelliselta, koska totta puhuen nuo piirteet ovat minusta osittain jopa aika viehättäviä tai ainakin osaan tulkita ne parhain päin, toisin kuin monet omat piirteeni, jotka tahtoisin vain saksia tiehensä, snip snip.

Koska harjoite menee persuuksilleen (eli en ole valmis saman tien), päätän muuttaa tarkastelutapaa kesken kaiken ja tarkkailla sitä valtavaa, järkälemäistä oloa, jonka harjoituksen yrittäminen on aiheuttanut. Käyn makuulle pimenevään huoneeseen kaikki valot sammuksissa. Yritän maata selälläni, mutta olo tuntuu niin turvattomalta, että sallin itselleni kyljelle käpristymisen, käsien polvien ympäri kietomisen, lysyn. On vaikeaa hengittää. On kuin keuhkoista olisi kadonnut yhdeksän kymmenystä eivätkä kylkivälilihakset anna lainkaan joustoa. Pää on kevyt ja kipeä, itku kulman takana. Seison itkun rajalla samalla kun makaan kyljelläni keräksi käpertyneenä. Ällöttävä leipä tuntuu sisälläni turvotuksena, olen syönyt sitä hermostuksissani liikaa. Inhoan leipää ja inhoan itseäni, koska teen moisesta ällökkeestä itseäni, koska muotoni on kehrännyt itselleen tilan kaikesta tällaisesta kuonasta, ja haluaisin olla paljon pienempi ja näkymättömämpi ja olottomampi ja että hahmoni katoaisi kokemuksen kentästä täysin. Mutta ei: leipä-ällötys on kerrostalon kokoinen. Tunnen itseni suunnattoman kykenemättömäksi ja epäonnistuneeksi, mitään ymmärtämättömäksi. Haluaisin olla kuollut ja oikeastaan tunnen oloni jo kuolleeksi. Jos tämä olisi uusi tuntemus, varmasti säikähtäisin, mutta eihän se ole. Tuo olo on vieraillut luonani niin kauan kuin muistini ylettyy. Ja olen kuitenkin, ihme kyllä, vain kerran koettanut pistää toimeksi sen kanssa.

Koetan olla hätääntymättä kuolleisuudestani ja jättää sen tuomitsematta. Pidän mielessäni päättäväisesti sitä tekstinkappaletta, jossa skeematerapeutit kirjoittavat siitä, kuinka ajatus kuolemasta (he puhuvat itsemurhasta, mutta en ole koskaan ajatellut kuolemista itsemurhana; minussa ei yksinkertaisesti ole riittävää identiteettiä hahmottamaan itseäni yksittäiseksi toimijaksi ja niin päättäväiseksi; ymmärrän, että lakien ja vastuunjaon takia tarvitaan ajatus kiinteistä henkilöistä tyyliin henkilö per keho, mutta havainnon tasolla tällaiseen identiteettiin tuntuu vaikealta sitoutua) on turva ja lohtu ja kuinka sitä ei tarvitse riistää siihen kerran tarttuneelta - riittää, että sovitaan, että asiaa tosissaan harkitessaan ihminen sitoutuu hakemaan apua. Sen taas olen tehnyt itselleni jo kauan sitten selväksi. Milloin? Ehkä edellisen suhteen päättyessä, kun tulin vastuuseen omasta kehostani ja kohtalostani ja päättäessäni, että minun on alettava pitää parempaa huolta siitä, miten voin. Sitä ennen olo ei ollut hätyytellyt minua hälyttävän kokoisena vuosiin ennen kuin sitten laukesi pintaan sillä voimalla, että joinakin päivinä tosissani mietin, pitäisikö minun pukea takki päälle ja kävellä päivystysvastaanotolle. Mutta onnistuin jotenkin pysymään aina metatasolla riittävän rauhallisena: oloa voi tarkastella tempautumatta sen vietäväksi. Se, että haluaa kuolla, ei tarkoita, että kuolee. (MOT, hengissä edelleen, ja kaiken lisäksi pidän itseäni ihan normaalin koloon sopivana.)

Makaan paikallani ja koetan tunnustella Cushnirin ohjeiden mukaan, missä kohdin halu kuolla sijaitsee kehollisesti. Mutta kokemus on liian voimakas ja kokonaisvaltainen. Koko ryhtipanssari on pinkeänä, on kuin joku olisi kuronut ympärilleni liian tiukan luiden ja sidekudosten korsetin, veri on paennut käsistä ja jaloista ja kasvoista, palelee, kuvotuttaa ja huimaa (mutta luulen, että huimaus on tätä kaikennielevää hyvänlaatuista asentohuimausta, koska makaan eikä sitä ole ennen tuntunut vastaavissa tiloissa). Annan tämän tuntemuksen olla minussa, en koeta häätää sitä, koettelen itseäni makaamalla siinä kyljelläni, sietämällä sitä kuin kiusallani. Tiedän jo, kumpi meistä on vahvempi.

Jossain vaiheessa käy mahdolliseksi kääntyä selälleen. Makaan selälläni ja tuijotan kadulla liikkuvien autojen kattoon heittämiä kukkaikkunavalovarjoja. Alan itkeä uudelleen ja tukahdutan sen osan itsestäni, sen äänen, joka muistuttaa teennäisesti siitä, miten itkeminen turvottaa silmät ja etten halua näyttää porsaalta ja sitten myöhemmin säröilleeltä. Saan näyttää porsaalta ja säröilleeltä, olen tänään katsonut peiliin ja nähnyt, että olen eilen itkenyt monta tuntia, joskus kaikki purkautuu tällä tavalla, uuden työn jännitys ja ihmisten näkeminen ja epävarmuus siitä, onko itsessä kauheita lonkerohirviöpuolia, joita ei vain itse näe ja joista ihmiset eivät kehtaa mainita kasvotusten. Ja äkisti olen tunnistanut ilmeen, joka on tuijottanut minua peilistä: se on sama ilme kuin yhdessä tärkeimmistä lapsuuden kuvistani, kuvassa jota olen monesti katsonut, siinä Anne ja minä istumme portailla, Anne on niin siinä hetkessä ja iloinen ja jollakin tapaa viaton, lapsena ajattelin sen johtuvan siitä, että hän asui maalla, minäkin olisin halunnut asua maalla ja olisin kernaasti ollut myös Anne tai kuka muu tahansa, ja minä taas, no, sitä ilmettä en ole osannut tulkita ennen tätä aamua, kun se sama ilme tuijottaa minua peilistä ja tajuan, että olen jokin aika ennen valokuvan ottamista halunnut kuolla ja itkenyt ja sitten kuvassa ollut siinä samassa tilassa, joka tarkkailee sitä, onko itkuisuutta vielä piilossa ja valmiina syöksähtämään esiin. Lapsena en vielä tiennyt, että on monia minuja, se joka makaa sängyllä ja haluaa kuolla, ja se joka istuu siinä vieressä ja katselee sitä kaikkea rauhallisesti ja panee asiat merkille ja tietää ettei halu kuolla tarkoita kuolemista eikä edes sitä että kaikilla tasoilla haluaisi kuolla, kaikkina hetkinä, kaikissa seuroissa, kaikissa huoneissa, että sen kaiken voi muistaa ja siitä voi pitää kiinni silloinkin kun osa haluaa kuolla tässä ja nyt.

Maattuani jonkin aikaa selälläni päätän, että tämä tarkkailu riittäköön. Nousen ylös, sytytän valot ja pyyhin silmät. Pesen kasvot, niistän ja rasvaan kasvot päivävoiteella. Riisun pyjamanhousut ja puen verkkarit. Alan tiskata. Kuuma vesi tuntuu käsissä ihanalta ja on hyvin palkitsevaa nähdä astioiden puhdistuvan. Sitten petaan sängyn. On melkein kuin asunnossa asuisi ihmisiä, jotka eivät ole sinut surun, kauhun ja kuolemanhalun kanssa. Mietin miehen ehdotusta harjoituksen vaikeudesta tilittäessäni. "Tee se vähän kerrassaan, sitä mukaa, kun sinua ärsyttää." Se varmasti on järkevä ohje. Hänen luulisi tietävän, hän on tehnyt harjoitetta terapiassaan. (Hän sanoo, ettei keksinyt minusta montaa moitetta, ja se kuulostaa kummalliselta, koska minun on niin helppoa keksiä niitä itsestäni. Mutta luulen keksiväni heti, mikä häntä minussa ärsyttää: itseviha. Se ärsyttää itseänikin, enkä ymmärrä, miten hän kestää sitä ja sen viiltävyyttä. Minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti kädet täynnä töitä itsevihan kanssa. On auttanut jonkin verran tunnistaa ääni joksikin muuksi kuin tarkalleen ottaen omakseen, mutta epäilen, ettei niin piintynyt luontumus koskaan täysin katoa. Olen kyllä tullut jo paljon taitavammaksi kiistämään sen väitteitä, mutta silti se välillä, kuten tänään, saa ylivallan.) Mutta huomaan miehen hämmästyvän siitä, miten vaikeaa minun on keksiä ärsyttäviä asioita ihmisistä, joita rakastan. Kaikki, mitä keksin, on jotenkin yleisluontoista ja varmasti jokaisen kohdalla pätevää, kuten "en pidä, jos minua ei kuunnella" tai "en pidä, jos toiset yrittävät päättää puolestani, miten minun pitäisi elää ja mitä minun pitäisi haluta" tai "en pidä, jos minua uhkaillaan vaikeuksilla ellen taivu toisen tahtoon", enkä osaa attribuoida niitä kellekään tietylle läheiselleni.

Se saa minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja vihattavaksi. Se taas saa tuntemaan, että ansaitsisin moittimista ja tylytystä. Se on hullunkurista, koska tiedän varsin hyvin, ettei jäkättäminen ja haukkuminen tee oppimisesta ainakaan yhtään helpompaa. Ei muille, ei minulle. Tarvitaan jotakin aivan muuta. Siksi koetan ajatella asiaa oikeuksien ja vapauksien kannalta. Ehkä tästäkin olosta voisi oppia jotakin? Ainakin sen, että haluan pitää kiinni oikeudesta olla väärässä, lapsenkengissä ja osaamaton. Se oikeus tai vapaus on kai ainoa ase, mikä minulla on rankaisevaa ja tyytymätöntä ääntä kohtaan. Tietenkään tuo oikeus ei muuta asiaa itseään miksikään: en osaa ryhtyä Cushnirin suosittelemaan harjoitukseen lämmittelemättä ja avustamatta. (Huomaan huumorin kutkuttavan, ja se on hyvä merkki: "Ohhoo, onpa vaarallista, että tarvitsee harjoitusta osatakseen tehdä jotakin, johon ei ole erityisesti koskaan saanut aiemmin rohkaisua ja jota ei ole koskaan aiemmin koettanut systemaattisesti kuumien kognitioiden poissaollessa...") Mutta jos minulla on oikeus olla väärässä ja kyvytön ja jopa pysyä väärässä ja kyvyttömänä, kunnes käy itselleni mahdolliseksi oppia muuttumaan tältä osin, voin sanoa äänelle vastaan: "Minulla on oikeus olla osaamatta tätä tehtävää. Olen siitä kyllä kiinnostunut, joten ongelma ei ole motivaatiossa eikä siinä, etten uskoisi ikinä siihen oppivani. Tiedän, että jos riittävän sitkeästi harjoittelen ja keskityn, opin kyllä tähänkin. Mutta vielä en osaa, ja herraties kenties en yksin siihen opikaan, ja jos siltä alkaa näyttää, voin ehkä pyytää apua joltakulta sellaiselta, joka osaisi neuvoa minua alkuun saamatta minua tuntemaan itseäni naurunalaiseksi tai typeräksi sen takia, etten osaa vielä. Mutta se, etten vielä osaa, ei tarkoita, että olisin pilalla tai tyhmä tai ettei minulla olisi oikeutta elää. Osaan monia asioita ja voin oppia tämänkin. Ja sinne asti minulla on oikeus olla osaamatta."

Kun olen saanut muotoiltua (alustavasti tietty, minulla oikeus myös alustaviin muotoiluihin ja kanamaiseen päätönjuoksuhakemiseen :P) oikeuteni, mielialani yllättäen kohentuu.

Tuntuu kauhean hyvältä antaa itselleen tällainen oikeus. Sinänsä on aika kummallista, etten ole antanut sitä aiemmin, en ainakaan sanoiksi puettuna. Suurimman osan aikaa olen toki antanut itselleni sen sanattomana lupauksena, mutta vaikeissa kohdissa en ole osannut inttää itsen tyhmäksi tuomitsevalle äänelle vastaan enkä penätä tuota oikeutta olla keskeneräinen. Olen ollut tietoinen keskeneräisyydestäni ja muiden keskeneräisyydestä (jep, vasta kuolemassa sitä on valmis) ja antanut muille kyllä luvan tähän, mutta olen jotenkin kuvitellut, että joku muu tulisi ja antaisi minulle lupani ja oikeuteni, eikä kukaan ole tehnyt niin. (Siksiköhän etsin äitiä kaikista naisopettajista kouluaikana, fantasioin siitä, että he tulisivat meille kotiin ja pitäisivät minusta huolta? Ehkä halusin, että joku antaa minulle luvan olla keskeneräinen ja onneton? Lukioikäisenä nämä haaveet alkoivat tuntua jo niin noloilta, että kuritin itseäni aika säälimättömin kielenkääntein niiden takia. Lukiossahan olisi pitänyt haluta poikakaveri, ei äitiä, ja muutenkin silloin minusta tuntui, että yhdessäkin äidissä oli aivan liikaa haastetta. Mutta silloin en ollutkaan tajunnut, miten jossakin mielessä sitä ei koskaan lakkaa olemasta viisivuotias tai kymmenvuotias itsensä: ne olot, ne pettymykset ja syyllisyydet ja hämmennys ovat edelleen läsnä ja pilkahtelevat esiin kiusallisesti. Ei tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että juuri minä kaikista ystävistäni olen niin kiinni siinä ideassa, että kaikki myöhemmät kumppanit ja ystävät ovat vain sijaisäitejä. Ja siirtymä vuotaa toiseenkin suuntaan: toisin kuin useimmille tuttavilleni, minulle oma äiti kuuluu seksuaalikuvastoon sen olennaisena osana.)

Päätän pitää pienen tauon ennen kuin paneudun uudelleen Cushnirin harjoitteeseen. Selvästi en vielä saa siitä kylmiltäni irti muuta kuin mahtavan tunnereaktion. Kuinkahan kävisi, jos en olisi lukenut kaikkea sitä tekstiä metakognitiosta ja tietoisesta läsnäolosta enkä tajuaisi, että kesken harjoitetta on mahdollista siirtää huomio siihen, minkä pystyy jo tekemään, olla läsnä rauhallisesti ja antaa olon tulla ja mennä, panna vain merkille nyt kun kerran on näin tärkeitä tuntemuksia merkille pantavana?

Vasta myrskyn tuiverrettua osaan iloita kuvakeksinnöstäni. Viimein tunnistan ilmeen, jota olen usein ihmetellyt. Äiti kutsuu ilmettä "juonikkaaksi ilmeeksi" ja sanoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkalleen ottaen juonin, kun minulla on se ilme.

Mutta luulen, etten henno kertoa hänelle, mistä on kyse.