Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 

Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.

Rajalla puuskittaisia mielialoja

Ensin vinkki: jos ette ole vielä koskaan lukeneet Jäänaisen blogia, lukekaa ihmeessä nyt. Hienoa kuvausta ilmiöstä, jonka ainakin itse tunnistin siinä määrin, että niskakarvat nousivat pystyyn ja käsivarret kananlihalle. (No, en kyllä osaa nimetä tuota ilmiötä, muttei onneksi myöskään tarvitse.) Niin käy ainakin minulle silloin kun jokin oikeasti osuu kohdalleen.

Luen pääsykoekirjallisuutta istuen aurinkoparvekkeella. Turkoosi itse nikkaroitu pöytä, pinkit taittotuolit Ikeasta. (Tämän maailman tyrmistyttävyys: Sievimmät löytämäni terassituolit ovat hyvät istua, kokoontaitettavat, halvimmat löytämäni. Uusina, Ikeasta, jonne menin ostamaan ripustustankoa keittiön seinälle - ei niitä myydä Hakaniemen Etolassa eikä huutonetistäkään löytynyt, joten oli pakko ikeoida. En ymmärrä, miten rumista suurista muovikohleroista pyydetään käytettyinäkin enemmän. Miten kierrätyskeskuksen tuolitkin ovat kalliimpia. Ja niin edelleen.) Rahahuolet varjostavat lukemista muutamankin puhelun myötä. Huominen asiakas peruuttaa hieronnan. Jotenkin olisi keksittävä taikaista rahat kesän liikuntakorttiin. No, luotolla mennään. Vähän pelottaa, milloin taloutemme oikein tasapainottuu matkojen jäljiltä. En ole tottunut tällaiseen. Mutta keväällä on menojen paakku, siemiä, multaa, taimia, kasvatusharsoja, uimastadionkortti, nyt vielä muuttokin siinä rassaamassa meininkiä. Sitten uusi paakku tulee syksyllä, kun pitää maksaa liikuntaharrastukset. Tai katsotaan nyt. Jos vaikka pääsisi yliopistolle... yliopistoliikuntaan...

Luen siis pääsykokeisiin, nyt artikkelia, jossa tutkitaan kulttuurienvälistä tilaa. Eufemiaa lukeneena höristelen ja luimistelen kulttuurin käsitteelle ja koetan suhtautua siihen samalla suurpiirteisyydellä kuin artikkelin kuvaaman kulttuurilaboratorion osallistujatkin, jotka eivät nähneet tarpeelliseksi jumittua keskustelemaan siitä, mikä se kulttuuri nyt oikein onkaan. (He identifioivat sen enimmäkseen kansallisuusvaltioiden jäsenyyksien kautta, kasvamismaan mukaan. Uh. Olen joskus kai kirjoittanutkin siitä, miten suomalaisuus on itselläni minua luonnehtivissa määreissä aika alhaalla, reippaasti vaikkapa nisäkkyyden ja eurooppalaisuuden jälkeen.)

No, jos kansallisuuskulttuurit nyt kuitenkin otetaan annettuina (mikä tuottaa silminnähtäviä vaikeuksia) niin sitten voidaan tutkia, minkälainen tila näiden kulttuurien kohtaamispisteisiin ja hankauskohtiin syntyy. Kun luen artikkelia, luon jo pian itselleni strategian tarkastella ilmiötä jonkin paljon tutumman ja helpommin käsitteellistettävän tapahtumien luokan kautta: tarkastella sitä, mitä ylipäänsä näkemyksiltään hyvinkin erilaiset ihmiset kokevat huomatessaan, ettei heidän välilleen voida muodostaa sellaista klassisen ihanteen mukaista keskustelua, jossa kannata lähestyisivät toisiaan ja lopulta heijastaisivat harmoniassa jo valmiina annettua maailmaa. (Ihan totta, minusta tämä on tutumpaa ja yksinkertaisempaa...) Tähän törmään välillä, ehkä useinkin. Keksin joitain syitä: 1) maailma ei ole valmis eikä vain yhdellä tavalla käsitettävä, 2) molemminpuolinen haluttomuus omaksua tietynlaista kantaa maailmaan vaikka havaitsisikin sillä operoimisen mahdolliseksi (usein haluttomuus liittyy ainakin minulla siihen, että yrittäessäni kuvitella, miten sovittautuisin maailmaan tuon kannan kautta, törmään siihen kivenkovaan varmuuteen, että ei, semmoisessa maailmassa en suostu elämään, ettei tämä näkemys voi tuottaa ainakaan minun temperamentti- ja ajattelutyyleilläni mitään hedelmällistä, vaikka jollakin muulla se voisikin toimia hienosti; tähän vetoaminen saa toisinaan keskustelukumppanin kiristelemään hampaitaan, etenkin jos hän käsittää maailman yksiäänisemmäksi ja vain yhdellä tavalla oikein hahmotettavaksi). Oli minulla kai kolmaskin syy, mutta unohdin jo sen. Olkoon, koska tämä on harhajuonne ja minun piti oppimispäiväkirjailla. Tätä menoa en koskaan pääse sisään yliopistoliikuntaan! Byhyy!

Minusta tuntuu että joskus repivimmät kulttuurierot eivät suinkaan sijaitse eri kansallisvaltiojäsenyyksien rajamailla vaan niissä kohdin, kun tarkastellaan, miten ihmiset toimivat, mitä on hyvä elämä ja niin edelleen. Ja kun molemmat puhuvat samaa kieltä "ja tulevat samasta kulttuuriperinteestä" eli kumpikaan ei voi tyynnytellä itseään sillä, että tuo toinen nyt ehkä ymmärtää nämä käsitteet jotenkin hyvin eksoottisesti ja toisin. (Toki ymmärtääkin, senhän hankaus paljastaa, mutta jotakin kauhistuttavaa siinä kyllä on, että joskus tuntuu kuin kaikki kohtaamiset olisivat täysin mahdottomia niin kauan kuin puhutaan eikä kosketeta.)

No, mutta asiaan. Kulttuurienvälistä tilaa on luonnehdittu artikkelissa jännitteiseksi, dynaamiseksi rajatilaksi eikä möykkymäisen kiinteäksi erottavaksi kuiluksi. Siteeraan:

Kulttuurienvälisyyden ja kulttuurienvälisen tilan ajatukseen liittyy rajojen ylittäminen ja rajavyöhykkeellä oleminen. Ollaan ikään kuin harmaalla vyöhykkeellä tai "ei kenenkään maalla", mikä voi olla uhkaavaa. Eri maiden välisiä rajavyöhykkeitä vartioidaan yleensä tarkasti, ja jos eksyt sinne, joudut yleensä kiinni. Näin myös rajavyöhykkeellä olo voi olla vaarallista. Toisaalta taas rajat ja rajavyöhyke vidaan nähdä kehittävinä paikkoina ja ponnahduslautoina uuden oppimiselle ja muutokselle ... [Kulttuurienvälisillä] Tiloilla on siten kaksoisluonne: mahdollisuus ja uhkaavuus. Kulttuurienvälinen tila on kuin jännitteinen energiakenttä, jonka voima kumpuaa ihmisten ja kulttuurien välisestä liikkeestä ja erilaisuudesta. Voima voi kuitenkin purkautua eri suuntiin. Suunta määräytyy sen mukaan, kuka tai ketkä voimaa käyttävät, miten ja mihin kohteeseen se suunnataan ja millaisia sääntöjä, välineitä ja työn- ja vallanjakoa tilassa käytetään.

Melkoista, eikö vaan? Siinä on taas jännitemetafora. Jotkut ovat kuparia, toiset puuta ja jotkut kumia. Toisia suojaa Faradayn häkki...

Uhkan ja mahdollisuuden tunnistaminen keskusteluissa, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen ajautuvan kummalliseen hiljaisuuteen tai avoimeen ristiriitaan, tuntuu tärkeältä. Uhka on näistä helpompi tunnistaa; sen tuntee selvästi omassa kehossa. Se kuuluu sisäisenä epävarmuuspuheena (toivoisin osaavani enemmän jämäkkyyttä vaikka Rajankävijän tapaan, että osaisin sanoa pontevammin heti - tämä siis suoraan Rajankävijän viitatusta päreestä lainattuna: "Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.") ja vatvomisena sen suhteen, mitä tarkoittaa oikeastaan se, että on erilaisia kantoja tähän asiaan ja miksi kuvittelen, että omat kriteeristöni asettaa kannat paremmuusjärjestykseen olisi jotenkin, hmm, valistunut tai oivaltava. Uhka tuntuu myös kuristuksena kaulalla, vaikeutena hengittää, ehkä kohonneena pulssinakin. Pelkoina: pelkona, että on käsittänyt kaiken vain totaalisen väärin, ettei oikeastaan saisi ajatella kuten ajattelee vaikkei oikein löydä polkua toisenkaanlaiseen tapaan, ei ainakaan siihen, jota vastaan oma kanta kontrastoituu näkyväksi, säikähdyksenä siitä että on yhtään mitään mieltä, koska onhan se ihan selvää, ettei tämä kuulu omaan asiantuntemuksen alaan. (Ja kun tarkemmin ajattelen, huomaan ettei ole mitään asiantuntemuksen alaa, ei minulle. Paitsi se, miltä minusta tuntuu TÄSSÄ ja NYT. Muistotkin, pirut, ovat epäluotettavia!) Mahdollisuus on vaikeampi havaita.

Oikeastaan nykyään olen taipuvainen ajattelemaan, että koko keskusteleminen ja opiskeleminen on ainakin minulle juuri sitä, että hitaasti totuttelee selviytymään ristiriitatilanteissa, fokusoimaan niiden mahdollisuuspuoleen uhkapuolen sijaan. (Jostain syystä en etenkään vieraiden ihmisten tekstien kanssa sillä lailla koe uhkia, kun taas tuntemieni ihmisten kanssa saatan olla hyvinkin hädissäni.) Koska, sen olen vähitellen saanut selville, aika harva haluaa lopulta toisen kokevan uhkaa keskusteluissa. (Jotkut keinot tosin, kuten ironia, saavat minut hämilleni ja varuilleen: minusta kaikki keskustelu on muutenkin uhkaavaa ja erittäin vaikeaa, joten en kaipaisi siihen yhtään lisää monitulkintaisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeastaan koettaa sanoa.) Olisi kyllä ihanaa oppia keskustelemaan kunnollisemmin ja vähemmän myrsky päässä. Hmm. No, asia kerrallaan...

Se, että korostetaan rajatilan kaksoisluonnetta, auttaa ehkä paremmin kestämään sitä koettua uhkaa.

(Oikeastaan nyt tulen ajatelleeksi, että kuulostaapa tuo dramaattiselta, tuo yllä kirjoitettu. Aika harvoinhan tuollaista keskusteluissa kokee, vaikka usein törmätään erilaisiin näkemyksiin ja asenteisiin. Mutta on aiheita, joissa tuollainen sisäinen myrsky ja uhka uusiutuu kerta toisensa jälkeen. Kuinka ärsyttävää. Eli: kuinka kiinnostavaa. Ovatkohan jäljillä ne, jotka esittävät, että silloin on törmätty minuuden ytimessä jyllääviin ontologisiin ydinuskomuksiin siitä, mitä on ja miten jäsentyy ihmisyys, elämä, yhteisöllisyys? Huomaan ainakin sen, että minulle on hyvin tärkeää saada säilyttää luottamukseni toisiin. Väärinkäytösten epäileminen heti ensimmäiseksi ja sinänsä hyviltä kuulostavien ehdotusten torppaaminen vedoten siihen, että tuollaisia käytäntöjä kuitenkin väärinkäytettäisiin, synnyttävät minussa synkeää ukkospilveä ja salamointia siitä, että onko nyt tosiaan niin, ettei virheistä ole opittu ja että ihmisten pahuus on niin kaikkivoipaa, ettei voida luoda tarkkailumetodeja, joilla sitä voitaisiin säädellä. Että onko se omanvoitontavoittelu aina kekseliäämpää kuin porsaanreikiä tilkitsevä yhteishyvän tavoittelu... mihin tämä yhteiskunta oikein menee, jos kehenkään ei voi luottaa... eikö silloin pitäisi saman tien kieltää ajoneuvot, työttömyyskorvaukset, kaikki tuet ja linnoittautua asuntoihin ja kauppojen oville lapioin ja haarukoin ja niittipyssyin vyötettynä... ei, en ymmärrä enkä ainakaan suostu hyväksymään ajatusta, että ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan ja koettavat ajaa oman intressiryhmänsä etua. Hitto! Ja aina pitää näköjään itkeskellä, kun törmää ihmisiin, jotka ensimmäiseksi epäilevät, että hyväksikäyttöhän tästä ja tästä ja tästä seuraisi. Huooh!)

Artikkelissa kerrotaan, kuinka Kris Gutierrezin tutkimusryhmä on esittänyt, ettei oppimistilanteissa ilmenevästä erilaisuudesta kannattaisi hankkiutua eroon vaan ristiriitaisia tilanteita olisi kestettävä ja käytettävä kehityksen ja oppimisen käynnistäjinä. Tämä tuntuu loistoajatukselta (ja tuo mieleen jotkin kognitiivisen käyttäytymisterapian ratkaisut): pelottava asia muutetaan työkaluksi johonkin uuteen, kestävämpään, toimivampaan. (Pidätän silti itselläni oikeuden itkeä ja parkua pari tuntia silloin kun törmään pahaan ristiriitaan. Teen sen useimmiten yksin, mutta kuormittaahan se parisuhdetta, kun menen jostain teoreettisesta ristiriidasta niin pois tolaltani oikein ymmärtämättä edes, miksi.) Olen yrittänyt itsekin jäsentää vaikeat hankauskohdat oppimistilanteiksi (epäonnistumistilanteiden sijaan), ja se on auttanut jonkin verran ja vähentänyt itsetuhoisuutta näissä kohdin. Ja koetan potkia itseäni muistamaan, että hei hassu tyttö, oppimista on vielä jäljellä, ja että on hyvä, että hahmotan sen itsekin (eivätkä vain muut ympärilläni minun porskuttaessani itsetyytyväisyyden mudassa, huh, sellainen se vasta karmeaa olisikin) jotta voin työstää aiheita. Ettei ole niin vaarallista, vaikka uhkan tuntee kehossaan ja vaikka joskus menee aivan raiteiltaan sen suhteen, että tuntuu kuin monien kärsimyksillä tässä maailmassa ei olisi mitään merkitystä ja vain sen takia, että on niin monia, joiden mielestä tuntoisen olennon yksityinen kokemus ei voi olla poliittisesti merkittävintä. (MIKÄ sitten on, kysyisin. Eikö politiikan tarkoituksena ollut hyvän elämän mahdollistaminen? Missä se hyvä elämä tapahtuu ellei kokemuksessa? Ehkä olen ymmärtänyt jotain ihan persiilleen taas.)

Kehitys ja oppiminen: mitä oppimista ja kehitystä noista tilanteista sitten käynnistyy? Joskus tuntuu, että koen niin paljon konkreettisemmin ja ruumiillistuneemmin ääneen lausutut ajatukset, että itse vääntelehdin niissä kehityksen synnytystuskissa sitten seuraavat pari viikkoa ja että toinen on tuskin huomannut mitään rajoja käydyn. Tai että oma oppimiseni ja kehitykseni suuntautuu säännönmukaisesti sille ainoalle alueelle, jonka koen edes jossain määrin asiantuntijuusalueekseni: hahmotan seurauksena paremmin omaa kokemustani noissa tilanteissa, kehityn itseni nopeammin rauhoittamisessa ja mahdollisuushorisontin sinnikkäässä esillä riiputtamisessa silloinkin kun uhkan tuntu dominoi keskustelua (mikä tarkoittaa, että saatan vastata keskustelualoitteeseen vaikka tiedän jo ennalta, että seinäänhän tässä pian iskeydytään - kas, kun uskon, että jonkin kerran jälkeen rysähdän sen seinän läpi). Koska yleensä niissä tilanteissa on törmätty johonkin, jota en noin vain halua muuttaa. Vaikka jokin luottamus ihmisiin ylipäänsä; se on ainakin minulle vaivalla hankittu kanta, jonka koen epäluottamusta hyödyllisemmäksi ja toimivammaksi. En halua mennä takaisin epäluottamukseen niissä kohdin, joissa olen oppinut luottamaan toisiin. Joskus tietysti syntyy uusia ajatuksia, kuten että jos joitain poliittisia muutoksia vastustetaan vedoten väärinkäytöksiin, fine, varmasti niitä voisikin tosiaan tapahtua, ja siksi pitäisi väärinkäytökset tehdä hyvin vaikeiksi ja tietyt taloudelliset mekanismit voisivat olla ihan tehokkaita hillitsemään niitä. (Väärinkäytös olisi mahdollinen, mutta tulisi rutkasti kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin suunnitelman mukaan toimiminen; laiskuus, pihiys ja mukavuudenhalu houkuttaisi silloin toimimaan oikein - ja ihmisiin ja näiden motiiveihin kyynisesti suhtautuvakin voisi pitää mekanismia turvallisena.) Mutta enimmäkseen tuntuu, että muutosta ja luovia ratkaisuja saa turhaan odottaa.

On jännittävää seurata ihmisten elämää. Toisten ihmisten elämää. (Oma tuntuu vähän rasittavalta kaikessa toistuvuudessaan, enimmäkseen.) Tarkoitan tällä: On niin monia, joilla merkityskriisit asettuvat lähes yksinomaan parisuhteen kontekstiin. He kokevat niissä nuo repivät kriisit. Se on itselleni aika vierasta. Minun on jotenkin helppoa vähän hihitelläkin näkemyseroille parisuhteessa; olen niihin paljon tottuneempi ja sopeutuneempi kuin näkemyseroihin vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Tai akateemisessa keskustelussa. Jostain syystä en koe noita suhteensisäisiä rajankäyntejä niin uhkaavina vaan nimenomaan mahdollisuuksia korostavina. Mutta minulla on koko joukko ystäviä, joiden kohdalla tämä juttu menee ihan toisin päin. Se tuntuu hurjan jännittävältä. En oikein osaa kuvitella sitä elämää paitsi jotenkin etäisesti ja hyvin ideanmakuisesti. Huomaan, miten mielikuvitukseni toimii. Huomaan paikat ja siirtymät kudoksessa, jonka kuuluisi kasvaa yhtenäisesti... huomaan kuvittelevani, yrittäväni sovittautua tarkoituksella tähän toiseen maailmaan. Ja minun on ponnisteltava, jotta huomaisin kuvitelmat omassa elämässäni. (Niitäkin varmasti löytyy sieltäkin, mistä en osaa etsiä.)

Huomaan joitakin kysymyksiä, nyt. Kuten että koenko suhteidensisäiset rajankäynnit turvallisemmiksi ja mahdollisuuksia sisältävämmiksi ja siten hedelmällisemmiksi siksi, että luotan siihen, että uudet toimintakäytännöt ovat myös toisen intresseissä? Että tiedän, että hänkin antaa panoksensa koettuun kitkaan, osallistuu uusien ideoiden muovaamiseen ja kokeilemiseen? Sen sijaan, että keskustelu vain jatkuisi jonkin aikaa ja sitten katkeaisi ja molemmat jäisivät pöllämystyneinä pureksimaan möykkyä tahoillaan. Miettimään, mitähän tästä nyt oikein pitäisi ajatella... miten tätä työstäisi eteenpäin... Siinä jää helposti vähän yksin. Tai jos alkaa kehitellä oikein kunnolla keskustelun aihetta ja luovia kohti uusia näkymiä, välillä käy niinkin, että heittelee jonkin ajan kuluttua, omien ajatusten kiriteltyä päiväkausia asian parissa, sitten niitä ideoita sille toiselle. Ja hän vaikuttaa vähän hämmästyneeltä siitä, että vieläkö sä tätä mietit. (Siitä huomaa, ettei toinen ole samalla tavalla kokenut rajankäynnin uhkia eikä mahdollisuuksia.)

Ja tietysti toisen kysymyksen: Mistä tulee se puristava uhkan tunne? Miksi toiset kokevat sen niin paljon toisia voimakkaammin? (Vaikuttaa siltä ettei se edes ole suhteessa siihen, miten moniäänisesti ajattelee maailman hahmottuvan.) Koetaanko mahdollisuudetkin voimakkaasti vain kun uhka tuntuu edes jotenkin eikä näkemysero tunnu vain "tämmöstä tää nyt vaan on" -tyyliin todettavalta asialta?

Niin. No, nyt lähden vesijuoksemaan. Sitten on vielä yksi hieronta illalla. Tykkään siitä. Ei tarvitse kokea niitä eroja yhtä repivästi. Se on selkeämmin yhteistyötä.

Etenen hitaasti pääsykoeaineiston kanssa, mutta ei kai se mitään. Kasvatustieteen käsitteet tuntuvat vierailta enkä oikein heti saa kiinni kaikkien tehtyjen erottelujen relevanssista. On vain koetettava hitaasti hahmottaa niistä piirtyvää maailmaa. Juttelin yksi päivä yhtä kasvatustieteen osa-aluetta avoimessa tehneen ystävän kanssa ja hän esitti, että kun käsitteisiin pääsee sisään, on aika helppoa kyllä vastata niihin kysymyksiin ja että usein empiirisen tutkimuksen johtopäätöksinä esitetyt teesit ovat tosi ennalta-arvattavia. Hän oli katsellut pääsykokeen viime vuoden kysymyksiä ja sanoi, että tuntui siltä kuin niihin pystyisi vastaamaan artikkeleita lukemattakin. Se kuulosti hurjalta. Toivottavasti muut pyrkijät eivät ole niin suvereeneja. Koska kun itse katselin kysymyksenasetteluita, minusta ne vaikuttivat hyvin niljakkailta ja vaikeastiymmärrettäviltä ja minun oli vaikeaa hahmottaa, mitä tarkalleen noissa vaihtoehdoissa koetettiin sanoa (koska en ymmärtänyt suoraan oikein mitään). Tässä varmaan heijastuu sekin, että ystävä on opiskellut sosiologiaa, minä filosofiaa. Kasvatustieteen käsitteistön tyyppistä veivausta ei juuri teoreettisessa filosofiassa (eikä oikeastaan sosiaalipsykologiassakaan) tapaa, mutta ne muutamat sosiologiset tutkimukset, joita olen pläräillyt, ovat jo paljon lähempänä kasvatustieteen kysymyksenasetteluita.

No, ei kai auta kuin tehdä kuten tänään: piirrellä hassuja mindmappeja ja sanallistaa omia määritelmiään marginaaliin, koettaa tulkita artikkelin diipadaapalta kuulostavat lauseet joksikin, minkä relevanssi olisi selkeämpää. Syttyä, myrskytä. Havaita oppimismahdollisuudet.

Tasaantumista odotellessa

Hämmentävää, miten hankalasti keho osaakaan asettua. Ei sitä tunnu kiinnostavan tippaakaan uuteen asuntoon asettuminen. Ensin en osaa nukahtaa, tai pysyä unessa, mikä ilta mitenkin päin, sitten näen painajaisia. Unissa koetan palata entiseen asuntoon. Unissa jokin on vialla, yhdessä unista minulla on suojaamattomat kuukautiset ja valkoiset housut ja siitä huomautetaan jatkuvasti metrossa kaupassa töissä koulussa (missä ihmeen koulussa?) ja vastaan vaan, että vähät minä siitä ja vedän valkoisten housujen päälle vielä yhdet ohuet valkoiset housut ja kuvittelen, että veri ei värjää niitä. Ja matka mäen huipulle valoon kestää ja polveilee ja laukku on täynnä valkoisia housuja. Loputtomiin.

Ei tunnu mitenkään kummalliselta, että näen tuollaisia eriteunia, koska kommuunissa asuminen virittää tutkimaan saastaisuusfantasioita aivan uudesta näkökulmasta. En ole aiemmin asunut aikuisiällä sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi missään kohtia omiani tiukemmat käsitykset liasta, puhtaudesta, lian ja puhtauden erillään pitämisestä. Miehet, joiden kanssa olen asunut, eivät ole liiemmin piitanneet tuollaisista seikoista. Tai ainakaan he eivät ole piitanneet niistä niin paljon, että niistä olisi tullut mitään keskusteluun nousevaa. Jossain vaiheessa paskaisuus on alkanut ärsyttää toista ja hän on siivonnut. Nyt kun viisi aikuista ihmistä ja muutama eläin koettaa asettua jakamaan asunnon, on rajankäyntiä tietysti paljon enemmän.

En ole mitenkään varma siitä, miten näitä rajoja kannattaisi tutkia. Olen koettanut myöntyä toisten suoralta kädeltä täysin käsittämättömiltä tuntuviin toiveisiin, koska selvästi ne koskevat seikkoja, jotka jotenkin hermostuttavat heitä. Ei minun mielestäni tarvitse ymmärtää, miksi jokin käytäntö tuntuu toisesta saastaiselta, koska ne tuntemukset nyt ovat lähtökohtaisesti aika irrationaalisia. Riittää, että tiedän, että jokin saa toisen kananlihalle, niin ehkä, toivottavasti, kun kaikki menee nappiin, muistan varoa sitä jatkossa.

Eilen tuli ikävä tilanne, kun itse törmäsin omaan ällötykseeni ja pyysin, että koirien lihaklöntit siirrettäisiin koirien lihoille varattuun pakastimeen siitä pakastimesta, jossa on marjoja ja ihmisten ruokaa. Huomasin toisen haluavan minun jotenkin perustella asian. Mutta en osaa perustella sitä pitävästi. Minua se vain ällöttää. Ja ällöttää voimakkaasti, enhän olisi muuten ottanut asiaa lainkaan puheeksi. (Useimmissa kohdin pystyn ajattelemaan, haluan ajatella ja siten ajattelenkin niin, että näin tuntuisi minusta luontevammalta, mutta että ei tämä nyt ole niin ihmeellistä ja voin kyllä ihan hyvin opetella toisenkinlaiseen luontevuuteen.) Voisin ehkä keksiä ällötykselle litanian perusteluita, mutten oikeastaan taida haluta, koska eivät saastaisuuskäsitykset lopulta taida palautua mihinkään erityisen rationaaliseen. Miksi esimerkiksi (unenkin) kuukautisveri on jotakin saastaista, mutta verilettuihin myytävä veri ei? Miksi jossain kaapissa on sopivaa säilyttää lakanaa ja toisessa kaapissa ei? Miksi jokin ruoka-aine nostaa inhoreaktion? Tai miksi hämähäkit saavat jonkun kananlihalle ja kyvyttömäksi toimimaan muuten kuin kirkuen ja husien? (Tai miksi ihmiset haluavat tutkimusten mukaan pestä käsiään valehdeltuaan...)

En sitten meinannut saada yöllä unta, koska ystävä tuli sanomaan lihat siirrettyään, että hänestä tuntuu, että häntä pompotetaan ja että se tuntuu pahalta, enkä osannut vastata siihen oikein muuta kuin että kyllä minustakin on tässä viime päivinä monesti hetken tuntunut siltä, mutta että se kai vain kuuluu yhteiselämiseen, ja että meillä kaikilla on omat näkymättömät rajamme, ja että ne nyt vain kulkevat eri kohdissa. Sanoin myös, että kyllä ne lihat voi siirtää takaisin, jos asia tuntuu ärsyttävältä. (Enhän voi etukäteen tietää, vaikka voimakasta ensiällötystä voisi seurata tottuminen, vaikka tässä kohdin sisäinen tuntemukseni onkin hyvin erilainen kuin muissa järjestelykysymyksissä, jotenkin voimakkaampi, ihon alle porautuva.) Mutta ei hän halunnut.

En oikein tiedä, miten tuon kämppiksen kanssa pitäisi sopia asioista. Meillä on vielä paljon opittavaa toistemme kanssa toimimisesta, hyvin erilainen toimintatyyli. Hän on selvästi tottuneempi ilmaisemaan suoraan, kun jokin tuntuu hänestä pahalta. Itse en mielelläni ilmaise sellaista ennen kuin olen nukkunut yön yli, koska tunteeni ovat kohtuuttomia (ihan kuten muidenkin tunteet laimentamattomina) ja toisaalta niiden jälkeen ja niiden ohjaamana - muttei dominoimana - omaksuttu asenne harvemmin on. (Vaikka minustakin on välillä ensiksi tuntunut, että minua pompotetaan eikä asioissa ole neuvotteluvaraa, niin muistan kyllä välittömästä järkytyksestä toivuttuani, ettei ketään erityisemmin kiinnosta minun pompotteluni vaan että kyseessä on jokin asia, joka hiertää toista jollakin tavalla, jota en oleta sen rationaalisemmaksi kuin omiakaan mieltymyksiäni ja ällötyksiäni; lopulta en yleensä näe mitenkään tarpeelliseksi palata sanallisesti pahastumiseeni, koska toisen toiveissa ei ole ollut mitään väärää, ja säikähdys on ollut lähinnä omaa ylireagointiani, jossa olen kuullut toiveen vaatimuksena. Miksi kuulen sen niin, en tiedä. Mutta kun hahmotan sen uudelleen toiveena, ja toisen rajojen suojelemisen yrityksenä, ärtymys katoaa.) (On varmaan pakko lisätä sulkuihin se, etten oleta mieltymysten ja ällötysten olevan keskustelun ulkopuolella. Mutta oletan muutoksen niissä tapahtuvan hitaasti, asteittain ja vaivihkaan.) Koska ystävä ilmaisi pahastumisensa niin kiihtyneenä, menin aivan lukkoon enkä ollenkaan osannut kysyä tilanteessa järkevästi, miten hän olisi oikeastaan halunnut minun ottavan asian puheeksi, mikä tarkalleen synnytti tunteen pompottamisesta ja niin edelleen. Tähän käytännön keskusteluun täytyy palata kunhan pääsemme kahden, ettei kotielämästä tule helvettiä. En haluaisi pompottaa ketään, mutta toisaalta, jos jokin asia ärsyttää enkä keksi mitään keinoa kiertää tuota ärsytystä muulla tavalla, haluaisin jotenkin saada tuoda sen keskusteluun.

Tavallaan odotan keskustelua innokkaasti, koska juuri tämän kaltaisia oppimistilanteitahan olen kommuunielämältä odottanut. Toisaalta pelkään keskustelua kuin ruttoa, koska pelkään kämppistä ja hänen kärkevyyttään. (Siinä tietysti saattaa olla koko jutun johtolanka: häntä ärsyttää jotenkin pelkoni. No, sitä tärkeämpää, että asia selvitetään.) Hammaslääkärifiilis: haluaa hoidattaa hampaan, mutta pelkää kaikkea siihen hoidattamiseen liittyvää. No, onneksi tiedän, miten kiitollinen olen aina hammaslääkärin nostellessa tuolia yläasentoon kaiken jo ratkettua. Ei kai tämä ole mitään sen kummallisempaa. Mitä oikeastaan voi karmeimmillaan tapahtua? Että toteamme, ettemme vielä osaa oikein tulla toimeen keskenämme? Hullunkuriset pelot. Tai ettemme haluakaan oppia tulemaan toimeen keskenämme kaikkine hulluuksinemme ja puutteinemme? Sekin on kyllä hyvä tiedostaa mahdollisimman nopeasti.

Yöllä tuntuu pahalta koettaa nukahtaa, maata sängyssä ja olla epävarma siitä, miten erilaiset temperamentti- ja neuvottelutyylit oikein saadaan sopimaan yhteen. Koetan uskoa rikkoontumiseen ja korjaamiseen, mutta siihen on aika vaikeaa uskoa sellaisena hetkenä. Mistä ihmeestä nämä vaatimukset tulevat? Että pitäisi osata lukea toisten ajatuksia ja arvata etukäteen, mikä heitä loukkaa? Ei, en halua vaatia itseltäni sellaista. Toivoisin kyllä, etten loukkaisi, mutta en tiedä, tekeekö tuo toive minusta onnettoman. Voi olla. Pitää ehkä vähän pitää sitä silmällä.

Minua hämmentävät yöllä valvoessa ja tätä asiaa päässä ratkoessani ne ihmiset, jotka jotenkin kätevästi määrittelevät itsensä ja omat taipumuksensa, toteavat vain olevansa sellaisia ja pahimmassa tapauksessa olettavat, etteivät siitä koskaan muutu. On minussakin temperamenttipiirteitä, jotka tunnistan, mutta haluan kyllä tehdä niiden kanssa töitä ja muokata niitä toisenlaiseksi, ja välillä olen raivoissani itselleni, kun en osaa oppia nopeammin reagoimaan välittömiin tuntemuksiini toisella tavoin. Ja mietin, että kun ei ole yhtä tyyliä, joka takaisi oikean tavan ratkaista asiat - ei, ei voi olla sellaista, ihmiset ovat liian erilaisia supistuakseen yhteen tyyliin vaivatta ja kipuilematta - niin miten sitten noita tyylejä sovitetaan yhteen. Se joustaa, jolla on siihen voimavaroja? Vai kuinka? Mistä tietää, minne saakka voimavarat riittävät? Vai meneekö se niin, että se joustaa, joka haluaa joustaa jonkin ammoisen minäkäsityksensä takia? Mietin myös töissä silmäilemääni testiä, jossa yhtenä tehtävänä oli miettiä, keitä ihmisiä ihailee ja mitä se kertoo omista arvoista. Koetin miettiä nimittäin testiä pääni puhki ja huomasin, että ihailemiseni tapaavat lopahtaa siinä vaiheessa kun saan tietää ihmisestä lisää: eivät kenenkään teot ole ihailtavia alusta loppuun saakka. Kaikissa tuntuu olevan karmeita määriä kohtuuttomutta, jopa Gandhissa. Ei se sitä tarkoittaisi, ettenkö kunnioittaisi monia ihmisiä ja pitäisi vielä useammista, ainakin hetkittäin. Tai etteikö minulla voisi olla paloiteltuja esikuvia (tyyliin ihailla Gandhin toiveikkuutta tai ihailla sitä, miten tarkasti vaikkapa joku tanssija tuntee kehonsa). Mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään ihmisolennosta, jonka jokin teko ei saisi minua pudistelemaan päätäni harmistuneena ja myötätuntoisesti: jaa, vai tällä tavalla, no, sellaista se on.

Pahin kärki unettomuudesta tuntuu taittuneen, vaikka vieläkin arki takkuaa ja selkää ja harteita särkee kaiken aikaa ja pää raahautuu mukana painavana kuolleena murikkana. Tunnistan tämän taittumisen: se sattuu siihen hetkeen, kun äkkään, ettei minun tarvitse ratkaista unettomuutta tässä ja nyt, heti paikalla. Voin odottaa ja katsoa ja antaa tahdon muotoutua.

Silmäilen yksi päivä Wallace Stevensin käännösrunoja ja hymyilen sanoille "elämme leirissä". Siltä se tosiaan vähän tuntuu, kun ei ole ovea, joka taakse voisi mennä, on vain ohut liila verho. Ei ole mitenkään kummallista, etten osaa vielä nukkua tällaisessa järjestelyssä. Kaikkea hetkessä sopeutumista minäkin nyt menen odottamaan, huooh. Mieleen tulevat lapsuuden leirit, joissa niissäkin uni jäi muutamaan tuntiin yössä. Alan ymmärtää paremmin äidin puheita omasta tilasta ja sen tarpeesta. Minulle ei tunnu olevan tärkeä oma tila, johon ei kumppanikaan pääsisi (ainakaan vielä en ole tarvinnut semmoista), mutta muuten huomaan reagoivani levottomuudella siihen, jos liian lähellä on ihmisiä, joiden kanssa en makaa. Jos minulla ei ole keinoa ilmaista heille, että tässä kohdin haluan jo hämärän ja rauhan. On vaikeaa hyväksyä, että itsellä on sellaisia toiveita, ne tuntuvat jotenkin kohtuuttomilta, mutta ne alkavat muotoutua yhä selkeämmin. Ehkä niiden mukana muotoutuu myös keinovalikoima, kunhan haluan niin. Entä mistä johtuu se, että kun jonkun kanssa makaa, hänestä tulee niin osa itseä, ettei hänen läsnäolostaan ja tekemisistään osaa sillä lailla ärtyä? Johtuuko se ihan oksitosiiniassosiaatiosta?

Niin paljon opittavaa.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

Kirjoitus joka alkaa metakognitiosta ja leviää vaikeasti nimilaputettavaksi

Viime päivinä olen ajatellut ihan tuhottoman paljon metakognitiota. (Että tuohon on vaikeaa löytää linkkiä, koska metakognitiosta puhutaan melkein aina oppimisteorian yhteydessä; toki elämä on oppimisprosessi mutta on se hitto vie muutakin ja minua kiinnostaisi enemmän elämismaailman suhde siihen, miten osaa suunnata ajatuksiaan ja ottaa niistä vastuuta.) Se ei johdu vain siitä, että kääntämässäni kirjassa myönteistä muuttumista tarkastellaan metakognitiivisena kykynä (jotta voisi muuttua, pitää osata muuttua tai saada joltakulta opastusta asiaan) vaan monista muistakin kirjoituksista, joita olen viime aikana lueskellut. Nyt kai käännös on virittänyt minut ajattelemaan metakognitiivisia taitoja. (Olen niistä tällä hetkellä paljon kiinnostuneempi kuin metakognitiivisista tiedoista - minusta vaikuttaa näin näppituntumalla siltä, että suurella osalla ihmisistä on melko paha jumi metakognitiivisissa tiedoissa eli he eivät päivitä niitä riittävän usein; minäkin toki kuulun tähän joukkoon mutta koska ajattelen paljon näitä asioita - pakkohan minun on, kun käännän ja toimitan terapiakirjallisuutta ja olen ihan yhtä lääkärikirjaneuroottinen kuin kuka tahansa muukin - ja kyseenalaistan tietoisesti sen, onko järkevää sitoutua stabiiliin minäkuvaan, päivityn sentään melko siedettävällä tahdilla; taidan yleensäkin olla kiinnostuneempi taidoista kuin tiedoista, koska tiedot unohtuvat niin paljon helpommin. Tämä on ehkä kumma tulkintani muistaakseni Platonilta omaksutusta ajatuksesta, että mieli on parempi tilkitä siten, ettei se vaadi koko ajan superpaljon uusia ärsykkeitä ja rakkauksia ja ties mitä, että se on yksi tie kohtuullisuuteen.) Ja kun metakognitiivisten taitojen ajatus myllää mieleni taustalla, luen melkein kaiken ajatellen, mitä metakognitiota tässä on käynnissä tai onko tai aiheuttaako metakognitiivisen harkinnan puute tässä nämä pulmat. Esimerkiksi: Odottaako ihminen tässä voivansa muuttua? Haluaako hän ottaa vastuun tuntemuksistaan? Paneeko hän hanttiin nykyiselle itsekuvalleen ja jaksaako hän sinnikkäästi ilmoittaa, että okei, nyt toimin näin eikä sitä voi muuttaa, mutta pari vuotta eteenpäin ja en enää tee tätä virhettä.

Esimerkiksi luin uudestaan Eufemian kirjoituksen kunniasta. (Joskaan en kommentteja: niitä oli aivan liikaa. Muistaakseni luin kommentit joskus aiemmin, nyt en jaksanut.) Pidän kovasti etenkin tästä kohdasta:

Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

Minulla on haluihini aika samanlainen suhtautuminen. Mikäli nyt tulkitsen ollenkaan oikein - sorry, jos en. (Höh, en tahtoisi olla nolo fani...) Samoin tunteisiini. Minua ei kiinnosta suhtautua niihinkään fatalistisesti. En pidä ollenkaan siitä, että ollessani riittävän väsynyt ja ahdistunut joistakin käytännön asioista, kuten nyt vaikkapa yrityksen perustamiseen liittyvistä käsittämättömistä vänkäämisistä erilaisissa "neuvontapalveluissa", joissa minulle koetettiin tunkea haluja, joita en tahdo enkä aio ottaa vastaan, kuten "halu menestyä taloudellisesti - eihän siitä mitään haittaa olisi" (mutta olisi siitä minusta, kun työmäärä lisääntyisi tai ainakin minulla olisi äkisti enemmän rahaa, jonka saattaisin käyttää johonkin, mikä minua ahdistaisi kuitenkin, esimerkiksi lentolippuihin), virityn sillä lailla piikit pystyyn, etten pysty kokemaan oikein missään seuraan kuulumisen tunteita ja näen toiset mutta ennen kaikkea itseni kävelevinä ongelmakuormina ja koen itseni hyvin riittämättömäksi sanomaan mistään mitään. Ja kun olen riittävän väsynyt, en jaksa kysyä, ovatko nämä tuntemukset kovin paikkansapitäviä ja kokemisen arvoisia. En pidä tuosta tilasta ja haluan olla tarkempi sen suhteen, etten päästä kokemusta karkaamaan harkitusta suunnasta. Teen voitavani ja koetan tehdä sen lähestymistavoitteiden kautta eli opettelemalla uusia hallintataitoja, en välttämällä ihmisseuraa, jossa oma sopeutumattomuus ja sopimattomuus tiivistyy kirkunaksi, jota on melkein mahdoton sietää.

Hahmotan tässä kohden aukon metakognitiivisissa taidoissani ja aion käydä siihen käsiksi, koska totta hitossa en halua olla näin hankala.

Muuten olen kyllä aika tyytyväinen metakognitiivisiin taitoihini. (Tuntuu järkevältä olla iloinen siitä, mikä onnistuu, eikä nureksia kuuta taivaalta.) Minusta tuntuu, että se kaikki, mitä koulussa arveltiin milloin matemaattiseksi, milloin kielelliseksi ja milloin visuaaliseksi lahjakkuudeksi, on oikeastaan vain metakognition ansiota. Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan. (Liisa Keltinkangas-Järvinen pitää tätä temperamenttipiirteenä, ei hankittuna taitona, mutta oli se kumpi hyvänsä, kyse on joka tapauksessa metakognitiivisesta taidosta tai temperamenttipiirteestä.) Aviomieskin oppi alle puolessa vuodessa, että kun luen tai kirjoitan, minulle on ihan turhaa sanoa mitään. En vain rekisteröi koko ääntä, se ei pääse tajuntaani saakka. Nyt käännöksenkin kanssa olen unohtanut syödä, juoda, istua järkevässä asennossa ja pissiä monet päivät. Sen sijaan siinä on vielä kehittämistä, että muistaisin onkia itseni ylös tuolta hyväntuulisen, hyrisevän keskittymisen piiristä ennen kuin olen ihan romuna ja kello on viisi illalla ja onnahtelen kylmälle teekupille.

En oikein tiedä, pitäisikö minun olla iloinen tästä intensiteetistä, mutta koetan olla. Onhan siinä hyötyjä, joskin haittojakin.

Oikeastaan kaikki metakognitiiviset aukot taitavat ammottaa vuorovaikutuksen kohdalla. Joskus mietin, ovatko satunnaiset vaikeuteni vuorovaikutuksessa sen perua, että vuorovaikutus on harvoin riittävän intensiivistä eikä siten tarjoa tilaisuutta riittävästi keskittyä tuolla antoisalla tavalla. Usein ihmiset vaikuttavat kauhean harvasanaisilta ja pidättyviltä, ja minä taas haluaisin aivan loputtomasti paitsi heidän eleidensä (niitä he sentään eivät pidätä) raakadataa, myös heidän jäsentelytyylinsä raakadataa. Miten muuten onnistun puhumaan heidän kanssaan heidän kielellään, jos minusta tuntuu, että on jokin asia, josta heidän olisi hyvä tietää, tai haluan kysyä jonkin kysymyksen, koska en ymmärrä jotakin asiaa? Usein käy niin, että kun kysyn tarkentavan kysymyksen ymmärtääkseni jonkin sanotun, tajuan, ettei toinen ole ymmärtänyt kysymystäni lainkaan tai että en osaa puhua hänen kieltään (mikä on oikeastaan sama asia). Se tekee hieman surulliseksi, etenkin jos vaikuttaa siltä, ettei toinen juuri ponnistele yhteisen kielen saavuttamisen eteen. Vaikka tietysti ymmärrän, että hänellä on oikeus tehdä niin. Ei hänen tarvitse haluta keskusteluyhteyttä. Eikä sitä kai koskaan täysin voikaan saavuttaa. Sitä varten on kehollinen hellyys, osoittamaan, että vaikka puhummekin eri kieltä edelleen, pitelen sinua hellästi ja samalla ennalta-arvaamattomasti. Ja varmasti jotenkin itse vaikutan näihin reaktioihin ja asenteisiin myös, tunnun jollakin tavalla ahnaalta kommunikaatiolle tai jotakin muuta hirvittävää... mutta toisaalta, olen kyllä melko tyytyväinen siihen, miten vuorovaikutus noin keskimäärin sujuu.

Tosin joskus huomaan miltei ärtyväni, jos tunteitani peilataan liikaa ilman mitään niiden tutkimista ja koettelemista (eli sen selvittämistä, ovatko ne koettuudestaan ja todellisuudestaan huolimatta juuri sillä lailla kokemisen arvoisia; aika usein ne eivät ole ja tiedän sen oikein hyvin, vaikken olekaan vielä keksinyt, millä työkalulla pureutuisin kyseiseen tuntemukseeni. Äh, tämä kuulostaa harvinaisen sekavalta eli annan esimerkin: kaikki seikat, joita pelkään, eivät ole pelkäämisen arvoisia - jos maltan syventyä tutkimaan tilannetta ja tuntemuksiani hieman tarmokkaammin ja pidempään, huomaan usein pelon aiheettomaksi ja jostakin toisaalta tähän tilanteeseen salakuljetetuksi). Sen lisäksi, etten tahdo suhtautua fatalistisesti haluihini (joista tunteet osaltaan kumpuavat), en selvästi pidä siitäkään, että toiset suhtautuvat niihin ikään kuin annettuina, ikään kuin minulla ei olisi metakognitiota tai sen mahdollisuutta lainkaan. Mutta koetan aktiivisesti olla loukkaantumatta siitä, koska ehkä näillä ihmisillä on jotenkin toisenlainen hahmotus asiasta tai ehkä he ovat elämässään sellaisessa vaiheessa, jossa tarvitsevat pelkkää hyväksyntää kerta toisensa jälkeen ja voimavarat eivät riitä haastamiseen. (Tunnen senkin vaihteen riittävän hyvin tietääkseni, että siltä tosiaan välillä voi tuntua. Onneksi vain harvoin.) Huvitun kerta toisensa jälkeen siitä, kun ihmiset hieman pyytelevät anteeksi sitä, että aikovat nyt puhua suunsa puhtaaksi. Hyvä, haluaisin huutaa, viimeinkin pääsemme asiaan, juuri tuota apua minä näet tarvitsen.

Toisaalta saatan itse asetella sanani karmivan varovaisesti. Miten pöhköä! Mutta olen huomannut, että suorapuheisuus ei miellytä monia. Luultavasti monet ihmiset ympärilläni ovat enemmän huolissaan siitä, että heitä saatetaan manipuloida johonkin suuntaan. Moni kokee itsestään puhumisen myös jotenkin ahdistavaksi, ja olen tavannut sellaisenkin uskomuksen, että se joko tekee onnettomaksi tai "vie viattomuuden, jota ei enää voi koskaan saada takaisin". (Minusta tällainen asenne tuntuu jotenkin hullunkuriselta mutta samalla vähän järkyttävältä; en ainakaan haluaisi tehdä samoja virheitä n kertaa vain siksi, että niiden ajatteleminen tuntuu vähän ahdistavalta, ja toiseksi: en ole koskaan ajatellut, että maailmasta voisi selvitä viattomana. Ei, arvostan kyllä kokemusta enemmän kuin viattomuutta.) En osaa olla manipuloinnista kovin huolissani itse, sillä tähän mennessä minua on manipuloitu lähinnä hyvään suuntaan, vaikka aluksi olenkin saattanut kokea epäluuloa jonkin hetken ajan ja taistellut sitä vastaan - epäluulo on minusta harvoin kokemisen arvoinen, jos toinen ei nyt ihan mahdottomia pyydä. Kummalliset ja vähän pelottavatkin kokemukset ovat lopulta rikastaneet maailmaani. Jos olisin kuunnellut niihin astuessani pelkojani, en olisi koskaan voinut viisastua niistä. Saatan hetkeksi hurmaantua jonkun ajatuksen tanssittamaksi, mutta ennen pitkää arkiset huolet sekä toisten ja omien reaktioideni seuraaminen palauttavat minut kyllä tilaan, jossa voin todeta ajatuksen olevan vähän karikatyyrimainen. (Mikäpä ajatus ei olisi!) Mitä kummaan käytökseen manipuloimiseen tulee, en oikein hahmota, miten toinen voi manipuloida minua, jos en halua jollakin tasolla mennä siihen mukaan. Koska olen osoittautunut melko sovinnolliseksi, tässä kohdin on oltava erityisen tarkkana, kysyttävä: Tätäkö minä nyt parisuhteelta tahdoin? Tällaistako on se ystävyys, joka muodostaa sosiaalisen turvaverkon? Voiko tähän ihmiseen luottaa?

Hmm, taas tämä rönsyää jonnekin suuntaan. Oikeastaan olen siitä melko tyytyväinenkin. Osa blogikirjoittamisen hauskuutta (ja minusta myös bloginlukemisen hauskuutta) on arvaamattomuus: ei voi koskaan tietää, minne seuraavaksi pöllähtää!

Minun piti varmaankin kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu tietää, että on selättänyt jo monta vahingollista, elämää vaikeuttavaa uskomustaan. Se tarkoittaa: tietää, että pystyy muuttumaan, että pystyy työstämään ja suuntaamaan itseään muutenkin kuin satunnaisesti. Luulen, että blogista saa ehkä vähän toisenlaisen kuvan, koska olen kirjoittanut niin paljon kehollisten olojen kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta ja tunteiden kuuntelemisesta herkin korvin. Itselleni ajatus siitä, että voisin vain kuunnella jotakin tunnetta tai oloa koettamatta muuttaa sitä, on kuitenkin suhteellisen uusi keksintö. Olen tiennyt tästä mahdollisuudesta suunnilleen seitsemän vuotta tai sinne päin. Se on vähentänyt ahdistustani ja huolestuneisuuttani huomattavasti. Ehkä siksi olen kirjoittanut siitä paljon, halunnut jakaa tuota oivallusta. Mutta ehkä se jää vähän ohueksi, jos sen taustaa ei tajua - ja tausta on se, että silloinkin, kun kuuntelen tuntemuksiani, kysyn jatkuvasti metatasolla: No niin, koen tässä ja nyt näin, mutta haluanko kokea näin? Onko näin kokemisella etupäässä myönteisiä vai kielteisiä seuraamuksia? Vahingoittaako tämä jotakuta välillisesti? Ja jos en pidä kokemusta etupäässä rakentavana, seuraa koko joukko uusia kysymyksiä: Miksi tarkalleen tuntuu tältä? Mitä syvätason uskomuksia tähän liittyy? Miten niitä voi tutkia ja kyseenalaistaa? Mihin suuntaan minun tulisi edetä? Kuinka nopeasti olisi järkevää edetä? Haluanko olla enemmän tällainen vai tällainen? Millaisia kokemuksia haluan rohkaista? Miten haluan elää? Millaisia asioita haluan käydä läpi?

Tietenkään kaikkea kokemustaan ei voi valita, ellei sitten telkeydy virikkeettömään tilaan, ja silloinkin taitaisi alkaa flipata pahan kerran. Mutta aika paljon voi valita. Voi esimerkiksi valita sen ajatuksen, ettei yhtäkään tilannetta voida selittää aukoitta, että on tilaa monille teorioille ja näkökulmille ja että niitä ja niiden yhteenpunoutumista ja lomittumista voi tarkastella levollisesti ja ehkä hieman huvittuneena. (Huumori on suosikkini metakognitiivisista taidoista.) No, ei se aina onnistu... mutta on tavoitteena aika mukava, ja tuntuu hyvältä huomata, miten paljon suurempi osa nykyisestä elämästäni sujuu tuolla vaihteella kuin elämäni joskus ennemmin. Mihin katosi esimerkiksi ahdistus siitä, ymmärränkö asiat riittävän täsmällisesti ja oikein? Työasioiden pariin? Olen kyllä niissäkin liikkeellä varsin hyvillä mielin ja ahdistumatta. Jotenkin en vain enää osaa mieltää suorituksiani minuksi. Niillä on minän kanssa hyvin vähän tekemistä.

Mikä tuo minä sitten on? Onko se jotakin muutakin kuin metakognitiinen katse tai päättäväisyys tietyn suunnan suhteen? (Pieni ikävyys on, että on melko helppoa alkaa suuntaamaan tuota suuntaa vielä metatasolta ja sitten kyseenalaistaa sitä seuraavalla metatasolla. Uh. Kun korttitalo kohoaa ja virittää sellaisia kysymyksiä kuin että onko oikein epäillä ja miten niin ei ole järkevää kysyä, onko oikein epäillä valittua suuntaa, seuraa pian romahdus.) Mitä tuo kohdistuva ja itseään pidättelevä ja suuntaava tarkkaavaisuus oikein on? Miksi keho kääntyy vaivattomimmin, kun katsoo sellaista, mikä kiinnostaa, ja miksi se käyttäytyy mekaanisesti, jos ajattelee kääntävänsä päänsä ja nostelevansa jalkoja kävelyn tahtiin tuohon suuntaan? Mieli tuntuu vastaavan samoin kiinnostukseen ja haluun, mutta kuten sanottu, en halua ottaa halujani annettuina. Tiedän, että niihin voidaan vaikuttaa. Niitä voidaan muovata.

Ei ihme, jos ajatukseni joskus vaikuttavat jähmeiltä ja luonnosmaisilta. Jos vain seuraisin mieltymyksiäni ja kävelisin katastrofista toiseen, vaikuttaisin kenties elävämmältä ja suunnattomasti elegantimmalta ja luontevammalta. (Impulsiivinen käyttäytyminen vaikuttaa elegantilta ja ymmärrettävältä ja ainakin elävältä. Ikävämpi puoli sitten on, että se usein tarkoittaa riippuvuuksia ja kestämättömiä olosuhteita.) Mutta enkö olekin välillä yrittänyt tätä metodia, kyllä vain, ja tullut huiman tyytymättömäksi. Sen lisäksi elämä on tuntunut tyhjältä ja väärältä, ikään kuin koettaisin jäljitellä jotakin elämänmuotoa, johon en pohjimmiltani usko. (Koska uskon enemmän itsen tietoiseen suuntaamiseen epäilyksen jaksoista huolimatta ja minun on vaikeaa kunnioittaa itseäni hiventäkään, jos en ponnistele suunnatakseni itseäni, ottaakseni vastuulleni halujani.) Pintatason eleganssin takana on auennut valtava tyytymättömyys ja kiukku. En voi oikein edes kirjoittaa tai sanoa: "No, tällainen minä nyt vain olen", koska en tarkoita sitä. En minä ole "vain tällainen". En ole siellä, missä tahtoisin olla, mutta vähintään kolme neljännestä siitä minusta, jonka voi nykyään oppia tuntemaan, on päättäväisyyden ja ponnistelun tulosta, joka käy kyllä luontevammaksi päivä päivältä, mutta on siitä huolimatta harkittua, suunnattua, valittua ja auttamattoman keinotekoista.

Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, kun joku selittää olevansa sellainen ja sellainen ja ettei sille voi mitään. Ei se mitään, jos hän sanoo näin värähdys turhaan peiteltyä ylpeyttä äänessään, koska silloinhan hän kai pohjimmiltaan haluaakin asian olevan näin. (Kiehtovaa, mutta auttamattoman kummallista. Minustakin tuntuu siltä joskus mutta vain pahimpien romahdusten aikaan ja silloin ajatteluni onkin niin sekavaa, että tipahdan usein kärreiltä kesken lauseen ja tarvitsen lähinnä unta ja hoivaa kuin pieni lapsi.) Mutta jos hän sanoo näin (tulkintani mukaan toki, ja erehdyn riemastuttavan usein) etupäässä onnettomasti, minuun on iskemäisillään velvollisuus perehdyttää häntä metakognitiivisiin kykyihin ja valaa häneen toiveikkuutta ja voimia ponnistella kohtaloaan vastaan. Kirjoitan "minuun on iskemäisillään", koska en halua, että velvollisuudet sillä lailla kohtalonomaisesti tarttuvat minuun. Haluan päättää, minkä kaiken otan vastuulleni, koska olen ollut aika taitava kasaamaan liikaa vastuita ja sitten romahtelemaan näyttävästi, ja olen päättänyt vastustaa tuota kiusausta.

Kummallisia päätöksiä! Joskus niistä puhutaan rajoista kiinni pitämisenä. Alan hitaasti oppia rajojen merkityksen kieltäydyttyäni ensin sitkeästi uskomasta niihin. (Ehkä koska ne muotoiltiin niin vieraalla kielellä ja rajat kuulostavat joltakin muodolliselta ja vähän vihamieliseltä kontrollilta.) Rajat ovat käytännön nyrkkisääntöjä siitä, mihin saakka osaan toimia vastuullisesti ja suunnata itseäni. Kun ylitän rajani (joko omani tai toisen ajatuksen houkuttamana), ikävystyn, pitkästyn, kiukustun, märehdin, käyn sietämättömäksi, koska tämä rajantakainen ei ole se elämä, jota tahdon elää. Usein on myös vaikeaa paimentaa itsensä takaisin rajan sisään.

Nyt ajattelin käydä nukkumaan, koska tuo mies on tiskannut jo kaikki tiskit ja siivonnut kodin sillä välin kun olen blogannut.

Tepidarium, caldarium, frigidarium, hamman ja muita astinkiviä

Vesijuokseminen tutussa hallissa loman jälkeen paljastaa monia seikkoja. Ensinnäkin, vesi täällä on lämmitetty väsyttäväksi verrattuna Espanjan lämmittämättömään ulkouima-altaaseen tai Välimereen. Meinaa tulla hiki. Toiseksi, monet valittavat silti veteen astuessaan sen kylmyyttä, mikä tuhoaa frigidarium-hypoteesini, että useimmista suomalaisista hammamin frigidarium tuntuisi aivan liian lämpimältä toimiakseen kylmentimenä. (Vesi oli kuusitoista-asteista eli tuollaista normaalia kesämerivettä, ja on siinä aikamoinen ero meikäläiseen avanto-altaaseen, jossa lämpötila on alle kymmenen.)

Vesijuoksemisen jälkeen ystävät suhahtavat jonnekin, heitä ei näy venyttelyaltaassa eikä saunoissa. Minusta tuntuu käsittämättömältä luksukselta, ettei tässä kylpylässä anneta valomerkkiä reilun tunnin kuluttua, kuten Sevillan Aire-hammamissa. Toisaalta täällä ei ole pelkkää kynttilävalaistusta eikä pompeijinpunaisia seiniä, joten vertaileminen olisi epäreilua. Eikä hammamin altaissa saanut uida. Ne oli tarkoitettu ilmeisesti vain oleiluun, mutta kuka jaksaa vain oleilla kokonaisen tunnin? Huomasin venytteleväni hammamin altaissa ahkerasti, lämmin vesi oikein innosti siihen. Keski-ikäiset vieraat eivät katsoneet meihin päin. Kuumavesialtaassa keho kävi leijuvan keveäksi, rennoksi, levolliseksi, samalla lailla kuin tulikuumassa kylvyssä.

Mäkelänrinteen uintikeskuksen höyrysauna tuntuu vähintään yhtä onnistuneelta kuin hammamin hamman. Täällä ei värikkäistä lyhdyistä piirry valojuovia pyörteilevään, tuoksuvaan vesihöyryyn, mutta sauna tuntuu lämpimämmältä ja sen jälkeen voi siirtyä tavalliseen saunaan jatkamaan kaulan ja niskan venyttelyä. Hammamin kiireetön maailma on tarttunut minuun ja myöhästyn sovitusta kohtaamisesta pesutilojen ulkopuolella ihmeteltyäni ensin pukuhuoneessa muiden ihmisten tehokkuutta ja hoppua.

Pukeudun hitaasti, makustellen jokaisen vaatekappeleen tuntua iholla. Kummallista, miten lämmön- ja temmonvaihtelu auttaa juurtumaan kuhunkin hetkeen ja sen aistimuksiin. Se pakottaa tarkistamaan liikkumisen, kehon puoliläpäisevät pinnat, tasapainoaistin, verenkierron tunnun... Miellän lämmönvaihtelun hieman samanlaiseksi harjoitteeksi kuin astinkivet japanilaisessa puutarhassa: On pakko keskittyä siihen, missä on ja miten itsensä asettaa. Automaatio katkeaa.

Joskus pienikin ele katkaisee välinpitämättömyyden, mykkyyden tai aistianestesian. (En oikeastaan ole varma, kummasta on järkevämpi puhua. Epäilemättä välinpitämättömyys tuntemuksille on opittua ja siitä on palkittu - seuraa vanhempia, jotka palkitsevat lapsensa hiljaisuutta ja tyyneyttä aivan oikeutetun kivun tai epämukavuuden äärellä, tai opettajaa, joka käskee lapsia istumaan vääntelehtimättä tuntikaudet vastoin heidän omien kehojensa pyyntöjä. Mutta onko se enää luontumuksena tietoinen? Ehkä se siinä mielessä, tiedostamattomaksi painuneena luontumuksena on enemmän mykkyyttä kuin haluttomuutta kuunnella. Toisaalta, koska aistit eivät ole kuolleet tai lamautuneet vaan voidaan herätellä usein aika helpoinkin harjoittein, kyseen voisi ajatella olevan osittain myös valitusta anestesiasta tai ainakin välinpitämättömyydestä, jonkin toisen preferoinnista havaintokentässä.) Hassuin toimiva neuvo, jonka olen kuullut, kehotti ristimään kummankin käden etu- ja keskisormen kävellessä. Sormien outo tuntuma muistuttaa käsivarren ja olan asennosta ja auttaa muistamaan hartioiden rentouden tavoiteltavana olotilana. Koko käsi ikään kuin herää tuntumaan, jolloin siihen on helpompi kiinnittää huomiota.

Tuntuu hauskalta palata takaisin maahan, jossa ymmärretään kylmän ja kuuman aktivaation päälle enemmän kuin suuressa osassa maailman maita. Vaikka täällä ihmiset eivät ehkä puhu keskenään saunan ja avannon vaikutuksista, he osoittavat käytöksellään kiinnittyneensä tämäntapaisiin harjoitteisiin.

Olen alkanut miettiä taas paastoa, pitkästä aikaa. Ehkä se johtuu matkasta, jonka aikana en kirjoittanut. Kirjoittamista arvostaa nyt eri tavalla, kun on joutunut taukoamaan siitä. Sen erottaa tarkemmin, huomaa sen vaikutuksen asentoon ja ajatuksiin. Tekee hyvää pysähtyä tähän ja nyt, sallia itselleen kaikki tämä epävarmuus ja päämäärättömyys, muodottomuus ja tarkoituksen lukitsemattomuus. Kummallisinta kaikessa on, että tämä itselle anteliaasti ojennettu aika muuttuu kuin maagisesti myös jollekulle toiselle annetuksi ajaksi. Se auttaa uskomaan maailmaan, jossa rajat ovat jotakin melko imaginaarista.