Alle viikon tauko ja nämä puut

Ollessani toisaalla joku oli käynyt kuiskuttamassa puille, ettei kukaan muu voisi koristautua niiden puolesta.

Seurasin arvostamaani joogaopettajaa hänen varsinaiseen opetuspaikkaansa. Hänen mainitessaan, ettei hän jaksa suunnitella tuntejaan minkään kuunvaiheiden mukaan, "tiedättehän, kuunvaihe jonka aikana kynnet kasvavat paremmin ja niin edelleen", ymmärsin, miksi hänen tunneillaan en ala kiristellä hampaita. Eläköön selväjärkisyys, epämukavuusalueelle minuuteiksi hengittämään asettuminen ja sen kaiken hyväksyminen.

Silti ärsytti tunnin päättäminen namasteen. Otin sen harjoitteena vastaan: no, tarkkaile nyt, miten ärsyttää. Ärsyttihän se kaiken sen muun jälkeen, mokoma ajatus, että tunnistetaan jumalinen toisessa. Sielu. Ei. Ei ikinä, ei minussa. Olen täysin tämänpuoleinen, hengittävä, sykkivä olento. Elävää tuntoista lihaa. Josta ei ole yksinään juuri paljon mihinkään. Ei edes kirjoittamaan! Taatusti kaikki tarvittava viisaus ei asu tässä kehossa. Eikä tämä keho ole umpio.

Katson sinua tietääkseni, mitä tunnen. Joskus ilmeesi saa purskahtamaan itkuun tuosta noin vain. En tiennyt sitä ennen tilannettani niin lohduttomaksi.

Joskus olen niin väsynyt ihmisten jumaluuksien, sielujen ja mystiikan tarpeeseen, että haluaisin huutaa ääneen. Sitten rauhoitun. Eivät kaikki ole tutustuneet nuorina aikuisina occamin partaveitseen. Enkä minäkään pidä kaikessa yksinkertaista ja pelkistettyä esteettisenä vaikka tietyissä maailmankatsomuksellisissa ratkaisuissa pidänkin. Tai ehkä kyse ei ole estetiikasta vaan halusta vahvaan toimijuuden tuntoon. Jalatmaassuuteen. Se tuntuu nykyään suurinpiirtein arvaamattomammalta kuin new age. Että ottaa kokemuksen kerrallaan, kääntelee niitä, hyväksyy ne tämänpuolisin termein. Tämänpuoleinen on ihmeellistä. Kuten puut.

Puut oivalsivat saman tien ja tekivät sen, minkä parhaiten osaavat. En suutu omasta metaforastani, koska kukaan ei voisi ottaa sitä vakavissaan. Toivottavasti.

Science-non-fiction

Eräänä päivänä kun minulla oli vielä matkakortissa kautta (nyt minulla on toimiva jalka, joten en tarvitse matkakortin kautta) matkustin raitiovaunulla. Katselin naista, joka istui muutaman penkkirivin edempänä ja kaivoi laukustaan tabletin. Ei, en nyt puhu tableteista, jotka niellään nesteen kanssa (vaikka se taitaa olla ensimmäinen mielleyhtymä - kuinka kauan?) vaan sellaisista pienistä ruuduista, joiden päällä on pehmeä taittuva peite. Nainen katseli tabletista naamaston uutisvirtaa, sitten kaupungin suuren sanomalehden juttuja. Katselin naista ja tämän lukemisen hartautta ja ajattelin kirjaa, jota olimme selailleet Belgen kirjastobaarissa (jonne meitä oli houkutellut kirjojen sijaan viidentoista euron kuohuviinipullo). Tuossa vanhassa kotimaisessa kirjassa, joka viihdytti meitä, esitettiin teesi, että raitiovaunu on paras paikka filosofille tai yhteiskuntatieteilijälle tarkkailla yhteiskuntaa.

Mietin siinä, mitä olisin sanonut kaksikymmentä vuotta aiemmin, jos joku olisi väittänyt, että tällaisia katseltavia ruutuja voi tuoda mukaan minne vain ja niistä voi lukea melkein mitä vain ja että kirjasto on myös raitiovaunussa. En taatusti olisi osannut kuvittella lainkaan. Paitsi fiktion sisällä. Tässä nyt kuitenkin matkustan ja ihmettelen epätodellisuuden tuntua, joka vaikuttaa täysin asiattomalta. (Yhtä asiattomalta kuin että joku toinen kehtaa olettaa, että ihmisen pitäisi olla aina tavoitettavissa vain siksi että matkapuhelimet on keksitty ja ihmisellä sattuu olemaan matkapuhelinnumero. Tämä kulttuuri pakottaa opettelemaan jämäkkyyden ja päättäväisen ein aivan eri tavalla kuin seinäpuhelinkulttuuri.)

Kuinkahan moni osaa ottaa tämän kaiken annettuna? Kuinka pitkään pitää elää, jotta huomaa valtavan muutoksen? Jos teknologinen kehitys nopeutuu entisestään, huomaako sen yhä nuorempana? Vai vaaditaanko tietty määrä elämänkokemusta, jotta osaa arvioida, miten pitkälle ja syvälle ihmissuhteisiin ja sitä myöten psyykkiseen järjestykseen muutokset heijastuvat?

Muistan, kun blogit tulivat rytinällä. En varmasti ollut aivan alussa mukana. Mutta sitten kun aloitin, sain osakseni melkoisen kasan huolta. Edelleen arvatenkin moni pitää bloggaamista osoituksena narsismista tai on kovasti huolissaan siitä, mitä bloggaavan ihmisen psyykelle tapahtuu. "Valtava psykologinen koeasetelma, jonka osanottajille käynee huonosti", arvioi yksi läheinen tuolloin. (Minun hän uskoi selviävän, koska osaan olla kova ja itsepäinen. Arvio yllätti: en osaa mielestäni kumpaakaan. Mutta ajattelen selvinneeni ja toistenkin selvinneen.) Minusta tuntuu, että omalla kohdallani bloggaaminen on lisännyt tietoisuuttani siitä, miten sirpaleinen elämänkokonaisuuteni on. Ja tietoisuutta siitä, miten vaikeaa kommunikaatio on. Se on tehnyt minusta aika tavalla armollisemman toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä myös itseäni kohtaan (mutta sitä on vaikeampaa arvioida, miksiköhän). Julkinen blogien paheksunta on ainakin painunut taka-alalle.

Nyt kai ollaan huolissaan naamastosta, jos siitäkään.

Luin viime viikolla jutun tilkkutäkkiaivoista ja mietin, lienevätköhän oikeasti elämänhallintaongelmat lisääntyneet epidemiamaisesti. Minusta jutussa siteerattu ajatus itselle tuntemattoman ongelman ratkaisun googlaamisesta kuulosti ihan hedelmälliseltä. Jos ratkaisua ei tosiaan vielä tiedä, miksei hyödyntää toisten järkeilyä ja käyttää sitä apuna jyvälle pääsemiseen? Eikö kuitenkin tietäminen ja oppiminen tapahdukin enemmän yhteisöissä, ryhmissä, kuin päänsisäisesti? Eihän googlaaminen vielä tarkoita, että vastauksen vain kopioisi mekaanisesti. (Vaikka tietyillä yliopiston kursseilla olenkin ollut havaitsevinani, että taipumusta mekaaniseen toistokukuntaan asioita pureksimatta esiintyy aika taajalti. Onneksi minulla on vertailukohtaa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta eli ajalta ennen googlausta. - Tai ainakin minulle se oli aikaa ennen googlausta. - Muistan sieltä aivan saman taipumuksen: kun idea ei selkene, järjestetään pönöttävät tekniset termit vain hieman eri järjestykseen, toivotaan merkityksen säilyneen ja jos joku kysyy asiasta jotain, toistetaan samaa lausetta. Nykyään olen vain käynyt itseäni kohtaan sikäli armottomaksi, että kun saan itseni kiinni tällaisesta pelleilystä, haluan pysähtyä ja ottaa selvää sen sijaan että vain koettaisin toistella mantroja. Tähänkin ajattelen bloggauksen vaikuttaneen. Se on auttanut hyväksymään matkalla olemista, epävarmuutta, tajuamisen hitautta.)

On jotenkin jännittävää rinnastaa näitä huolia niihin, joita koettiin vaikkapa höyryveturin tullessa. Tai television. Huolia siitä, miten sielu tai psyyke muuntuu joksikin, mitä ei saa enää pidettyä koossa, terveenä, normaalina.

Tietysti tuo huoli on mitä luontevin ja ihan hyvä, että asia kiinnostaa. Viime aikana olen vain alkanut miettiä, soivatko hälytyskellot ihan oikeissa kohdin. Itse ainakaan en osaa hahmottaa, miten internet voisi uusine sosiaalisen verkoston muotoineen olla ihan yhtä potentiaalinen uhka kuin vaikkapa rajuuntuva ilmastonmuutos.  Tai se, miten iloisesti silmät suljetaan tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta. Jotenkin on vaikeaa hahmottaa, miten jokin uusi, laadullisesti uusia yhteisöllisyyden muotoja luova tapahtumien ja keksintöjen ketju nähdään niin kerkeästi jonakin niin uhkaavana ja kielteisenä. Totta kai tietäminen, innovointi, businekset ja vaikka mikä muuttuu netin myötä. Pariutuminenkin! (Se vasta tuntuu joistakuista uhkaavalta, olen huomannut. Sitä on vaikeaa tajuta: eihän kenenkään ole pakko itse nettideittailla, jos se tuntuu väärältä. Minäkin lopetin sen kahden kokeilun jälkeen, mutta tiedän monia, joista se on ihan hyvin toimiva juttu. Niin: harvapa juttu kaikille toimii.) Muutosta uhkaavammalta minusta tuntuu paikoilleen jääräytyminen ja saman toisilta vaatiminen. (En minäkään todella aina onnistu muuttumaan, mutta en kuuna kullan valkeana vaatisi muitakin jättämään puhelinta letkulla seinään kytkettynä vain siksi, että minusta tuntuu, että minua henkilökohtaisesti haittaa, rasittaa ja inhottaa olla aina tavoitettavissa - riittää, että minulla on valta jättää puhelin kotiin ja kyky punnita mitenkuten sellaisen ratkaisun seuraamuksia ja sitä, otanko ne mieluummin kuin mukanani kaikkialle kulkevan puhelininhon.) (No, nyt kyllä taidan jos en nyt ihan vaatia, niin toivoa aika painavin äänensävyin, etteivät toiset tunkisi nokkaansa asioihin, joiden en koe heille kuuluvan - olen ts. kyllästynyt kauhisteluun ja sitten kauhistelen itse kauhistelua. Voihan huumorin kuperkeikat.)

Katselin naista raitiovaunussa tabletteineen uteliaasti ja mietin kaikkia lukemiani tai kuulemiani ideoita - vaikkapa lääkäriverkostoa, johon lääkäri voisi potilaan siihen luvan antaessa syöttää tapaustiedot verkoston luettavaksi ja se lääkäri, jolla olisi jotain sanottavaa tai hypoteesia tapahtuneesta ja hyvästä kuntoutusmenetelmästä, voisi sitten kommunikoida kollegan kanssa, ja osaaminen saataisiin näin joustavammin koko yhteisön käyttöön ja vauhdittamaan potilaan tilanteen ratkaisua - ja sitä, mikä saa jotkut muutokset hahmottumaan pirullisiksi ja toiset autuaaksitekeviksi. Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että omat mahdollisuuteni arvioida melkein mitä hyvänsä kehitystä ovat hirvittävän rajalliset. Tai siis: tuon kehityksen toivottavuutta tai haitallisuutta. Etenkin silloin kun puhutaan kehityksistä, jotka vaikuttavat tai joiden ajatellaan vaikuttavan jollain tavalla ihmisyyteen, psyykeen tai sieluun koko yhteiskunnan tasolla. Pitäisi olla jokin mittapuu, jokin kriteeri, jota vasten viikata ja asetella kehityksen odotettua tulosta. Tai/ja tulosta, joka kehityksestä sivuvaikutuksena mahdollisesti seuraa.

Huomaan, ettei minulla oikein ole sellaista mittapuuta tai ainakin se on varsin pelkistetty. Jotain hyvin kehollista, epämääräistä, vaikeasti sanallistettavaa nisäkkäänininää ja laumaeläinpaniikkia, hyväksymään opettelemisen rauhallisia sanoja kehon säikähdyksiä lievittämään, epämukavuutta toisen polkemista todistamaan joutuessa ja itsen tilanteessa mykistyessä. Joskus filosofian luennoilla kauan sitten dosentti Kivinen sanoi, että kyllä hänestä on ainakin selvää, että auringonläikässä kehräävän kissan onnellisuus on objektiivisesti hyvä asia. Jotain sen tasoista. Sen takia ehkä ajattelen paitsi seuraamuksia psyykelle tai sielulle ihmisasioiksi miellettynä sijaan kehityskulkujen seuraamuksia tuntoisille olennoille. Eipä se juuri tee asiaa helpommaksi. Se vain sattuu kulkemaan linjassa mittapuuintuitioideni epämääräisyyden kanssa.

Mutta aiheeseen palatakseni - en onnistu mitenkään hahmottamaan, miten jostakusta voi tuntua, että hän elää itsestäänselvyyksien maailmassa, missä tietyt asiat ovat tietynlaisia ja sellaisina myös pysyvät, asiat kuuluu tehdä tietyillä ja selkeästi tiedetyillä tavoilla ja konkreettisissa tapahtumakuluissa on varsin selkeää, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Minä elelen science-non-fictionissa, jossa ruokaa voi ostaa kultavarantoa vastaamattomilla paperirahoilla, joita jaellaan melko mielivaltaisen tuntuisesti varsin erilaisia summia erilaisista työpanoksista, tekstiä on tallennettavissa nollaykkössarjoina jonnekin toisaalle ja saavutettavissa melkein mistä vain ainakin jos on läppäri laukussa ja kahvila lähellä... jossa itsestäänselvyyksiä ei oikeastaan paljonkaan ole, ei ruumiintoimintojen ulkopuolella, ja niidenkin kohdalla itsestäänselvyys kuuluu lähinnä niin etteivät ne samoina pysyinä iänkaikkisesti.

En kerkiä pitkästyä.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?