Yhteisön merkityksestä

Tuo Brown on totisesti aarreaitta. Tai siis: paljon tuttua - joskin myös paljon vierasta, mutta paketoituna niin suureen hyväksyntään ja armoon, että sitä pystyy tarkastelemaan hätääntymättä. Sellainen on harvinainen olosuhde!

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan häntä livenä. Minulle kyllä varmaan riittävät kirjat - oletan, että liveihminen on joka tapauksessa eri kuin ajatuksensa samalla tavalla kuin vastaanotetut meemit ovat eri asia kuin se, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ainakin kohdallani on näin. Silloin kun muutama ihminen pyysi tavata minut, vuosia sitten, kirjoitusteni takia, olin jotenkin hyvin hämmentynyt: eivätkö he tajunneet, ettei minussa ole mitään - erityistä, aitoa, tietoa, viisautta, rakkautta, mitään ihmeellistä? Ei kyllä ajatuksissanikaan ole - sikäli kun ne edes ovat ajatuksiani. Kunhan yhdistelen eri tahoilta poimittuja ideoita vähän kuten Hume ehdotti mielen tekevän. Joskus tuloksena voi olla TV-silppuri, joskus ihonkuorimaveitsi, joskus jotakin liki toimivaa, hetken ikiliikkujalta vaikuttava ajatussikermä, joka kuitenkin jo pian väsähtää.

Minusta jokainen tapaamani ihminen oli tietysti paljon viisaamman ja kokonaisemman oloinen kuin itse olin: näin heidät yhtenä kappaleena. Ehkä se jo synnyttää illuusion, että toiset ovat kokonaisia. Omaa takaraivoaan ja leukaansa ei voi nähdä. Kaulaansa. Peiliä ei lasketa, kuvia ja videoita ei lasketa. Niistä katselee vastaan vain sen kokoinen kauhu, ettei sille ole sanoja. Riippumatta siitä, mitä tekee, joten on turha tehdä muuta kuin todeta kauhunsa ja antaa sen jauhaa omaa rataansa.

Takaisin Browniin - hän toteaa ohimennen, että on huomannut monen haastateltavansa uudistaneen aiemman institutionaalisemman uskonsa myöhemmin henkisyydellä (johon voi siis liittyä myös institutionaalinen tausta). Ja äkkiä tajuan jotain olennaista, jotain, mitä olen kovasti kysellyt itseltäni: miksi ihmeessä hakeudun joogapiireihin, jotka tarjoamansa hyväksynnän ja hyvän olon lisäksi aiheuttavat välillä myös suunnatonta epämukavuutta, kysymyksiä ja tieteellisemmästä taustasta tulevalle jotenkin ehkä vähän nolonkin ryhmäidentifikaation. En edes sivua kulttimaisempia piirteitä - en ole ikinä uskaltautunut jotenkin antautuneemmalle, totisemmalle, tosissaan olevammalle salille; en ole myöskään koskaan käynyt pujassa tai kirtanissa, jotka olen mieltänyt jotenkin pelottaviksi - vaikka kuinka pidänkin rituaaleista ja etenkin yhdessä laulamisesta. Varmaankin tuo haluttomuus samota syvemmälle joogan metsiin on nimenomaan pelkoa siitä, että jos minut haluttaisiin ahmaista luineni päivineni, se kävisi todennäköisesti ennen kuin huomaankaan - siitä huolimatta, että päivätietoisuuden tasolla pidän itseäni aika manipulaatiovastaisena. Miksi näin? Koska tiedän, että kun minulle puhutaan tyyliin: "Nyt sinusta tuntuu tältä ja tältä", vastareaktio nostaa heti keskisormensa, ping: eipäs muuten tunnu, älä sinä tule kertomaan mulle, miltä musta muka tuntuu! Ja kun vastareaktio nousee, en ole samalla tavalla johdateltavissa vaan pysyn pitkään epäluuloisena ja joudun tekemään paljon töitä sen kanssa, että ei tuo ihminen halua minulle pahaa, hän haluaa auttaa minua rentoutumaan ja luottamaan, mutta hän ei vain oikeasti tiedä, miten se tehdään. Luultavasti minut kyllä jätettäisiin rauhaan kultissakin: ehkä suljettaisiin ulos, mutta tuskin hyväksikäytettäisiin. Naisilla ympärilläni on usein hyväksikäyttöhistoria, minulla ei. Tämä on yksi syistä, joiden takia ehkä epäilen, olenko tosiaan nainen lainkaan. Voi olla, että tämä on jäänne siitä, miten tulin initioiduksi seksuaalisuuteen: löysin seksuaalirikoksen uhrin ja jotenkin rakensin sellaiset vallitukset, jotka tuntuvat toitottavan täältä kuuntakaiseen, etten ole lähestyttävissä. (Usein ne tuntuvat toitottavan tätä sanomaa myös niille, joiden jokin puoli minussa olisi toivonut uskaltavan lähestyä.)

Asiahan on niin, että lapsena uskoin Jumalaan. Hyvin erikoisella tavalla, mikä ei ole mikään ihme vanhempieni uskomukset huomioon ottaen, mutta kuitenkin: vankkumatta, omistautuneesti. Usko oli tärkeimpiä asioita elämässäni. Ehkä vain syöminen ajoi sen edelle. (Olen aina ollut perso mauille ja ruoan tunnulle suussa.)

Sitten kävin kärsimättömäksi ja kun Jumala ei ottanut antamaani taivaallisen merkin deadlineani tosissaan, hylkäsin koko uskon. (Minusta tämä on jotenkin aivan mahtavan hullunkurista: on minulla ollut otsaa, asettaa nyt deadline Jumalalle!)

Silti pyhyyden tuntu ei koskaan jättänyt minua. Se odottaa monissa paikoissa ja tilanteissa, etenkin niissä, jossa ei ole toisia ihmisiä läsnä. Mutta joskus kohtaa myös yhteisön, joka jollakin tavalla virittää pyhyyden. Näin kävi esimerkiksi jouduttuani äidin patistamana rippikouluun: isomummo oli syvän uskonnollinen eikä häntä saanut loukata. Purnasin vastaan, koska arvelin, että minulle vittuiltaisiin koko leiri putkeen, mutta mikään ei auttanut, ja niin sitten oli pakko mennä. Rippileiri oli itsessään pelottava, koska sinne oli tullut monia jo ennestään uskovaisia nuoria, jotka olivat jotenkin pelottavan hyviä, ja sen lisäksi moni kääntyi leirin aikana. Pelkäsin jotenkin kananlihalla, käykö minullekin noin. Ja olin jotenkin surullinen ja vähän ulkopuolinen mutta ennen kaikkea helpottunut, kun ei käynyt. Koska siellä minua ei kiusattu - se taisi olla ensimmäinen paikka ikinä, jossa olin ikäisteni kanssa joukolla eikä kukaan puhunut pahaa selän takana, sorautellut ärriä alkaessani puhua, tehnyt ivanaamoja, nimitellyt vammaiseksi tai sulkenut ulos - halusin lisää, vaikken uskonutkaan Jumalaan. Siellä saatoin olla kuten kotona - iloinen, nokkela, kujeellinen, huoleton. Aivan sellaista olemisen tuntua en muista ikinä muista elämänpiireistä kuin kotoa, uskonnollisesta yhteisöstä, parisuhteista, ryhmäliikunnasta ja joogapiireistä.

Tuntui vaikealta selittää ystäville - onhan minulla kaiken aikaa ollut muutama hyvä ystävä, muutama uskottu, johon voi luottaa - miksi halusin mennä johonkin uskonnolliseen viikonloppujuttuun, kun en kerran uskonut tippaakaan Jumalaan. On vaikeaa kuvata (ja etenkin silloin, kun vielä häpesin sitä, etten kelvannut moneen joukkoon), miltä tuntuu, kun äkkiä saakin olla se, joka on - useryammankin kuin yhden tai kahden ihmisen joukossa. Luulen, että jos olisin kertonut, millaiseen kohteluun olen tottunut muualla, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Mutta vain ehkä: ehkä kokemukseni olisivat olleet liian erilaisia. Voi olla, että he eivät olisi ymmärtäneet. Ja koin liian suureksi riskiksi, että he äkisti ymmärtäisivät, että ihminen, jonka kanssa he viettävät aikaansa, on muiden mielestä niin omituinen, tyhmä ja jollakin tavalla vammainen. Ystävät suhtautuivat epäillen ja heistä uskisjuttu oli, kuinkas muutenkaan, vammaista. (Ei ihme, että ableismin tutkimus totisesti räjäytti pääni kasvatustieteen opinnoissa ja vaikuttaa edelleen paljolti tyyliini opettaa.) Lopulta lakkasin käymästä uskisjutuissa. Jäin kaipaamaan gospelien laulamista ja ystävällistä nuorisopappia, joka koetti kannustaa minua papin uralle ja jolle en kehdannut sanoa, etten usko Jumalaan enää yhtään.

Löysin uuden ihmisten pyhän yhteisöni ryhmäliikunnasta. Siinä, että moni ihminen liikkuu keskittyneesti samaa kuviota jaetussa tilassa, on jotain hyvin rauhoittavaa ja rituaalimaista. Kaikki me erilaisine kehoinemme jakamassa tilan ja tanssin - onko mitään kauniimpaa? Ja tietysti rakastuin samoin tein kappaleisiin, joita tunneilla soitettiin, ja halusin soittaa niitä kotonakin ja ylistää niitä tuttaville: koko lähipiiri isää lukuun ottamatta taisi vihata vanhan jazzin hehkutuksiani - ja isän kanssa oli ihan vain sattumaa, että hänkin piti saman aikakauden kappaleista. Kenkien kantojen ja kärkien koputtelusta tuli turvapaikka, johon vetäydyin pelottavissa tilanteissa, kuten bileissä, joissa olin juonut ja muutkin olivat juoneet. (Minun pitää kirjoittaa alkoholistakin. On niin paljon asioita, jotka voisi olla hyvä sanallistaa. Olen kirjoittanut liian harvoin viime vuosina.) Koska koetin kasvattaa hiuksia, oli hyvä, että sain vaihtoehtoisen turvatoiminnon hiusten suussa imeksimiselle. Hiukset eivät arvosta jatkuvaa sylkikylpyä. Tanssitunnit ja myöhemmin pilates ja feldenkrais olivat muutenkin mukavia: näin naisia mutta he eivät suhtautuneet minuun muuten kuin neutraalin ystävällisesti, tervehtivät ja hymyilivät. Se riitti, se loi turvaa. Sain olla tanssimassa heidän kanssaan. Koulusta en muista tällaista tilannetta, eikä ennen koulua minulla ollut oman ikäisteni yhteisöä. Ihan varmasti tämä oli pyhän yhteisö! Voimaannuin siellä niin kovasti, että aloin hymyillä yhä kirkkaammin ja kirkkaammin kaduilla vastaantulijoille: kaikki on hyvin, maailmassa niin paljon iloa ja pyhyyttä ja yhteyttä, ota tätä aurinko ja helli sitä itsessäsi ja pistä kiertämään! Miten ilahduinkaan - ja ilahdun edelleen, koska hymyilen edelleen - kun joku poimi hymyn ja palautti sen ujosti tai kujeellisesti takaisin!

Parisuhteet ovat tietenkin olleet pyhiä - eivät kai ne muuta voi ollakaan, pituudestaan ja loppumetrien karmivuudestaan riippumatta. On ihmeellistä ja iso etuoikeus saada elää niin lähellä jotakuta toista, saada ymmärrystä ja lohtua ja kosketusta. Mutta tätä ei ehkä tarvitse samalla tavalla avata - luultavasti jokainen parisuhteessa elänyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ja sitten jooga. Muistan monesti miettineeni, miten opettajani jaksavat olla niin valoisia ja toiveikkaita. Nykyään ymmärrän sen paremmin: koska heillä - meillä - on yhteisö. Ja aika nopeasti tajusin, että aika monella joogayhteisössä on jonkinlainen kokemus yhteisön voimasta ja pyhyydestä. Ja yllättävän monella henkilöllä, joka siinä yhteisössä on jotenkin koskettanut minua rehellisyydellään ja välittömyydellään, on uskonnollinen tausta ripari-isosuuksineen ja seurakunnan kerhoineen. (Jossain vaiheessa nämä vain pulpahtavat puheessa esiin.) Myöhemmin heidän uskonsa on mennyt kriisiin ja he ovat etsineet maailmassa merkitystä, ja sitten yllättäen törmänneet joogaan. Siellä on yllättävän paljon meitä, joilla on useampikin tutkinto - koska eivät tutkinnot anna merkitystä tai yhteisöä. Tiedeyhteisö on ihan loistava monella tavalla ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka kuuluvat siihen aktiivisesti. Mutta minulle se ei tarjonnut riittävästi henkilökohtaista tukea, ei sellaista armoa ja lämpöä, jota selvästi etsin. Saman voisin sanoa ympäristöliikkeestä. Kuten kirjoitin, myös joogayhteisössä - sellaisena kuin sen tunnen, ehkä olisi parempi puhua yhteisöistä monikossa - on  runsaasti ristiriitoja, erimielisyyksiä, erilaisia preferenssijärjestyksiä ja arvoja, onhan se ihmisten yhteisö. Mutta sitä kaikkea taustoittaa kuitenkin jostain syystä niin syleilevä lämpö, että siellä tuntuu jotenkin turvallisemmalta luovia huolimatta kaikista uutisista siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut suuressa maailmassa. Tiedän, että kun mokaan, saan anteeksi. (Kun, ei jos. On aivan varmaa, että epäonnistun kommunikaatiossa kerran toisensa jälkeen - toivottavasti vähitellen sentään edes vähän eri tavalla.) Saa sanoa ääneen, ettei tiedä.

Jännää, en ollut aiemmin tajunnut tätä. Tiesin kyllä, että monella oli jonkinlaista uskonnollista taustaa, mutta en tiennyt, että se ikään kuin muuttaa muotoaan. Ei ole kauhean ihmeellistä, että jos kokee jonkin asian tukeneen itseään, sitä hakee elämäänsä myöhemminkin. Brown kirjoittaa hengellisyydestä sekä häpeästä ja sen sietokyvystä näin:

... toisille naisille hengellisyys/ usko/ uskonto on häpeän lähde, kun taas toisille se on sietokyvyn lähde. ... havaitsin merkittäviä malleja ja teemoja siinä, kuinka naiset kokivat uskon ja hengellisyyden. Esimerkiksi naiset, jotka kuvailivat häpeäänsä, käyttivät enemmän sanoja kirkko ja uskonto. Toisaalta naiset, jotka kuvailivat sietokykyä, käyttivät enemmän termejä usko, hengellisyys ja vakaumukset. ... Suhde, joka naisilla on Jumalaan, korkeimpaan voimaan tai hengelliseen maailmaan, on usein se, joka toimii sietokyvyn lähteenä. Sietokyvyn ydin hengellisessä mielessä muodostuu ihmissuhteista, hengellisestä ilmapiiristä ja uskosta. Monille naisille hengellinen yhteys on olennainen häpeänsietokyvyssä. Itse asiassa yli puolet naisista, jtoka olivat kokeneet lapsena syvää häpeää uskontoon liittyen, kehittivät häpeänsietokykyä kulkemalla uusia hengellisiä polkuja. ... Toinen esiin noussut malli liittyy uskomukseen, että uskossa on kyse parhaiden puoliemme kehittämisestä ja että häpeä loitontaa meitä tästä pyrkimyksestä. 

En tiedä, miten paljon muut kokevat, että heillä on yhteisö. En itse usko edelleenkään mihinkään yliluonnolliseen, mutta uskon hyvään pyrkimiseen, hitaaseen itsen hereille ravisteluun ja ennen kaikkea yhteisöön.

Nyt on lopetettava: loppupäivä työtä.

Täällä on edelleen hävityksen kauhistus flunssan jäljiltä, likaiset astiat haisevat ja niin edelleen. Mutta kun on mietittävä, on mietittävä. Konkretia kyllä odottaa, siitä olen kohtuullisen varma. Kun palaan, astiat ovat juuri siinä, mihin ne jätin. 

Räy räy

Pidän Franklin näkemyksistä sinne saakka, jossa hän erehtyy kirjoittamaan viattomasti eläin- ja jumalasuhtautumistaan auki. Tietysti kirja on 1970-luvulta, jolloin eläimistä puhuttiin sivistyneissä piireissä vielä ihan toiseen tapaan, mutta silti. Hän käyttää eläimen ja ihmisen suhdetta mallintaessaan, millainen saattaisi olla ihmisen ja jumalan suhde. En tiedä, kumpi on pahempaa: hallussaan oleviin eläimiin suhtautuvan ihmisen lailla mallinnettu jumala vai jumalan kaikkivoipaisen vallan (muttei kaikkitietävyyden eikä armon) lailla mallinnettu eläinsuhde. Karmivaa joka tapauksessa.

Eläimen maailma sisältyy ihmisen maailmaan. Ihminen voi tavallaan ymmärtää eläintä, mutta eläin ei voi ymmärtää ihmistä. ...

Otetaanpa toinen esimerkki, koira. Jos osoitan jotain sormellani, koira ei katso siihen suuntaan, johon osoitan, vaan se katsoo sormeani ja yrittää toisinaan näykkäistäkin sitä. Se ei kykene ymmärtämään osoittamisen semanttista tehtävää. Entä ihminen sitten? Eikö hänkin ole toisinaan kyvytön ymmärtämään jonkin asian tarkoitusta, vaikkapa kärsimyksen tarkoitusta, ja eikö hänkin ärhentele kohtalolleen ja näyki sen sormea? (Lähde)

Ihminen tosiaan ymmärtää tässäkin esimerkissä omalla tavallaan toisenlajista eläintä. Ei kovin hyvin, sanoisin. Onko koirilla sormet? Osoittelevatko ne sormilla toisiaan? No eivät. Mutta tietääkö koira yleensä, mistä lauman ihmisjäsenet ovat kiinnostuneita, mihin se suuntautuvat? Kyllä vain. Koira seuraa tarkasti, minne laumajäsenet tähyilevät. Jotkut koirat ovat mestareita hankkimaan huomiota: ne vain kävelevät katseen kohteen ja ihmislaumalaisen väliin ja paistattelevat huomiossa. Jos koira on suuri ja teevee pieni, niin voi. Koirat ovat myös erinomaisia kommunikoimaan itse katseella: tiivis katse ruokakuppiin, kaapinoveen, huoltajaan.

Miksi osoittaa sormella, kun voisi vain kääntää katseensa? Eikö jumala vain kääntäisi katseensa, jos haluaisi ihmisen ymmärtävän? Ja jos hän ei halua ihmisen ymmärtävän, mitä hän sitten valittaa, ettei tämä ymmärrä? Jos kirjoittaisin tähän xrgmmmglbyhdrr ja sitten känisisin, että olet sinä melkoinen pölvästi, kun et ymmärrä ilmaisuni semanttista merkitystä, vaikuttaisinko kovin sympaattiselta tai kommunikatiiviselta? Olisiko jumala todella niin pikkumainen, että kun tekisi tietoisesti niin, ettei ihminen sitä ymmärtäisi - vaikka voisi ottaa selvänkin ja tehdä niin, että ihminen voisi ymmärtää todennäköisemmin - hän sitten vielä päälle langettelisi musertavia sanoja ihmisten turhaan räkyttämisestä ja näykkimisestä? Kuka tässä räkyttää ja ärhentelee? Kummalla olisi suuremmat mahdollisuudet asettua toisen asemaan?

Paradoksaalista kyllä, minusta vaikuttaa ihmisiä ja koiria tarkastellessa siltä, että aika usein koira on paljon enemmän läsnä tilanteessa. Ihmisen mielestä koira on hukassa eikä ymmärrä tilannetta, mutta jos asiaa tarkastellaan koiran näkökulmasta, ihminen on usein aivan mielivaltainen (ja usein vieläpä julma ja rankaiseva; sama pätee tietysti myös lapsen ja aikuisen suhteeseen: sinä tottelet, koska voin pistää sinut tottelemaan, mitenniin miksi, vastaus on SIKSI). Minun on vaikeaa kuvitella, että rukoilisin mielivaltaisuuden jumalia. Miksei sitten tyytyä saman tien sattumaan?

Toivon kyllä, että mikäli on kärsimyksiä langettavia jumalia, ne tahtoisivat ymmärtää minua ja muita vähäsen paremmin, enemmän meidän tavallamme.

Toinenkin esimerkki, tai oikeammin ensimmäinen esimerkki, on hankala sulattaa. Siinä poliorokotetta kehitellään koe-eläimellä, apinalla, johon ruiskitaan seerumia kerta toisensa jälkeen. Frankl kirjoittaa, ettei apina voi tajuta kärsimyksensä tarkoitusta, koska "sen rajallinen äly ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan, siihen ainoaan maailmaan, jossa sen kärsimys on ymmärrettävissä". Minusta ei ole lainkaan selvää, että ymmärrämme apinan kärsimyksen "perimmäisen tarkoituksen" (johon seuraava lause osoittaa tämänkin selityksen viittaavan) - jos ihmisen kärsimyksen perimmäinen tarkoitus on jotakin, mitä ihminen ei oikein ymmärrä, miksi sama ei pätisi myös toisenlajisen eläimen kärsimykseen? Entä jos en itse täysin ymmärrä tai hyväksy apinan kärsimyksen perimmäiseksi tarkoitukseksi esitettyä "ihmiskunnan hyötyä"? Jos on niin, ettei ihminen ymmärrä kärsimyksensä perimmäistä tarkoitusta, onko oikeastaan hyvä asia koettaa lakaista kärsimystä mahdollisimman paljon pois poliorokotteilla jne.? Voimmeko olla varmoja siitä, ettei tämä ole vain älymme riittämättömyyteen liittyvää hyväksymättömyyttä ja "ärhentelyä"? Vai onko kenties perimmäinen tarkoitus, että jossain vaiheessa ymmärrämme tehneemme virheen, alamme ottaa vakavissamme myös toisenlajisten eläinten kärsimyksen ja hyväksymme sen olevan osa omaa kärsimystämme, jota toki mieluusti vähennämme, oli se sitten perimmäisen tarkoituksen mukaista tai ei?

Entä jos koe-eläimen kärsimys on minulle jo nyt yhtä käsittämätön tai perusteeton olotila kuin kidutettujen kärsimys? (Voitaisiinhan siitäkin sanoa, esimerkiksi, että jotakin tunnustamaan kidutettujen kärsimyksen kohtaaminen saa meidät tajuamaan, miksi valtiolle ei tule antaa täysin vapaita käsiä esimerkiksi rikoksista epäiltyjen kuulustelemisen metodien suhteen. "Ei se ollut turhaa, tiedämme nyt, että tällainen riski on edelleen olemassa ja osaamme puuttua siihen." Ajatteleeko kidutettu näin, kun häntä kidutetaan? Että hän tekee valistustyötä?) Tarkoittaako koe-eläimen kärsimyksen inhimilliseen kärsimykseen samastaminen, että olen astunut tahdonalaisesti alas ihmisstatuksesta ja asettunut samalle viivalle koeapinan kanssa? Vai että minunkaan älyni ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan? Kenen ihmisen tuo "ihmisen maailma" on? Kuka sen lait ja tarkoitukset sanelee?

Frankl kirjoittaa myös luottavaisesta koirasta, joka luo omistajaansa kaiken kärsimisen hyväksyvän katseen ja alistuu ulahtamatta eläinlääkärin ronkkimisille. Samalla tavalla ihminen voisi katsahtaa jumalaan... jotkut asiat eläimillekin tehdään anestesiassa, jos ne ovat lemmikkejä. Ja jos ne ovat tuotantoeläimiä, kehen ihmeeseen ne loisivat luottavaisen katseensa?

Tottahan toki olen lukenut paljon siitä, kuinka uskonnollisuus antaa vakauden ja pystyvyyden tunnetta ja auttaa hyväksymään vastoinkäymiset ja säilymään niissä toiveikkaana. En kuitenkaan osaa itse tehdä sellaista uskon hyppyä, että sitoutuisin perimmäiseen tarkoitukseen aivan sellaisenaan. Voin antaa elämälleni ja sen vaikeille kohdille merkityksen, voin koettaa etsiä myönteisiä puolia erilaisten haasteiden ja tuskien läpi sinnittelemisestä, mutta yksi asia on jokseenkin selvä tällä hetkellä: minun on vaikeaa uskoa mihinkään suopeaan jumalaan, joka järjestäisi kaikki asiat hyvin ja järkevästi. Ei, kyllä se on minusta ihmisten tehtävä. Huh, ja ainakaan en tahtoisi palkita uskollani ja luottamuksellani jumalaa, joka suhtautuisi minuun kuten omistaja lemmikkiinsä tai liha- tai siitoskarjaansa.

Niin miellyttävä kuin logoterapian ajatus kiitollisuudesta ja vapaan tahdon käyttämisestä oman asioihin suhtautumisen säätelemisessä onkin, Franklin loppusanoissa kuvaama ylemmän tason jumala tuntuu minusta aika vastenmieliseltä. Räy räy!

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.