lauantai 25. kesäkuuta 2016

Kiitollisuusharjoitus

Koska lämpöily sen kuin jatkuu (ja toista korvaa vähän vihloo muttei erityisen pahasti), ja sen myötä mieliala ramppaa ylösalas, koetan aamulla sängyssä silmät kiinni maaten kiitollisuusharjoitusta. Se on nykyään osa niitä päiviä, jolloin panen merkille, että kiitollisuus, ihailu tai hetkissä karehtiminen ei luonnistu itsekseen. (Ei liene sattumaa, että juuri noina päivinä olen sairas tai hyvin väsynyt. Jos sen sijaan olen hyvin onneton, mieli ohjautuu kuin jonkin automaatin paimentamana maailmaan ja löytää värejä, muotoja, ääniä ja pysähtyy hämmästelemään niitä yrittämättä lainkaan takertua - mikä on kyllä melkoinen kestokiitollisuuden aihe. Emootioiden säätelyn kirjallisuutta läpi kahlatessani tajusin näet, ettei läheskään kaikilla ole tätä automaattisen säätelyn moodia, jota olen toisinaan kutsunut hetkien estetiikaksi.) Kiitollisuuden tunteminen on siten lähes yhtä kiinteä osa arkeani kuin meditointikin, vaikka puutunkin tietoisesti sen aikaansaamiseen vain silloin kun sitä ei näytä tapahtuvan itsekseen. Aloittaessani joogaohjaajakoulutuksen asetin sen sijaan itselleni lupauksen meditoida päivittäin. Tosin en meditoi niinkään ohjaajakoulutuksen oppien mukaan vaan vapaamuotoisemmin, soveltaen niitä työkaluja, joita olen saanut Pema Chödrönin kirjoista. Meditaation teen, oli päivässä ollut meditatiivisia piirteitä tai ei.

Koska heräsin lämpö koholla ja jotenkin itkuisellä mielellä, ryhdyn tekemään kiitollisuusharjoitusta tahdonalaisesti. Ei se ole kummoistakaan. Muistutan itselleni asioista, joita arvostan ja ihailen. Tai joiden parissa tulee hyvä, turvallinen tai utelias olo. Liu'utan noita kuvia, ääniä ja tuntemuksia lävitseni yksi kerrallaan.

On niin paljon asioita, joista voi tuntea kiitollisuutta.

Se, että löysin aikanaan pinkin kastelukannun vihreiden tai mustien sijaan. Se, että onnistuin suuttumaan kämppikselle tämän asiattomasta viestistä ja pysäyttämään vuorovaikutuksen ennen kuin se olisi mennyt rumemmaksi ilmoittamalla haluavani asiaan aikalisän. (Koska suuttumuksen tunteminen on minulle useimpien ihmisten kanssa todella hankalaa, siitä on hyvä tuntea kiitollisuutta. Osasin asettaa rajat. En ehkä täydellisesti, mutta edes jotenkin!) Koira ja sen raakapuurogeelikampaus. Ystävien viestit, kun on sairas: jos putoat, me kannattelemme. Se, että äiti koettaa huolehtia niin paljon ja oudoin tavoin, että Vompsu hermostuu äidin manöövereihin ja sitten uskallan sanoa asiasta äidille ja puhumme pitkän puhelun, jonka aikana nauramme niin paljon, että äiti viimein rauhoittuu ja uskoo, etten ole kuolemassa näille sijoilleni. Niin: se, etten osaa pelätä kuolemista vaikka osaankin pelätä, etten sairaana kelpaa siihen, tähän tai tuohon. Se, että yritän elää antamatta elämän järjestelyä koskeville peloille liikaa valtaa. Aamut, tietenkin, aamut! Aamut jolloin ulkona on vain vähän ihmisiä ja sisällä kaikki nukkuvat, ja valo on pehmeän hiipivä tai iloa kylpevän kirkas ja päivän aikana voi tapahtua melkein mitä vain! Etenkin ne aamut, kun on herännyt jonkun vierestä niin, että on tuntenut olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla. Kaikki ne erilaisten maiden erilaiset tuoksut, jotka syöksyvät aistielimiin ja kietoutuvat iholle, hiuksiin ja vaatteisiin laivan lähestyessä satamaa tai lentokoneen luukun auetessa putkeen tai portaisiin. (Mitä ne tuoksut ovat? Maaperän, kasvillisuuden, lämpötilan, kosteusprosentin, rakennusainesten, pesuaineiden kaukaisia häivähdyksiä? Ihmisten läpi prosessoituneen paikallisen ruokavalion häivähdyksiä?) Opiskelujen aloitukset ja lopetukset, joihin liittyy kuumeista levottomuutta mutta kerta kerralta myös enemmän helpotusta siitä, ettei minkään valitun polun tarvitse kulkea suoraan ja jonkun toisen mielestä loogisella tavalla. Ne päivät, jolloin tuntuu että elämä seisoo ja väsyttää nin että osaakin nukahtaa päiväunille. Yöt, joina sanoo, ettei pysty nukahtamaan, koska näin ja näin, ja heti asian sanallistamisen jälkeen putoaa pimeään.

Kauan sitten editoimani tekstit, joista opin, että luopuminen voi sinnittelyn ohella tehdä onnelliseksi ja että ihmissuhteen voi ajatella olevan mahdollisesti korjattavissa vaikka se nyt olisikin vähäsen rikki. Kiinalaiset runot, joissa munkki tuntee petkuttavansa buddhalaisuutta esittäessään. Perimätieto, jonka mukaan Patanjalilla oli puoliksi käärmeen keho ja siitä mieleen tuleva Magritten merenneito. Ylipäänsä se, että muistaa monia tärkeitä hetkiä. Että ne kerrostuvat ja muuttavat merkitystään uusien muistojen myötä. Mahdollisuus muuttua. Voi kyllä, siitä olen etenkin kiitollinen. Apilikon tuoksu. Se miltä kasvava jasmikkeen nuppu näyttää. Se, että jasmikkeen nähdessään ajattelee automaattisesti sen lehtien makua ja miten siitä kirjoitetaan ja muistaa ihmisten epätarkan ilmaisun, hehän puhuvat yleensä jasmiineista. Se, miten pitkään kehoni on palvellut minua kiltisti ja hyvin. Sairausjaksoista oppimani armollisuus itseä kohtaan. Crispr-Cas9 ja toiveikkuus sen kokeilusta nivelrikkoa hidastamaan ja kenties pysäyttämäänkin. Paidat, joissa lukee I DON'T KNOW. Erilaiset elämänvaiheet ja niiden arvostusten erot, jotka helpottavat sen havaitsemista, ettei ole mitään kovin kiinteää minää vaan että oivallukset voivat mullistaa kaiken päälaelleen. Tuolinjalan ääni lattiaa vasten Celibidachen Bach-levyllä ja turkoosi kynsilakka, josta selvisi, että ystävättären kanssa olimme toisistamme tietämättä ostaneet sitä samaa apteekin laatua ja väriä.

Helene Langevinin tutkimukset ja hänen kuvauksensa rotista, jotka rentoutuvat selkärangan traktiossa. Se, miten monesta asiasta voi huvittua - kuten vaikka siitä, että äiti ei halua puhua koirien kakkaamisesta ja puhuu sen sijaan niiden istumisesta, mistä ainakin itselleni tulee mieleen koirien istumameditaatio. Että olen oppinut lapsesta saakka hidastamaan ja syventämään hengitystä.  Että on kappale, johon on editoitu jonkun sanat "... breathing exercises can do nothing but harm. Our system is very complicated. You must either change everything or nothing at all." ja muisto siitä, miten lapsena pidätti hengitystään ja koetti, voisiko sitä kautta kuolla, tuosta noin vain, ja ettei siinä ikinä onnistunut. Tai sokeutuisiko aurinkoon katsomalla. Tai voisiko vain päättää, ettei kuumetta ole, kun se kerran sai rakkaat ympärillä niin pois tolaltaan. Jos vain menee ratsastustunnille ja syöksyy pää edellä puomien sekaan silkkaa hervottomuuttaan ja korkeaa kuumettaaan ja sitten elää seuraavat viikot naama hiekasta ruvella ja poskipäässä iso mustelma. Että vähitellen oppii, että mieli ei taivuta kehoa vaan pikemminkin toisinpäin, jos nyt jotain puolia haluaa jakaa. (Mutta missä jakolinja kulkee? Hermoston vai sidekudoksen kohdalla? Tuskin sentään kaulan kohdalla.)

Tarina matkaoppaassa, mitä kävi mestarillisen kellon rakentajalle ja kellollekin joksikin aikaa: miten hänet sokaistiin, ettei hän voisi tehdä kilpailevalle hoville hienompaa kelloa ja miten hän protestoi kohtelua työntämällä jakoavainta pitelevän kätensä käyvän kellorattaan sisään saaden koneiston jumiutumaan sadaksi vuodeksi.

Se, että unohdin ottaa keittiöstä mukaan veitsen ja sitten yritin avata appelsiinin sitkeään kuoreen reikää kuumemittarin kärjellä, joka irtosi appelsiinin sisään. Että se vain naurattaa. Ja että Vompsu onnistui eilen rikkomaan kirjakaapin lasioven ja amppelin koettaessaan huolehtia tarpeistani kipeänä. (Jos kuume ei ala lasehtia, täällä on kohta isompikin kaaos!)

Ne ihmiset, joita on tavannut ohimennen ja joiden kanssa keskustelut ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi ja vähitellen kääntäneet sydäntä nurinniskoin. Ne ihmiset, joiden kohdalle on pysähtynyt ja joiden kanssa on hengittänyt samoja ajatuksia ja sanoja ja tuntenut olevansa turvassa. Se, että vaikka on heistä irtaantuessaan tai heidän etääntyessään tuntenut, ettei jaksa tai pysty tai ehkä edes halua, jotenkin asiat ovat aina edenneet. Että on eläimiä, joiden kanssa se kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Jotka vain tulevat luo ja asettuvat taloksi.

Se, ettei tiedä, ei ollenkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka haluaisi tietää. Että on vapaa tietämisestä ja ymmärtämisestä, ymmällään, voimaton. Että saa maata viltin alla ja koska mittari ennen rikkoontumista näytti sitä uutta lukua, johon kehonlämpöni tuntuu tasaantuneen, josta se tuntuu ottaneen uuden kiintopisteen, joku muu hoitaa juoksevat asiat. 

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Outra vez

Katsoin uudestaan Olemisen sietämättömän keveyden elokuvana. Tilasin lähikirjastoon myös Kunderan kirjan, koska matkustan ehkä ensi viikolla Tsekkeihin ensimmäistä kertaa elämässäni. No, voi kyllä olla myös, etten matkusta. Toissapäivänä nousi kuume ja tällä hetkellä pälyilen levottomasti ympärilleni ja koetan anturoida sisäisiä tuntojani saadakseni selville, onko tämä jotain lääkäriä vaativaa. Todennäköisesti ei, luultavasti kysessä on vain flunssa, jonka olen napannut ohimennen vastustuskyky antibiootin jäljiltä sotkuisena, emotionaalisesti sekavana ja puolentoista viikon töissäolorasituksen jäljiltä. Toimistotyö on ihan hemmetin raskasta, jos parantumisaikataulu on kesken eikä ole pystynyt käymään liikkumassa. Niskaan ja selkään sattuu, päätä särkee. Yskinyt en ole enää yli viikkoon, kuume hävisi jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja hengityslaajuus on kasvanut tasaisesti, joten keuhkokuume tuntuu kyllä väistyneen. Ehdin jopa kaksi päivää tuntea itseni niin terveeksi, että uskaltauduin aerialjoogaan ja pilatekseen. Sitten kuume nousi. Tämä tässä nyt tuntuu ihan tavalliselta flunssalta. Kuume ei ole kiipeillyt sellaisiin lukemiin, joka vihjaisi mistään vakavasta, vaan keikkuu ärsyttävästi juuri ja juuri kuumerajan yläpuolella tempoilematta mihinkään suuntaan, eikä olo ole lainkaan niin sairas kuin kuukausi sitten pappia kyydissä. (Tai ensimmäisinä päivinä töissä, jolloin kuitenkin takana oli miltei puolitoista kuumeetonta viikkoa - keuhkokuume on aika iso pieti.)

Kuumeesta ja matkatietämättömyydestä huolimatta katsoin kuitenkin tuon elokuvan ihan vain katsellakseni Prahaa. Elokuva on muutenkin kiinnostava, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa ja monessa elämänvaiheessa. Ja: se on herättänyt niin voimakkaita emotionaalisia reaktioita, että pääsen sitä kautta käsiksi johonkin, mitä on tapahtunut viime vuosina. Johonkin hyvin vaikeasti sanallistettavaan ja ritualistiseen ajatteluun, johon olen törmännyt sekä muissa että itsessäni, sellaisissa kohdin, joissa en siihen odottanut törmääväni.

Nuorempana inhosin yli kaiken elokuvan typerää, itkuporsasmaista Terezaa. Inhoni ei jotenkin silloin lainkaan epäilyttänyt tai kiinnittänyt huomiotani. Mitä inhottavaa nimittäin on siinä, että joku jännittää vieraitten ihmisten intiimiä kosketusta ja haluaa olla vain sellaisen lähellä, jonka kanssa hänellä on hyvä olla? Mitä väärää siinä on, että seuraa tuntemuksiaan sellaisessa asiassa? Ei, nuorempana ajattelin, että se oli väärää ja kamalaa. Terezan olisi pitänyt koulia itseään, osoittaa edes hieman sisukkuutta ja neuvokkuutta. Nyt kun katson elokuvaa, näen hänen tekevän monta hyvin, hyvin rohkeaa tekoa - hän esimerkiksi tunnustaa, ettei kestä tiettyä olosuhdetta ja lähtee sen takia menemään: muttei salaa, yön pimeydessä (kuten aiemmin elokuvassa täysin kritiikittömästi ihannoimani Sabina, jonka nuorempana ajattelin todella elävän - ja joka nyt näyttää minusta toimivan aika kovalla tavalla toisia kohtaan, aika itsekkäästi) vaan yrittäen minimoida toisen loukkaamisen, olkoonkin, että hänen on silloin oltava itsensä aivan paljaana. Ehkä juuri tuo tarvitsevuuden ja kaipuun mitta oli aivan liikaa itselleni nuorempana ja halusin siksi lukea sen heikkoudeksi sen sijaan että olisin tunnustanut, miten paljon rohkeutta sellaisen ääneen sanominen vaatii. Ehkä se muistutti liikaa siitä, miten vaikeaa oli muuttaa kotoa pois. (Sitä en olisi ikinä suostunut tunnustamaan siinä iässä! Itse asiassa olen purkanut tätä tosissani vasta viime talven aikana.) Miten monena iltana uudessa vain itseni kodissa olin niin yksin, etten osannut kuin itkeä ja painautua seinää vasten unta saadakseni. Miten pian opin, että jos ei syö moneen tuntiin ja sitten syö isosti ennen nukkumaanmenoa, pökertyy puoliuneen silkasta vatsan täyteydestä. Se, mitä ei osaa saadellä ajatuksin, on usein säädeltävissä kehon kautta. (Muutama tuttavani masturboi vastaavassa ahdistuksessa itsensä rennoksi ja pääsee siitä uneen, mutta itsestäni se on aina tuntunut aivan riipaisevan yksinäiseltä puuhalta - ja tuntuu edelleen. Ehkä mielikuvituksessani on jotain vikaa? En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin sitä lämpöä ja läsnäoloa, jonka voi kokea toisen vierellä?)

On jotenkin tyydyttävää oppia vanhetessaan lukemaan tarkemmin vivahteita. Nyt, kun katselin elokuvaa, en osannut inhota tai halveksua enää yhtään elokuvan hahmoista. (En ainakaan spontaanisti. Ehkä, jos yrittäisi - mutta miksi yrittää sellaista?) Osasin lukea paremmin heihin kaikkiin rohkeutta ja pelkuruutta, vahvuuksia ja heikkouksia. Osasin lukea paremmin heidän välisen kommunikaationsa jännitteitä - ihmissuhteet ovat vaikeita!

Elokuvan jälkeen olin aivan uupunut kaikesta näkemästäni, vaikka palastelimmekin elokuvan kolmeen osaan. Vompsu on täällä kanssani, hänen piti mennä äitinä luo juhannukseksi, mutta sitten sairastuin ja kun tuosta keuhkokuumeesta on kuitenkin aika vähän aikaa, pitää pysyä vähän tavanomaista valppaampana tämän kuumeilun kanssa. On ihanaa, että Vompsu on täällä, koska kuumeessa mieliala heittelee ja säätelytaidot ovat menneet viemäristä alas. Tosin tietysti mietin taas kerran, onko sairaudessa ylipäänsä kyse jostain kytkystä emotionaaliseen levottomuuteen, joka ympäröi matkaa kuin ukkospilvi. Ja opintojen lopun häämöttämistä. (Olen sairastunut jokaisen opiskeluni loppusuoralla vakavammin. Sekin pistää miettimään. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka osaavat valmistua sairastumatta, mutta minulta se ei näytä onnistuvan.)

Matka on kuitenkin ehkä isompi ja myrskyisempi pilvi. Olen lähiviikkoina kysynyt itseltäni vakavasti monet kerrat, mitä oikein mietin, kun sovin lähteväni matkalle ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan, mutta joka ei pysty vastaamaan siihen. Mitä tämä höpötys oikein on, että matkustamme kavereina vaan? En käyttäydy näin neurottisesti jonkun kaverin kanssa matkalle lähtiessäni. Miksi kuvittelen, että vaikka muilla on vaikeaa eksiensä kanssa ja he ottavat näihin etäisyyttä, minua ei koskisi vastaava vaikeus, jos vain päätän opetella olemaan siitä välittämättä? Miksi haluan kuvitella, että vaikka muut reagoivat voimakkaasti siihen, ettei heidän rakkauteensa vastata tavalla, joka kohentaa heidän hyvinvointiaan, minä jotenkin säilyisin ehjänä siinä? Mutta kun en halua menettää hyvää ystävää! Taatusti kestän! Mikä minä, kysyy huvittunut ääni sivusta. Jos et usko minään, minkä puolesta pelkäät? Ehkä - ehkä jos pystynkin rakastamaan edelleen - mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että on osaa sitä pysäyttääkään - niin en pysty pitämään tätä elämääni kehoa koossa siinä emotionaalisessa stressissä, vaikka mieli tietysti lirkuttaakin kaikkea keventävää ja esittää, että on vain tahdottava, ryhdistäydyttävä, päästettävä irti ja niin edelleen. Ehkä jatkuva emotionaalinen stressi on sama kuin avaisi oven ja kutsuisi joka ikisen kehoon halukkaasti kiinnittyvän ökkömönkiäisen kylään? En tiedä, tämä on vain arvailua. Joka tapauksessa, matka ei huolestuttaisi samalla tavalla, jos olisin terve. Mutta on ihan selvää, etten ole. Nyt on kuumetta, ja vaikka se laskisi ja pääsisin matkalle, olisin samassa yliväsyneessä, helposti hengästyvässä tilassa kuin ennen kuumeen nousemistakin. Keuhkokuumeesta toivutaan pitkään. Tätä en tietenkään tiennyt silloin, varasimme matkan. En ottanut huomioon, että saatan olla tilassa, jossa emootioiden säätely vaikeutuu huomattavasti. Ja sairaus on tunnetusti sellainen tila. Hurisen turboteholla. Se ei ole hyvä asia koska Faunin on helpointa olla kanssani silloin kun olen tarkasti ja ajantasaisesti säädelty.

Jos minua pelottaa matkalle lähtö, kyllä lähtemättömyyskin pelottaa. (Loistavaa, kaikki pelottaa.) Olen nähnyt niin monta kertaa, miten siinäkään ei ole oikeastaan sellaista vaihtoehtoa, johon osaisin suhtautua rennosti. (Entäs sitten? Niin, entäs sitten? Opettelemassahan täällä ollaan!) Jos Fauni korvaa minut jollakulla toisella, en lainkaan hämmästyisi. Se tuntuisi pahalta mutta siihen pahaan tuntuun olen jo tottunut. Olen jo oppinut sen, että hänelle matkustaminen on tärkeämpää kuin läheisyys jollain tietyllä hetkellä, jopa sellaisissa ihmissuhteen vaiheissa, joissa läheisyys voi olla aika tiivistä (nyt korvaaminen on tietysti helppo ymmärtää, tavallaan, vaikka tuntuu ihan yhtä vaikealta muuten kuin epistunteen osalta). Hän toimii ulkoisesti tarkastellen tässä täsmälleen samalla tavalla kuin itse toimin lapsena ja nuorempana. (Voi vanhempiani. Heillä on ollut kova koulu kanssani.) Todennäköisesti täysin eri tausta-ajatuksista, tietysti, mutta silti. Faunilta olen oppinut, että olen korvattavissa helposti ja että jos hänellä on hauskempaa tekemistä, saan etsiä sosiaalisen tuen toisaalta. Se on tärkeä oppi, joskin siinä on ollut aika tavalla nieleksimistä. Mutta yhtäkaikkisesti se on tärkeää tiedostaa, ettei polta itseään loppuun. Tietysti olen kaiken aikaa tiennyt, että kaikki ovat korvattavissa ja ettei kukaan pysty tukemaan toista kaikessa tämän kokemassa. Mutta on eri asia ajatella korvattavuutta teoreettisella tasolla ja joutua korvaamisen kohteeksi. Konkretia kirpaisee napakammin. Se on usein saanut aikaan myös sen, että muualta tuen hakemisen sijaan olenkin kääntynyt sisäänpäin enkä ole osannut enää mennä mihinkään kenenkään kanssa. En oikein tiedä, miksi niin on käynyt. Varmasti tämä on vain jokin kausi, joka menee ohitse.

Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä, jos Fauni ei lähde mihinkään. Tuntuu pahalta tuottaa toiselle pettymys. Vaikka Fauni väittääkin, ettei hän ehkä yksin jaksaisi mennä ja ettei se ole niin tärkeää. Siitä tulee sellainen epäilys, että onko matkan tarkoitus sitten ollut jokin hyväntekeväisyys höyrähtänyttä eksää kohtaan: koska minulle semmoinen voi olla tärkeää ja Fauni tietää, kuinka reunalla olen, ja on arvellut, että ehkä siten jaksan paremmin, ja niinpä hän on päättänyt suostua mukaan, vaikka itse matka ei kiinnosta häntä paljon lainkaan. En tiedä. En ymmärrä Faunin logiikkaa tippaakaan.

Tätä juuri tarkoitan kirjoittaessani, etten käyttäydy kuten ystävän kanssa matkalle lähtiessäni. Ystävien kesken on turvallisempaa, kohtuullisempaa. Tapahtumainkulku on helpompi hyväksyä tuosta noin vain. Szymborska on kirjoitanut tästä hienon runon. (Kannattaa etsiä tuo käsiinsä suomeksi, se kuulostaa huomattavasti paremmalta suomeksi.) Rakkaussuhteissa saa totisesti ponnistella, jotta ystävälliset kvaliteetit säilyisivät, puolin ja toisin. Vai voiko ystävyyssuhdetta koskaan painaa sellainen seikka kuin että ei ole tullut kutsutuksi ystävän vanhempien luokse? Että ystävä kiemurtaa kätensä irti, jos siihen tarttuu? Että ystävä vain jättää tulematta sovittuun paikkaan eikä edes ilmoita siitä etukäteen? Siinä on jotain erilaista. Kammottava seksuaalivoima, sanoisi Kalifornian-nainen. Typerä kundaliinikäärme, joka luikertelee päättelyyn ja tekee siitä huttua, ellei pistä kaikkia voimiaan seinän tuijottamiseen, hengittämiseen ja myötätunnon etsimiseen. Kundaliinikäärme, joka myrkyttää kehon, jos sitä ei ole alusta saakka ravittu puhtaalla ravinnolla, päihtettömyydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. Ja kenen kehoa on?

Ei minun kehoani ainakaan.

Joten istun vällyjen alla ja mittaan kuumetta ja teen töitä sen kanssa, että päästän irti kaikesta muusta kuin tästä tässä. Tästä miten kylkiluut liikkuvat, kun hengitän. Sisään, ulos. Tästä, miten lähellä on kaksi armollista kiharakarvaista olentoa, jotka ovat tässä. Jotka odottavat. Kerran toisensa jälkeen palautan itseni tähän tässä. Vielä kerran -

silloin kun on sairaana ja mieliala heittelee ja huolet kasautuvat uhkaaviksi pilvitorneiksi, on tärkeää, että joku muukin on tässä. Se auttaa säätelemään yksinäisyyden tuntua, tuntua siitä, että räpiköi kylmässä, riistävässä virrassa, pelkoina häilähtelevää valikoivaa muistia, sanojen kolkkoutta. On lämmin käsivarsi, jolle voi laskea sormet varovasti, tai takkuinen turkki, voi tuntea sen, konkreettisesti, hengittää ja tuntea puristuksen kurkusta häviävän hitaasti. Se tulee uudelleen, tietysti, kuume on sellaista, mutta kerta toisensa jälkeen voi kurkistaa ajatuksiin, panna ne merkille, kohottaa niille kulmakarvaansa tai itkeä vähän ja sitten palata. Polvet koukussa, tyyny korvan alla.

Luin joitain viikkoja sitten Joyce Carol Oatesin Blondin ja itkin silmäni pihalle yhtään välittämättä siitä, mitä se parantumiselle tekisi. Että joku osaakin kirjoittaa niin selvästi esiin sen, miten epävarmaksi ihminen voi käydä, miten hauraaksi. Miten päihdyttävää toisen läsnäolo on ja miten pahalta tuntuu, kun välitön yhteys möykkyyntyy. Miten pelottavia kohtaamiset saattavat olla, ja miten helppoa on ripustautua toiseen ihmiseen ja miten hänestä irtirepeytymisensä jäljiltä jäävät arvet polttelevat pitkään: siinä jää kieli- ja mielipuoleksi pitkään vaikka keho taipuukin nopeasti selibaattiin ja menettää kiinnostuksensa kaikkea seksuaaliväritteistä kohtaan välittömien tuttujen ärsykkeiden puutteessa. Miten joskus on suojautunut pukeutumalla rooliasuun. (Liian monta kertaa.) (Ja sitten kun yrittää selvitä ilman roolia, saa vahvistuksen, että ehkä se roolin vetäminen sittenkin olisi toivotumpaa, koska ehkä kukaan ei kestä tätä epävarmuutta raakana - paitsi itse, koska sille ei ole vaihtoehtoa, tai tietysti on, mutta sen vaihtoehdon on päättänyt jättää käyttämättä.) Koska tietää, että jos käyttäytyy näin, näin ja näin, saa rakkautta. Ja että on asioita, joita ei saisi sanoa eikä kirjoittaa eikä toisten mielestä ehkä ajatellakaan, ja silti ne ajatukset saattavat lipua läpi kun kävelee töihin ja hymähtelee isoiksi käyneitä vaativia poikasiaan pakoileville mustarastasemoille puistoissa tai kun sulkee avokonttorissa silmät hetkeksi jottei niihin kaiken aikaa sattuisi valtavien kattovalaisimien räikeys. Tai kun on kuume ja mieli laukkaa tavallistakin kääntyilevämmin.

En tiedä, miksi minun on toisinaan saatava tuntea itseni heikoksi ja epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Tuo on huonosti ilmaistu. Ei, kyse ei ole minästä, ellei sitten minästä maailman rajana. Koko maailma tuntuu epävarmalta ja lepattavalta. Ja tuntuu tärkeältä, että sen saa kokea sellaisena. Ehkä siksi, ettei minulla ollut lapsena sellaiselle kokemukselle tilaa, ei ainakaan niin usein kuin todella itseni ja koko maailman sellaiseksi tunsin. Sitä piti piilottaa vuosikausia. (Huonosti, useimmiten jotenkin noloin tavoin epäonnistuen.) Ehkä olen vain kyllästynyt piilottamaan kaiken sen itkuisen hädän ja maailman romuluisen tempoilevuuden? Ehkä nyt on se kohta, jossa voin itkeä sen ulos?

Jaa-a. Voi kyllä olla, että tarvitsisin vähän hauskempia virikkeitä parantuakseni asap.

Ei auta kuin yrittää vielä kerran, nyt uuden kirjan kanssa. Kirjat ovat turvallisempia kuin unet, joita näen.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Luovimisesta ja luovuudesta

Heräsin ajatukseen, kuten välillä tapaan tehdä. Ajatus on ehkä vähän suureellinen ilmaus kyllä tässä yhteydessä - ehkä kyseessä on enemmän näkökulma tai kysymys. Nyt tuo kysymys tai näkökulma rajasi laajasti aluetta, jota voisi kai kutsua omaperäisyydeksi ja oman äänen seuraamiseksi. Se on yksi niistä teemoista, joita ajattelen tulehtuneina suhteessani moneen itseäni ympäröivään ihmiseen. Lähelläni on monia, jotka tuntuvat ajattelevan, että sydäntään kuuluu kuunnella ja että omaperäisyys se vasta on jotakin. Kaikki kunnioitus sellaista kohtaan. Itse huomaan kuitenkin kouriintuntuvasti, että aika harvat seikat, joihin vuodatan huomiota, ovat minua tai minusta. Saatan järjestää vanhoja ideoita uudella tavalla, mutta lopulta kopioin vain jonkun toisen muotoja. Tai, kuten erään filosofin närkästynyttä huomautusta voisi myötäillä: nuo muodot kopioituvat. (Miksi olettaa itse, siis. Huomautus oli suunnattu Descartesia vastaan. Eikä sekään ollut sen huomautus, jonka lausumana kritiikkinä sen opin, tietenkään. Hänkin lieni lukenut sen jostain.)

Aamuhetken näkökulmaan kuului jotenkin epämääräisenä taju siitä, miten "omat" valintani ovat myötäilleet isompia trendejä sangen uskollisesti. Opiskelin filosofiaa, kun se oli pop, hankin käytännöllisen ammatin kädentaitojen ja hyvinvoinnin risteyttävältä alalta - molemmat trendit ovat esillä hyvinkin vahvasti tässä ajassa -, sitten kiinnostuin opettajuudesta ja pohjat tietysti vetäisen tällä joogaohjaajaksi opiskelemisella. Jos se ei ole kliseistä, mikä on? Löysin pilateksen samalla kuin muutkin ja niin edelleen. Oikeastaan ainoa vähän oudompi poikkeama elämänurallani taitaa olla steppi. Se ei kai ikinä ole ollut Suomessa kovinkaan suosittua. Suomessa tuntuu olevan enemmän tarvetta dramaattisemmille, totisemmille tansseille. Sellaisille, joissa ryhtiä jäkitetään enemmän. Ja jossa enemmän tehdään vartalon muotoja kuin tarinoidaan kengillä rytmiä. Mutta muuten, olen elänyt kliseiden täyttämää elämää. Sekin on yhtä kliseistä, että olen ollut kiinnostunut ympäristöasiasta ja eläinten oikeuksista. Toki olen laittanut niihin enemmän aikaa kuin moni muu, mutta klisettä yhtä kaikki.

Jos halajaisin elämääni erityistä omaa ääntä tai omaa polkua, saisin tässä vaiheessa varmasti paskahalvauksen. Mutta ei: olen ollut oikein tyytyväinen elämässäni. Olen ollut utelias ja tarkkaillut, mitä ympärilläni tapahtuu, ja sitten kysynyt itseltäni, että jaaha, jos nämä ihmiset näyttävät saavan noin kovasti kicksejä tästä ja tästä, miksen minäkin kokeilisi. Ja usein kokeiltuani olen tullut vain uteliaammaksi ja uteliaammaksi ja syventynyt asioihin. (Äkisti mieleen nousee se lyhyt jakso, jossa treenasin muutaman filosofian opiskelijan kanssa tanssia nykyään asunnoiksi muutetussa entisessä käsityötieteen laitoksen talossa Helsinginkadulla. Yhdellä tytöistä oli pakkomielle siitä, että filosofien tanssiryhmässä olisi hyvä tanssia tavalla, jolla ei ole ennen tanssittu... Muistan, miten minua nauratti koko asia. En onnistu motivoitumaan sellaisesta sitten mitenkään.) Asioihin syventyessä taas tapaa käydä niin, että kun asioiden pariin on tullut jos ei nyt ihan tyhjänä tauluna (ei mikään käytäntö näytä poistavan aamuvirkkuuttani, ei edes iltajuhlintakäytäntö) niin ainakin varsin tavoitteettomana, käytäntöjen oma sisäinen hierarkia alkaa tehdä työtään harjoittajan mielessä, arvostuksissa ja tavassa katsella maailmaa. Tunnistan edelleen itsestäni monia tällaisia asteikkoja, jotka olen sisäistänyt harjoittamalla jotakin käytäntöä. Ja sitten tunnistan noita asteikkoja rinnastavan ja vertailevan, uteliaan katseen. Ehkä se on peräisin sosiaalipsykologian käytännöstä, tai filosofian. Tai ehkä se on jo varhempaa perua: ehkä se on sen lapsen katse, joka varsin erilaisten kasvattajien kohteena oppi aika nopeasti, että okei, joissain ympäristöissä x on hyve ja toisissa pahe ja toisissa ei tule lainkaan huomatuksi.

Joskus saan ohikiitävästi sellaisen vaikutelman, etteivät kaikki ihmiset ehkä oikein ajattele näitä asteikkoja käytännöistä sisäistetyiksi. Ja että moni haluaa ajatella saaneensa kaiken tietystä asteikosta. Joogamaailmassa kohtaan tämän jutun toistuvasti. On vaikeaa ymmärtää, miksi joku ikäiseni tai lähes ikäiseni ihminen haluaa ajatella oppineensa asiat aasta ööhön nimenomaan joogasta. Ehkä se tosiaan tuntuu siltä. Tai ehkä he tosiaan ovat tehneet vain joogaa tähän saakka. (En onnistu uskomaan.) Mutta itse en suin surminkaan haluaisi attribuoida kaikkea joogaan. Itse asiassa, huomaan kehittäneeni vastareaktion. Kun yritän ajatella, mitä olen oppinut joogasta, en oikeastaan löydä mitään vastausta. Ehkä se johtuu siitäkin, ettei joogapolkuni (hihitystä) ole kulkenut kenenkään yksittäisen ohjaajan tai perinteen mukaisesti. Ei: sen sijaan olen jatkuvasti rinnastanut ja vertaillut eri opettajien ajatuksia ja ohjeita ja pohtinut niitä myös suhteessa siihen, mitä olen oppinut kehoni reagointitavasta pilateksessa, tanssissa, feldenkraisissa, hieronnassa, kuntosalilla jne. Ja: mitä olen oppinut mieleni kotkotuksista filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, kasvatustieteissä, kirjoja lukiessa, päiväkirjaa kirjoittaessa, ystävien kanssa keskustellessa jne.

Niin: mitä olen oppinut joogasta? No jaa. Ainakin sen, että on ihmisiä, jotka haluavat attribuoida toisin oppinsa lähteet! Jännä juttu. Jos joku kysyisi, miksi teen sitä, tuskin osaisin vastata. Tämä ei nyt vaikuta kovinkaan hyvältä sen kannalta, että jossain vaiheessa minun olisi kai pystyttävä taas kerran myymään hankkimaani osaamista. Tämäkään tuskin on kovin omaperäinen murhe. Tai ainakin Ryokan näppäilee siitä taitavia pikku sommitelmia.

Jännittävää. Tajuan taas kerran, että opiskelen jotain asiaa ilman hajuakaan siitä, miksi teen niin. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Minua kannustettiin sitä kohti. Enkä ole vielä oikein löytänyt "paikkaani maailmassa" - mikä on tietysti täyttä bulia, koska sijaitsen tässä ihan koko ajan, toimin, opin, kommentoin, järjestelen, unohtelen ja niin edelleen. Missä olen, ellei maailmassa? Oma paikka? Entä jos ei oikeastaan ole itseäkään, ei jossain vakavammassa mielessä, jonakin omanlaisenaan? (Niin, miksi loukkaantuisin siitä, etten ole korvaamaton kellekään muulle? Tai edes itselleni? Muutun koko ajan, ja huomaan, etteivät aiemmat uskomukset todellakaan olleet korvaamattomia, eivät myöskään aiemmat käytännöt. Ja joistain niistä jää merkkejä nykyiseen tapaan tehdä asiat ja joistain ei. Miksi joistain jää ja toisista ei?) Jotenkin luovin, tai jokin luovii. Maailma luoviutuu. Ja olen suhteellisen tyytyväinen kaiken tämän kaaoksen keskellä, vaikka kauhu sukupuuttoaallosta ei koskaan lymyäkään kovin kaukana.

Kuin todisteena siitä, miten unenkin valveen rantaan huuhtomat teemat ovat kaikkea muuta kuin luovia ja omaperäisiä, löysin aamun hiljaisina hetkinä facebookista linkin kolumniin, jossa pohdittiin oikeastaan ihan samaa asiaa.

Onneksi en ole kovinkaan kiinnostunut sattuman selättämisestä, muuten tällaisen törmäykset voisivat uhata käytäntöihin etäisyyden pitämistä. Minusta voi olla ihan hyvin sattumaa, että ajattelen aamulla jotakin ja sitten törmään kirjoitukseen, jossa joku toinenkin on pohtinut samoja teemoja. Itse asiassa, olisi hämmästyttävämpää, jos en päivän aikana törmäisi johonkin yksilöä ja yksilöllisyyttä jollain tavalla kritisoivaan merkkijonoon. Pidän sitä hyvänä merkkinä.