Hassut väärinymmärrykset

Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"

Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.

Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.

Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)

Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.

Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.

Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.

Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?

Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.

Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.

Jännitys

Huomenna on pitkästä aikaa naamiaiset. Teemassa on jotakin pelottavaa ja kiehtovaa. Tiedän reagoivani voimallisesti siihen, että pukeudun ja laittaudun eri tavalla kuin normaalisti. Ylipukeutumisessa on samaa performanssiulottuvuutta kuin siinä, että kävelee bileiden poikki täysin alasti. Jos kävelee seurassa, se ei tunnu yhtä shokeeraavalta kuin yksin, mutta silti siinä kaikessa on jokin kummallinen kierre, jonka vallassa tietää olevansa tarkkailtu ja sen takia ojentuu ja äkisti käy hyvin kevyeksi ja täsmälliseksi.

Vaikka ei olettaisikaan mitään "aitoa" tai "luonnollista" minää sosiaalisten roolien taakse, eri roolit sijoittuvat selvästi luontevuus- tai tuttuusasteeltaan eri kohdille kehon rentoutumisen skaalaa. On paitoja, joissa on mahdollista unohtaa itsensä, ja paitoja, joissa se on täysin mahdotonta. Pidän enemmän paidoista, housuista, kengistä ja hameista, joissa minun ei tarvitse koko ajan satuilla itselleni siitä, kuka olen ja miten liikun ja millaisia ilmeitä ja eleitä minussa liikkuu. (Eivät ne minun ole, ne ovat välillämme ja puhkeavat nimettömästä tyhjyydestä.) Ja silti odotan päiväkausia, että saan pukeutua ja olla joku toinen.

Se taitaa olla leikki. Jotakin strukturoimatonta ja verrattain säännötöntä. Silkkaa uteliaisuutta ja improamista.

Aamulla istun pitkään alasti eteisessä ja luen kirjaa, jota tulin suositelleeksi ystävälle. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä vimmatusti. Tungen kirjan ensimmäisen näkemäni tason päälle ja mietin, miksi ihmeessä suosittelinkaan tätä. Miksi ihmeessä kirjamaussani on niin morbideja piirteitä. Ja kuinka paljon haluni ja toiveeni polveilevatkaan kirjoja ja niiden maisemia muistuttavasti. Kun suosittelen kirjan, käyn näkyväksi, ja joskus sitä on vaikeaa kestää.

Illemmalla menemme katsomaan kissanpentuja. Niillä on uskomattoman pienet kasvot. Toinen kissanpentu näyttää aivan samalta kuin edesmennyt Arttu Kurttu-Karttunen. Sillä on niskassakin samanlainen raidoitus, joka syntyy siitä, että mustanruskean ja smokkikuvioisen (valkea kaulus ja hansikkaat) päällisturkin alisessa pehmeässä villassa on piilossa maatiaiskissan raidat. Kissanpoikaset ovat uskomattoman luottavaisia, arempikin, jolla on silmätulehdus ja nuha ja limakalvoilla vihreät räkäkelmut, jotka pyyhin pois pumpulilla käärittyäni ensin kisun pyyhkeestä kietaistuun kapaloon ja ojennettuani sen omistajalleen käsiteltävässä muodossa. Onneksi kisu saa huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Miltähän niistä tuntuu, kissanpennuista, kun meitä suuria tömiseväjalkaisia otuksia on kaiken aikaa niiden ympärillä ja niin kiinnostuneina niistä? Rohkeampi kissanpennuista säikähtää aluksi kameran räpsähdystä, mutta äkkää nopeasti, että kyse on vain irrallisesta äänestä, jota ei tarvitse paeta sängyn alle.

Junassa takaisin kaupunkiin ajatukset karkailevat ja tempoilevat seuraavaan iltaan. Onnistuuko hiusten kihartaminen? Entä yläosan virittäminen? Olenko kuitenkin vähän liian paksu ja löysä tuollaisiin vaatteisiin? Entä meikkivoide ja ripsiväri, tuleeko tästä yhtikäs mitään? Noista asioista on jo niin kauan. Mutta jännitystä ei käy kiistäminen. Siinä on jotakin sähköistävää. Ja äkkiä saan taas yhden tulokulman siihen joskus lausumaani toteamukseen, että levottomuutta ja jännitystä enemmän minua huolettavat ne jaksot, jolloin ikään kuin etukäteen luovin ne mahdollistavien tilanteiden ympäri ja telkeän itseni liikaan rauhallisuuteen ja seesteisyyteen, kiellän itseäni innostumasta ja tempaantumasta ja sitten äkkiä olen jos en nyt pitkästynyt, se taitaa olla minulla mahdotonta, niin ainakin vaisu. Toki se on vaisuutta omalla mittakaavallani ja saattaa olla paljon eloisampaa kuin jonkun toisen "hyvä meininki", mutta minusta se tuntuu itsessäni tai kehossani masentuneelta ja apaattiselta. Vaisuus saa oudolla tavalla vihaiseksi. Se tuntuu niin pystyyn kuolleelta.

Ehkä on totta sekin, mitä kirjoitan ystävälle - että unettomuuteni nyt ei ole vakavaa, koska olen antanut siihen itselleni luvan ja osittain tahdonkin sen osakseni juuri nyt, ennen talven prudentiaalista puristusta ja säännöllisiä elämäntapoja. Osaan kesyttää unettomuuteni, mutta tuntuu siltä, että välillä minun on hyvä palkita itseni antamalla lupa seurata kokemuksen kentän reunojen tuskin havaittavaa vipinää, kääntymällä intensiivisesti sen puoleen, suuntaamalla itseäni sen teemojen kehittelemiseen. Nyt on loma, ja se kai tarkoittaa, ettei minulla ole mitään yhtä tärkeää tavoitetta, jota varten pitäisi säästellä itseä tai koettaa priorisoida tekemisiä ja menoja. Tuntuu kauhean tappavalta, että pitäisi kaiken aikaa olla tiukasti kontrollissa.

Voi, huominen... juna palaa kaupunkiin, nojaan otsaa ikkunalasiin ja katson vihreää ja rehevää ja en tiedä lainkaan, millaista huomenna on. Mutta tiedän, millaista nyt on. Jännittävää.

Tekstuaali

Rituaalit helpottavat elämää. Kylmään veteen on aivan helppo kävellä rauhallisesti, ranka ojennettuna, kun taustalla laulaa kuoro ja on kynttilöitä. Jos olisi merenselkä tai järven makeanveden vatsa, johon olisi leikattu reikä (kuvittelen sen käyvän saksilla, vaikka tiedän, ettei se liene mahdollista), ja pimeää eikä musiikkiä, ei taivaallista sotajoukkoa, miten siihen veteen nyt muka voisi mennä? Vedessä on helppo leikkiä käärmettä, liukua hiljaa ja paine tasaisesti vatsaa silittäen. Kylkiluiden ansassa sydän äilähtelee ja keuhkot pursuilevat yli. Kylmä ei tunnu tuskalta vaan muutokselta.

Kun kipuan kuivalle maalle, olen vähintään viidentoista metrin pituinen ja voisin puhaltaa helposti kallelleen kivisen kirkontornin.

Samalla tavalla teksti on rituaali. Luen lauseen kerrallaan, kuulen niissä hihitystä ja kuplintaa, saatan istua tuntikausia satulatuoliin juurtuneena, tulee yö tai ilta, ne näyttävät nykyään öiltä, istuessa ei huimaa. Kaikki epävarmuus rutistuu pieneksi palloksi. Se ratisee lattianrajassa epäselvästi ajatuksia, joista en nyt jaksa välittää. Esimerkiksi: auttaako työ ketään, enkö turhaudu siihen, että järjestän tekstiä elämäni sijaan, ja niin edelleen. Tekstiin on helppoa astella, hengittää toisen, ulottuvaisemman olennon keuhkoilla. Nämä eivät ole vakavia aiheita, koska jakoa vakaviin ja kevytmielisiin asioihin ei ole. Joskus minua itkettää, jos harjaan ripsiväriä ymmärtämättä tarkoin, miksi. Se ei voi olla kevytmielinen asia. Ja joskus istun ja seison ja laulan hautajaisissa ja mieleni on aivan kevyt ja iloinen, koska miespolvet painuvat unholaan on lopulta aika vapauttava asia. Joskus pidän itseäni hupakkona, kun ahdistun jostakin pienestä seikasta, kuten siitä, että joku ihminen on sanonut, ettei pidä minusta. Ja joskus suhtaudun hiljaa ja vakavasti siihen, miten jokin seikka hihityttää.

Huomaan usein palaavani keskilinjalle, hakevani perusoloa. Jos olen ryhmässä, ryhdyn usein ajattelematta vastapainoksi. Jos muut nauravat kovaa ja villisti, kuten naurujoogassa lauantaina kävi (aivan ihana harrastus muuten, suosittelen), saatan olla aivan hiljaa ja vakava ja kuunnella naurun ulvetta. Ja sitten kun toisten nauru tyrehtyy ja alkaa kuulostaa vaivihkaisilta nyyhkäisyiltä tai voihkaisuilta, tunnen ilon kuplan nousevan hiivataikinana suuhun saakka, täyttävän kaiken kardemummantuoksullaan ja purkautuvan tärskähtäen muiden kuultavaksi. Sitä ei voi pidellä sekään, että minua käsketään hiljentymään ja laskeutumaan rauhaan - juuri rauhan odotuksessa, juuri kun ei saisi nauraa, yllyke tuntuu selkeimpänä. Ja kun alan miettiä, muistan näkymän monesta kuvasta, jossa olen lapsi: muut nauravat ja minä näytän vakavalta ja mietteliäältä, ja päinvastoin.

En ajattele sitä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena sopeutua ja kuulua, minusta siinä ei ole sellaisesta kyse. Ehkä se on enemmän moniäänisyyden ja yhtäaikaisuuden kaipuuta, tavoitetta kokea kaikki kerralla, tuntea itsensä samassa silmänräpäyksessä äärimmäisen pieneksi ja äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi, tai kuten joskus yksityisissä kohtaamisissa, äärimmäisen helläksi ja julmaksi samalla hetkellä. En usko, että se on lopulta ristiriidassa konformisuuden kanssa, ehkä se on yksi konformisuuden muoto.

Teksti rauhoittaa nämä piirteet, painaa ne näkyvistä. Tekstin rituaalissa taitan matkaani hitaasti ja kiireettä, makustellen sanoja ja lauseita ja ajatuksia. Työ imee päivät, pimein etenee. Iltaisin olen väsynyt, mutten uupunut. Istuminen on raskasta, ajattelu ei. Kunpa työtä voisi tehdä kävellen. Huomaan, miten keskittyminen suureen tekstimassaan tasoittaa ja rauhoittaa kuohahteluani. Vaikka kuulen hihitystä ja valitsen sanoja, joissa on äätä ja öötä enkä koeta vain kuulostaa mahdollisimman näkymättömältä (sillä siten aistin tekstin englanniksi kirjoittaneen miehen läsnäolon ja tyylin tekstissä ja siihen mukaudun - vaikka toki olenkin jäävi arvioimaan omaa kameleonttiuttani ja tiedän sen, mutta siksi en siitä ala stressatakaan, tämä asia vain on ulottumattomissani tällä erää) nämä toisen ajatukset ja sanat ovat levollisempia kuin omani olisivat. Voin kumota niihin sitä liikaa vipinää, joka tuntuu luonnehtivan olemistani perustavammin kuin mikään muu tekijä.

"Kun olit pieni, tahdoit syödä itse lusikalla", kertoo äiti. "Mutta neuvolassa sanottiin, että olet siihen liian pieni, ja niinpä kun koetit viedä lusikan suuhun, kielsin, ja opetin sinua lyömään lusikalla pöydän reunaa." Hakkasin pöydänreunan joka puolelta lommoille muutamassa kuukaudessa enkä poisoppinut hetken aikaa hengähdystaukona kiitetystä tavasta ennen kuin pöytä oli jo piloilla ja tikkusi kädet. Kieltäydyin viemästä lusikalla ruokaa suuhun ja kieltäydyin nielemästä toisten tyrkyttämää ruokaa, ellei minulle samalla luettu ääneen. "Lue!" vaadin, äiti vastasi: "SYÖ!" Lusikallinen per sivu, en jaksanut keskittyä pelkkään syömiseen, halusin muutakin. En ole edennyt tästä kovinkaan kauas, paitsi että toki nykyään nostan ruoan suoraan suuhuni avustamatta. Mutta usein luen tai kirjoitan samalla. (Tai puhun tai kuuntelen. Pelkkä syöminen tuntuu kummalliselta, koska silloin tilanteen ahdistavuus ja hitaastietevyys vie ruoasta hyvän maun.) Saatan edelleen tulla levottomaksi muutamassa viikossa ilman tekstityötä. Tarkoitan tätä liialla vipinällä.

Äiti syötti minulle hyperaktiivisille lapsille suositeltua ruokaa, ja samantapaista ruokaa syön edelleen: vain vähän nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan piristäviä aineita. Kupillinen laihaa vihreää teetä aamulla tarkoittaa sekin sitä, että minun on äärimmäisen vaikeaa pysytellä istuallani. Kahvia en voi edes kuvitella ottavani työn alle, ellen sitten ole aivan uuvuksissa jo valmiiksi. (Ja silloin oikeastaan pitäisi levätä, mutta maaima ei aina suju, kuten toivoisi.)

Musiikki auttaa myös tekstiin sovittautumista. Se ja teksti ja yrttiteemuki ja sanakirjojen vuori luovat turvallisen ympäristön, jossa voi edetä humisten ja kadottaa päivät. Huomaan olevani hiljaisella tavalla tyytyväinen ja minun on vaikeaa ymmärtää, miksi olen joskus ollut levoton tai onneton. Herään iloisena, tartun iloisena työhön, kävelen siihen luontevasti kuin kylmään veteen, en näe siinä mitään outoa.