Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Kummitäteysyrityksiä

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaikki naiset tuntuvat puhuvan kummilapsista. Näytetään valokuvia ja mainitaan, että on käyty lapsen kanssa jossain niistä paikoista, jotka on rakennettu lapsen ehdoilla. En osaa kiinnostua tästäkään aiheesta sen enempää, kunhan panen merkille. Ja vaikka ajattelen, että hyvä, että ihmisillä on innostavia asioita elämässään, en onnistu keksimään, mikä heitä tarkalleen innostaa, etenkään jos kyse on niin pienestä mukulasta, ettei sen kanssa voi oikein keskustella. Panen merkille myös toisen seikan: miehet eivät puhu kummilapsistaan. Joko heillä ei ole niitä tai sitten he eivät vain pidä luontevana näyttää kuvia ja kertoa retkistä lapsen kanssa. Omalaatuista.

Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.

Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?

Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.

Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.

Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.

Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.

Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.

Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.

Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.

Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.

Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.

Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.

Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.

Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä. 

Sisäinen lapsi

Toisissa piireissä puhutaan paljon sisäisestä lapsesta. Tämä puhe tuottaa toisinaan halun parahtaa: Ei SITÄ mikään vaivaa ja SE kyllä saa aina lopulta tahtonsa läpi! Mutta kuka huolehtisi siitä, että ulkoinen aikuinen voisi alkaa kasvaa turvallisessa mutta haastavassa lähikehityksen vyöhykkeessä? (Tämä on monen vaikeasti työllistyvän aikuisen probleemi.)

Retkeilen taas TE-keskuksen sivulla ja tunnen itseni noin viisivuotiaaksi työkokemusteni ja koulutustilkkutäkkini perusteella. Ainakaan en voi hakea työtä, jonka ilmoituksessakin puhutaan tuloksennälästä. (Mitähän ne sanoisivat, jos kertoisi, ettei oikeasti usko tavoitteisiin vaan siihen, että tekee sen, minkä epäilee toimivaksi tavaksi edetä kohti ihanteita - ihanteita, joita ei voi saavuttaa, toisin kuin tavoitteita? Minulle tämä vain toimii paremmin kuin tavoitteita kohti eteneminen - siis itselleni, elämääntyytyväisyydelleni, ei työelämään sopivuudelleni. Ja ei, en ainakaan vielä ole valmis myymään hyvää ihmisyyttä hyvästätyyppiydestä.)

Toista on, kun kirjoitan tässä yhteiskirjoitusprojektissamme. Siinä sitä lasta taluttaa aikuinen, jonka katseen ovat tarkentaneet vuosia kestänyt rahapula, sen aiheuttama kitka läheissuhteisiin, ammatinvaihdokset, sairaudet ja muut vaikeudet. (Ne menestykset, joita itselläni on ollut, ovat olleet enemmän lajia "vaativasta työkeikasta hengissä selviytyminen" ja "jalan kuntouttaminen takaisin käveltäväksi". Ja toki opintojen erinomaiset arvosanat, joista taas en itse liiemmin piittaa - olen piitanut aikuisena enemmän siitä, että saan tietää ja oppia asioista, jotka kiinnostavat - eikä niistä arvosanoista piittaa kukaan työelämässäkään.) (Vaikeuksista voittoon -sloganin sijaan voisin vääntää mieluummin näin: Vaikeuksista seuraaviin!) Tuntuu hullulta, että se formaali koulutus, jonka on saanut, on opettanut lopulta hyvin vähän - ehkä joitain työkaluja ja tietoa siitä, että pystyy sitoutumaan pitkiin ja vaativiinkin projekteihin, jos ne ovat mielekkäitä ja eettisiä - ja sitten toisaalta kaikki sen ympärillä tapahtuva (joka kohdallani ei ole tapahtunut enimmäkseen palkkatyössä) on opettanut valtavasti. Ja että näistä formaalissa koulutuksessa ja palkkatyössä oppimista tutkitaan paljon ja jälkimmäistä informaalia oppimista tutkitaan tuskin lainkaan.

Kieltäydyn tarmokkaasti siitä, että ne ihmissuhdetaidot ja elämänhallinnan tolkut, jotka on hankittu (usein oma aikansa päätä tikkamaisesti seinään hakaten) kuuluisivat jonkin sisäisen lapsen alueelle. Ei, kyllä se on ihan sitä aikuista. Ja myös aikuisilla on emootioita ja mielitekoja, pelko ulos suljetuksi tulemisesta ja riippuvuus toisilta saadusta tuesta. 

Sitä paitsi kun muistelen lapsuutta, näin aikuisena, tuntuu aivan selvältä, että lapsena on ollut varsinainen maanvaiva. Kaikki se hirvittävä vaativuus ja huomiohakuisuus, tuittupäisyys ja teatraalisuus ja toisaalta täysi kyvyttömyys nostaa yhteiskäsittelyyn niitä seikkoja, joita ei selvästikään osaa yksin käsitellä, tekevät lapsista hankalia otuksia, tai ainakin minusta tekivät. Onhan sitä aikuisenkin toki hankala, mutta edes hivenen kohtuullisempi kuin kersana. 

Voi olla, että käsitykseni siitä, mitä sisäisen lapsen kielikuvalla haetaan, menee metsään ryskyen. Varmasti se on monelle hyödyllinen ajatusrakennelma. Itse en vain onnistu löytämään sen mieltä. Minusta olisi hienoa olla selkeämmin aikuinen, ei lapsi. Ja tapa, jolla minua usein kohdellaan, kun toimin nähdäkseni kaikista aikuisimmin, muistuttaa toisinaan lapsen saamaa nuhtelua. 

Ehkä on monia ihmisiä, joita kohdellaan enemmän aikuisina. 

Sellainen kohtelu tuntuu virkistävältä ja elvyttävältä. Sen vuoksi etsin enemmän ulkoista aikuistani kuin sisäistä lastani. Tai ulkoista ja ulkoista: mikä on sisällä, mikä ulkona? Eikö tässäkin kaiu jokin hupsu ajatus ytimestä ja kuoresta tai kuorista sekä kuorimisen mahdollisuudesta?

Olen tänään sen verran äkäisellä tuulella, että ajattelin julistaa, että oma ytimeni on kuolevaisuus. Ei ole kiire kuoria näitä kerroksia sen ympäriltä, sentään. 

On jotenkin oireellista, että lapsuuden ja aikuisuuden käsitteet aktivoituvat juuri samalla kun tekee aikuisuuteen keskeisesti leimattuun osa-alueeseen, työhön, liittyviä toimenpiteitä. Jos en olekaan tuntenut itseäni syrjäytyneeksi töissä, opiskellessa, laiskotellessa, ystävien kanssa ja niin edelleen, niin työkkärin kanssa asioidessani ja työtä hakiessani kyllä olen. Koko se valmis arvoasteikko, joka pitäisi pystyä nielaisemaan tai jonka mukaan ainakin pitäisi pystyä käymään keskustelut virkailijan ja haastattelijan kanssa, tuottaa lapsuudesta muistuttavan kokemuksen. Ei tiedä eikä ymmärrä termien täsmällisiä merkityksiä, kysymyksiin niistä suhtaudutaan vähemmän suopeasti, eikä ainakaan halua olla samaa mieltä siitä, mikä on elämässä tärkeää tai mitä saa sanoa ääneen ja mitä ei. En myöskään osaa hyvin tätä peliä, jonka nimi on kerro vain se, mikä on pakko (koska kaikesta muusta voidaan rankaista hyvin mielivaltaisesti). On vaikeaa vaihtaa anteliaisuusvaihteelta pihistelyvaihteelle kommunikaatiossa, etenkin kun tämä on omia ihanteita vastaan. Mutta yritän taktikoida itseni ihanteiden ympäri ja antaa anteeksi, koska ei vaikuta järkevältä sekään, että alkaisi yhden naisen taistelun koko systeemiä vastaan. Toisin sanoen: En oikein usko, että se, että huutaisin, että eihän tällä keisarilla ole vaatteita ollenkaan, tuottaisi mitään uutta tietoa kellekään. Sen sijaan se tuottaisi välittömiä henkilökohtaisia ongelmia sekä päivittelyä siitä, miten en ole tajunnut vain lillua kutyymin mukaisesti, kuviokellua kuten kaikki muutkin tässä tilanteessa. Ja osittain juuri tämä alistuminen konformiseen lillumiseen raivostuttaa ja saa tuntemaan itsensä lapseksi.

Koska on asioita, joita on taktista olla verbalisoimatta (kuten uskomus, että nelikymmentuntinen viikko on kontingentti järjestely ja kaukana ihanteellisesta asiaintilasta), herahtelen näissä keskusteluissa kuuluvaan nauruun kerran toisensa jälkeen. Sitten jälkikäteen epäilen, että nauruni synnyttämä reaktio osoittaa, ettei minuun suhtauduta oikein vastuullisena aikuisena. Kyllähän nyt sentään vastuullinen aikuinen ja kunnon ihminen ymmärtäisi, ettei näissä keskusteluissa kannata nauraa vaan nielaista kiltisti ne olosuhteet, joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan. 

Epäilen, että osa aikuisuuskriteereitä on, että hyväksyy osaamisensa velvollisuutena tehdä sitä asiaa tästä iäisyyteen kapinoimatta ja sivuilleen vilkuilematta. Tai siis, saa vilkuilla ja onhan se dynaamista olla monitahoinen, muttei kannata vilkuilla liian kauas ja metsään ei ainakaan saa eksyä tallatulta polulta. 

Ja siihen taas en ole lainkaan valmis. Ja epäilen vahvasti, että tämä hanttiin paneminen liittyy tuohon ytimeen, eli kuolevaisuuteen. Jos jotain aikoo tehdä, se on tehtävä nyt, tässä elämässä. Elettävä hyvin, sikäli kuin se on mahdollista kafkalaisissa tunnelmissa. 

Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Nylonsukkikset pesuun

Eilen pesukoneeseen asioita tunkiessani hämmästelin nylonsukkahousuja ja ajattelin, että niin joo, miehet käyttävät välillä juhlissa tämmöisiä kidutushärpäkkeitä. Samoin kuin punaisia korkokenkiä. Sitten tajusin, että monessa huushollissa asiat voisivat olla päinvastoin. Ja että olen joskus ammoin itsekin suostunut moisiin releisiin. Kokeillut jopa tekokuituisia pitsisiä alusvaatteita (siitä ei kyllä tullut mitään, ihotuntuma on kuin kylpisi muurahaispesässä). Ja pysähdyin katselemaan hetkeksi uskomusta, että feminiinisyys on ansaittava sievyydellä ja epämukavuuksiin suostumisella, ja muistin uskoneeni siihen samalla kun tappelin sitä vastaan kynsin hampain. Muistin ajatelleeni, että jos en ole hemaiseva tai ainakin edes vähän yritä jotain sinnepäin, en ole enää mitään.

Nyt kun en ole enää mitään, kun olen vähän kerrassaan vieroittanut itseni noista merkeistä, joita aiemmin pidin about hapen kaltaisina välttämättömyydessään, huomaan toisinaan sääliväni kumppaneitani. Voi olla vähän rasittavaa nähdä ihmistä, jonka mielestä saa olla väsynyt, näyttää väsyneeltä, näyttää vanhalta ja roikkuvalta, olla kiinnostumatta niistä asioista jotka eivät vain nappaa. Joka kyllä uskoo pystyvänsä kontolloimaan mutta jolla ei ole siihen pienintäkään halua. On hämmentävää, että toinen heistä kaikesta tästä huolimatta suostuu kulkemaan kanssani käsikkäin julkisella paikalla. Jossain mielessä olen palannut siihen kohtaan, jossa sievyysviritysteni vähäisyydestä pillastunut äiti voivotteli, etten ole mikään ihminen vaan puoliksi hevonen. Se tuntuu hyvältä. Koska totta puhuen kaikkina niinä vuosina, kun jaksoin yrittää laittaa hiuksia, värjätä naamakarvoja ja sovittautua johonkin naisen malliin, tunsin itseni vähän petkuttajaksi ja mietin, rakastaisiko kukaan minua, jos en yrittäisi niin tarmokkaasti. Samalla kun nautin siitä, miten pystyin muuntamaan itseäni. Että minua haluttiin. Että vaikutin ihan normaalilta. Ehkä kauniiltakin. Se ei vaan enää kelpaa. Se tuntuu väärältä, ja ennen kaikkea itseäni kohtaan väärältä. Ja väärältä nuoria tyttöjä kohtaan. Itse olen aina saanut voimaa meikkaamattomista naisista - heissä on ollut hätkähdyttävää rohkeutta. Sellaista, jota en olisi omasta suvustani voinut saada.

Varmasti suurin osa naisista nauttii enemmän noista meikkaus- jne. puuhista. Koskapa he pitäytyvät niissä ja kuvaavat niitä ryhdistäviksi, piristäviksi, rentouttaviksi, elämää helpottaviksi. (Ehkä ero voisi olla siinäkin, etten taida enää ajatella, että minun pitäisi pysyä ryhdissä, pirteydessä tai etenkään helppoudessa?) Onhan iso osa pikkutyttöjäkin hyvin ulkonäkötietoisia. Mutta meille, jotka emme sitä lapsena osanneet olla, siitä voi aikuisena tulla vapaaehtoisesti otettu kuorma, joka tuntuu epämääräisesti valehtelemiselta. Jonka alas laskeminen tuntuu hyvältä, vaikka sitten onkin kohdattava kaikki ne pelot, kelpaako näin, johtuuko jonkin suhteen laimeneminen lähinnä tästä muutoksesta, ja tietysti arkkivihollinen - mitä ihmisetkin oikein ajattelevat. (Ikään kuin ihmisiä niin kiinnostaisi, paitsi ehkä niitä lähimpiä.)

Totisesti, elämä on omituista.

tohinasta hiljaiseloon

tämä kesä on outo. vai pitäisikö kenties sanoa TÄMÄKIN kesä. 10.6. todettiin jännetuppitulehdus oikean peukalon/ranteen tienovilla, ja kesä on sujunut siten yksikätisenä. ihme kyllä en ole hajoillut pahemmin. ehkä alan tottua tähän kaikkeen vammaisuuteen. vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta oikean käden kanssa.

meno katkesi kuin seinään diagnoosin myötä. sitä ennen juoksin joka päivä liikkumassa viikonlopputaukoa lukuunottamatta, pyöräilin, haaveilin SUPpauksesta, ruovin kasvimaata ja referoin tenttialuetta illalla vihkoon siinä vaiheessa kun en enää jaksanut muuta. tenttiin en sitten päässyt, käsi hajosi juuri sitä ennen. pelkällä vasurilla konekiroittaminenkin on tosi hidasta.

mutta kuten kirjoitin, jotenkin osasin nyt ottaa tämän tyynesti vastaan. ensin vain nukuin joitain päiviä, ehkä saamieni reumalääkkeiden takia (niillä sammutetaan pahin tulehdus, vatsani ei kestä useimpia tulehduskipulääkkeitä), ehkä muutakin väsymystä, sitten asetuin hämmästelemään epämääräisen väsymyksen tunteen katoamista ensin reisistä, sitten pakaroista ja viimeiseksi vasemmasta kädestä (oikea särki niin ettei siitä oikein ottanut selkoa). kummallisinta tuossa väsymyksessä on se, etten hahmottanut sitä eläessäni sitä ja kerryttäessäni sitä, vaan vasta sen kaikotessa. meni melkein kolme viikkoa,että vasen käsi ei enää tuntunut väsyneeltä.  suunnilleen samassa ajassa lakkasi oikean jatkuva perussärky. nyt oikea huutaa vain jos koetan käyttää sitä, ja kipu on sen verran kova, että ymmärrän varoa.

on kummallista tulla pikkulapseksi taas. ettei osaa  kirjoittaa, käsitellä kameraa, virkata, avata tai sulkea ovea tai koiran valjaita, ei osaa syödä haarukalla sotkematta... vaikka mihin on pyydettävä apua. pullojen ja purkkien avaamiseen. deodorantin laittamiseen vasempaan kainaloon. vasemman käden ja selän öljyämiseen suihkun jälkeen. joitain asioita tulee välteltyä, kuten suihkussa käyntiä. jos sitä teki ennen joka toinen päivä, nyt niin tekee ehkä kerran viikossa. käsi kuitenkin suuttuu aina kovasti kun sitä joutuu vähänkin käyttämään ilman tukea.sitten se juilii joitakin tunteja ja on vain kestettävä kunnes se leppyy.

kun kysyn lääkäriltä, miten kättä kannattaa alkaa kuntouttaa, hän sanoo vain, että sen pitää ensin parantua. kuntoutus vasta sitten kun kipu jännetupesta lähtee.

oikea käsi näyttää kummalta. tuen reunojen kohdalle on kasvanut känsät. peukalonpankain hilseilee. jotkut kohdat, kuten peukalo ja muut sormet, jatkavat edelleen turpoilua vaikka itse kipukohta ei juuri enää turpoa. ehkä se johtuu vain siteestä.

tarkkailen kättä. muutoin vain elän päivästä toiseen ongelmallistamatta tai syyllistämättä itseäni mistään. muistan äkisti, miten ystävälläni oli sama vaiva yläasteella, ja miten kovasti ihailin häntä urhoollisuudesta, jolla hän oli vaivan hankkinut. (pidin itseäni sen verran epäsankarillisena laiskiaisena, ettei minulle voisi ikinä... ei pitäisi sanoa "ei ikinä"!) muistaakseni se oli tullut risusavotasta. tunsin pientä happamuutta sen suhteen, ettei minulla ollut risukkoja, joissa olisin voinut raivata itselleni tuollaisen urheudesta todistavan vamman. kätevämpää varmaan olisikin kokea tällaiset tempaukset teininä, jolloin parantunee nopeammin. mutta kai vain kypsyn hitaasti. ja tuntuu että se on ihan hyvä vaikkei minulla olekaan mitään mainioita anekdootteja jännittävästä urhoollisuusnuoruudesta.

koska en voi enkä saa tehdä muuta kuin levätä, käden osalta, retkeilen kaupungissa kuin turisti. käyn katsomassa ne kaikki paikat, joihin olen jo vuosia suunnitellut tekeväni retken,koskaan sinne saakka ehtimättä. luen kirjoja miten mieli tekee. löydän nurmelta neliapilan. tiedostan miten paljon helpompi on olla ilman toimivaa oikeaa kättä kuin toista toimivaa jalkaa. se tuntuu kummalliselta - jotenkin tuntuu kuin kädelisen pitäisi ajatella toisin. mutta enkö toisaalta jo kauan sitten hahmottanut itseni enemmän jolkottajaksi kuin kädelliseksi, niin se vain on... kerrankin on aikaa ja jaksua kävellä niin paljon kuin haluaa.

se saa onnelliseksi ja mietteliääksi.

miten elämä normaalisti täyttyy niin ääriään myöten? mitä oikein edes tahdon? olen kuvitellut hieronnan maadoittavan itseäni, mutten ole hermostunut näinkään, miksi?

olen palannut siksi lapseksi joka olin pitkinä lapsuuden kesälomina.

ei, tämä ei tunnu metaforalta.

samalla tavalla tähyilen tulevaa ja nykyistä tyytyväisyyden tilasta, tuntien samalla, ettei tilanne voi jatkua tällaisena pitkään. tiedän jollain tavalla menettäväni läheiseni ja tapani elää kotia tässä ja nyt. se ei kauhistuta eikä ihastuta - minulla ei ole siihen asiaan valtaa. katson sitä yhtä vakavana ja mietteliäänä kuin lapsena. tietysti näin aina onkin, mutta aina ei jää aikaa tajuta sitä niin rauhassa.

joinain aamuina kun herään ennen muita ehdin ajatella itsekseni että toivoessani elämääni lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta en tajunnut, mitä ehkä tarvitsin niiden saamiseksi. mutta nyt olen saanut ne hetkeksi, minulla ei ole mitään hätää. jos olisin vielä lapsi, kuvittelisin niiden jatkuvan samanlaisina... mutta olen ennenkin nähnyt niiden tulevan ja menevän arvaamattomina. eri hetkinä eri asioita kutsuu onnellisuuden painavalla nimellä.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Temperamenttiarkeologiaa

Äiti sanoo viikonloppuna jotain kiinnostavaa. Hän vastaa kertomukseeni eräästä seuraamastani oppimista käsittelevästä tutkimuksesta, jossa tutkitaan, miten vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa lapseen koulun ulkopuolella. "Ei siinä ole vain noita eroja vanhemmissa, kyllä myös lapsissa on eroja." "Totta kai", sanon. "En mä oletakaan, että me saatais vaan ympäristöstä, ei kai kukaan enää sellaista oleta. Lapsilla on tosi erilaiset temperamentit vauvasta asti." (Vaikka tässä kohden tietysti mieleeni nousee se tutkimustulos, jonka muistan joskus nähneeni: että äidin arvio vauvan temperamentista ennusti varhaista kehitystä ja sen suuntaa tarkemmin kuin puolueettoman tutkijan tarkasti operationalisoitu arvio vauvan temperamentista.) Tässä vaiheessa tullaan kiinnostavaan juttuun. Äiti nimittäin väittää, että olen lapsesta lähtien halunnut tietää kaikesta yhä tarkemmin ja tarkemmin, kerätä nimiä ja detaljeja. Että se oli innostanut heitä nimeämään ja käymään oppimisdiskurssia kanssani, ja että olin aika aktiivisesti painostanut heitä sellaiseen rooliin.

Se on jotenkin kiinnostavaa ja hämmentävää. Mistä sellainen taipumus tai tarve tulee? Tiedän kyllä, että pidän oppimista ja oivaltamista jotenkin enemmän itsessään palkitsevina kuin useimmat tuntemani ihmiset. Mutta miksi? Miten ihmeessä?

Vaikuttaa, että tällä temperamentilla eivät kysymykset ihan heti lopu...

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.