Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja. 

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.

Ajatusmylly

Katsomme Godardin elokuvan Meidän musiikkimme (vaikka kannen teksteissä lukeekin Musiikkia meille, toisin kuin alkuteksteissä), joka on jaoteltu Jumalaisen näytelmän tapaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin. Elokuva muistuttaa enemmän videoesseetä, hieman sen tapaista ilmaisua, jota usein näkee nykytaiteen museoiden monitoreissa. Oletan etukäteen, että voisin ehkä pitää elokuvasta, mutta toisin käy. Törmäänkin keskelle omaa kysymystäni: miksi ihmeessä tietty elokuvallinen tyyli, johon kuuluu verkkaisuus ja pohdiskelevuus, ei vain aukea? Godardin pätkä ei ole ainoa tapaus, jonka kuluessa puudun täysin. Tarkovskien kanssa käy samoin. Silti yleensä ottaen pidän enemmän elokuvista, jotka ovat etäällä juonielokuvasta, ja Hollywood-kamaa jaksan tuskin lainkaan.

Ehkä Godard töksähtää, koska elokuvassa puhutut repliikit muistuttavat liikaa ranskalaista filosofiaa, johon tuntuu tajuttoman vaikealta päästä sisään ilman kädestä pitäen -tyylistä opasta. Tuntuu, että sanottu asia puhutaan sellaisesta norsunluutornista, jonne kapuaminen vaatisi vuosien halukkaat opinnot tai vaihtoehtoisesti melkoisen aivopesun. (Huomaan myös haluttomuuden kumpaankin, etenkin niihin opintoihin, en osaa kuvitella kiinnostuvani.) Tässä kaikessa on suurta hihittävyyttä tai hupsuutta, koska kirjoitan ja puhun (ainakin synkimmissä peloissani) aivan yhtä epäselvästi. Mutta toisin kuin monet tiettyihin ajattelusuuntiin vihkiytyneet, en ajattele sen ilmaisen erityisesti oppineisuuttani tai perehtyneisyyttäni tai omistautumistani, vaan epäonnistumista selkeästi kommunikoimisessa. Kuinka masentavaa!

Toisaalta, selkeästi asioiden välittäminen on vaikeaa. Mitä abstraktimpi asia, sen vaikeampaa. Ei kai auta kuin pysyä armollisena sanojen etsimisen vaikeuksissa.

Siltä kantilta on sääli, etten oikein tavoita Godardin viestiä elokuvassa. Luen netistä muutamia juttuja elokuvasta, mutta en siltikään vakuutu. Sekin on ihan okei, vakuutan itselleni: kaikesta ei tarvitse yrittää pitää. Tuntuu vain niin kummalta, että toisaalta en pidä yleensä ottaen ranskalaisesta elokuvasta, siinä mielenmaisemassa on vain jotakin, johon en osaa loksahtaa, jokin ylpeä lohduttomuus (en ole varma, onko tämä järkevä kuvaus mutta nämä sanat tavoittavata jotakin siitä, mikä minua rassaa), ja sitten toisaalta Marguerite Durasin India Song ja Lucile Hadzihalilovicin Viattomuus tuntuvat melkein omilta unilta.

Godardia katsellessa ja myöhemmin elokuvasta lukiessa mietin sitä, miten hullunkurista ja uskomatonta on, että oikeastaan katselen mieluummin pesukoneen pyöreän ikkunan takaista värikästä romahtelua tai leipäkoneen alustusvaihetta kuin tuollaista elokuvaa, jossa on paljon tyhjyyttä ja joka oikeastaan vaatii katsojaa strukturoimaan nähdyn ihan kokonaan. "Elokuva jättää katsojan ajatuksille paljon tilaa", kuten yksi ylistävistä arvioista toteaa. Preferenssini tuntuu jotenkin julkealta ja kiittämättömältä, koska eihän kukaan ole suunnitellut pesukoneiden ikkunoita ja leipäkoneen sangon muotoa ja niissä tapahtuvaa toimitusta erityisesti katselukokemuksen kannalta. Pyörivän massan tuijottamisen ilo on pelkkä vahinko, sivutuote. Tuntuu kiittämättömältä pitää siitä enemmän kuin jonkun huolella sommittelemasta ja vaivalla kuvaamasta, leikkaamasta ja levittämästä elokuvasta. Silti niin käy. Hämmentävää.

Voi olla, että pyykkiin ja taikinan pyörimiseen liittyy sinänsä visuaaliseen näkymään tai ideologiseen sisältöön kuulumaton tunne siitä, että asiat sujuvat. Kas niin, tämä ainakin on hoidossa, tai jotakin sen tapaista. Koska tarpeeni siivota, pyykätä, tiskata ja leipoa on kaukana pakonomaisesta ja saatan laiminlyödä ne käytännön ongelmiin saakka ihmeemmin asiaa murehtimatta, on kenties ymmärrettävää, että tarttuessani viimein toimeen ilahdun sujumisen helppoudesta ja palkitsevuudesta. (Pidän tätä epäsäännöllisyyttä myös parempana kuin sellaista pingottunutta tilaa, johon kuuluu viikkosiivouksen pakko tai jopa kotonakin - työpaikan takahuoneessa tämä on minusta toinen juttu, koska vieraiden lika-astiat ovat ällömpiä kuin omat ja siksi välitön siistiminen tuntuu reilulta - tiskien käsittely ja pöytäpintojen pyyhkiminen aina heti ruoan jälkeen, sekä syyllistäminen, kiukuttelu ja ahdistus, jos joku toinen ei tahdo mukautua omiin itsestäänselvyyksiin, tai vaihtoehtoisesti marttyyrimainen mielenmaisema, ettei ketään muuta näytä kiinnostavan nämä asiat, mutta että minä uhraan aikaani ja elämääni näihin, ja sitten kuitenkin kiukuttaa, kun joutuu yksin tekemään kaiken, mutta ei hätää, sen voi aina kompensoida puhumalla asiasta pitkästi ja pitkästyttävästi tyyliin "sitten kun sinä käyt kokopäivätöissä ja sinulla on lapsia, ymmärrät varmasti, miksi näistä asioista pitää huolehtia...". - Tuota jälkimmäistä voisi kutsua nimellä "äitien värssy". Kumpikaan näistä käytösmalleista ei havaintojeni mukaan ole omiaan luomaan muille kuvaa, että arjen askareet ovat jotakin aivan mukavaa ja suoritettavissa. Ne eivät oikein osallista. Ja kuitenkin, kuten kirjoitin, pidän askareista, kunhan saan rauhassa ensin motivoitua niihin.)

Leipäkoneen tuijottamiseen liittyy tosin epämääräinen syyllisyys. Leipähän on aika tiivistä energiaa ja tiedän kutisevani, jos syön liikaa leipää. Mutta syyllisyyttä tuntuu mukavalta tökkiä. Se muistuttaa rupea, joka on sorkittava irti ennen kuin se ehtii parantua kunnolla ja tipahtaa itsestään. Syyllisyys liittyy naisena epäonnistumisen tuntemuksiin, jotka minulla eivät liity niinkään sotkuisuuteen, kyvyttömyyteen kuvitella itseni perheenäidiksi ja kummaan uravalintaan kuin siihen, että viehättävyydessä nyt yksinkertaisesti en näytä onnistuvan. En ainakaan niillä kriteereillä, joita olen lapsuudenperheestäni saanut. Tämä tutkimus hieman hellitti painetta tarjotessaan yhtä mahdollista selitystä siitä, miksi koen itseni epäonnistuneeksi, kun en kaiken aikaa laihduta kuten äiti ja sisko. Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä enkä ole käynyt kauneusleikkauksessa ja se tuntuu kummalliselta, kun katsoo sitä perheympäristöä, josta tulen. (Jopa isoäiti kävi kasvonkohotusleikkauksissa, eikä kai se ole tavallista 20-luvulla syntyneiden parissa.) Se, etten ole sairastunut syömishäiriöön, tuntuu oikeastaan enemmän vialta tai puutteelta kuin onnistumiselta, oli se kuinka onnistunutta hyvänsä psykologisen tasapainon vinkkelistä. (Ja koska se tuntuu minusta vialta, en kai voi olla kovin tasapainossa? Ehkä olen säästynyt dysmorfiselta ruumiinkuvan häiriöltä vain käytöksen tasolla, kun en kerran osaa tarttua ideaan laihduttamisesta enkä uskoa, että se lopulta muuttaisi mitään?)

Leipäkone pyörittää massaa pallomaiseksi. Katsellessani massaa mietin, mitä Lupiini kirjoittaa laihojen tyttöjen paheksunnasta:

En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta?

Ei se näin yksinkertaisesti tunnu menevän. Tunnistan tuon paheksunnan, joka huokuu välillä sekä äidistä että siskosta. Mutta jos olen oikeilla jäljillä, eivät he tunne paremmuutta vaan ilmeisesti jonkinlaista häpeää siitä, etten ymmärrä koko asian relevanssia. Tai sitten kauhua, pelkoa että itsestäkin tulee tuollainen, että tunnistaa itsessään sen puolen ja pelkää sen rynnistävän valtaan. Tai siis, ymmärrän prinsessoimisen relevanssin jossain mielessä, mutten osaa siirtää tuota ymmärrystäni käytäntöön, koska ajattelen epäonnistuneeni joka tapauksessa jo tällä saralla. Ja ainakaan oma itsetuntoni ei tunnu kohentuvan kauniiksi laittautuneiden prinsessojen katselemisesta ja heille hekottelusta, koska ensimmäiseksi he liipaisevat ajatuksen, että hitto vie, minun tosiaan pitäisi tehdä jotakin näille hiuksille, käsivarsille, kengille, vaatteille, vyötärömakkaroille ja niin edelleen. (Listaa voi jatkaa jokseenkin loputtomasti, sen olen huomannut. Kun kaikki muu on korjattu, voi aina ottaa hiuslisukkeet, ettei tule pipotukkaa.) Ehkä ongelma on se, että monet haluaisivat sekä nauttia elämästä täysillä, syödä estoitta ja laiskotella että näyttää siltä kuin uhraisivat suuren osan päivästä oman vaikutelmansa kohentamiseen? Ja aina jokin klappaa, ja se tekee äkäiseksi. Huooh.

(Miesten miellyttämisen, huh, kanssa tällä ei juurikaan ole tekemistä. Ainakin omat havaintoni tukevat käsitystä, että ainakaan miehiä ei miellytä omasta ulkonäöstä traumoittuminen eikä asian veivaaminen. Vai suhtautuisivatko he asiaan toisin, jos oikeasti olisin laiha, sirojäseninen ja lyyrisen herkkä? Ehkä silloin trauma sallittaisiin? Heistä taitaisi olla mukavinta, jos tämä kerros mielestäni voitaisiin yksinkertaisesti poistaa jollakin kätevällä leikkauksella. Vähän raspausta ja höyläystä - mutta päästä, ei vyötäröltä! Niinpä en puhu näistä seikoista paljonkaan. Se on ehkä haitallista, mutta toisaalta, tuntuu pahalta nähdä oman ahdistuksen valuvan toisiin, jotka eivät kuitenkaan voi ahdistukselleni mitään.)

Lupiini kirjoittaa mielenkiintoisesti myös Lolita-myytistä. Minäkin olen siihen fiksoitunut, ja kuten Lupiinikin, olen teininä kaikkea muuta kuin onnistunut sen toteuttamisessa. Jossain vaiheessa äiti oli oikein huolestunut, kun minulla ei ollut poikaystävää enkä juuri ryhtynyt kohentamaan ulkonäköäni, harrastuksiani enkä vaatevarastoani sellaiseen suuntaan, että olisin saanut poikaystävän. Kun kaksikymmentävuotiaana aloin seurustella, äiti itki helpotuksesta, etten ollut lesbo, kuten hän oli pelännyt. (Kummallinen pelko, mitä ihmeen pelottavaa siinä nyt on?) Myöhemminkin vanhemmillani on ollut vaikeuksia suhtautua poikaystäviin, joilla ei ole edes autoa. Mutta kai he ovat vähitellen hyväksyneet sen, ettei minun avuillani nyt vain vampata kuuta taivaalta. (Jotenkin minua loukkaa se, että he näkevät minut sellaisena harmaanruskeantummansinisenä möykkynä, joka on kiinnostunut tylsistä asioista ja samalla ei ymmärrä elämän realiteeteista - kuten pakosta pönkeä itsensä täyspäiväiseen virkasuhteeseen - riittävästi.) Vompsusta he ainakin pitävät, vaikka totta kai heistä on kummallista, että mies on minua nuorempi. Sisko sen sijaan on täyttänyt hyvin heidän fantasiansa kauniista tyttärestä: poikaystäviä varhaisteini-iästä lähtien, usein varakkaita ja rutkasti itseä vanhempia ja yhdellä citymaasturikin, mallinura, ei koskaan ulos ilman meikkiä, aina hoidetut kynnet. Jopa huonot kouluarvosanat näyttivät vanhemmilleni käsitettävämmiltä kuin omat kiitettäväni, eiväthän hekään menestyneet koulussa ja heidän oli vaikeaa asennoitua siihen, että minusta koulu tuntui helpolta (sosiaalista puolta lukuunottamatta). Aluksi järkytyin tavattomasti siskon elämästä, mutta sitten oivalsin, että sen käänteet tyydyttävät äitiä monella tapaa ja että sen myötä äiti on hellittänyt murehtimistaan minun epäviehättävyydestäni. Äiti tunnistaa siskon elämän, se muistuttaa hänen omaa nuoruuttaan, sisko toistaa samoja fantasioita. (Ne ovat tunnistettavia fantasioita, koska kulttuurimme kertaa niitä innokkaasti.) Epäilemättä minäkin olisin toistanut innokkaasti noita fantasioita, jos joku olisi kammennut minut aiemmin ulos lapsuudesta. Mutta voi - minä nyt olin kovin pyöreänaamainen ja hihittävä ja toisaalta surumielinen ja ujo ja vielä kahdeksantoistavuotiaanakin jouduin esittämään yhdelle yhdenillanjutulle passini, jotta hän uskoi, etten ollut sakkolihaa. Toisin kuin lähimmät ystäväni, jotka olivat päässeet seksuaalisuuden maailmaan molemmat kaksitoistavuotiaina; tarkastelin tätä seikkaa objektiivisesta viehättävyydestä kertovana: heillä oli sitä ja minulla ei. (Ei siinä iässä osannut ajatella sitä, mikä oikeustuomioihin kirjataan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä: että se vahingoittaa tämän kehitystä. En osannut ajatella ystävien itsen viiltelyä enkä pakonomaista paastoamista hälyttävinä oireina vaan jonakin, joka oli minulta suljettu, koska olin tylsämielinen ja epäviehättävä möykky, en tippaakaan herkkä enkä tunteellinen, eihän minulla "ollut vaikeaa".) Ja sitten kun aloin seurustella, minusta tuntui, että hulluhan olisin, jos siitä lähtisin ensimmäisten vakaviempienkaan oireiden alkaessa häiritä opiskelua ja selviytymistä, koska voisi käydä niin, etten enää koskaan tapaisi ketään toista, joka suostuisi makaamaan kanssani. (Ensimmäinen vakavampi poikaystäväni myös tuki tätä ajatusmallia innokkaasti, joskin kai sen kummemmin taktikoimatta; hänestä nyt vain yksinkertaisesti olin liian promiskuöösi seurustelemaan ja minun piti olla kiitollinen siitä, että hän sieti menneisyyttäni - eikä hän oikeastaan sietänytkään sitä muuta kuin käytännön tasolla, saihan hän asua ilmaiseksi luonani. Jotenkin häntä pöyristytti se seikka, etten suostunut katumaan menneitä, joissa ei minun näkökulmastani ollut eikä edelleenkään ole mitään pahaa, kamalaa tai häpeällistä. En oikein edelleenkään tajua, mitä pahaa siinä on, ettei nainen välttämättä tahdo sitoutua parisuhteeseen aina seksiä halutessaan. Eikö tärkeintä kuitenkin ole ilmaista tämä seikka avoimesti, jos johonkin ryhtyy, ja pitää huolta siitä, ettei tartuta mitään ikäviä tauteja kehenkään? Mitä nokan koputtamista siinä nyt voi olla?)

Nyt kun sisko on murtautunut kohti aikuisuutta tatuointien avulla, äiti kokee meidän molempien hylänneen hänet. Ehkä se pitääkin paikkansa. Ainakin olemme hylänneet hänen toiveensa ymmärrettävyydestä.

Leipä pyörii, pyörii. Se ei alustu täysin pyöreäksi vaan sillä on selkeä, pehmytmuotoinen huippu. Jossakin vaiheessa suljen leipäkoneen kannen. Ehkä Godardin elokuva käsittelee vääriä asioita, ajattelen. Vääriä minulle, se tarkoittaa. Sota, kansojen välinen viha, intellektuaalisuus, ne ovat kaikki hyvin kaukana. Voin virittyä niihin, mutta se vaatii ponnistelua. On ehkä liian vähän aikaa siitä kun näin äidin ja isän kanssa, en jaksa vielä ponnistella. Minusta tuntui, että pöydänpinta välillämme oli satojen kilometrien pituinen. Hymyilimme toisillemme kaukaa ja jotenkin surullisesti. On niin paljon, mikä ei sovi ja mistä ei voida puhua, ei tuollaisella julkisella paikalla. Ja sitten on kuristava hellyys, itkuinen halu käpertyä lattialle ja painaa kädet korville, koska on raskasta olla kelpaamatta, välillä typerryttävä raivo, joka saa nousemaan pöydästä ja pudottamaan lautasen nurinniskoin lattialle ja kävelemään sanaakaan sanomatta ulos keittiöstä ja eteiseen ja lähtemään ulos ilman päällystakkia, järkähtämättä suunnastaan, vaikka käsivarsista ja kauluksesta revitään taaksepäin (mutta ei nyt, ei thai-noutopöydässä kauppakeskuksen hälinässä, vanhemmat eivät ota edes takkia päältään syödessään, ei raivoa ole tapahtunut vuosikausiin, viimeksi varmaan kaksikymmentä vuotta sitten, välillä se häilähtää, mutta hyvin kaukana, pöytä erottaa meidät niin kauaksi, että raivokin tuntuu vain pienenä heijastuksena).

En osaa ajatella tuota kaikkea vaikeana enkä surullisena, kuten jotkut joskus sanovat, jos olen kertonut yksityiskohtia. Se on, sellaista se on. Tältä se tuntuu. Tätä tarkoittaa eläminen perheessä. Kodissa tuntuu tältä. Television pajatus syöpyy seinien läpi, sekoittuu historian kokeen nimiin ja ideologioihin eikä televisiota hiljennetä, koska sen katsoja maksaa minunkin asumiseni, maksaja määrää heti alusta saakka, ilman rahaa on turhaa pyytää armoa ja niin edelleen. Ja vaikkei tähän kaikkeen liity mitään skandaalimaista, ei erityistä eikä säännöllistä väkivaltaisuutta eikä hyväksikäyttöä, jollakin tapaa asetelmassa on paljon loukkaavia aineksia.

Muistan edelleen sen helpotuksen, joka tulvahti ylitseni, kun muutin omaan asuntoon. Äkkiä raivo hiljeni, sitä ei tarvittu, jaksoin alkaa kiinnostua asioista, sain pitää jostakin elokuvasta kenenkään tulematta kertomaan, että se on paskaa ja tekotaiteellinen ja tylsä. Sain järjestää asiat tietyllä tavalla, hyväntuulisesti, ilman kommentteja siitä, ettei tuollainen voi onnistua ja että olenpa naiivi tai kysymystä siitä, ketä koetan ärsyttää toimimalla näin. Kaikesta ei voitu sanoa: "Siskosi katselee sinua tarkasti ja ottaa mallia. Miettisit nyt edes sitä!"

Äkkiä pesin pyykkiä ja leivoin, kutsuin ihmisiä kylään ja siivosin vasta kun vieraat olivat jo matkalla, kaikkeen siihen liittyy suunnaton hyväntuulisuuden sävy. Ehkä tuo sävy välittyy leipäkoneen alustamiseen. Ei hätää, sanoo pyörivä taikinamassa ja värikkäiden pyykkien piirileikki. Ei hätää, saat hoitaa asiat kuten haluat, kunhan hoidat ne asiallisesti. Siihen on monia tapoja. Mikä vapaus!

Se kaikki kuulostaa niin vaikealta ja monimutkaiselta sanottuna tai kirjoitettuna, mutta oikeastaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta. On mukavaa katsella leipäkoneen touhua tai pesukoneen pystysuoraa karusellia, istua vaan ja katsella ja antaa ajatusten samoilla. Kaikki tuntuu olevan hyvin tällä erää, rahat riittävät ja suhteet vanhempiin ja sisareen ovat kunnossa, syön terveellisesti ja käyn liikkumassa ohjatusti ja itsekseni, joku hassu on mennyt kanssani naimisiinkin, laupias taivas, vaikka minut voikin nähdä ruskeanharmaantummansinisenä tylsyysmöykkynäkin eikä minulla ole hoidettuja kynsiä, vähitellen asiat selviävät, pysyn työkykyisenä, sellainen olo kuin lukiossa ei ole palannut takaisin enää sen jälkeen, olen lakannut toivomasta, että voisin muuttua kauniiksi ja olen siitä lievän vihainen itselleni mutten niin vihainen että muuttuisin sellaiseksi joka toivoisi tulevansa kauniiksi kovasti ponnistellen, tässä iässä sellainen tuntuisi läpeensä tärähtäneeltä, ja näemmä en ole lakannut toivomasta, että osaisin pitää kaikista niistä elokuvista joista tuntuisi sopivalta ja kohtuulliselta pitää.

Olen suunnattoman tyytyväinen siitä, että jaksan hoitaa arkiset asiani. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, tunnen monta, joilla siinä asiat eivät suju nappiin. Laskut jäävät maksamatta, vieraita ei voi kutsua siivoamisen paisuttua mahdottomaksi urakaksi ja niin edelleen. Ja ruokahaluni on ennallaan. Olen pelastunut monelta seikalta, jotka olisivat voineet mennä pieleen tai ainakin huonommin.