Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Vieraus

Nyt kun olen onnistunut taas innokkaasti tanssien turiloimaan vasemman jalan astumiskelvottomaksi (ja matkaan lähtemiseen on viikko aikaa, mitähän vuoristopoluista tulee?), makaan sängyssä jalka kylmäkohohoidossa, pyydän yrttiteetä ja suolatikkuja sänkyyn (suolatikut ovat LOHTURUOKAA melkein parhaimmillaan, ainoastaan pakasteherneet ja kuivahtanut jälkiuunileipä pieksävät ne) ja luen vessaanontumismatkalta mukaan kaapattua s-ryhmän asiakasomistajalehteä. Lehti jurppii, tai ehkä se on jalka, ja heijastan sen vain lehteen.

Joka tapauksessa lehdessä on mainos ABC-liikenneasemien äitienpäivän noutopöydästä. Kuva on jotenkin täysin absurdi. Yhdistän äitienpäivän kiireettömyyteen ja siihen, että koska äiti saa valita, musiikkiakaan ei soiteta. Täysin mahdotonta jotenkin kuvitella se kaikki huoltoasemalle, jossa on rumat ikkunanäkymät ja kaiken maailman jalat haralla lampsivia viiksiukkoja. Koska huoltoasema on myös se paikka, jossa olen nähnyt äitiä ahdisteltavan seksuaalisesti, pidän niitä edelleen jokseenkin naisvihamielisinä paikkoina. (Puhumattakaan siitä, että asemat on suunniteltu autoilijoiden tarpeita silmälläpitäen; jos on jotain, mihin en osaa identifioitua, niin yksityisautoilijuus. Minusta autolla matkustaminen on kurjaa ja sen ajaminen vielä hirvittävämpää.) Ajatus siitä, että joku vietäisiin sinne äitienpäivälounaalle, tuntuu melkein loukkaavalta.

Ja silti: varmasti on ihmisiä, joiden intuitiot osoittavat päinvastaiseen suuntaan. Eikä se ole vakavaa.

Huoltoasema on sikäli mielenkiintoinen paikka, että sen kohdalla tajuaa hyvin selkeästi kohderyhmään kuulumattomuutensa. Niillä tulee piipahdettua oikeastaan vain silloin kun muuttaa ja vuokrapakettiauto on tankattava. Aseman webbisivukin hämmentää. Sisäänheittosivun kuvasta tulee mieleen kristillisten lahkojen esitteet. (Maanantaina minut pysäytettiin, kun olin tarpomassa hammaslääkäriin, ja sain tällaisen ryhmän esitteen. Kannessa oli vähän ABC:mäinen kuva, paitsi että äidin paikalla oli vain valkoista. Puuttuuko  taivaallisesta perheestä jotain, kysyi esite. Eikö äiti nyt puutu tästä? Teki mieli vastata, että ihan yhtä hyvin niiltä voi puuttua kissoja tai kasveja tai arvostelukykyä. Tai toinen isä, valkoisen aukon muodosta päätellen hevaritukkainen isä.)

(Itse asiassa autoihin liittyy kyllä minustakin yksi kiva asia, nimittäin pesutunneliin ajaminen. Lapsena pyörivien harjojen seuraaminen tuntui tajuttoman jännittävältä, jopa niin jännittävältä, että autonsisuksen hajun kuvottavuuden unohti pieneksi hetkeksi.)

(Onkohan niitä enää?)

Nyt oikeastaan kaikki muu paitsi yksi essee on paketissa. Saan kyllä esseenkin tehtyä, etenkin nyt kun jalkaa on lepuutettava. (Olen käärinyt jalan keräkaaliin ja kiinnittänyt kaalikääreen vetämällä villasukan koko komeuden päälle. Koirasta oli jonkin verran vaivaa - se vainusi kaalin ja halusi syödä sen, ja tökki kipeää jalkaa kuonollaan, kunnen ärähdin.)

Yhteen kirjoista minulla on aivan yhtä suuri vieraus kuin ABC-asemaankin. En vain voi ymmärtää, miksi kristinuskossa ajatellaan ihmisissä olevan pahuutta. Ellei sitten sitä kautta, että siitä syntyvä kauhistus on hyvä lähtökohta sen anteeksisaamisen ajatuksestakin veteläksi menemiselle. Ymmärrän kyllä huonot ratkaisut ja sen, että ne vahingoittavat toisia, ja että silloin voi olla vaikeaa olla ja sietää itseään, koska on ollut niin lyhytnäköinen, huono ja tyhmä. (Minun on nytkin vaikeaa sietää itseäni, kun olen ollut niin tyhmä, että olen onnistunut turiloimaan jalan näin vähän ennen lähtöä. Se juili viikko sitten myös, miksi ihmeessä en odottanut Italiaan asti riehumista ja vaikka vain vesijuossut siihen asti?) Mutta että se kertoisi pahuudesta itsessä tai toisissa. Ei, en minä oikein onnistu sitä ymmärtämään. Eikä silti kuvani ihmisistä ole kovin hääppöinen tai ihannoiva. En vain usko niin ehdottomaan kahtiajakoon. En hyväksy läheskään kaikkea, minkä ihmiset ovat tehneet ja tekevät, suutun tuon tuosta itselleni jostain asiasta.... ja silti, en osaa mitenkään ymmärtää, miten se olisi pahuutta jossain tekojen takana, motiivien takana, jossain ytimessä. (Itse asiassa siihen ytimeenkään on aika vaikeaa uskoa.) Ja jotain tarkoituksellista, ei vain itsekkyyttä vaan julmuutta.

Nyt käyn nukkumaan, koska en enää näytä valveillakaan pysyvän.