Tuulisukka

Tuulisukka on oikeastaan aika ihana sana, ajattelen. Seison paloaseman pihalla, kello on jotakin seitsemän aikaa, aamu. Oranssi tuulisukka pullistelee varovasti katolla. Se ei tule sanasta ensimmäiseksi mieleen. Ennemmin tulee mieleen se, että nilkat ovat niin keveät, että jos tuuli kääntyy, on helppoa juosta myötäiseen ja kohota sen mukaan (ainakin jos olisi sateenvarjo tai leija tai karusellihevonen mukana).

Aamuisin kaupunki on tyystin toisenlainen kuin sadepäivän pitkä katu, jota pitkin naiset etenevät yläruumis käpränä, lyhyin kipokasjuoksuaskelin. Katselen naisia saman talon toisen asunnon ikkunasta. Siitä ikkunasta näkyy pitkä katu, jolla baarit sijaitsevat. Yläkerrassamme asuu Ryokanin runoja lukeva fauni, jonka luokse saimme kutsun, siellä on tuo ikkuna. Leivomme, koska siellä on myös uuni. Koira käyttäytyy kuten hienot vanhat neidit kahvikutsuilla: kädet sievästi ristissä sängyllä, kunnes vaivihkaiset silmäykset korvapuustiin kädessäni tuottavat halutun tuloksen: oman korvapuustin nakerreltavaksi. Me käyttäydymme huonommin, makaamme lattialla ja koetamme tehdä siltaa. (Muut jopa onnistuvat siinä, mutta minulla vain takapuoli nousee lattiasta. Pääni on liian painava! Tai ainakaan en ymmärrä, miten sen saisi irtoamaan permannosta.)

Ulkona koira ei käyttäydy vanhastinaisesti. Se heiluu, tempoilee, nuuskii. Asfalttiin on piirretty hyppyruudukko, jonka päädyssä luulen lukevan NIM. Sana pitää kääntää nurinniskoin mielessä, jotta se avautuu. Mutta on aamu, siihen kuluu tovi, kiire ei ole vielä iskostunut, vaikka luvassa on ystävän näkeminen tiettyyn kellonaikaan uimalassa ja sitten myöhemmin, saisi sataa, käännöksen taittovedoksen tarkastamista. Kirjasta tulee yli nelisataasivuinen.

Minulle tarjottiin taas keikkaa ja sanoin taas ei.

Se tuntui kohtalaisen helpolta, vähän kuin nilkoissani olisi tuntunut ilman liikettä, lämpimän nousemista ylös ja kylmän virtaamista tilalle. (Eikö se lämmin ilma muuten jossakin kohdin kohotessaan jäähdy, ja mitä sitten tapahtuu? Siitä ei ala-asteella ollut puhetta eikä tuuleen taida olla palattu sen koommin.) On tietty suunta, johon etenen. Se ei ole se suunta, jossa otan vastaan kaiken, mikä suodaan. Olen kokeillut sitä eikä se ole ollut hyväksi. Liikun siitä poispäin. Vastaan ei. Ei, sorry. Nyt ei käy.

Hihityttää, että on ihmisiä, jotka ovat lähteneet eistä ja etenevät kohti kyllää, ja ihmisiä, jotka ovat lähteneet kyllästä ja etenevät kohti eitä. Vaikka he kävisivät läpi kaikki samat vaiheet, suunta on eri, päinvastainen. Nyt. Joskus myöhemmin saattaa unohtua, että mitään suuntaa on ollut. Silloin tekemiset alkavat näyttää käsittämättömiltä, eikä muisti enää ulotu kumottuihin itsestäänselvyyksiin, jotka ovat niin ajattelun reunamilla, ettei niihin osaa tarttua ne kiistääkseen.

Nyt menen, ettei tule kiire vesijuoksemaan.