Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Kesäytyminen

Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.

Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.

Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.

Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.

Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.

On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin,  pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.

Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!

Ihana vappu, taitaa olla kesä...

Pyrin jättämään katastrofoinnit toisille, tai siis mieluummin ei kellekään, mutta kyllähän sitä tapahtuu eikä muu kuin oma tonttini voi olla vastuullani. (Mikä on se oma tontti? Missä kulkevat sen rajat? Hah!) Siitä huolimatta tuntuu aina hieman jännittävältä kutsua ihmisiä juhlimaan. En näytä kuitenkaan osaavan kauhean hyvin ennustaa, onko juuri tuona iltana mielentilani sellainen, että jaksan joukkoja, meteliä ja kontaktien epämääräisyyttä. Tarkoitan tätä: Jos kutsu on toisen lähettämä, voin vielä lähtöiltana tunnustella, haluanko tanssia ja halailla ja kikattaa vai olisiko sittenkin luontevampaa putsailla keittiötä taikasienellä, tiskata hyräillen ja käpertyä sänkyyn läheisten ihmisten, koiran, kissojen tai kirjan kanssa. Jos sen sijaan olen lähettänyt kutsun itse, en oikein koe voivani päättää, etten halua sittenkään tavata tuona iltana joukkoja. (Tietysti sekin olisi mahdollista: ulkoistaisi bilevastuun kämppiksille ja luovisi vaikka hotelliin nukkumaan.)

Vapun aatonaattona ihmiset saapuvat vanhaan kommuunikämppään. Hetki ennen ihmisten tuloa jännittää vielä vähän. Suuri asunto on tyhjä, kaikuva. Kämppis-I kiskoo päähänsä vaaleiden lettien Hilde-peruukin ja sekoitan boolia kahdenkymmenen litran elintarvikeämpäriin. Fauni virittää stereoita, Vompsu järjestelee kierrätyskamoja tarjolle yhteen huoneeseen. Sitten äkisti ihmiset ovat tulvahtaneet sisään, summeri märisee säännöllisin väliajoin ja yhä uusia tyyppejä solahtaa bilekämppään. Musiikki soi. Tanssitaan. (Tänään, kaksi päivää myöhemmin, jalat tuntuvat jäykiltä pötkelöiltä. Sen siitä saa, kun pomppii, loikkii ja niiailee tuntikausia!) Pitkästä aikaa juhla tuntuu - no, juhlalta! Pienetkin eleet, katseet ja hymyt ja tervehdykset tuntuvat intensiivisiltä ja hyviltä. Ilmassa on aistittavissa sellaista leikkiä ja vallattomuutta, jota talvisin tuntuu olevan mahdotonta tavoittaa. Kesä on siis tullut, koska ihmisiä on niin helppo rakastaa!

Muutamassa viikossa keho järjestyy toiseksi. Prioriteetit käännähtävät. Alkoholin vaikutus muuttuu depressoivasta euforisoivaksi. En kysy, miten linnut osaavat keväisin aloittaa reviirilaulunsa tietyllä viikolla. Minussakin myllertää kesä. Enkä ole päättänyt sitä itse. Olen yrittänyt päättää monena vuonna, mutta ei siitä mitään tule. Siitä tulee jotain sitten kun siitä tulee jotain, ja se tapahtuu ennakkovaroituksitta.

Vappuaattona sitten siivoilemme asuntoa aivan lopullisen tyhjäksi iloisen mielen venyttäytyessä sitkeänä kalvona päivän päälle. Naapurit, joita tulee rapussa vastaan, kuittailevat kommuunin pojille illan bileistä. He eivät älyä, että minäkin olen asunut tuossa asunnossa. Ja monta muuta naista. Minua he vain moikkaavat normaalisti, mutta kuulen oven läpi keskustelun, jossa päivitellään rappua ylös kiivettäessä eilisillan bakkanaaleja, joissa oltiin pihalla melkein alasti (ihmiset kävivät huvimajassa pyyhkeisillään saunasta vilvoittelemasta). Toinen ääni kysyy, että eivätkö nämä olleetkin jotain nuorisoa. Kyllä vain, toinen ääni vastaa, kakskymppisiä jannuja koko porukka, kyllähän sen tietää, miten semmoiset juhlivat. Hihittelen itsekseni oven takana - mitähän sedät, jotka ovat ehkä kymmenen, ehkä viisitoista vuotta itseäni iäkkäämpiä, sanoisivat kuullessaan kommuunin asukkien olleen kuitenkin voittopuolisesti yli kolmikymppisiä korkeakoulutettuja naisia. You know, tietäähän sen, miten semmoiset juhlivat.

Illalla riennämme siivouspuuhista Vallilan vapputansseihin. Keskustelemme lyhyesti kommuunikäsityksistä pitkäaikaisen kommuuniasujaystävän kanssa, ja hän kertoo riemastuttavan esimerkin ennakkoluuloista, joita heidän teatteritaiteilijaystävänsä ovat saaneet kantaa heillä vieraillessaan. Meluhäiriöitä ei ollut syntynyt, mutta taiteilijoiden liikkuminen rapussa ilta-aikaan ei ollut jäänyt huomaamatta. Talonmies oli kysynyt, etteivät kai nuo tyypit käytä huumeita, kun he tulevat vieraisille niin kummaan aikaan (näytöksen jälkeen). Ystävä oli koettanut selittää, etteivät kaikki boheemisti elävät ihmiset välttämättä ole narkkareita. Talonmies oli näyttänyt epäilevältä.

Muitakin hauskoja kohtaamisia sattuu. Vompatti törmää tyttöön, joka julistaa heti, että he ovat olleet facebookystäviä. Vompsu näyttää vähän hämmentyneeltä ja kaivelee selvästi muistiaan. Sitten hän sanoo: Joo hei niin me tavattiin siellä luistelutapahtumassa. Sinä olit Emilia, eikö niin. Tyttö repeää ihan täysiä nauramaan ja tiedottaa, että ei hän kyllä mikään Emilia ole, kukas se Emilia oikein on, ja muistuttaa oikeasta nimestään. Vompsu pyytää anteeksi ja sanoo tytön uuden kampauksen hämänneen häntä. "Joo joo, tosi uskottavaa. Mut kerro nyt kuka se Emilia on!" tyttö nauraa takaisin. Sitten hän kumartuu puoleeni ja sanoo: "Varo vaan, tuo on ihan kauhea gigolo!" Mietin sekunnin murto-osan, onko se liian raisua, mutta kun tilanne on niin herkullinen, en voi olla toteamatta: "Joo mä tiedän, se on mun aviomies." Tyttö ei hetkeen tiedä, mitä sanoa, skannaa naamaani ja toteaa, että se on kyllä totta mutta ettei kommentti ole mikään katastrofi, ja sitten hekottelemme yhdessä. Tytön seuralainen haluaa tanssia kanssani, ja niin sitten tanssin jonkun ihan vieraan tyypin kanssa keskellä väentungosta. Ikävä kyllä tuo mies tahtoo viedä ja ilmaisee sen aika kovakouraisin ottein, joten tanssista meinaa tulla melkoista pystypainia. Tanssin jälkeen en sitten tietenkään enää löydä ketään vellovasta väkijoukosta. Eikä minulla ole puhelinta tai mitään. Onneksi pian törmään tuttuihin ja lopulta löydän Faunin ja Vompsunkin. Loppuillan vietämme bileissä vapputanssien lähellä. Kotiudumme ennen puoltayötä roudaamaan vielä viimeisiä muuttokamoja.

Tuntuu hauskalta nyt kun ihmisseura taas jaksaa innostaa ja elävöittää ahdistamisen sijaan.

Ja aurinko! Ja vihreä, jonka pönkeää kivikaupungin epämääräisyyskohdista! Puistot! Maan tuoksu!

IHANAA VAPPUA!

Häät syksyn pimentymisen aikaan

En onnistu näkemään lepattavaa institutionalisoitua onnea, se on liian ohutta tuntosarvilleni. Liekö aina ollutkin, luulen niin, omissa häissäni joku oli näkevinään sen, mutta luulin, että he näkivät omiaan. Häissä tuntuu kaikista tilanteista eniten siltä, että aivoistani puuttuu jokin palikka, jokin perusohjelma, jonka toiset oivaltavat tuosta noin vain.

Avioliitolla ja rakkaudella ei vain ole minusta paljonkaan tekemistä keskenään.

"Miksi te täällä salin puolella, kun tuolla tapahtuu?" Olen syönyt kulhosta salaa kaksi karkkia, josta toinen ei ollutkaan salmiakkikossukarkki. Pahus. En halua kuulla vihkikaavaa, jo kaukaa näen kummitädin vähän kyynelehtivän. Olen toisen uskonnon juhlissa, vaikka täällä kaikki toimitetaankin maallisesti, maallinenkin uskomusinstituutio on jotakin, mitä en onnistu sisäistämään. Mutta seinät ovat viehättävät, seinät ja katot, niissä on jugendtapettia kupruisen pinkopahvin päällä, pinkopahvi hirsien päällä, kun liu'uttaa sormea tapetin pintaa, voi tuntea hirsien raot, liittymäkohdat, katossa keskiympyrää saksii pyrstöllään yksi pääskynen. Se ei tee kesää. Se vain lentää, liekö lentänyt siinä tuon pyöreät sata vuotta, mummu on kohta sen ikäinen, mummun sydän on alkanut lyödä niin heikosti, että häntä on viety sairaalaan, sydämessä ei ole mitään vikaa, se vain lyö, no, heikolla paineella, ei jaksaisi.

Istumme pöydässä, johon on istutettu naimisissa olevat jollakin tavalla sukulaiset, jotka ovat alle keski-iän. Toiset naiset esittelevät omia sormuksiaan. Kysytään, ja vastaan, etten osaisi kuvitella käyttäväni sormusta, mutta ettei miehenikään toki. Heilutan selittäessäni käsiä ilmassa ja näen äkkiä, että kynsissäni oleva musta lakka on jotenkin erityylistä kuin muiden kynsilakka. Eikä koruja, ei yhtään korua, ei paitsi korvarenkaat, ja hiukset nutturalla, sellaisella, jota voisi kuvitella Sapfon käyttäneen, pidän sentyylisistä hiuksista, amforanaishiuksista. Koetan hillitä pakokauhun. Se muuntuu, valikoituu. Huomaan puhuvani ruumiiden keittämisestä ja siitä, miten yhteiskunta aivopesee moneen järjestelyyn, homoseksuaalinen parisuhde on sentään jo rekisteröitävissä, mutta monikkosuhde ei. "No semmoista jos haluaa pitäisi varmaan muuttaa mormonialueelle", lohkaisee viereinen mies. Huokaisen syvään. "No ei se niin epätavallista ole täälläkään", sanon sitten rauhallisesti. Sehän on sitä paitsi ihan totta. (Ei siinä minulle ole mitään epätavallista.) Mies säpsähtää. "No joo ehkä ei mutta eihän mikään ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi." Nyökkään ja lisään: "Niin kuin instituutioissa halutaan kuvitella."

Olen kirjoittanut hääparin korttiin "Älä sormuksesta tule ylpeäksi", se on Sapfoa, ja sitten toivotuksen vapaudesta ja epävarmuuden ilolla sietämisestä ja päättäväisyydestä. Pöydässä puhuvat rivarin ostamisesta ja asuntovelasta, työelämän huonontumisesta olemme kaikki sentään samaa mieltä, pohdimme myös yhteisymmärryksessä asiakaspalvelua ja kohtaamista, vähitellen pöydästä tulee turvataskumainen, vaikka pelkäänkin, koskahan sen pelkääminen lakkaa, että jossakin vaiheessa kummallisuuteeni kyllästytään. Mutta ei olla enää peruskoulussa. Jossain vaiheessa huomaan kertovani siitäkin, miten merkittävä tekijä meidän avioitumispäätöksessämme oli ASP-säännöstö. Jolla ei nyt oikeastaan ole paljonkaan merkitystä, koska emme haluakaan taloon maalle. Mutta on naimisissa olosta hyötyäkin, huomaan korostavani sukulaistytölle, jota tullaan kurmottamaan siitä, milloin hän menee naimisiin poikaystävänsä kanssa: "Naimisiin menemisessä parasta on se, että sitten kukaan ei enää spekuloi tuolla!" Toden totta, jo sen vuoksi on hyvä olla naimisissa. Kukaan ei tule vihjailemaan. Olen kokenut sen aina hyvin painostavana ja kiusallisena toisten ihmisten asioihin sotkeutumisena.

Hämmentävintä koko jutussa tuntuu olevan se, että nyt kun olemme naimisissa, kukaan ei kysy, miten meillä menee ja mitä aiomme vastaisuudessa. (Ehkä se on hyväkin, sillä punkku on tehnyt minusta astetta suorapuheisemman.) Hääparille pidetyissä puheissa korostetaan ratkaisun lopullisuutta, vaikka erotilastot varmasti ovat puhujienkin tiedossa. Jokin häissä ja hautajaisissa raastaa pahasti minua, tämä sensuuri ehkä, on asioita, joista on sopimatonta mainita, vaikka ne ovatkin yleisessä tietoudessa ja kuinka moni tässäkin huoneessa eronnut, useastikin.

Onneksi Vompsu on ihan yhtä oddball, hänestä on seuraa. Hän kauhistelee sitä, kuinka paljon ruumiita on katettu ruokapöytään. (Hassua, häntä kauhistuttavat niin paljon konkreettisemmat asiat, minua kauhistuttaa häiden ympärille kehrätty ideologinen pöhinä.) Kukaan muu ei ole pyytänyt kasvisruokaa, mikä tuntuu hämmentävältä, kun seurue on kuitenkin aika suuri ja nuoria ihmisiäkin on paljon.

Kummitäti tulee selittämään, miten kovasti hän ihailee elämäni hurjia, valtavia ratkaisuja. En oikein ymmärrä, mistä hän puhuu, mutta hän vain jankkaa (punkku, punkku!), että kun minä vain teen rohkeita vetoja tuosta noin vain. (Tietääkseni täti ei lue blogia, mutta hitostako minä siitäkään tiedän mitään.) En ymmärrä edelleenkään, joten yritän onkia esiin lisää esimerkkejä sanomalla, että koen itse ratkaisuni luonteviksi, että en erityisesti yritä tunkea itseäni mihinkään muottiin vaan tarkkailen epävarmuuttani ja levottomuuttani sinne saakka että huomaan tahtovani jotakin, ja jos tuo tahtominen tuntuu käsitettävältä, seuraan sitä ja toimin tahtoni mukaisesti mutta en oikein ymmärrä, mikä siinä olisi niin rohkeaa tai valtavaa. Sitten katselen tätiä kysyvästi, ja hän alkaa kertoa omista eläkesuunnitelmistaan. Tai siitä, miten vaikeaa on kuvitella jäävänsä eläkkeelle. Hän on ajatellut alkaa opiskella uudelleen. Että se on meidän suvun naisten geeneissä, että me emme osaa nukkua emmekä vain olla.

Ei se kyllä pidä paikkaansa, ei täysin, elin pitkään miehen kanssa, jonka viereen osasin nukahtaa moitteettomasti. Jälkeenpäin kuulin sukulaisten puhuneen huolestuneena siitä, miten päälleni oli laskettu noiksi vuosiksi vaimennuspedaali. Tunnistan vaimennuksen mutten tiedä, oliko se hyväksi vai pahaksi, eivät kai asiat ole niin yksioikoisia. Kärsimyskirjassakin kirjoitetaan siitä, miten syyltään tuntematon, krooninen kipu on harvinaisuus niissä maissa, joissa kuolema, vammautuminen ja kärsimys ovat arjessa lähempänä kuin meillä. Että me olemme menettäneet jonkin olennaisen sietokyvyn samalla kun elämämme on muuttunut inhimillisemmäksi, ja olisiko mahdollista löytää jokin keskitie, parantaa elämää mutta pystyä myös hyväksymään sen hallitsemattomuus, kivulloisuus ja häivähtävyys. Ilahdun lukiessani kysymyksen, se on niin lähellä teemoja, joita olen koettanut miettiä, tuntuu hyvältä tietää, että muut pohtivat samoja kysymyksiä.

Yhdessä puheessa viitataan isoäitiin. Häneltä oli kysytty, mitä hän haluaisi joululahjaksi, ja hän oli vastannut, että toivoo kysyjän laittavan iloa purkkiin ja ravistelevan purkkia päivittäin.

Vähitellen ilta hämärtyy, sade hakkaa ikkunoita. Länsiväylän autojen valot pyyhkivät ohitse. Nainen kertoo yksivuotishääpäivästään ja minä omastani. En vaihtaisi, tuskin hänkään. Se on onnellinen tila, olla onnellinen siitä, mitä on tapahtunut, olla hinkumatta muuta.

Tajuan äkisti nähneeni vanhempani viimeksi joskus kesäkuussa. Äiti on laihtunut monta kiloa. Hänellä on leopardikuvioiset avokkaat, joita hän kutsuu avoimesti huorien kengiksi. Äiti haluaisi asua jugendkartanossa, mutta asuu rivitalossa. Sopisiko sinne jugendkartanon lamppu? Ei. Entä kattomaalaukset? Odota kesäkuuhun, äiti, ja tulen maalaamaan sinun rivitalonkattoosi pääskysen. Katselen jugendkartanon seiniä, tapetissa on häivähdys Alhambraa, ja tajuan olevani tyytyväinen elämääni, sen kaikkeen epämääräisyyteen ja epätyypillisyyteen ja iloon ja murheisiin. Pidän asunnostamme ja Vompsun ahdistumattomuudesta, mitä tulee omaan mahdottomuuteeni, ja Faunin hassuista huoneista, kissoista ja kissannaamamukistani, runohyllystä ja siitä, ettei ole kiire mihinkään, pidän siitäkin, että olen nyt koulussa sopeutumassa uuteen ympäristöön ja sitten koulun jälkeen kaikki taas muuttuu, kehrään ajatuksissani. Ei se mitään, vaikken vielä hankikaan hierontapöytää ja vaikka kaikki on auki.

Putoan jaloilleni. Pulpahdan pintaan. Tai ehkä se on vain punaviini, että miellän itseni hetkeksi muuksi kuin syrjäytyneeksi. (Enkö muka ole ideologisesti syrjäytynyt, kun ahdistun naimisiin menemisestä ja pidän enemmän hetkellisyydestä ja epävarmuudesta?) Ravistelisin harjaani, ellei se olisi sapfonutturalla. Ihmiset vaeltavat huoneesta toiseen juhlatamineissaan, kulhossa on hello kitty -vaahtokarkkeja ja liköörikarkkeja ja julioita. Sulhanen juo Vompsun konjakin, joka maistuu liian terävältä.

Ajattelen känniblogata, mutta kotona olenkin jo aivan selvin päin. Vompsu makaa sängyssä jonkin aikaa silmänaamio päässä ja potee migreeniaavistuksia kunnes särkylääke alkaa kunnolla vaikuttaa.

On helpottavaa huomata, että nyt kun on hyväksynyt sen, ettei oikein ymmärrä jotakin instituutiota ja siihen liityviä intressejä, tuon instituution ympärille kehkeillyissä juhlissa voi retkeillä jokseenkin järkyttymättä, joskin toki absurdiudessa liikahdellen.

Ihana viikonloppu

Maanantaiaamu, ropsii sadetta. Melkein itkettää, kun ajattelen viikonloppua. Joskus juhliin onnistuu tiivistymään sellaista välittämistä, läheisyyttä ja suloisuutta, että käyn vähän veteläksi ja hyvin kiitolliseksi. Nyt käy juuri niin.

Oikeastaan kaikki alkaa jo perjantaina, jolloin on Vompsun vapaapäivä ja istumme puistossa. Koetan käydä läpi kässäriä ja Vompsu gradua ja toivon salaa (ja Facebookissa), että joku tulee pelastamaan minut siitä puuhasta. Niin käykin, H tulee hetkeksi ja samoin yläkerran Fauni, pidemmäksi aikaa, ja lopulta lojumme puistossa vaikka kuinka pitkään juttelemassa kolmistaan, ja sen jälkeen vielä kävelemme Vompelmuschin ja koiran kanssa rantoja ja kesän huikaisevuutta ja törmäämme kahteen ystävään ja puhumme Töölönlahden pohjukassa ikuisuuden siitä, miksi raitiovaunut kulkevat Helsingissä niin hitaasti. (Harmi, ettei liikennekaverilla ole blogia, linkkaisin mieluusti sinne. Raitiovaunukysymys on mielenkiintoinen ja opettavainen; no, ehkä kirjoitan siitä jokin toinen kerta, jos muistan.)

Myöhään illalla Vompsun piti tehdä gradua ja minun siivota, mutta koska on jo myöhä, siivoammekin yhdessä. Eikä siihen mene kuin tunti! On helppoa demonisoida siivoaminen päässään niin vastenmieliseksi, ettei siihen tartu ja sitten potee huonoa fiilistä omasta saamattomuudestaan paljon enemmän kuin tunnin hommasta kannattaisi. Etenkin kun siivoaminen tuntuu hyvältä aina kun sitä vain ryhtyy tekemään. Hullunkurista! (Siirtyisiköhän tästä oivalluksesta jotakin kohta käytäntöön... täällä on nyt aika sotta.)

Lauantaina menen sitten puoliltapäivin vesijuosseena ja päiväunet nukkuneena Faunille ja teen valtavan pullataikinan. Koska leivontakulho on aika pieni, laitan sen kohoamaan lavuaariin, ja sitten juttelemme toisessa huoneessa, kunnes raa'an taikinan tuoksu alkaa tuntua voimakkaasti. Siitä tietää, että taikina kuplii, nousee. Se on myös valunut jo vähän lavuaariin, mutta ei katastrofaalisesti. Leivon korvapuustit, taikina on hassun löysää ja kummallista ja pullista tulee kummallisen näköisiä, mutta ei semmoinen haittaa, kunhan ne maistuvat hyvältä. Sitten paistamme pullia ja puhumme lisää ja lopulta kello on niin paljon, että minun on kipitettävä kauheaa vauhtia kotiin siivoamaan vessa, sillä se jäi illalla vielä tekemättä. Ja sitten vähän silmämeikkiä ja oranssi paita, ja kauhea kasa kasseja ja sateenvarjoja, koska ei voi tietää, alkaako puistossa ehkä sataa, ja hilpeän kupliva mieli, sekin ehkä tarvitsisi lavuaarin, ja koira remmiin, juoksen portaat uudestaan ylös ja soitan ovikelloa, mutta Fauni loikkaakin ostoksineen ulos hissistä, ei ovesta. No, yhtäkaikki, raahaamme kaikki tavarat puistoon ja siunailen mielessäni, että luojan kiitos Faunilla sattuu olemaan aikaa, koska Vompsu on edelleen töissä ja en ehkä saisi kannettua kaikkea kamaa yksin, tai ainakin se olisi aika paljon epämukavampaa. Sitä paitsi hän toimii mainiona innostuskauhistuslevottomuuslavuaarina kuplivalle mielelleni. Sitä nimittäin koetellaan: istumme tovin puistossa keskinurmella, ketään tuttuja ei vielä näy, ja sitten alkaa vähän pisaroida. Levitämme sateenvarjon ja kyhötämme sen alla ja koetamme kiskoa viltin ja kaikki kamatkin sateenvarjoni pienen suojan alle ja kaiken aikaa mieleni pyörittelee hulahulavannetta: entä jos onkin jotenkin väärä päivä tai väärä aika tai väärä paikka tai olen vain kuvitellut kaiken ja kukaan ei tule ja apua apua miksei ketään ole tässä vaikka Pentelelen ukulelekeikka varmasti alkaa ihan justiinsa ja jos alkaa sataa niin tuleeko kukaan ja kastuvatko korvapuustit ja pitääkö ne raahia takaisin sisään...

Onneksi kaikki selviää, puhelin soi, jotkut muutkin sentään ovat tulossa. Löydämme myös ukuleleseurueen ja siirrymme sitä lähemmäksi ja vähitellen ihmisiä valuu paikalle, ukulelet soivat hassuja epäukulelemaisia sävelmiä kuten Paranoid ja Finlandia-hymni ja herkkuja kertyy yhä enemmän viltin keskelle. Ihmisiä äkisti vain on monta, hymyileviä kasvoja, ja koirakin malttaa käyttäytyä kauniisti keikan ajan. Äkkiä kaikki aiempi huolestus ja jännitys on kadonnut, on vain hauska ilta puistossa ystävien kanssa, he kaikki näyttävät hyvin kauniilta ja iloisilta ja sympaattisilta, ja taivas roikkuu päällämme meleerattuna, ja pohdimme aina välillä, alkaako se valua, mutta emme ole asiasta turhan huolestuneita. Yksi vieraista on tuonut mukanaan metallisia älypelejä, joissa erilaiset metallinpalat pitää saada irrotettua toisistaan. Älypelit kilahtelevat hauskasti vapaassa rytmissä ihmisten käsissä. Vompsu tulee töistä ja tuo mukanaan Lohen, joka ei kauheasti piittaa seurueesta vaan on kiinnostunut lähinnä syömään ruohoa. Koiraa taas kiinnostavat enemmän rapsutus ja leipomukset.

Sitten tulee pisara, ja toinen, sateenvarjot levittävät kirjavat kehänsä, yksi vieraista huutaa muiden ylitse, että tätä on luvattu jatkuvan pitkään, joten on parasta siirtyä sisään, ja haalimme yhteistoimin herkkuja erilaisiin kasseihin ja nyssäköihin ja ponnistamme jaloillemme. Pitkä kulkue, parikymmentä ihmistä, kiemurtelee kaarevaa kujaa takapihallemme, longertaa sisään takaovesta ja kipuaa hämärää rappukäytävää ylös. (Vain alakerran valonappi on rikki, mutta en muista mainita siitä, joten kiipeämme hämärässä koko matkan.) Eteiskäytävässä alkaa naurattaa, koska vaikka bileissäni on joskus ollut kaksinkertainenkin annos ihmisiä, eivät he ole ikinä tulleet sisään yhdellä kertaa, ja nyt näyttää jotenkin uskomattomalta, että nämä kaikki tyypit aikovat mahduttautua meidän pienelle lasikuistillemme. Mutta tottavie kaikki mahtuvat sisään. Tilaa pitää vain käyttää luovasti: pöydällä ja lattialla istua, sängylle ahtautua sylikkäin. Se edesauttaa tunnelman virittymistä hilpeäksi ja läheiseksi vähän samaan tapaan kuin jokin hassu leikki.

Ja koska tunnelma kutoutuu sellaiseksi turvalliseksi ja hieman hassuttelevaksi, tapahtuu kaikkea hauskaa: nautinnollisesti hengittelevä päähierontajono, kurkkulaulua, ruotsintuntileikki epäsäännöllisten verbien kertaamisineen... saa lojua sylissä ja pitää sylissä, syödä herkkuja ja valvoa hämärässä huoneessa, jossa jouluvalot luovat kumman tunnelman hämärän jo hiivittyä sateiseen kesäyöhön. Tavallaan harmi, etten ole tullut ottaneeksi kaikkia jouluvaloja pois, kun joulusta on kuitenkin jo aika kauan, mutta toisaalta, seuraavaan jouluun ei ole niinkään pitkälti enää, joten ehkä valot saavat pysytellä paikoillaan. Sitä paitsi kiinanjasmiini on taas kerran kietoutunut valon johtoon ja olisi sääli repiä siltä kiipeilytukensa.

Tanssia ei voi, koska tila on niin pieni, mutta jokin loksahtaa silti kohdalleen.

Maailma kutistuu yhteen huoneeseen, joka keinuttaa meitä hämärässä ja sinisten tähtien tuikkeessa, sormet hiipivät päänahassa, yrttikimput ovat sotkeutua sängylläistujien hiuksiin, muutama aiemmin ikinä näkemätön ihminen käy tutuksi olemukseltaan, tuntuu hyvältä, että hekin ovat täällä meillä punomassa tunnelmaa, eräällä naisella on uskomattoman purskahtava nauru, sen rytmi loikkaa kaiken puhutun ylitse, näen naurajien takahampaat ja kyyneleen ystävän silmäkulmassa, kurotun halaukseen.

Vähitellen joukkio kutistuu, tila väljentyy, kehot tihentyvät siitä selkeämmin erottuviksi, selvärajaisemmiksi, väsymys hiipii, Vompsu rojahtaa sängylle ja koettaa nukkua, hänen jalkojaan siirretään kummalliseen asentoon, ihmiset alkavat tempoilla kohti jatkoja, hyvästelemme, makaamme Vompsun kanssa heidän lähdettyään vielä pitkään hereillä ja puhumme ja hihittelemme. Nuuskin Vompsun olkapäätä, koetan asettua unen tulemiseen, ja vähitellen se tuleekin, mielikuvat alkavat sekoittua hämärään ja kun tartun niihin, kuljen syvemmälle, kuulen vielä hengitykseni rauhoittuvan ja sitten katoan.

Sunnuntaiaamuna herään säpsähtäen aivan aikaisin, istun sängyssä pöllämystyneenä, katselen sotkua ympärilläni, mutten erityisen huolestuneena, viimeksikin meni vain tunti siivota se yhdessä, päässä tuntuu liian tilavalta liian vähän unen jälkeen, oksettaa lievästi. Avaan koneen ja ajattelen kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tule, olen liian uupunut. Makaan iltapäivään saakka puistossa improtulla aamiaisviltillä Faunin kanssa (on aika kätevää, kun ystäviä asuu samassa talossa, Ilves asui ennen melkein naapurissa ja silloin harrastimme samantyyppistä notkumista; onkohan kommuunissa asuminen juuri semmoista, se minua askarruttaa), Vompsu myöhästyy kahvista, jonka olemme jo kitanneet, kun hän viimein herää viltille, ja sitten jo kiirehtiikin töihin, tunnit kuluvat, olemme asettuneet ajattelemattomaan paikkaan verivaahteran luo, sillä vaikka enimmäkseen paistaakin aurinko, välillä pilvet tekevät ilman viileäksi ja kun tuulee, verivaahtera ravistelee vettä päällemme isoina pisaroina. Vaatii vähän ponnistelua haluta hahmottaa se mukavana ja virkistävänä ja kontrolloimattomana tuntoaistillisena lahjana kaiken sen lojumisen ja puhumisen lomassa.

Kun viimein saamme ponnistauduttua viltiltä ylös ja paarustettua takaisin kotiin, ihmettelen edellisiltana otettuja kuvia. Kaikki näyttävät niissä edelleen niin sympaattisilta ja onnellisilta. Ihmeellistä, miten välillä juhlat virittävät ihmiset kummaan jaettuun onnen tilaan.

Sitten, äkkiä ja varoittamatta, on jo illansuu, Vompsu rymyää paikalle, on pakkauduttava futiskamoihin, syötävä vähän välipalaa alle. Myöhästymme ensin raitiovaunusta ja sitten junasta ja tulemme paikalle törkeän myöhässä. Juokseminen tuntuu raskaalta ja hankalalta, koska samalla oksettaa koko ajan vähän. Mutta onneksi pelimme ovat sellaisia potkutteluita, ei mitään totisia hampaatirvessäotteluita. Ja on tavattoman vapauttavaa vähän kirkua, ähkiä ja kiroilla, potkia palloa ja säntäillä ja lönkytellä ja kokea epämukavuutta, kun pallon saa maaliin, ei voi ikinä tietää, sopiiko siinä kohdin jotenkin iloita vai ei, kai sopii, mutta ei siihen ole helppoa päästä. Ja etenkin pelissä on hauskaa juosta toisten päälle lempeästi ja ohjailevasti! Sillä lailla tunkea kehoja omalla kehollaan, se tuntuu kauhean mukavalta. Tosin uskallan tehdä niin vain ihmisille, jotka tunnen toisaaltakin kuin pelkästä pelistä, mutta ehkä vähitellen rohkaistun enemmänkin, ei kannata olla kärsimätön. Oikeastaan kivoin taitaisi olla sellainen pallokenttä, jossa olisi niin paljon pelaajia, että he pakostakin enimmäkseen olisivat kosketuksissa... ei pääsisi käpristymään turhaan kohteliaisuusetäisyyteen.

Väliajoilla eli juomatauoilla päästän koiran remmistään, ja se juoksee nurmella valtavia kehiä vinossa, jalat vuoroin eteen kurottuen, taakse liippaisten ja vatsan alle kuroutuen. Se unohtaa olevansa vanha nainen jo. Se juoksee, juokseva koira. Juoksee kuin päivät juoksevat, kuin vuodet, niin paljon ja niin vähän muuttuu meissä, ihmiset puun alla, varjossa, nostavat vesipullon huulilleen, juovat.

Kotimatkalla pelleilemme vielä kameran kanssa, remmaamme Kallioon junalta Vompsun ja toveri Timon kanssa. Kuvissa näytämme siltä kuin olisimme riehuneet viikon etelän öissä.

Tuntuu kummalliselta, että on maanantai, sataa. Hyvältä, kummalliselta, hyvältä. Jotenkin käsittämätöntä, miten helppoa oleminen välillä on. Ja illaksi minulla on kutsu istumaan iltaa osittain hyvinkin uusien, osittain jo vanhempien tuttujen kanssa. Jännittävää!

Ideaan kiintyminen

Välillä sitä loukuttaa itsensä ihan hassusti.

Jokin aika sitten nimensä muuttanut ystävä piti omat nimpparinsa puistossa, ja päätin, että minäkin voisin pitää sellaiset, koska etunimen vaihtaminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Sitten päätin päivän ja paikan. Paikaksi puiston, koska puistossa juhliminen on keveämpää järjestää ja sitä paitsi kesäisin niin paljon elämyksellisempää kuin sisällä könöttäminen. Eikä tarvitse siivota! (Ei siihen menisi kuin pari tuntia, mutta.)

Ensin ajatus oli kevyt ja hilpeä, ja tuumasin, että jos sataa, niin ei sitten.

Mutta kas, kun on kulunut muutama päivä ja sääennustukset elävät kuten ne täällä tapaavat elää, huomaankin huolestuneeni siitä, että entäs jos sataa. Huomaan odottavani juhlaa aika tavalla. Vaikka kyse on vain puistossa istumisesta, idea on saanut odotusaikansa takia vankemman merkityksen kuin puolessa tunnissa improttu istuminen. Tuntuu hullulta, että parin päivän asian pyörittely saa aikaan tämmöisiä seuraamuksia! Nyt nimittäin pohdin jo, että jos sataakin, haluan juhlan silti jonnekin.

Se jonnekin taitaa tarkoittaa meille kotiin. Täällä on sottuista.

Ei kai auta kuin siivota, ihan varmuuden varalta. Ja onhan sillä myönteisiä vaikutuksia muutenkin: voi taas ensi viikolla kutsua ihmisiä kylään, ainakin jos lauantai onkin poutainen ilta ja juhlat eivät tuki asuntoa taas sotkuun.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

Ei hanamia, mutta toisia oivalluksia

Meillä oli maanantaina suhteen vuosipäivä. Kirjoitin sen facebookiinkin ja sitten yksi ystävä kysyi, että mikä vuosipäivä, ja kun vähän mietin, jouduin toteamaan, että kaipa seurustelun, vaikka vastaus ei oikein tyydyttänytkään minua. Olimmehan Vompsun kanssa tunteneet toisemme kuitenkin jo pari vuotta ennen kuin aloimme maata keskenämme ja alusta lähtien oli kai molemmille selvää, että välillämme kulki jonkinlainen sähköinen linja, jota pitkin toisen ilmeet ja eleet siirtyivät omaan tietoisuuteen poikkeuksellisen vahvoina, siinä määrin, että saattoi unohtaa itsensä toisen kanssa keskustellessa. En jotenkin hennonut kirjoittaa Facebookiin, että vuosipäivä juhlisti konkreettisen seksin alkamista. Se olisi kuulostanut aika morbidilta. Kirjoitin kuitenkin, että kaipa seurustelun, vaikkemme me aluksi kaavailleetkaan, että alkaisimme seurustella, mutta että kai se aina menee niin ihmisillä. Tai ainakin minulla menee. En ole koskaan halunnut seurustella, niin vain käy. Ei huonompi juttu, toisaalta. Mutta kolme vuotta sitten tunsin kyllä oloni jotenkin kummaksi: toisaalta olin ihmeissäni siitä, miten voimakkaasti reagoin kaikkeen ja toisaalta tunsin itseni ilkeäksi seksituristiksi, joka matkasi vieraaseen kaupunkiin runsaasti nuoremman miehen luokse ja tämän alkaessa kysellä, mitä sitten tapahtuisi, vastaili vain, että on parempi, ettei ainakaan mitään kiintymistä tapahdu. Olin vielä ihan liian rikki aloittamaan suhdetta, mutta niin kyllä oli Vompsukin. Minä olin rikki edellisestä suhteestani, Vompsu siitä, ettei kukaan halunnut suhdetta hänen kanssaan.

Ja mitä sitten tapahtui? En osaa tarkalleen vastata. Vompsu halusi tulla vastavierailulle, ja siinä vaiheessa huokaisin ja annoin periksi ja ajattelin, että katsotaan nyt sitten, mitä tästä tulee. En ole kovin hyvä sanomaan ihmisille, että näiden pitäisi suksia kuuseen tai että haluan vielä tasapainoistua ja itsenäistyä lisää ennen kuin syöksyn suhteeseen kenenkään kanssa. Hieman yli puolen vuoden päästä Vompsu muutti luokseni käytyään sitä ennen toisesta kaupungista joka viikonloppu (minä en voinut matkustaa sinne, koska olin lauantaisin täällä töissä). Olin asiaankuuluvan ahdistunut, mutta tiesin, että ahdistukseni liittyi enemmän siihen, miten edellisessä suhteessa oli käynyt, kuin siihen, mitä oli tapahtumassa. Enkä halunnut silloinkaan antaa peloilleni valtaa.

Kaikesta tästä juhlinnan syyn epäselvyydestä huolimatta juhlimme eilen vuosipäivää, koska maanantaina Vompsulla oli kaksi lääkäriä ja työ, ja silloin ehdimme vain pikaisesti vesijuosta yhdessä lääkäriaikojen välissä. Koska rusokirsikat kukkivat Kumpulassa ja Annalassa, päätimme tehdä pyöräretken Roihuvuoren japanilaistyyliseen puistoon. Keitimme mukaan valkoinen kruunu -oolongia termokseen, sen parempaa teetä en keksinyt, kun olimme jo aamulla hörppineet ihanaa keltaista teetä, ja halusin jotakin muuta. Sencha oli harmittavasti loppunut. Kukicha olisi ollut täydellistä, mutta sitäkään ei juuri nyt ole, ja haluaisin juoda vanhat pois ennen kuin ostan uutta.

Puisto oli aivan mahtava! Se piiloutui kerrostalojen väliin, mutta sen sisällä oli helppoa siirtyä jonnekin aivan toisaalle. Rusokirsikat olivat vielä nupullaan, joten jäimme paitsi klassista hanamia. Teenkin joimme penkillä istuen sen sijaan että olisimme nojailleet selkiä kukkivien rusokirsikoiden runkoihin. Mutta ei lainkaan hassumpaa sekään - selkämme takana oli tiheikkö marjakuusta, jonka suojassa oli ainakin talitiaisen ja varpusen pesä. Poikaset pitivät meteliä ja vanhemmat kuskasivat syötävää. Lennon varjot leikkasivat hiekkamaahan alkukesän kuvion. Puistossa oli paljon koettavaa. Siellä oli monia rakenteita, joista olen aiemmin lukenut vain ympäristöestetiikan teorian yhteydessä: kuunportti, kivinen mainingeille haravoitu meri, vekille taitetut pitkospuut. Kun huudahtelin ilosta näistä asioista, Vompsu intoontui kysymään, miksi ne on tehty näin ja näin, ja yllätyksekseni huomasin muistavani asiasta yhtä sun toista. Ja kun siinä selitin, tajusin taas konkreettisesti, miten lähellä hierojaksi kouluttautuminen on aiempaa tietäni, miten saumattomasti: kosketuskin on keino tuoda tähän-nyt, juurruttaa mieli uudestaan kehon tuntemuksiin. Monet ympäristöestetiikan pohdinnat koskevat ihan samaa asiaa.

Tuntuu hauskalta sillä lailla vierailla puutarhassa ja huomata äkkiä, miten paljon tietää erilaisista rytmin ja mittakaavan vaihdoksista, jotka auttavat näkemään sen, mitä on tässä ja nyt, uusin, innokkaammin silmin, haistamaan, maistamaan, liikahtelemaan kivenmurikan ympäri, kiipeämään ja laskeutumaan, pujahtamaan läpi, keskittymään askeliin, jottei astuisi sivuun astinkiviltä tai vain jyskyttäisi menemään suoraan pitkospuiden tehdessä vekin. Ja siinä kun ajattelin näitä apukeinoja muuttaa puistossakulkijan rytmejä ja hänen havaintonsa mittakaavaa, tajusin äkkiä, miten tavallaan vaikeuksiin ja vaikeisiin ihmisiin voisi suhtautua samalla lailla, muistuttaa itseään siitä, että kaiken muun lisäksi he auttavat itseä pysähtymään hetkeen tässä ja nyt ja kokemaan voimakkaasti, hahmottamaan omat toiveet rajoista ja niiden linjauksista, samoin rajattomuudesta ja asioiden soljumisesta. Hahmottamaan, etteivät omat toiveet ja maailma pidä yhtä.

Olen tietysti miettinyt tätä kehotusta aiemminkin, mutta en puutarhan estetiikan yhteydessä. Nyt kun saan sen suhteellistettua johonkin jo aiemmin tuntemaani ja hyödylliseksi kokemaani, on ehkä helpompi oikeasti ilahtua vaikeuksista ihmissuhteissa. Tai työelämässä, tai missä vaan.

On ihmeellistä istua kauniissa puistossa ja kuunnella lintuja ja mummoja ja muutamaa juoppoa ja kulkea kuunportin läpi ja kiertää kivisen zenpuutarhan alueen ympäri ja ihmetellä, miten kivenmurikkasaaret muuttavat luonnettaan, kun itse hieman liikkuu. En usko, että kokemus olisi yhtä vaikuttava, jos ei olisi lukenut nivaskoittain puutarhojen estetiikasta tai ei olisi miettinyt useita vuosia ennen kaikkea työvälineitä muokata kokemusta kohdentumaan siihen, mikä on tässä ja nyt. Ja toisaalta, voisihan se mennä pieleen toisinkin tavoin: niin, että sitten puutarhassa vain pedantistai kävisi läpi mielessään kaikki lukemansa teoriat ja tunnistaisi rakenteet näiksi-ja-näiksi ja jäisi kokonaan ihmetyksen ulkopuolelle. Mutta niin ei nyt käy. Kaikki aiemmin luettu sulaa saumattomaksi kiinnostukseksi, joka etenee määrätietoisesti kuin soraan haravoitu aalto ja pyyhkii eri puutarhan puolia.

Yhden kivisen saaren lipan alla kasvaa pieni yksinäinen orvokki. Lokki saapastelee yli elämänmeren kävellen vetten päällä. Vomponautti valittaa, että on vaikeaa olla zen, kun juopot mökästävät, ja vastaan huvittuneesti, että sekin taitaa kyllä on zen, että on mökästäviä juoppoja ja että heihin ärtyy. (Juopot ovat muuten aika tehokkaita tuomaan tähän ja nyt, ei ehkä hyväksyvällä tavalla, mutta kohtaamaan tämän hetken ja sen haasteet.) Rusokirsikoiden nuput ovat kovat ja kiinteät ja tummat ja sileät. Koivujen neonvihreä kiiltää kuin ilmaan heitettyjen paljettien ryöppy uhkaavan pilvenharmaan edessä.

Päätämme palata kesän hieman edettyä takaisin. Ei vielä sakuran aikaan, siihen on varmasti vain muutama päivä, ja olemmehan jo retkeilleet rusokirsikoiden alla tänä keväänä. Mutta myöhemmin, kun vihreä on syventynyt ja laajentunut. Ehkä kangasajuruoho soran laitamilla aikoo silloin kukkia? Ja silloin voisi mukaan pakata varovaisesti pyyhkeisiin käärittyinä tekemäni rakukupit, termokseen kukichaa tai senchaa, mukaan matchaa ja mocheja ja ostaa lähikaupasta soijajäätelöä ja lilliä matchaa siihen sekaan...

Vähitellen puutarhasta voisi tehdä vanhan tutun, johon liittyisi sama ihmetys kuin Fleminginkatuun: Miten erilainen se on talvella ja kesällä! Miten vähän aikaa sitten siinä kulkeminen oli epämiellyttävää, silmät veteen pieksävää! Miten erilaisia värejä nyt näkee kuin silloin! Miten erilainen on kävelyn tuntu tukevin talvikengin ja pyöreäpohjaisin sandaalein... Miten erilaista on, kun sade ja maa tuoksuvat.

Ihanaa vappua ja kesäistyvää!

Millaista onkaan mennä aamusta palstalle... matkalla tuulee, pelkään jäätyväni. Mutta pelto on lämmin, linnut laulavat Kellomäellä, sieltä kuuluu myös ihmisten laulua nuorisoseuran talosta, onhan vapunaatto. Kitken, seulon vanhan kompostin, raahaan kehikon toiseen paikkaan palstalla, kippaan sinne kitkuut, ripsuttelen viimevuotisen kompostin suuremmat, vasta puolimaatuneet töröt katteeksi valkosipuleille, parsalle, siperiankarhunvatukalle ja köynnöspinaatille. Kurotan, niiaan, nostan, kannan, kyykistyn, konttaan, istun maassa, raahaan ämpäriä, käännän maata...

Aikaa ei ole, ei tässä. Aurinko vain liikkuu, varjot hiipivät. Jossain vaiheessa tulee mies, tuo mehua. Ehkä alkaa olla aika lähteä, ajattelen, kun jalat kerran jo tärisevät.

Olemme kotona iltapäiväneljän aikaan, ja olen syönyt aamiaisen jälkeen vain ruispatongin puolikkaan, ison sämpylän kokoisen palasen. Kävelemme silti heti postiin ja kauppaan. Postissa odottaa Skotlannista blogiystävältä tullut kirje, jossa on kolme yllätyslankakerää, ihania ja pehmoisia. Kiitos! Ihan parasta, vappulahja! Kaupassa onnistun haalimaan ruokaa yli viidelläkympillä. Kummat oireet iskevät: pyörryttää, jalat tärisevät tosissaan, sydän hakkaa, mietin jo, onko se jokin kohtaus. Mutta vasta sitten tajuan, että kello on puoli kuusi ja olen tehnyt raskasta fyysistä hommaa suorassa auringonporotteessa kylmiltään tuntikaupalla, syömättä ja juomatta tarpeeksi, ja nyt minussa ei ole voimia enää seisomiseenkaan. Ostan tofutuutin ja ahmin sen matkalla kotiin ikään kuin ensiavuksi. Kotona teemme ruokaa, päätämme olla menemättä mihinkään juhliin, kumpikin on vain väsynyt ja onnellinen ja nälkäinen, leikkaamme pastan sekaan oliiveita, artisokkia, rucolaa, babymangoldia ja oman maan valkosipulinversoja.

Nyt satokausi on virallisesti siis alkanut ja sehän on melkein sama asia kuin kesä... Ihmeellistä ja ihanaa. Olokin asettuu, kun saa ruokaa. Eikä tarvitse mennä mihinkään. Voi vain olla...

Suloista vappua kaikille lukijoille!

Mimäkki kutsuilla & darra

Otamme mimäkin kutsuille mukaan. Se osoittautuu hyväksi ideaksi. Tai ainakin hauskaksi. Ihmiset reagoivat päänahkansa löytymiseen niin eri tavoin. Joku on melko välinpitämätön, toinen punastuu, kolmas kikertyy kaksinkerroin ja hihittää kuin pieni lapsi. Yksi vieraista toteaa, että tämähän saa raavaan miehenkin punastumaan.

Se on hassu lause. Mikä saa raavaan miehen punastumaan? Se, että hänestä tuntuu ihanalta, hyvältä ja hellityltä?

Kunpa kaikki saisivat tuntea ihanuutta, hyvää oloa ja hellyyttä jokainen päivä!

Tänään olemme krapuloineet pitkästä aikaa. Nukuin puoli yhteentoista saakka, mikä on varsin käsittämätöntä. Yleensä olen herännyt seitsemän maissa. Toisaalta nyt menimmekin kolmen jälkeen nukkumaan. Koska päivä on liikkunut hitaasti, onnistuimme aamupäivän heräämisestä huolimatta myöhästymään iltakuuden joogatunnilta. Olisimme olleet lähtövalmiit vasta yksitoista yli kuuden.

Oikeastaan en osaa olla siitäkään surkea enkä hädissäni, vaikka tavallaan tuntuu pöhköltä haaskata etukäteen maksettuja liikuntatunteja. (On huomattavasti epätodennäköisempää, että ne koskaan muistaisi mennä ottamaan kiinni täysin vieraalle tunnille.) Darrassa kaikki on vain aina niin valoisaa. Kaikki ratkeaa, ihan varmasti!

Miten harmillista, että saadakseen darran pitää ensin olla humalassa.

Nakit askarruttavat

Jos joku tietää, miksi luomukaupan ulkopuolella mainostetaan uudeksivuodeksi kasvisnakkeja ja alkoholitonta luomu-chitä, kertokaa. Chin ymmärrän, koska se matkii sampanjaa, mutta nakkeja? Syökö joku juhlapäivänä nakkeja?

Minusta on hassua, että kolmekymmentäneljävuotiaana havaitsen tällaisen mahdollisen meemin. Olen jo kaksikymppisenä havainnut, että jotkut käyvät jouluna hautausmailla ja syövät laatikoita oikeasti (myös alle eläkeikäisenä) ja että jotkut syövät vappuna tippaleipien lisäksi perunasalaattia.

Mutta uudenvuoden nakit ovat minulle ihan uusi idea. Kertokaahan siis, arvoisat lukijat, onko tämä jonkun traditio?

Toivotan edelleen myös hyvää uutta vuotta ;)

Syntymäaamu

Haa, onnistuin stressaamaan niin kovasti siitä, olenko liian flunssainen skypejoululauluun, että tänään aamulla herätessäni on täysin selvää, että olen parantunut. No mutta, miten miellyttävää! Koska oloni on pitkästä aikaa mainio, en taida soittaa lääkäripuhelimeenkaan, vaikka vielä eilen pidin sitä hyvänä ratkaisuna ulkoistaa päätös tartuntavaarallisuudestani. Tunnustelin imusolmukkeet, eivätkä ne ole lainkaan koholla, eikä minulla ole yhtään flunssaoiretta enää maanantaisesta lämpöilystä huolimatta. Kai sitten onnistuin lepäämään (JA HURISEMAAN) kaiken pois? Hämmentävää. Eilenkin ajoimme sporalla glögeille, vaikka normaalisti kävelisin sen matkan.

Aamu alkaa hauskasti. Mies on koostanut koneen soittolistalle erilaisia suomalaisia kesäisiä äänimaisemia, joissa hyttyset pörisevät ja linnut visertävät ja kirkuvat. Levitämme lattialle kukallisen viltin ja nostamme sille istuintyynyt. Katamme hedelmiä, suklaalla maustettua soijajugurttia (sitä ei saa kaupasta vaan se on sekoitettava itse), mehua ja hedelmäteetä. Kirkasvalolamppu paahtaa ja hyasintti tuoksuu pyörryttävästi. Kissat loikoilevat viltin sivustoilla ja seuraavat syömistoimitusta. Koska kaikki lautaset ovat likaisia, samoin isot lusikat, syömme suklaasoijajugurttia emalikulhosta pienillä lusikoilla ja onnistun sotkemaan jugurttiin kaikki vaatteet. On kivaa olla kolmekymmentäneljä, koska se ei tarkoita, että pitäisi olla jonkinlainen.

Otan myös ensimmäisen kuvan yhteisellä synttäri- ja joululahjallamme, Lomon kalansilmäkameralla. Olen halunnut kalansilmän ehkä kolmetoista-, neljätoistavuotiaasta. Ja tässä se nyt on, vieläpä hassussa Lomo-kamerassa. Koska tämä on filmikamera, ei voi heti nähdä tuloksiaan. Sekin tuntuu pitkän tauon jälkeen jännittävältä.

Syntymäpäivä alkaa kertakaikkisen mainiosti. Nyt lopetan kirjoittamisen ja alan tehdä jotakin paljon kivempaa: tiskata. Ihanaa, kaikki se lämmin, vaahtoisa vesi ja puhdistuvat astiavuoret!