Tuskasta, liioittelematta

Lisääkö tieto aina tuskaa, kysyy ystävä sähköpostissaan. Ei, ei se lisää. Tieto siitä, että olen ollut jollekulle ihana näin ja näin, ei esimerkiksi lisää. Se vapauttaa tuskasta, että ei sovi, ettei osaa lukea oikein toisen käyttöohjeita, että säikähtelee turhia ja turhaan.

Joskus tieto lisää tuskaa, mutta onko tuska väärä tai huono asia? Tuska on yksinomaan huono asia, jos hyväksytään maailmankuva, jossa nautinto ja tuska ovat dikotomiassa keskenään ja jossa nautinto on itseisarvo, jopa perimmäinen itseisarvo. Utilitaristi voi vielä ostaa tällaisen kuvan, mutta minä en voisi. (Tämän takia olen sukset ristissä aika monen muun eläinetiikasta kiinnostuneen ja kasvissyöjän kanssa. Argumentti kärsimyksen pahuudesta ei pure minuun niin totaalisena kuin moneen toiseen, vaikka säpsähdänkin hereille ajatukseen, että eilisessä kirjoituksessa mainitut lempikahvilani sokeritoukat saatetaan kirjoituksen seurauksena listiä.)

Tuskalla on funktionsa. Se on työkalu, erinomainen sellainen. Se terävöittää näkymän siihen, mistä ei saisi sanoa yleisesti mitään, mutta josta huomaan sanovani yleisesti vaikka mitä. Koska on asioita, joita voi sanoa yleisesti, eivätkä yleiset toteamukset mitenkään torpedoi sitä, että yksittäistapaukset ovat yksittäistapauksia. Kun katselen Alepassa työmatkallani - kävelen puoli tuntia ihanassa lauantaiaamussa - lehden lööppiä, että Pinjajotakin kertoo, kuinka rakastui Hjallikseen, auts!!, arvaan, ettei haastattelussa puhuta mitään oksitosiinista ja vasopressiinistä, eikä altruismista, eikä äidin ja lapsen tanssista, eikä siitä kuinka jokainen rakkaus on siirtymäobjekti siitä pehmeästä lämpimästä äidistä, joka kerran riuhtaisee nännin suusta viimeisen kerran ja tyrkkää lapsensa maailmaan, jossa tytöillä on mansikkahatut ja pojilla mustikkahatut, jotka kasvavat päähän kiinni. Mansikoiden siemenet ovat nähtävissä pinnalta käsin, mustikoiden eivät. Sitten kiistellään, kumpi on oikeinoikein, ja hiekkalapiolla päähän pum.

Minä pidän tietämisen tuskasta. Se on mielestäni ainoa keino kouliutua maailmassa. Nyt minä loukkaan sinua varmasti, mutta kerronpa kuitenkin, kun kerran kysyt, kirjoittaa yksitavuinen mies pitkän lauseen. Ja sitten hän kertoo kuten kunnon kaksoisagentti. Enkä minä loukkaannu, tietenkään. Mieluummin tiedän kuin olen tietämättä. Ymmärrän tilanteen, hahmotan paremmin naurahdukset ja ilmeen täsmentymättömyyden. Tietämättömänä epäilisin, että katson kaikkea oman suruni läpi, että olen menettänyt empatiakykyni, se olisi paljon tuskaisempi tila. Ei, empatiakykyni on edelleen akuutti, kunhan saan olla läsnä, kahden, kasvokkain: vetäydyn toisen sisään, hänen tunteisiinsa, kierryn niihin tiukasti, ja sitten jälkikäteen väännän itseäni meisselillä tästä ulos varoen, ettei kanta menisi soiroksi ja etteivät kierteeni jauhaisi lihaa tohjoksi.

En ymmärrä, millainen on tunnetalous, joka koettaa kieltää tuskan sulkemalla silmänsä todellisuudelta. Minä mieluummin tiedän, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on hälyttävän ylhäällä, että on eläinlajeja joiden arvellaan pian tuhoutuvan kiitos inhimillisen mukavuudentavoittelun (tämä on yksi syy, miksi nautinto ei ole kestävä eettinen ohjenuora), että on ihmisiä jotka eivät pidä minusta, että olen surkea pysymään nuotissa laulaessani ääneen ja niin edelleen. Tiedän mieluummin senkin, että olen huono sanomaan ei ja että se tarkoittaa sitä, että ajatudun kummallisiin tilanteisiin ja projekteihin, jotka tuottavat nautinnon lisäksi tuskaa, ja sitä, että minulla on paljon ystäviä mutta että burnoutriskini kasvaa ja kaltevoituu, sen ikkunasta voisi tehdä kokeita siitä, putoaako kilo lumihiutaleita nopeammin kuin kilo vesipisaroita.

Tänä kummallisena talvikeväänä, kohta on kesäkevät, infektio tuntuu keskeiseltä sanalta ja metaforalta. Uimahallissa vanha nainen kysyy, tiedänkö paljonko lintuinfluenssarokote maksaa, ja miksi lehdistössä ei puhuta aiheesta mitään, mitä tämä on olevinaan, kuka hyssyttelee, olenko jo ottanut rokotteen ja niin edelleen. Silmäilen naista lempeästi, venytän toista pakaralihastani, sanon, ettei hätää. Odotellaan.

On asioita, jotka ovat tuskaisempia, joista saa enemmän irti.

Tuska on hieno työkalu. Se on hyvin eksakti ja konkreettinen. Se ei jalosta, mutta ei toisaalta ole synniksikään. Siitä pitää vain oppia iloitsemaan, samalla tavalla kuin voi iloita kehonsa hormonaalisen toiminnan erehtymättömästä kevääntunnistusmekanismista, samalla tavoin kuin voi oppia iloitsemaan kuolemasta (ähäkutti, etpäs saanut vielä kiinni, kuten Szymborska kirjoittaa noin väljästi mukaillen; mutta iloitsen kuolemasta myös toisella tavalla: täällä olisi muutoin kovin ahdasta tai sitten täällä kontemploisivat puhuvat päät ilman lisääntymistä, äh, eivätkä ne sitten varmasti edes kontemploisi...) ja samalla tavoin kuin voi oppia iloitsemaan siitä, ettei halua vedota sellaiseen puoskarointiin kuin ironia.

Minulla on avoin riitatilanne ironian kanssa. Eikä siinäkään mitään lioittelua, kiitos, saa näihinkin teksteihin lukea ironian. En ole sellainen idioottidiktaattori, joka kuvittelee voivansa estää jotakuta lukemasta näihin kirjoituksiin ties mitä, sellainen ei ole vallassani. En osaa sensuroida kenenkään ajatuksia, enkä edes tahdo. Mutta ironia on liian helppoa, liian tuskatonta minulle. En pidä siitä, luulen sen korruptoivan moraalini tuossa tuokiossa.

Ystävä valittaa, ettei ollut eräässä tokaisussaan riittävän itseironinen. Vastaan: No siitä, puuttuuko ironiaa vai ei, ei kyllä voi sanoa koskaan mitään. Siksi ironia on niin agonistinen ja nonsensikaalinen retorinen keino... aina voi sanoa jälkeenpäin et hei, toihan oli ironiaa tai että ei se mitään ironiaa darling ollut, että nyt kyllä tajusit ihan väärin. SIKSI en pidä ironiasta, itseen tai muihin suunnattuna, ja eettisyyden nimissä koetan karsia sen tekstistäni ja puheestani. Liian usein se on takaportti kun tilanne käy uhkaavaksi tai vituttaa ja tahtoo hyökätä toisia vastaan. Mun mielestä ihmisten pitäisi kuitenkin tulla toimeen keskenään.

Luulen, ettei ironiaa tarvitse, jos hyväksyy inkoherenssinsa. Tiedän, etten kykene koherenssiin, vaikka pyrinkin siihen. Ainakin koherenssi yli ajan on vaikeaa. Uudet kokemukset muuttavat näkemyksiä, kuten oikein onkin. Mutta kirjoitus jää, sitä pitkin voi jäljestää, kirjoitus on ajatusten indeksikaalisia merkkejä, yhtä paljon ajatuksia kuin ulosteet ja jäljet hiekalla lintua.

Ja osittain se, mitä voitaisiin sanoa inkoherenssiksi (ja jonka joku tahtoisi tulkita ironiaksi) on kuitenkin myös sitä, että hyväksyy, että on monia tarkastelutasoja ja ettei ole mitään yhtä tasoa, joka olisi aina ja kaikkialla relevantti. Ei ole kaiken teoriaa... kaiken teorian kaipuu heijastelee sellaista estetiikkaa, jossa pelkistetään pelkistämistään. Mutta minä pidän Klimtistä, siitä kuinka preussinsinistä täplittävät sampanjanväriset ruusut, ja hiukset valuvat ja syntyy ymmärrys siitä, kuinka yhdestä tapahtumasta voidaan puhua monessa eri tyylilajissa ja näkökulmassa. Jos pitää valita lempeä konflikti tai kuoliaaksihymistely tai käsittämätön me ja muu maailma -asetelma, tahdon mieluummin konfliktin.

Törmään usein siihen, kuinka tuskaa lioitellaan. Kuinka unohdetaan, että kaikkeen oppimiseen liittyy tuskaisuus. Oppimisessa on tärkeintä oppia sietämään tuska ja iloitsemaan siitä, ottaa se siedätyshoitona. Mutta tätä voi vaatia vain itseltä. Toki toivoisin, että muutkin tahtoisivat asettaa itselleen tavoitteita eivätkä vain sanoisi olevansa heikkoja luonteita, jotka eivät voi kehittyä. Mutta eihän maailma toiveitani kuuntele. Enkä pidä itseäni vahvana luonteena, kaukana siitä. Tiedän heikkouteni ja hyväksyn ne nyt, tällaisina, mutta toivon harjoitteideni vievän minua vähitellen eteenpäin. Kun pitää ensimmäistä kertaa tehdä jokin liike, tehtävä tuntuu mahdottomalta. Kun liikettä on harjoitellut kuusi tai kaksikymmentä vuotta, jokin loksahtaa paikalleen, ja jää ihmettelemään, mikä tässä niin vaikeaa oli olevinaan.

On monta liikettä, joita harjoittelen jonkin hyvin kaukaisen mielikuvan avulla. Tuskasta tiedän, että harjoittelen riittävän ahkerasti. Ja iloitsen siitä. Mutta läheiset eivät ymmärrä. He sanovat voi sinua ja miksi teet itsellesi tuollaista ja ansaitsisit parempaa.

En tahdo parempaa heidän mittapuunsa mukaan. Pidän enemmän siitä, että voin työntää yhä kauemmas maailmani rajoja, tehdä itselleni lisää tilaa liikkua. Kaikki venyminen on myös repeämistä. Ja venyessäni ymmärrän konkreettisesti, mitä tarkoittaa se, että olen paitsi erityinen, myös yleinen ja samanlainen, ja mitä tarkoittaa se, että samalla voidaan sanoa, että muutun ja pysyn samana. On vain oltava akuutti taju siitä, millä tasolla näiden olosuhteiden väitetään vallitsevan, ja ymmärrettävä, että sitä, missä tahdon pysyä samana, en yritä muuttaa.

Vaikkei sekään takaa, ettenkö siinä muuttuisi.