maanantai 29. toukokuuta 2017

Sisäinen lapsi

Toisissa piireissä puhutaan paljon sisäisestä lapsesta. Tämä puhe tuottaa toisinaan halun parahtaa: Ei SITÄ mikään vaivaa ja SE kyllä saa aina lopulta tahtonsa läpi! Mutta kuka huolehtisi siitä, että ulkoinen aikuinen voisi alkaa kasvaa turvallisessa mutta haastavassa lähikehityksen vyöhykkeessä? (Tämä on monen vaikeasti työllistyvän aikuisen probleemi.)

Retkeilen taas TE-keskuksen sivulla ja tunnen itseni noin viisivuotiaaksi työkokemusteni ja koulutustilkkutäkkini perusteella. Ainakaan en voi hakea työtä, jonka ilmoituksessakin puhutaan tuloksennälästä. (Mitähän ne sanoisivat, jos kertoisi, ettei oikeasti usko tavoitteisiin vaan siihen, että tekee sen, minkä epäilee toimivaksi tavaksi edetä kohti ihanteita - ihanteita, joita ei voi saavuttaa, toisin kuin tavoitteita? Minulle tämä vain toimii paremmin kuin tavoitteita kohti eteneminen - siis itselleni, elämääntyytyväisyydelleni, ei työelämään sopivuudelleni. Ja ei, en ainakaan vielä ole valmis myymään hyvää ihmisyyttä hyvästätyyppiydestä.)


Toista on, kun kirjoitan tässä yhteiskirjoitusprojektissamme. Siinä sitä lasta taluttaa aikuinen, jonka katseen ovat tarkentaneet vuosia kestänyt rahapula, sen aiheuttama kitka läheissuhteisiin, ammatinvaihdokset, sairaudet ja muut vaikeudet. (Ne menestykset, joita itselläni on ollut, ovat olleet enemmän lajia "vaativasta työkeikasta hengissä selviytyminen" ja "jalan kuntouttaminen takaisin käveltäväksi". Ja toki opintojen erinomaiset arvosanat, joista taas en itse liiemmin piittaa - olen piitanut aikuisena enemmän siitä, että saan tietää ja oppia asioista, jotka kiinnostavat - eikä niistä arvosanoista piittaa kukaan työelämässäkään.) (Vaikeuksista voittoon -sloganin sijaan voisin vääntää mieluummin näin: Vaikeuksista seuraaviin!) Tuntuu hullulta, että se formaali koulutus, jonka on saanut, on opettanut lopulta hyvin vähän - ehkä joitain työkaluja ja tietoa siitä, että pystyy sitoutumaan pitkiin ja vaativiinkin projekteihin, jos ne ovat mielekkäitä ja eettisiä - ja sitten toisaalta kaikki sen ympärillä tapahtuva (joka kohdallani ei ole tapahtunut enimmäkseen palkkatyössä) on opettanut valtavasti. Ja että näistä formaalissa koulutuksessa ja palkkatyössä oppimista tutkitaan paljon ja jälkimmäistä informaalia oppimista tutkitaan tuskin lainkaan.

Kieltäydyn tarmokkaasti siitä, että ne ihmissuhdetaidot ja elämänhallinnan tolkut, jotka on hankittu (usein oma aikansa päätä tikkamaisesti seinään hakaten) kuuluisivat jonkin sisäisen lapsen alueelle. Ei, kyllä se on ihan sitä aikuista. Ja myös aikuisilla on emootioita ja mielitekoja, pelko ulos suljetuksi tulemisesta ja riippuvuus toisilta saadusta tuesta. 

Sitä paitsi kun muistelen lapsuutta, näin aikuisena, tuntuu aivan selvältä, että lapsena on ollut varsinainen maanvaiva. Kaikki se hirvittävä vaativuus ja huomiohakuisuus, tuittupäisyys ja teatraalisuus ja toisaalta täysi kyvyttömyys nostaa yhteiskäsittelyyn niitä seikkoja, joita ei selvästikään osaa yksin käsitellä, tekevät lapsista hankalia otuksia, tai ainakin minusta tekivät. Onhan sitä aikuisenkin toki hankala, mutta edes hivenen kohtuullisempi kuin kersana. 

Voi olla, että käsitykseni siitä, mitä sisäisen lapsen kielikuvalla haetaan, menee metsään ryskyen. Varmasti se on monelle hyödyllinen ajatusrakennelma. Itse en vain onnistu löytämään sen mieltä. Minusta olisi hienoa olla selkeämmin aikuinen, ei lapsi. Ja tapa, jolla minua usein kohdellaan, kun toimin nähdäkseni kaikista aikuisimmin, muistuttaa toisinaan lapsen saamaa nuhtelua. 

Ehkä on monia ihmisiä, joita kohdellaan enemmän aikuisina. 

Sellainen kohtelu tuntuu virkistävältä ja elvyttävältä. Sen vuoksi etsin enemmän ulkoista aikuistani kuin sisäistä lastani. Tai ulkoista ja ulkoista: mikä on sisällä, mikä ulkona? Eikö tässäkin kaiu jokin hupsu ajatus ytimestä ja kuoresta tai kuorista sekä kuorimisen mahdollisuudesta?

Olen tänään sen verran äkäisellä tuulella, että ajattelin julistaa, että oma ytimeni on kuolevaisuus. Ei ole kiire kuoria näitä kerroksia sen ympäriltä, sentään. 

On jotenkin oireellista, että lapsuuden ja aikuisuuden käsitteet aktivoituvat juuri samalla kun tekee aikuisuuteen keskeisesti leimattuun osa-alueeseen, työhön, liittyviä toimenpiteitä. Jos en olekaan tuntenut itseäni syrjäytyneeksi töissä, opiskellessa, laiskotellessa, ystävien kanssa ja niin edelleen, niin työkkärin kanssa asioidessani ja työtä hakiessani kyllä olen. Koko se valmis arvoasteikko, joka pitäisi pystyä nielaisemaan tai jonka mukaan ainakin pitäisi pystyä käymään keskustelut virkailijan ja haastattelijan kanssa, tuottaa lapsuudesta muistuttavan kokemuksen. Ei tiedä eikä ymmärrä termien täsmällisiä merkityksiä, kysymyksiin niistä suhtaudutaan vähemmän suopeasti, eikä ainakaan halua olla samaa mieltä siitä, mikä on elämässä tärkeää tai mitä saa sanoa ääneen ja mitä ei. En myöskään osaa hyvin tätä peliä, jonka nimi on kerro vain se, mikä on pakko (koska kaikesta muusta voidaan rankaista hyvin mielivaltaisesti). On vaikeaa vaihtaa anteliaisuusvaihteelta pihistelyvaihteelle kommunikaatiossa, etenkin kun tämä on omia ihanteita vastaan. Mutta yritän taktikoida itseni ihanteiden ympäri ja antaa anteeksi, koska ei vaikuta järkevältä sekään, että alkaisi yhden naisen taistelun koko systeemiä vastaan. Toisin sanoen: En oikein usko, että se, että huutaisin, että eihän tällä keisarilla ole vaatteita ollenkaan, tuottaisi mitään uutta tietoa kellekään. Sen sijaan se tuottaisi välittömiä henkilökohtaisia ongelmia sekä päivittelyä siitä, miten en ole tajunnut vain lillua kutyymin mukaisesti, kuviokellua kuten kaikki muutkin tässä tilanteessa. Ja osittain juuri tämä alistuminen konformiseen lillumiseen raivostuttaa ja saa tuntemaan itsensä lapseksi.

Koska on asioita, joita on taktista olla verbalisoimatta (kuten uskomus, että nelikymmentuntinen viikko on kontingentti järjestely ja kaukana ihanteellisesta asiaintilasta), herahtelen näissä keskusteluissa kuuluvaan nauruun kerran toisensa jälkeen. Sitten jälkikäteen epäilen, että nauruni synnyttämä reaktio osoittaa, ettei minuun suhtauduta oikein vastuullisena aikuisena. Kyllähän nyt sentään vastuullinen aikuinen ja kunnon ihminen ymmärtäisi, ettei näissä keskusteluissa kannata nauraa vaan nielaista kiltisti ne olosuhteet, joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan. 

Epäilen, että osa aikuisuuskriteereitä on, että hyväksyy osaamisensa velvollisuutena tehdä sitä asiaa tästä iäisyyteen kapinoimatta ja sivuilleen vilkuilematta. Tai siis, saa vilkuilla ja onhan se dynaamista olla monitahoinen, muttei kannata vilkuilla liian kauas ja metsään ei ainakaan saa eksyä tallatulta polulta. 

Ja siihen taas en ole lainkaan valmis. Ja epäilen vahvasti, että tämä hanttiin paneminen liittyy tuohon ytimeen, eli kuolevaisuuteen. Jos jotain aikoo tehdä, se on tehtävä nyt, tässä elämässä. Elettävä hyvin, sikäli kuin se on mahdollista kafkalaisissa tunnelmissa. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yhteisö-/yksilölähtöisyys

Löysin muutama päivä sitten Kelly Dielsin tekstit ja vaikka en aluksi osannutkaan tarkalleen sanoa, mikä niissä kolahti, tajusin kyllä lukevani jotain sellaista, joka olisi ollut hyvä saada lukea jo kauan sitten. Ehkä tässä kaikessa ei ole mitään uutta, ehkä se on vanhaa samaa uudessa paketissa. Ehkä ymmärrys liittyy enemmän paketin kuin sisällön laatuun. Mutta viimein tajusin.

Diels kirjoittaa naisten itsestään huolen pitämisen käytännöistä, self-care. Tälle olisi varmasti monta muutakin osuvaa käännöstä. Mutta tässä johtoajatus Dielsin naamasivuilta napattuna:
The urgent need for self care is a reaction to the absence of community care offered to most people. It’s a testament to the lack of value attributed to certain peoples within our culture.
Love, care, esteem: these are communal rather than individual practices. They are most powerful and transformative when we are in community with each other.

En osaa sanoa, kuinka hyvin olen hahmottanut tämän ajatuksen taustavirtauksia aiemmin. Mutta ainakin se, että joku toinen vaivautui muotoilemaan ajatuksen kirjoitukseksi, on avannut näköaloja moneen asiaan, joita on ollut vaikeaa sanallistaa ja ymmärtää täsmällisesti. (Voi toki silti olla, että hypoteesi on väärä. Mutta katsotaan ja koetellaan nyt ensin.) Esimerkiksi siihen, miten paljon helpompi itsestään on pitää huolta, kun elää turvallisessa suhteessa. Itseään tuntuu olevan paljon helpompi rakastaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka jatkuvasti vahvistavat käyttäytymisellään, katsomisen tavallaan ja jotkut jopa sanoillaan (äärimmäisen harvinaista, ainakin omassa elämässäni) sen, että kyllä, olet rakastamisen arvoinen. Että kanssasi on hyvä elää. Että on hyvä asia, että olet elossa. Ja: että sinulla on annettavaa. (Tätä annettavaa-puolta olen kuullut enemmän ja olen siitä kiitollinen.)

Puhuin eilen saunassa ystävien kanssa siitä, miten TE-keskuksen kanssa asiointi vie kaikki voimat. Se on ihan hullunkurista, koska kyse on tyyliin yhden nettilomakkeiston täyttämisestä. Olkoonkin, että lomake herjaa kaiken aikaa tietojen olevan puutteellisia ja sitten jo pian ymmärtää, että selvä, tiedot omasta elämästäni ovat näemmä hallinnon näkökulmasta puutteelliset. En esimerkiksi tiedä varmasti, miten tietyt työtehtäväni jäsentyvät hallinnon näkökulmasta (miten työsuhde edes määritellään?) enkä taatusti muista töitteni tarkkoja alku- ja loppupäivämääriä, jotka olen kirjannut cv-tiedostoon kuukauden tarkkuudella. En kuitenkaan usko, että TE-keskusasioinnin lannistavuus liittyy niinkään sivuston tekniseen toteutukseen tai vaadittuun, hieman hupaisalta tuntuvaan tarkkuuteen. Luulen, että sillä on paljon enemmän tekemistä sen työkulttuurin kanssa, jonka kohtaa, jos oikeastaan koko aikuisikänsä työskentelee freelancerina.

Tarkoitan tätä: jos Diels on oikeassa siinä, että arvostus rakentuu tosiaan yhteisössä, on itse oltava oma yhteisönsä. Freelancerille aika usein ainoa todiste siitä, ettei mennyt liian pieleen, on se, että uudenkin keikan saa. Jos freelancer on arka ja epävarma - kuten itse freelancauksen aloittaessani olin; hyvänen aika, kyse oli ensimmäisistä työtehtävistäni! - hän ei välttämättä uskalla kysyä, miten omaa työotetta voisi parantaa. Ainakaan en itse osannut enkä uskaltanut kysyä. Kuulin käsitykset siitä, että moka on lahja, erehdysten kautta oppii jne. sanallistettuna oikeastaan vasta vähän vajaa kolmikymppisenä. Ja silloinkaan en kuullut niitä - luin ne McDermottin kirjasta ja ajattelin, että ahaa, Amerikassa ajatellaan noin, kuinka vapauttavaa ja hyvä juttu. Tämä on yksi syy siihen, miksi opetustehtävissä tapaan toistella, että erehtyä saa, erehtymisestä oppii, tämä on hiton vaikeaa ja saa olla epätäydellinen. Virheiden pelko jähmettää enkä ainakaan halua kenenkään pelkäävän sitä, että minä saisin selville heidän erehtyneen jonkin asian suhteen. (Huvittavaa, ikään kuin minulla olisi mitään auktoriteettia tuomita ketään - edes itseäni.)

Arvostuksen yhteisöllinen rakentuminen voisi selittää ehkä sitäkin, miksi opiskelemaan on niin mukava hakeutua uudestaan ja uudestaan. Vaikka oppisisällöistä ja metodeista olisi huiman eri mieltä, on siinä kuitenkin yhteisö, jossa voi harjoittaa arvostamista. Voi antaa toisille hyvää palautetta ja saada sitä itse. Paljastuu sokeita pisteitä ja niitä voi sitten työstää, kun ne on ensin onnistunut jotenkin hahmottamaan. Ei ole täysin yksin ja johtolangoitta maailmassa.

En osaa kuvitella, millaista olisi käydä jatkuvasti iso osa valveillaoloajastaan päivätöissä. Millaista olisi vuosikausia työskennellä jossain ja saada sitä kautta arvostusta. Ehkä työskentely hyvissä työyhteisöissä voisi synnyttää ajatuksen, että omalla työllä ja osaamisella on merkitystä muunkin kuin välittömän toimeentulon takaamisen kannalta. Toki itse voi koettaa rakentaa oman osaamisensa arvostuksen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, kun perusmalli kai ympärillä on se, että jos jotakin osaamista arvostetaan, siitä ollaan valmiit maksamaan. (Täytyy toki silti kirjata tähän, että suhtaudun hieman penseästi ajatukseen, että maksuhalukkuus palautuisi vain siihen - luulen, että maksuhalukkuutta lisää myös ns. oikea asenne työhön. Siitä en pidä lainkaan. Mutta se johtunee toki vain siitä, että en itse halua ottaa tuota oikeaa asennetta, jonka näen jotenkin vaarallisena. Ehkä kirjoitan tästä myöhemmin ja tarkemmin, tämä vaatii vielä työstöä. Tämä on jatkoa sille, miten aikanaan minulle suututtiin työkkärin koulutuksessa, kun sanoin, etten halua olla hyvä tyyppi - että sen pitää riittää, että käyttäydyn säällisesti ja hoidan työsopimuksessa lupaamani asiat.) Ja sitten toisaalta olen sitä mieltä, että aika usein se maksetuksi tuleminen luo jääviyksiä ja pulmia sen kannalta, mikä olisi vielä tärkeämpää: kansalaisuus, maailmankansalaisuus, vaihtoehtoisiin toiminnan tapoihin havahtuminen, läheisiä varten läsnä oleminen. Ja että on toimia, joiden kuuluisi kuulua ihmisten normaaliin vastavuoroiseen yhteisöllisyyteen. Tuntuisi pahalta ruveta rahastamaan niistä.

Vaikka kai iso osa hyvinvointiteollisuudesta pyörii ihmisten pelkojen voimalla. Oleellista varmaan olisi, miten noita pelkoja lähestytään. Tehdäänkö toinen riippuvaiseksi siitä, että häntä pidetään jatkuvasti kädestä kiinni tietyllä tuntihinnalla vai koetetaanko hänen paimentaa jaloilleen ja arvostamaan myös itseään. Pulma on vain se, että jos Diels on oikeassa, kukaan ei seiso yksin jaloillaan, vaikka kuinka ponnistaisi rakastamaan itseään, hoitamaan itseään, arvostamaan itseään. Kuinka paljon tukea tarvitaan? Kuinka paljon tukea olisi ihannemäärä itse kullekin? Miten rakentaa yhteisö, joka hoitaa, halaa, tuuppaisee lempeästi liikkeelle naama alaspäin vesilätäkköön juuttuessa? Miten rakentaa yhteisö, jossa arvostus virtaa tasaisesti moniin suuntiin? Miten oppia viestimään ihmisille, miten paljon heitä arvostaa ja miten välittää siitä, että heidän on hyvä olla?

Ja: miten silti asettaa rajat, koska on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestaan - ainakin jos ei ole sitä taustayhteisöä, joka ottaisi itsestä tai siitä tarvitsevasta toisesta kopin, jos jompikumpi tai kumpikin meinaa tipahtaa. Ehkä tuossa rajojenasettamiskeskustelussakin kaikuu se, miten hataria yhteisöt tapaavat olla. Tarkoitan tätä: On aika paljon ihmisiä, joiden tuen tarve on liki kuilumainen. Heillä ihan selvästi ei ole edes sellaista hataraa - harvaa mutta säikeiltään kyllä vahvaa - turvaverkkoa, jollainen itselläni nykyään on. Niinpä kun he saavat vähänkin tukea joltakulta, seuraa ripustautuminen. Tätä (tai tätäkin) kutsutaan toisin asennoituvissa teksteissä toksiseksi ihmissuhteeksi: että joku vain ottaa vastaan roppakaupalla osaamatta antaa takaisin. Aika usein se, mitä itse noissa suhteissa havaitsen, ei ole niinkään myrkyllisyyttä vaan suunnatonta yksinäisyyttä ja tarvitsevuutta (ja nimenomaan yritystä antaa takaisin, tulla hyödylliseksi, olla tarvittu - en usko, että tarvitsevuus useastikaan on kiinni hyötyjäasenteesta vaan ihan osaamattomuudesta kuvitella itselleen ja omille teoilleen mitään arvoa ominpäin). Sen loputtoman tarvitsevuuden täyttämisen yrittäminen on oma heikko kohtani (olisi mukavaa olla edes jotenkin, edes marginaalisesti, hyödyllinen tässä elämässä kun kuitenkin kuluttaa luonnonvaroja kaiken aikaa), johon saatan jäädä nalkkiin, joten nykyään yleensä pötkin pakoon tällaisen ihmisen kohdatessani vaikka kuinka inhoan tuota itsesuojelun mekanismiani. Ja sitten samalla olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ottamaan etäisyyttä jo siinä vaiheessa kun alan hahmottaa, että hetkinen, tämän ihmisen sisällä on nyt niin syvä kaivo, ettei oma valoni riitä mitenkään täyttämään sitä turvallisuudella, arvostuksella, rakkaudella, välittämisellä. Ja että taidan olla ainoa, joka vastaa näihin tarpeisiin, jotka eivät tunnu tarpeina vaan hätänä (joka olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa versaalein). Ja sitten on paettava, ja se tuntuu kamalalta. On liian pelottavaa tulla jonkun toisen ainoaksi oljenkorreksi. Jos ihminen ei olisi niin epätoivoisen tarvitseva, hän saisi tukea paljon useammalta ja se jo itsessäänkin lieventäisi takiaismaista otetta siitä, joka yrittää edes vähän lohduttaa. Miksi hahmotan sympaattisena tämän takiaisen ja haluaisin auttaa häntä, kun niin moni muu puhuu toksisista ihmisistä? Kai siksi, että osaan itsekin olla sellainen, kun olen oikein heikossa jamassa. En ole osannut sitä kuin yhden ihmisen kanssa, ja se rikkoi sen suhteen tuosta noin vain. Tuossa suhteessa hämmennyin kerran toisensa jälkeen omasta käyttäytymisestäni. En tiennyt, että minussa on niin vahva moodi, kaikesta muusta irrallinen emootioiden profiili, jotain niin hätäisesti parkuvaa. Luulen, että on aika tyypillistä - ja ainakin täysin ymmärrettävää - , että aika harva saa työstää tällaista supertarvitsevaa moodia ikinä loppuun kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Voi olla, että suhtaudun turhan pessimistisesti siihen, että yksinäisyys ratkeaisi. Itse olen onnekas sen vuoksi, että olen oppinut käyttämään sähköisiä välineitä sen säätelyyn. (Se, mikä alkaa itsestään kirjoittamalla huolen pitämisenä, voi muuttua muuksi matkalla.) Mutta tutkimuksista uutisointi antaa ymmärtää, ettei suinkaan kaikkien kohdalla asia mene näin päin ja että monet kokevat vain suurempaa ja suurempaa yksinäisyyttä.

Ja on ihan selvää, että jos saankin jonkinlaista vertaistukea netistä ja muutaman ihmisen livekohtaamisista yksityishenkilönä, se on aika eri asia kuin saada tukea palkkatyöidentiteetilleen. Kirjoitan "palkkatyöidentiteetilleen", koska ajattelen sen eri seikaksi kuin työidentiteetin. Todellisempi työ, ainakin itselleni, on tietynlaisen yhteisön rakentaminen. Siitä ei kukaan yleensä maksa. Mutta uskon sen kannattavan monellakin tavalla. Voin tietysti olla väärässä. Voi, niin voi olla vaikka missä kohdin!

Mutta tuntuu siltä, että olen kavunnut jonkin ymmärryksen kynnyksen yli lukiessani Diensin kiteytyksiä. Tosiaan: että ei ehkä ihan jokaisen edes tarvitse työläästi puurtaa kasaan rakkautta, huolenpitoa ja arvostusta itseään kohtaan, että siihen voi olla olemassa yhteisökin, ja että toisaalta tässä maailmassa moni on asemassa, jossa voi olla hyvin vaikeaa löytää tukevaa yhteisöä tietylle puolen tuosta rakkaus/huolenpito/arvostus -yhtälöstä. Ehkä en olisi ymmärtänyt tätä lainkaan, ellemme olisi aloittaneet Kalifornian-naisen kanssa projektiamme. Ällistyin siitä, miten hyvältä tuntuu tajuta, että hetkinen, joku todellakin haluaa tehdä jonkin asian juuri minun kanssani. Se on asiaintila, jota en ole elämässäni kohdannut kovinkaan monta kertaa. (Useammin kohtaa torjuntaa tai sitä, että tulee hyväksytyksi johonkin, koska sattuu olemaan sopivasti hollilla.) Siinä kohden on helppoa ajatella, että selvä, olen paikoin varsinainen idiootti, mutta sentään jokin on mennyt nappiin ja ehkä sittenkin minulla on oikeus elää, olla, ajatella, tehdä valintoja. Ja samassa tulvahtaa huoli siitä, kuinkahan monta sellaista ikinä kokematonta ihmistä lähipiirissänikin on. Ja miten luoda sellainen yhteisö, että jokainen voisi kokea arvokkuutensa ja rakastettavuutensa ympäriltään. Ja välillä siihen on liian kiireinen, liian väsynyt, liian lannistunut oman elämän vastoinkäymisistä. Ja silloin on vaikeaa hahmottaa, mitä annettavaa itsellä voisi olla kellekään tai millekään.

Jotenkin omituisesti näen tämän samalla tavalla kuin koettaessani kuvitella kausaalisuhteita: tyypin A emotionaalisia tarpeita täyttävät tyypit A-Ö, ja sitten sen tuella A sinkoaa eteenpäin nuolia vaikka mihin, tyyppien A-Ö lisäksi myös numerotyyppeihin ja häkkyrätyyppeihin.

Jos jotain toivon, niin sitä, että olisin parempi solmukohta tuossa verkossa. En näin hauras enkä ailahteleva. Mutta se on vain toivomus.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

torstai 4. toukokuuta 2017

Kirjoittaminen

Näyttää siltä, etten saa töitä, joita haen - tai ainakaan sellaisia töitä, joista saaduilla rahoilla elisi. Yksittäisiä keikkoja toki, pennonen sieltä ja toinen täältä.

Kalifornian-nainen on palannut takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että täällä on ihminen, joka on kirjoittanut paljon ja joka ymmärtää, miten vaikeaa on kirjoittaa niistä asioista, jotka viiltävät syvimmät haavat tai keventävät olon henkäyksessä. Miten - kirjoittamiseen käytetystä ajasta huolimatta - se muistuttaa oman hautansa kaivamista hyvissä ajoin ja kuoppaan tuijottelemista. Kirjoitamme nyt yhdessä ja se tuntuu ihanalta. Olen joutunut kirjoittamaan yksin liian paljon ja kaipaan yhdessä tekemistä. Sitä, että joku luottaa siihen, että saan asioita aikaiseksi. Että joku näkee, miten paljon teen asioita, jos joku vähän viitsii uskoa siihen, että tajuan jostain jotain. Että joku haluaa kirjoittaa kanssani.

Luultavasti olen koko elämäni etsinyt ihmistä, joka kirjoittaisi kanssani. En osaa yksin kirjoittaa. Jonkun toisen kanssa se käy ihan eri tavalla mutta ei minulla ole ollut aiemmin sellaista toista, joka leikkisi kanssani yhdessä kirjoittamista. Kaikilla on ollut aina niin kiire tai muita kunnianhimoisia suunnitelmia ja kirjoittaminen on niin intiimiä, ettei sen kanssa voi olla kiirettä. Vähän me joskus ideoimme yhden ystävän kanssa keittokirjaa, mutta sitten sukset menivät ristiin ja se siitä. Ja joskus yksi ihminen vähän tarjoili tietokirjan ideaa aloitettavaksi ja vihjaili, että sille voisi löytyä kustantajakin, muttei ehkä tajunnut, etten osaisi aloittaa sellaista ilman luottavaista kannustusta. Runojakin tietysti aikanaan näytin hupsuine julkaisuhaaveineni muutamalle lukijalle, mutta se sai vain itsensä tuntemaan yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi ja sitten en enää halunnutkaan julkaista niitä ainakaan kirjanjärkäleenä, josta kukaan ei ymmärrä höläsen pöläystä. (En kyllä osaa sanoa, miten Elävien kirjaan kirjoittaminen lopulta eroaa tuosta ja onko sen tekstejä edes tarkoitettu ymmärrettäviksi - kai se on jonkinlaista itsensä karaisemista sille, että omat tavat sanallistaa hetkiä voivat tuntua muista jotenkin ällöiltä tai typeriltä tai oudoilta ja että silti saa kirjoittaa. Minulla on niin kriittisesti kirjoittamiseeni suhtautuva koti, että tämän kanssa on aina se sama vaikeus - kun kirjoitan, saan nieleksiä jatkuvasti kyyneliä, koska tunnen kerjääväni vaikeuksia. Mutta silti haluan tehdä niin, saada tehdä niin, koska se tuntuu nopeimmalta tavalta oppia, miten ajatukseni hämmentyvät ja pyörteilevät - ja jos en saa sitä näkyviin, kuinka voisi korjata niitä?)

En halua kirjoittaa yksin! (No okei, voin kirjoittaa blogia yksin, tämä on tällaista höntsäilyä ollut alusta tänne saakka, vaikka olen oppinut tästä paljon. Jos en ehkä muusta, niin siitä, miten väärin muistan asiat ja miten hyvin piilotan itseltäni ajankohtaisia voimakkaita emootioita.) (Minusta on edelleen kummallista, että on ihmisiä, jotka jaksavat lukea tätä, mutta niin - ihmisethän ovat kummallisia.)

Kalifornian-nainen sanoo, että ehkä olen jo ansainnut kivat työt. Mitä ne sitten voisivatkaan olla. Työhaastattelussa tuntui ihan toiselta. Siellä vihjattiin, että olen näemmä koko elämäni saanut tehdä vain kivoja töitä ja selviäisinköhän työpaikan stressistä. Hengitin syvään sisään ja ulos enkä viitsinyt sanoa mitään siitä, millaista on valmistua alalta, jossa oman alan töitä ei oikeastaan ole tutkijantöiden ja opetushommien ulkopuolella. (Ja silloin en vielä uskaltanut ajatellekaan, että kykenisin opettamaan.) Millaista on yksinyrittäminen, kun ala, jolla palveluitaan tarjoaa, nitisee liitoksissaan ja pienenee. Tai freelancetoimittajuus, kun raha ei riitä, riittävää taustatyötä ei pysty tekemään eikä ole mitään tiimiä ideoinnin tukena. Tai miltä tuntuu tajuta, ettei enää pysty terveysongelmien takia toimimaan käytännön ammatissa, jota rakastaa ja johon kerrankin osaisi identifioitua. Millaista on lähettää ceeveensä paikkoihin, joihin haetaan lähes aina toisella tavalla suuntautunutta ihmistä. (Ei auta, että työtodistuksissa lukee, että tekee työt asiantuntevasti - uudemmat todistukset - tai nöyrästi ja ahkerasti - todistus pidemmältä - jos työt kuulostavat "kivoilta" ulkopuolisen korviin.) Miten hankalaa on kuulla rakastuttuaan monilta muilta, että heitä huolestuttaa oma toiminta (vain siksi, ettei rakastuminen sovi yksiavioisuuden muottiin; eikä ole väliä, vaikka kaikki osapuolet tietäisivät tilanteen ja olisivat antaneet sille siunauksensa: ulkopuoliset käyttätyvät silloin aivan toisella tavalla kuin jos rakastutaan kuviossa, jonka he tunnistavat "oikeaksi" tai sallituksi tai miten he sitten se haluavatkaan sanallistaa). Miten vaikeaa noissa kohdin on olla ajattelematta, että tälle kaikelle on jokin syy, jokin muukin siis kuin oma hyväuskoisuus ja luottavaisuus, naiiviudessaan suorastaan typerä vaikeuksien kerjääminen. En halua toista syytä, mieluummin vaikka hyväksyn sen, että muiden kohdalla hyvät ratkaisut osoittautuvat typeryydeksi omalla kohdallani (ja ehkä myös päinvastoin, mutta ei sitä aina kauheasti ajattele silloin jos on vaikeaa). Universumi ei taatusti opeta eikä pidä huolta eikä elämä kanna. Ystävät kantavat, elämäntapojen tarkkaileminen pitää huolta, ja jos järki pettääkin, aina voi hengittää. Kaikella tällä ei ole suurempaa merkitystä, mutta voin itse antaa kokemalleni merkityksen. Ainakin välillä. Usein se tapahtuu, kun kirjoitan.

Säätelen stressiä kauan sen jälkeen, kun se alkoi. Ehkä en selviäkään siitä.

Tuntuu hauskalta istua aloillaan ja kirjoittaa. Kun kirjoittaa kumartelematonta tekstiä eikä mainosta tai luentosynopsista, voi keskittyä aivan eri tavalla siihen, miten asiat sanoo. Kaiken aikaa ei ole pakko miettiä, paljonko uusia asioita ihminen voi ylipäänsä omaksua viiden minuutin jakson aikana tai kuinka monta kertaa luennon aika on muistettava toistaa, palata aiempiin väitteisiin tai kysymyksiin, osoitettava kuulleensa, mitä keskusteluissa on sanottu. (Luennoidessa tärkeintä ei ole hyvä synopsis, vaikka silläkin on toki väliä - tärkeämpää tuntuu olevan se, että osaa kytkeä yleisökeskustelujen teemat synopsiksen etukäteen mietittyihin teemoihin. On osattava kysyä viisaasti, jotta saa vastauksia, jotka ovat kytkettävissä. Tavallaan se tuntuu ilkeältäkin - rajata sillä tavalla sitä, mitä ihmiset ehkä keskustelun jälkeen pitävät omina mielipiteinään ajattelematta lainkaan, miten tietyllä tavalla muotoiltu kysymys on ohjaillut heidän huomiotaan. Toisaalta, sen kytkemisen on tarkoitus omakohtaistaa käsiteltyä, virittää jaksamaan luennon halki. Ja itsehän tässä tietysti eniten häviän - tarkasti suunnattu kysymys rajaa tietynlaisia vastauksia pois. Ehkä ne voisivat kiinnostaa itseä enemmän kaikissa muissa kuin luennoijan roolikaavussa. Kun aikaa on vain puolitoista tuntia ja asiaa paljon, on toimittava tankkimaisesti kokonaishahmoa maailmaan kätilöiden.)

On ihanaa, ettei tekstissä tarvitse mitenkään kirjoittaa itsestään tai markkinoida osaamistaan. Voi vain häipyä taka-alalle. Huomaan väsähtäväni vähän väliä ajatellessani joogan markkinoimista ja sitä intoa, jolla moni kollega siihen heittäytyy. Niin moni tuo persoonaansa vahvasti esiin - ja iso osa persoonaa on kulutusvalintojen ja oman positiivisuuden esittelyä. En oikein tiedä edelleenkään, miten voida hyvin tässä maailmassa, jossa tohotetaan nuttura törössä. (Ehkä hiuksien pätkäiseminen liittyy tähänkin.) Totta kai tapahtumia pitää jotenkin markkinoida, mutta onko siinä pakko lainkaan asettaa elämäänsä ja valintojaan esiin jotenkin niin - muodikkaasti, kulutuskeskeisesti, hekumoiden? (Löysin netistä Kelly Dielsin kirjoitukset ja tajusin olevani tekemisissä aivan tietyn ilmiön kanssa.) Kirjoittaessa se kaikki saa unohtua.

Ei ole väliä, kuka kirjoittaa. Eikä ehkä silläkään, miten kirjoittaa.

En tiedä, mitä yhteiskirjoittamisellamme teemme, mutta ainakin se tuntuu hyvin terapeuttiselta tässä kohdin.