Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

Outo sanonta

Olen pitkään hämmästellyt sanontaa ahdistuksesta ja masennuksesta: että ensimmäinen tarkoittaisi liikaa tulevaisuuteen takertumista ja jälkimmäinen liikaa menneisyyteen takertumista.

Eilen hämmennys konkretisoitui miltei parahduksen kaltaiseksi: miksi ihmeessä ahdistun, kun mietin menneisyyttä? Ei se ole lamaantunut, masentunut tuntu - sitä mitä tunnen sen kirjallisuuden perusteella tai siitä, missä tilassa olen ollut päivän tai viikon jonkin todella järkyttävän asian tapahduttua - vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä tutkimuskirjallisuus nimittää ahdistukseksi.

On kummallista tajuta, että pelkää, ettei selviä vastoinkäymisistä, joista on selvinnyt jo. On kuntoutunut, kävelee taas kivuitta. Mutta kun muistaa, millaista elämä paikoin on ollut - ja muistelin viime vuosikymmenen läpi eilen - on ainakin minun todella helppoa ahdistua valtavasti. Takerrun menneisyyden tulevaisuuteen?

Olen helpottunut vuosikymmenen vaihtumisesta, vaikka kyse on vain päivästä kalenterissa. Tekee hyvää pysähtyä ja itkeä ulos ne itkut, joita ei koskaan uskaltanut kunnolla päästää ulos siinä kohdin, kun ne olisivat nimeytyneet ymmärrettävämmin ahdistukseksi. Jotenkin ne pelot ovat niin suuria. Ettei ikinä kävele kivuitta. Ettei pysty kirjoittamaan edes pidempää sähköpostia ilman kipulääkettä. Monta kertaa olin pysähtyä kysymään, että entäpä jos tämä ei tästä muutukaan, entä jos en kuntoudukaan. Ja sitten suljin silmät ja hengitin ja ajattelin, että se on sen ajan murhe. Todennäköisesti kuntoudun. Ja niinhän tosiaan on käynyt. Sain kirjoitettua gradun ja kirjoitan tätä ilman kipugeeliä ennen tai jälkeen. Pystyn taas elättämään itseni työllä.

Muisteleminen synnyttää myös valtavan hyöyn hellyyttä ja kiitollisuutta. Niin moni ihminen on tukenut ja auttanut, näyttänyt lempeällä esimerkillään suuntaa. Iso osa näistä ihmisistä on täysin yllättäviä tahoja - se tuntuu olevan elämässäni toistuva teema.

Kunpa pystyisin olemaan jonkun elämässä yllättävä taho, vaikka koenkin taas emootioita ihan nurinkurisesti. 

Kauhusta ja putoamisen tunnusta

Kirjoitan esseetä (tai kai sen nimi on oppimisraportti, mutta se kuulostaa kuulusteluhuoneessa tuotetulta, joten hopotan itselleni essee-essee-essee). Kuljen vihellellen, siteeraan vähäsen tärkeäksi kokemiani kohtia ja raportoin lyhyesti joitain tapahtumia. Esseestä näyttää tulevan hyväntuulinen ja pirullisen problematisoimaton. Haluan mukaan jotain muutakin. Haluan vaikeuden, jonka kautta voin kuvata, miten vaikeassakaan kohdassa eteneminen ei välttämättä tunnu ponnistelulta, jos säilyttää katseen muualla kuin jaloissa.

Että voi hymyillä ja vihellellä ja sanoa tämä on testi, tämä on empiirinen koe, minä olen empiristi ja nyt katsomme, kuinka käykään, voihan olla, että olen väärässä, että tämä näin onkin hyvä juttu ja olen vain kuvitellut möröt ja liukkaat kivet.

Kuvaamani vaikeus liittyy kaavion käyttöön pienessä opetustehtävässä, jonka toteutimme ryhmässä. Olimme kokoontuneet muutaman kerran parin viikon aina ja keskustelleet sisällöstä, jonka välittäminen oli opetustuokiomme tehtävänä. Tuon parin viikon aikana aloimme hahmottaa tekstiä uudella tavalla, kysyä siltä kysymyksiä ja pyytää siltä kahden osapuilleen samaa ilmiötä kuvaavan eri mallin suhteuttamista toisiinsa. Piirtelimme kaavioita keskenämme ja lopulta, saatuamme aikaan meitä tyydyttävän häkkyrän, päätimme käyttää tuota kaaviota myös sisällön tiivistämiseen muulle ryhmälle. Tiivistettävä toki olikin - tiivistä tekstiä oli reilut parikymmentä sivua, asiaa laidasta laitaan ja aikaa esitykselle oli suotu 20 minuuttia.

Sovittuamme kaavion käyttämisestä havahduin yksinäni töihin tarpoessa siihen seikkaan, etten itse saa kaavioista yleensä kuin väärinymmärryksiä. Koska olen monesti käsittänyt asiat aivan turkasen huonosti kaavioita tekstintulkinnassa käyttäessäni, olen aikapäiviä sitten oppinut peittämään kaaviot näkyvistä sinne saakka, että olen ensin prosessoinut itse tekstin kunnolla. Voin katsoa kaavioita vasta tässä vaiheessa, esimerkiksi tenttiin viimeisen kerran kerratessa. Välillä olen niiden kanssa eri mieltä perusratkaisuistakin. Tai ainakin ajattelen jonkin varsin olennaisen asian jääneen kuvaamatta.

En ole kuitenkaan miettinyt kaavioita aiemmin kovinkaan tarkasti.

Siitä aloitan kaaviokriisin selostuksen: että on tällainen kumma vastahakoisuus kaavioon, ja että ajattelin, että oolrait, olen empiristi ja tämä on empiirinen testi ja en vahingoita ketään tässä, tralala, esitämme tämän nyt näin ja sitten voin tutkia ja tarkastella, miten kaavio otetaan vastaan ja hämääkö se vai selventääkö se toisista asioita. Koska on kuitenkin hyvin vaikeaa arvata, hahmottavatko toiset edes osapuilleen sisäistettävän aineksen samalla tavalla kuin itse tekee. Todennäköisesti eivät. Ehkä kaavioyökötykseni on vain joku ihan oma juttu, ajattelen. Siispä sitä tärkeämpi testata sitä! Kirjoitan: "Minua pelotti, että kaavio veisi oppimisesta ilon." Mutta se tuntuu väärältä ajatukselta. No, korjaan sitä myöhemmin, lohduttelen itseäni ja etenen. Selostan, miten itse asiassa kaaviotamme kehuttiin tosi selkeäksi ja hyväksi pelkistykseksi ihan asiasta kysymättäkin. Ja sitten kirjoitan, että siihen on vain niin vaikeaa uskoa.

Pysähdyn miettimään, miksi tai miten. Uskon kyllä siihen, että sanojat oikeasti tarkoittivat kaavion tuntuneen selkeältä. Ja että siinä selkeydessä oli adjektiivina jotain uhkaavaa. Se kuulostaa kummalliselta: uhkaavaa? Joten jatkan selityksen kirjoittamista tietoisena siitä, että tekstinkäsittelyohjelmilla voin hyvinkin poistaa tämän kohdan tai lyhentää sitä, tai muokata sitä, ja siten muuntaa raporttia oppimisestani, jos asia alkaa kuulostaa liian kummalliselta tai ajatus tyrehtyy tyystin. Siispä jatkan: Selkeys kuulostaa uhkaavalta, koska en ymmärrä teorioita enkä ideoita selkeinä ja helposti hallittavina enkä halua olla mukana välittämässä niistä käsitystä sellaisina.

Tässä vaiheessa kirjoitustahti kiihtyy. Ne eivät ole mitään viattomia haukkapaloja, kirjoitan. Niitä ei noin vain hallita. Pysähdyn, sitten jatkan. Itse asiassa ne monesti käyttäytyvät toisin kuin oli aluksi kuvitellut ja saattavat ohjata havaitsemista enemmän kuin itse soisi. Niin, hallita: kuka hallitsee ja ketä. Ajattelen kehoja, jotka kivistävät teorioiden pyörittämisen takia. Huokaan syvään ja annan mennä. Itse asiassa kai mieluiten kiinnittäisin jokaiseen teoriaan tai ideaan varoituskyltin: "Äärimmäisen tarttuva virus! Ainoa vastalääke systemaattinen epäily! (Jos sekään.)" Katselen synkeänä tuottamaani tekstiä ja koen selittelyn tarvetta. Kirjoitan: Ei niin, että pitäisin teorioita vastenmielisinä tai hyödyttöminä, päinvastoin. Niillä on vain hintansa. Ja joskus hinta tuntuu liian kovalta, kun ne vaimentavat keskustelua tai estävät näkemästä jotain käytännön pulmaa.

Tuijotan tekstiä. Huomaan ajattelevani teorioita ja ideoita joinakin aika itsellisinä ja melkein elollisina. Vähän kuten virukset, ne ovat sillä rajalla, ovatko ne oikein eliöitä vai eivät. Ne pesiytyvät ja pistävät elimistön tanssimaan pillinsä mukaan. Niiden kuumeessa voi tuntua ihanalta. Teoriaan rakastuminen ei paljon häviä ihmiseen rakastumiselle. Se on hyvin konkreettinen ja todellinen prosessi, vastavuoroinen liitto. Jossain vaiheessa voi alkaa hahmottaa, ettei liitto ehkä toimi kovinkaan hyvin itsen kannalta. Irtisanoutuminen on kuitenkin vaikeaa. Naamaan jää arpia ja kaiken aikaa saa olla varuillaan, ettei jonnekin luuytimiin piiloutunut jälkipesäke puhkea täyteen kukkaan stressitilanteessa.

Haluaisin parahtaa. Asia on nimittäin niin, etten halua myöskään tilaa, jossa koetan ottaa edelleen äänet kiinni kämmenin. (Milloin viimeksi kokeilin? Kuusiviikkoisena?)

Kirjoittamani kappale, se mainittakoon, on timakassa ristiriidassa sitä edeltäviin ja sen jälkeen tuleviin kappaleisiin, joissa mietin kyselevää oppimista ja oppimaan oppimisen  mukanaan tuomaa iloa ja keveyttä. Iloa! Keveyttä! Mutta sitten ajattelen: entä jos se ilo ja keveys onkin juuri metakognitiivisen tason huomio teorioiden pöhköydestä ja rajallisuudesta, ja etenkin sen pöhköydestä, joka antaa teorian kuilujen nielaista itsensä, ja teorian raskas pyörrytys ja hirmuvalta on vain kognitiivinen taso? Mutta mitenkä havaitsemisen teoriapitoisuus? Ei kai metakognitio pysty sitä hälventämään täysin, vaikka auttaisikin erottamaan, mikä on johtopäätös ja mikä sen tueksi esitettyä kuvausta? Vai onko oppimisen ilo yksinkertaisesti iloa sen vuoksi, että pääsee irti yhdestä hirmuvaltiaasta päätyäkseen turpa edellä seuraavan syliin? (Tietyssä vaiheessa elämää näyttää käyvän uusien ihastusten ja uusien teoreettisten löytöjen suhteen yhtä varovaiseksi - kuten eräs ystävä sanoi, onhan se ihanaa niin kauan kuin sitä kestää.) (Ja tietysti mietin synkeästi ammoista kirjoitustani siitäkin, miten vanhoissa mustavalkoisissa filmeissä nainen tanssii miehen sylistä toisen syliin kepeästi ja hymyillen eikä kiinnity, ei ei ei.)

Niin: muodostan kysymyksiä, tarkennan niitä, tutkin niitä toisten kanssa. Muodostan työhypoteeseja ja kaavioita. Missä vaiheessa kiinnittäisin varoituskyltin?

Olen niin tyrmistynyt ja hämmentynyt teorian vaarallisuudesta piirtämästäni kuvasta, etten osaa vähään aikaan (vieläkään) jäsentää mitään. Lykkään sen huomiselle. Ehkä pyyhin koko kohdan pois raportista. Jäähän se tänne. Kirjavien huivien laariin. Kelvottomien sutermullukoiden kauhukabinettiin.

Mutta valehtelisin, jos kutsuisin teorioissa rypemistä vain helpoksi ja iloiseksi. Ei se minusta erityisen työlästä tai pusertavaa tai päämäärätietoista kyllä ole, tavoitteellista, mitä näitä rakastettuja sanoja nyt onkaan, mutta karmivaa se on. Nielaisevaa, suistavaa, kauhistuttavaa. Ei yleensä, mutta hetkittäin. Kun miettii niiden voimaa ja kaikkialletunkeutuvuutta. Kun miettii, miten jokin teoria alkaa elää. Vaikkapa teoria, että jotakin voi omistaa. Tai että on luonnostaan lahjakkaita ihmisiä. Eivät ne ole mitään passiivisia käsitelaatikoita, joissa osaset suihkivat toisiinsa nuolia.

Käsitteellinen työkalupakki, niin kai sitten. Vasaralla ruuvi menee seinään vain tietyllä tavalla, sahalla vielä huonommin. Mutta miten kauniisti saha soikaan. Joskus tuntuu siltä, että omassa työkalupakissani on vain koko joukko sahoja ja ehkä pari viilaa. Sekä kenties muutama kylmävahaliuska, joilla ei ole minkään maailman funktiota. Olisi mukavaa, jos käsitteellisessä työkalupakissa tai vielä mieluummin valmiiksi kaiken tämän alle viritettynä olisi myös turvaverkko. Vaikka sellainen jota kutsutaan selväjärkisyydeksi ja strategikseksi oppimistyyliksi.

Vartti sen jälkeen, kun olen nieleksinyt kameleonttimaisesti ja tuijottanut kirjoittamaani tekstiä, tokenen. Tuohan on vain yksi kuvauksen tapa, väitän itselleni vastaan. Vain yksi teoria siitä, miksi kaaviot tuntuvat vastenmielisiltä. Voihan niitä muitakin olla. Kuten että etenen mieluummin anekdooteista kohti periaatetta ja siksi minusta tuntuu vastenmieliseltä nähdä ensin periaate, koska minusta tuntuu, että se kummalla tavalla orjuuttaa anekdootit painollaan, estää niiden riittävän kriittisen silmäilyn ilman teoriamyyntimiehen tietynhenkistä niihin virittämistä. (Mutta tässäkin teoria kuulostaa kumman toimivalta, elävältä, vallanhimoiselta...) En tiedä. Tiedän kyllä sen, että minua kiusaa kaavion tekstistä eroava monitulkintaisuus ja toisaalta sen tekstistä eroava aukottomuus. Puhumattakaan siitä, miten minua kiusaa ajatus, että kaavion on piirtänyt joku muu kuin teorian kehittäjä. Vaikka eihän hänellä mikään yksityisoikeus teoriaan ja sen tulkintaan olekaan. Mitä ihmeen horinaa tämä on? Ja pohdin, miksi ihmeessä ajattelen tekstin antamaa informaatiota luotettavampana. Se etenkin tuntuu umpityhmältä ja todella kummalliselta. Hupsu fasaanikalkkuna, sanon itselleni. Lopeta jo!

Koska en päädy näistä hajatuksista mihinkään, annan asian olla ja pitäydyn päätöksessä olla tekemättä mitään korjauksia esseeseen enää tänä iltana. Pirun essee. Sen takia unohdan työväenopiston rakukurssien ilmoittautumisen tyystin. Esseessä pitäisi osoittaa tietyn alueen lukeneisuus, prosessoida tietoa ja arvioida oppimistaan kurssilla. Minusta tuntuu, että kirjoitan vain peloistani ja siitä, kuinka eksyksissä ja jumissa olen heti kun koetan hahmottaa jotain yleisempää kuvaa siitä, mitä on kulttuurin välittäminen.

(Blogia se ei silti näytä estävän kirjoittamasta. Jostain syystä tässä ja tällä tavalla kirjoittaessani koen, etten ole vaarallinen. Tai etteivät nämä ajatukset olisi vaarallisia. Mutta mitä minä siitä tiedän?)

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.