Riento

Käymme pitkästä aikaa missään. Tarkemmin ottaen, menemme kynttilätapaamiseen koronaan kuolleiden muistoksi, osin koska minusta näitä kuolleita pitää muistaa - tai mikä pitää se on, muistan joka tapauksessa - , muistaminen on järkevää tehdä yhdessä ja sitä paitsi olen tilaisuuden poliisille ilmoittanut järjestäjän yhteyshenkilö eli minulla on myös velvollisuus olla paikalla. (Kai silti jos olisin sairas, voisin nimetä jonkun sijaisen, oletan. Ei kai etenkään tällaisena aikana voi olla velvollisuutta mennä johonkin sairaana?) Tokihan käyn työtehtävissäkin lähitilaisuuksissa mutta se on eri asia. Se en tietyssä mielessä ole minä vaan joku ammatillisempi, joku joka minun on pakko olla nyt omaa moraalianiakin koetellen, koska sähkölasku, lainan korkojen nousu ja niin edelleen. 

Vompsu haraa vähän vastaan mutta pidän kiinni siitä, että tämä tekee hänelle hyvää. Ja hän haraa vain vähäsen vastaan. Omakin mieleni haraa vähän vastaan, jännitän hartioita kaulaa niskaa kasvoja, mietin, pitääkö ottaa särkylääke, mutta se on vain staattista jännitystä ja sulaa kun pääsemme junaan.

Olemme välillä nähneet pandemiassa ihmisiä ulkona. Ne kerrat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Ja lukuun ottamatta aivan muutamaa kertaa Näkymättömän tytön ja Kalifornian-naisen kanssa, olemme väsähtäneet molemmat tapaamisissa aivan hoipertaviksi ja tolkuttomiksi saakka ihmisten lähdettyä, minä tietysti Vompsuakin pahemmin, koska se on ollut kaava niin kauan kuin olemme tunteneet - ekstrovertti jaksaa huomattavasti paremmin ryhmätilanteita kuin introvertti, jollaiseksi kai jokainen minut tunteva luonnehtisi. Sen ihmisväsähdyksen syvyys on saanut miettimään, miten ihmeessä jaksoin ihmisten tapaamista siinä mittakaavassa ennen pandemiaa. En ole ollut ihmeemmin huolissani mistään masennuksista tai vastaavista, koska minusta on selvää, että pandemiassa eläminen on raskasta ja kesannoivaa. Olisin ehkä enemmän huolissani jos kaikki tämä ei tuntuisi jollain tavalla raskaalta. Epäilisin varmaankin silloin kieltäväni itseltäni tiettyjä tunteita ja oivalluksia. 

Nyt riennämme Aleksanterinkatua ja huomaan jotain omituista, ikään kuin sisäistä lepatusta. Hetkinen: olen innoissani, minusta on mukavaa mennä, tuntuu turvalliselta mennä, odotan että olisin jo perillä. Panen merkille, että tunnen tämän tunnun. Joskus aiemmin ihmisten näkemään meneminen on tuntunut tältä. Silloin kun vielä onnistuin uskomaan heidän välittävän toisistaan sinnikkäämmin. En ole kokenut tätä pitkiin aikoihin, en pandemian alun jälkeen. Tulemme torille, näemme mustahahmoisen kynttilällisen ja kädessään vaaleanpunaista FFP-maskia riiputtavan, joka lähestyy mustahahmoista. Pelmahdamme heidän luokseen, esittäydymme - olemme tavanneet vain nettikeskustelussa, joka on ollut yhtä intiimiä ja peittelemätöntä kuin blogit joskus silloin ennen - ja solahdamme. Tuntuu kauhean helpolta ja luontevalta ja mukavalta ja suorastaan innostavalta. Panen sen merkille.

Vähitellen saapuu enemmän ihmisiä, äitinikin. Sytytämme kynttilät, asettelemme ne sydämen muotoon suurkirkon portaille. Äiti on arka juttelemaan, ollut tiistaina silmäleikkauksessa, ilman meikkiään ja tyylikkäitä pokiaan näyttää pieneltä mummolta. Olen äitin kanssa tukemassa häntä - hän on muistamassa hyvää ystäväänsä, joka kuoli koronaan ja jonka hautajaisiin hän ei päässyt, sekä tietysti näkemässä minua -, näen Vompsun pörräävän muiden parissa, verkostoituvan innolla. En ole nähnyt häntä näin vapautuneena aikoihin. Yksi mustapukuisista tulee juttelemaan äidin ja minun kanssa. Tuntuu, että sydän oikein sulaa hänen puhuessaan äidille, ja kuullessani kaikesta, että hänkin välittää, jopa siitä, mitä äidilleni tapahtuu, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet.

Tilaisuus on lyhyt mutta silti sen verran pitkä että osa osallistujista ehtii jäätyä - ne sievästi pukeutuneet nuoremmat naiset, kuten kuvaan kuuluu. (Minulla on kahdet villahousut päällekkäin, talvikengät, paksu untuvatoppatakki, kaksi pipoa, sveitsin armeijan rukkaset ja itävallan armeijan kauluri. Vompsulla on lasketteluhaalarit. Meille ei tule yhtään kylmä koska olemme pukeutuneet kuin pilkkiretkelle.) Sitten kävelemme pois äidin kanssa kohti asemaa. Kun tajuamme, että saatamme ehtiä aiempaan junaan, äiti hoputtaa meitä juoksemaan sille. Ja niin teemme, ja ehdimme junaan juuri ja juuri ennen kuin se nytkähtää liikkeelle. 

Junassa huomaan jotain aivan kummallista. En ole lainkaan väsynyt, vaikka olen tavannut monta täysin vierasta ihmistä. En lainkaan. Ja Vompsu se vasta voimissaan onkin, kyselee tietämieni ihmisten nimiä tapaamisesta ja lähettelee heille yksistyisviestillä kiitoksia ja oli kiva tutustua -tyyppisiä hihkaisuja. 

Näin saan selville jotain tärkeää. Nimittäin sen, että vaikka kuinka olenkin ajatellut, ettei minua ihmeemmin häiritse se, etteivät toiset jaksa välittää hauraiden ihmisten kohtaloista pandemiassa sen vertaa, että pukisivat kunnon hengityssuojaimen ryhmämenoihin, on se häirinnyt aika tavalla. No, tietysti, olen kyllä täälläkin kirjoittanut siitä aika monta kertaa ja vielä useammin kirjoitin siihen keräykseen, jossa kerättiin pandemia-ajan päiväkirjamerkintöjä. Mutta olen jotenkin ajatellut jo tottuneeni siihen, oloutuneeni, ja että minulla on kohtalaisen turvallinen olo omassa tiukkaan istutetussa hengityssuojaimessani näiden ihmisten kanssa. Ja on toki puhtaan fyysisesti, se pitää paikkaansa: minulla on hengityssuojaimeni, joka suojaa minua, sen päälle tuore Virosta haettu buusteri ja vielä päälle typpioksidinenäsuihke, jota myydään nyt jo Saksassakin. Mutta emotionaalisesti en ole turvassa muiden ihmisten kanssa. Joudun joka tapaamisella ponnistelemaan tyrmistyksen suon ylitse: Ahaa, tänäänkään he eivät välitä. Tänäänkään he eivät suojaa ketään. Edelleenkään he eivät ole ehtineet perehtyä asiaan. Heille näkyy olevan tärkeämpää instagramkuva ilman maskeja, tai jokin kuvitteellinen "normaali". Nekin, jotka puhuivat aluksi, että hyvä kun nyt käytetään maskia, käytetään näitä jotta saadaan pidettyä tapahtumat auki, riisuivat maskit suosituksen poistuessa eivätkä näytä pukevan niitä päälleen vaikka kuinka moni vammautuisi ja kuolisi tässä souvissa. Eivät he ole koskaan halunneet suojata toisia, ensisijaisesti, vaan pitää joogatuntinsa ja konserttinsa. 

Nyt, rientomme keveyden ja väsyttämättömyyden takia, ymmärrän äkisti, miten paljon tuo emotionaalinen kuorma painaa. Se se minut väsyttää. Se tekee menemisestä ja tapaamisista raskaita, vieroittaa ihmisistä, joita kuvittelin aiemmin hyviksi ja välittäviksi. Tämä on vain niin iso asia. 

Ja koska rientäminen turvallisesti tuntui mukavalta, ymmärrän taas hetken, edes jollain tavalla, mitä tarkoittavat ne, jotka iloitsevat mahdollisuuksista nähdä toisia ihmisiä. Minäkin näytän iloitsevan, mutta vain niiden ihmisten näkemisestä, joita tavatessani minun ei tarvitse koettaa koko ajan ponnistella kohti ajatusta, että onhan tämäkin ihminen omalla tavallaan hyvä ja välittävä. Ja ettei kaikkien tarvitse olla samalla tavalla. Ja että miten minusta on tullut näin kauhean tuomitseva, enkö voisi relata ja tutkia nyt vain omaa arvostelmaani. Ja että eivät he vain tajua, minkä kanssa ollaan tekemisissä SARS-COV-2:sta kyydittäessä, että heillä on kiire ja liian kova luottamus poliittisiin elimiin. Että ei voi vaatia kauhalla jos on lusikalla annettu ja niin edelleen. Mutta se on järkeilyä, se kuluttaa, ja tapaamisten loppupuolella olen vatkuttanut itseni aivan uuvuksiin sisäisellä dialogillani. 

Ja samalla tiedän, rientoilostani huolimatta, ettei asia ole niin mustavalkoinen tai yksinkertainen. Okei, minulla oli näiden ihmisten kanssa turvallisempi olo kuin aikoihin. Koen aitoa iloa ilman tyrmistystä tai kauheaan selittelyn verkkoon sotkeutumista. Me jaamme sen saman tyrmistyksen. Muita aiheita emme välttämättä jaa. (Ja siksi elämä on pohjimmiltaan yksinluovittavaa, eikä kannata luottaa mihinkään ryhmäkuuluvuuteen liiaksi: ei ole ketään toista, joka käsittäisi asiat täsmälleen samoin. Jokaisella on ainutkertainen näkökulmansa, vaikka heijastelemmekin toisiamme kuin monadit.)

Muistan ajan, jolloin olin juuri eronnut. Äkisti oli jokin eronneiden naisten parvi. Heidän kanssaan oli turvallista olla, koska he jakoivat saman tilanteen. Sittemmin loittonimme kukin tahoillemme, koska oliko meillä lopulta kuinka paljon muuta yhteistä? Sellaistahan elämä ja ystävystyminen useimmiten juuri on. 

On ihmisiä, toki, jotka pysyvät mukana pitkään ja vaikka kuinka erilaisin tilantein ja asentein. Joidenkin kanssa se ystävyys alkaa uudelleen joka kerran kun nähdään, poissaollessaan heitä ei ikävöi. Mutta enimmäkseen on tilanneystäviä, koska siten elämä aikatauluttuu. Opiskellaan samaa asiaa, ollaan erottu, ollaan niitä ainoita joita tilanne järkyttää luita ja ytimiä myöten. Pidän näitä ystävyyksiä ihan yhtä tärkeinä ja oivaltavina kuin pidempiäkin. Intensiivisinä, kannattelevina. Pitkissä ystävyyksissä on toki se turva, että tietää jo niiden todennäköisesti selviävän vaikka minkämoisten kuilujen yli. Mutta pelkästään niiden varassa ei voi luovia. Ei ehkä pelkästään myöskään tilanneystävyyksien varassa. (Ja pitää muistaa, että pitkät ystävyydet ovat alkaneet tilanneystävyyksinä.) Tilanneystäviä ei ole nyt ollut koko pandemian ajan, koska ne ihmiset, jotka on tavannut tänä aikana pakollisissa menoissaan, eivät käyttäydy niin, että heidän kanssaan tuntisi vaivatonta yhteenkuuluvuutta. Ei: heidän kanssaan tuntee huolta, on vähän kuin ainoana aikuisena tilanteessa täynnä villejä lapsia. Ja ehkä he kokevat samoin minun kanssani, ainakin ne, jotka jotenkin hätkähtävät maskia tai sanovat jotain sen tapaista etteivät pelkää sairastuvansa. 

Tuntuu ihmeelliseltä, että ei väsytä, ei lainkaan, tapaamisen jälkeen. Että sinne oli keveää mennä. 

Varmasti on helpompaa elää, jos kykenee tällaisena aikana kokemaan tuollaista ihan kenen vain, ihan millä lailla vain asennoituvan ihmisen kanssa. Tosin kyllä epäilen, että jos ihminen pysähtyy tajuamaan, ettemme voi tietää taudin pitkäaikaisvaikutuksia, ja miettimään, leikkikö hän ruttohippaa monestikin, ja kuinka moni vammautui ja kuoli, ei sekään ehkä mikään keveä tuokio ole, etenkään kun takaisinkelausnappulaa ei ole ja voi valita vain tässä ja nyt. Me kukin valitsemme kaappimme, jonka köytämme selkäämme. Vai valitsemmeko? En tiedä, rehellisesti, en tiedä. Tämä on aito kysymys nyt kun se viriää. Minusta nimittäin tuntuu, että tavallaan emme valitse. (Ja oletan, että suurin osa ihmisistä ihan vaan ohittaa olankohautuksella aiheuttamansa tuhot, koska onhan se hieno psyyken suojamekanismi ja jos voimavaroja muuhun ei ole - -. Pahoin pelkään, että ekokatastrofi etenee juuri tämän strategian siivittämänä.) Emme perussuuntaa. Mutta hienosäätösuunnata voi. Esimerkiksi, ei minun tarvitse kirjoittaa tätä muistiinpanoa eikä ainakaan laittaa sitä näkyville. Se on valinta, toisin kuin tunteet, kuin tuntu, jonka koen välittömästi. Voisin vain tuntea kehossani Aleksanterinkatua pitkin rientämisen riemun ja keveyden ja salata sen kaikilta, no, en ehkä Vompsulta enkä äidiltä, olen vähän kämäinen salaaja, mutta kaikilta muilta, koska kyllähän minussa on sama tuomituksi tulemisen pelko kuin kaikissa muissakin. Mutta en halua rakentaa sellaista maailmaa. En ainakaan sitä. 

Onneksi olen ennen pandemiaa törmännyt käsitteeseen affect alien. Se tekee kaikesta tästä helpompaa. Ja suhtaudun luottavaisesti siihen, että kunhan meillä on parempi terapeutiikka ja ilmahygienia, ehkä limakalvoimmuniteetin tuottavat nenäsumuterokotteetkin, on taas enemmän ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse akuutisti ylittää tyrmistyksen suota. Sitten olemme taas enemmän samankaltaisessa tilanteessa useamman kanssa ja heidän näkemisensä voi taas tuntua mukavalta. Ehkä. Ei minun elämässäni ole ollut näin suurta mullistusta aiemmin, enkä osaa sanoa, mistä kaikesta voi palautua. Mutta olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat aiemmin suhtautuneet minuun hyvin pisteliäästi ja pilkallisesti, joten olettaisin, että pystyn antamaan anteeksi myös tämän. Enhän minä lopulta ymmärrä lainkaan, miksi suurin osa toimii, kuten toimii. Ehkä pääsemme joskus tilanteeseen, jossa he kertovat, miten asiat kokivat, miksi eivät kokeneet tarpeelliseksi suojata toisia ja niin edelleen. Luultavasti osaan tilanteen mentyä ymmärtää senkin, ettei joku vain jaksanut. Sellainen on aihe suruun, ei anteeksiantamattomuuteen. Mutta toistaiseksi näytän osaavan vaistomaisesti vain tyrmistyä välinpitämättömyyden liki äärettömästä ulapasta. Vai onko se toimijuuden puutteen ulappa, usko siihen, ettei mihinkään voi lopulta vaikuttaa - yhtä järkyttävä joka tapauksessa.  

Olen kiitollinen pandemiasta, vaikka tietysti se virus olisi saanut päästä lirahtamasta karkuun. Ottaisin koska vain mieluummin ne ihmiset elossa ja terveinä kuin tämän tiedostamisen, joka on kasvanut tässä ajassa eikä olisi voinut syntyä kai ilman pandemiaa juuri mitenkään. Tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut rientää, taas. Keveänä, pulppuavana, että on vertaisia. 

Sunnuntai: työpäivä, mutta onneksi vasta illasta. Nukun riennon helpotuksen jälkeen paremmin kuin aikoihin. 

Poliittisesti korrektilla kielellä kusessa olemisesta

Elämme mielenkiintoisia aikoja. 

Hullunkurisinta koko tarinassa on, että jenkkilässä aika moni lab leak -hypoteesin ostanut on sitä jengiä, joka ei suojaudu. Pandemiaa aiheuttavksi räätälöity labravirus, eli voi siis ihan hyvin kiskoa sitä kiduksiinsa. En oikein ole varma, miten tällaisiin päättelyn sfääreihin päästään, ja aina väliin saan hieraista silmiäni että mitä nyt taas. 

Hurjia käänteitä tässä tarinassa joka tapauksessa riittää, lähtien tuosta, miten moni Trumpia inhoava alkoi inhota lab leak -vaihtoehtoa, koska Trump viittasi siihen (ks. linkki yllä) trumpmaisen hölmöön tapaan. (Mikähän tämmöisen päättelyvirheen nimi olisi? Kontaminaatiovirhe: Väärän ihmisen sanomaksi tuleminen kontaminoi kannan niin että siihen on hyvä ottaa pientä erontekoa ja olla varmuuden vuoksi tätä kantaa vastaan?) (Jumalat säästäkööt minut tältä virheeltä.)

Parasta ja samalla kamalinta tarinassa on, että elämme sitä ja sen kanssa. Välillä tuntuu, että on jossain Vekkulassa 24/7 ja suuri osa tutuista larppaa normaalia vaikka hampaat irvessä ja uskoo, että Helsingin Sanomissa kerrotaan Lopullinen Totuus.

Naamallani pysyy hengityssuojain, edelleen. Kunnes tiedän enemmän. Silmiinpistävää on, miten päättäväisesti Kiina tukahduttaa. Sieltä se on lähtöisin. Jotain he saattavat tietää, mitä me emme. Tuntuu uskomattomalta, miten harva vaivautuu pohtimaan, miksi. Tai että mitä on oikeastaan tapahtunut. Lukevat kaikenlaisia dekkaritarinoita mutta eivät nuuski sitä, mikä ympäröi meitä nyt kaikkialta. 

Ei minun ole vaikeaa uskoa, että liki missä vaan tehdään laboratoriossa tutkimusta mahdollisista pandemian aiheuttajista. Vähän huonossa laboratoriossa. Ettei ajatella loppuun saakka, mitä voisi käydä. Että siihen on punoutunut niin monen ego ja asema, ettei voida sanoa ääneen, että anteeksi, kävi köpläkästi, että olen pahoillani. 

Hyvänen aika, elän siinä maailmassa. Pitäisi olla jotenkin kuurosokea uskoakseen, että elää hyvien ihmisten laalaamaassa. On pandemia. Me olemme yksi sen hot spoteja tällä hetkellä. Liki kellään ei ole hengityssuojainta paljon missään, kuolemanhipan leikkiminen ei yhtään näytä vaivaavan ihmisiä. Ei ajatella loppuun saakka, mitä voisi käydä. Ei ajatella sitä yksinkertaista tosiasiaa, että jos minulla ei ole tautia, en voi tartuttaa sitä eteenpäinkään. Että se on ainoa täysin varma keino suojata muita. Ei täällä meno ole yhtään sen kummempaa.

Ja mitä täkäläisiin sanallistuksiin tulee - eivät ne ole sen vähemmän mystisiä, ympäripyöreitä, piilomerkityksisiä. 

Vanhainkodin hajussa

Saimme kotiin vanhainkodin hajun. Ei, vanha koira ei nyt pissannut sänkyyn eikä eteiseen eikä käynyt se tavanomainen, eli kun se tekee sen nettituntieni aikana, Vompsu hinkkaa pissaa lattialla eestaas villasukallaan vaikka kuinka olen esitellyt, miten lattian voi luututa puhtaaksi. Tällä kertaa kissa oli kakannut melko löysää kakkaa tekstiilien päälle joogahuoneessa. Siellä ei ollut vanhainkodin haju - haju oli voimakas ja voin pahoin sekä torstain että perjantain nettitunneilla mutta meni aikaa että löysin hajun lähteen. Kun likaiset tekstiilit sitten viimein nostettiin pyykkikoneeseen, sinne meni myös kissanpaskaa.

Kun pesee pyykin kuumassa, jotenkin odottaa kaiken tuoksuvan puhtaalta luukkua avatessaan. Tai siis, tuoksuvan ei miltään, siltähän juuri puhdas tuoksuu. (Useimpien ihmisten pesukoneet taitavat haista kemikaalihyllylle puhtaan sijaan.) Kuumassa on tietysti pestävä, koska uloste. No, nyt kaikki haisikin sitten sille. Myös kaikki semmoinen, missä ei kissanpaskaa alun perin ollut lainkaan. Nostelin kakanhajuisia vaatteita pyykkinarulle yökötystä pidätellen ja toivoen, että ehkä ne kuivuessaan menettäisivät hajunsa. (Joskus kun pyykki jää koneeseen kosteana vuorokaudeksi ja alkaa haista ummehtuneelle, haju yleensä haihtuu siedettäväksi sen kuivaessa.) Viimeiseksi siivosin luukun läpän, jonne aina kertyy kaikki nöyhtä. Nyt siellä oli vettynyt pökäle, joka haisi aivan karmivalle. Hain vessapaperia, heitin pökäleen pönttöön ja vetäisin sen pois haisemasta. Sitten ladoin samat vaatteet uudestaan koneeseen, lorautin pesuainetta ja käynnistin hygieniaohjelman toista kertaa.

Kun vaatteet tulivat ulos koneesta, niissä oli enää aavistus kakanhajua. Täsmälleen sama haju, joka leijuu vanhainkodeissa laitosruoan ja kahvin hajun taustalla. Paistoin sattuneesta syystä eilen foccaccian, tänään teen ehkä pannukakkua. Jotain muutakin kuin kakanhajua. Mutta vanhainkoti tulee yhä enemmän mieleen. 

Syyslomaviikon alku. To do -lista on lyhyt mutta väsymyskin syvä, koska tässä työnkuvassa ei voi noudattaa kohtuutta liikunnan määrän suhteen. Keho kiehuu ja kihisee viikot, nyt se saa rauhoittua. Onneksi syysloma tuli ennen kuin tarvitsi sairastua mihinkään. Yritän jaksaa ottaa pihan vesiletkun irti, tyhjätä ja kääriä puutarhavajaan, taitella pöydät ja tuolit pihalta talveksi pois, työntää loputkin tomaatinrangat kompostiin, pakata kesävaatteet matkalaukkuun ja laskostaa talvivaatteet niiden tilalle kaappiin, leikata koiran karvat. 

Väsymykseni on onneksi fyysistä, ei mielettömyyden tuntua.

Maailmassa on paljon hyvyyttä, joka ei vain löydä uomaansa. Männäviikolla eräs seniorituntilainen sanoi pukkarissa että onpa hienoa että jaksan käyttää maskia vaikkei sitä suositellakaan. Että ihan kuin välittäisin siitä, sairastuvatko he. Sanoin aika painokkaasti että totta kai välitän siitä sairastuvatko he ja että jos työnäni olen tuomassa terveyttä ja hyvinvointia niin katsoisin kyllä epäonnistuneeni pahasti jos joku siksi sairastuisi. Hän sanoi että niin joo, totta kai, varmasti niin, mutta kun ei hän jaksa eikä hänen lapsetkaan, ja he kuitenkin välittävät toisistaan. Olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään. 

Sitten hän sanoi, että tuntuu kyllä vähän oudolta, ettei sillä ole enää mitään väliä että sairastuuko joku pahasti. Niin tuntuukin, sanoin. Ja että minusta sillä kyllä on edelleen väliä näillä kuolleisuusluvuilla. Niin, sanoi tämä vanha mutta virkku rouva, ja lisäsi: vanhat ja hauraat kuolevat, riskiryhmäläiset, mutta johonkin he kuitenkin kuolisivat. Niin, sanoin. Sitten lisäsin, että samalla logiikalla toki kannattaisi muutkin lääketieteelliset toimenpiteet jättää tekemättä ja lakata käymästä joogassa, koska me kaikki kuolemme kuitenkin johonkin eikä se siitä mihinkään muutu, teit niin tai näin, ja että minusta etiikka ei sillä tavalla saa siihen asiaan pysähtyä, koska niin käy joka tapauksessa. Rouva istui ihan hiljaa ja totesi sitten että hän ei sentään ole riskiryhmäläinen. Mihin sanoin, että kyllähän te kaikki tällä tunnilla olette. Niin, iän puolesta, hän myönsi. Ja lisäsin, että on se merkittävin riskitekijä monen analyysin mukaan, ja hymyilin maskini takaa. Hän hymyili takaisin ja laski sitten katseensa. 

Hän oli pitkään hiljaa ja katseli laukkunsa sisältöä, ehkä etsi maskia, jota siellä ei ollut aikoihin, tai mistä minä siitä mitään tiedän. Mutta huomasin miettiväni, millaista olisi elää noin ristiriitaisessa tietoisuudessa, kieltää sitä sun tätä, luulisi sen vievän voimia. (Vaikka eihän sellaista tietenkään hahmota ennen kuin lakkaa kieltämästä jotain, sitten sitä hämmästyy elämänvoiman hyökyä ja kyselee itseltään, että miten minä en huomannut aiemmin jotain puuttuvan. Kerran toisensa jälkeen.) Sitten hän äkisti sanoi olevansa pahoillaan siitä, etten työikäisenä saa neljättä rokotetta, ihan tuosta noin vaan, että kun he seniorit sentään saavat sen influenssarokotuksen kanssa samalla. Mihin vastasin, että ei tarvitse pahoitella, olen minä neljänteni jo saanut, että hain sen Virosta, koska ennakoin, ettei sitä täällä tule kuitenkaan saamaan ennen kuin jälkijunassa, jos silloinkaan. 

Voi että hän valpastui ja kyseli tarkkaan, että mistä ja miten sen saa, ja tietysti kerroin. Hän sanoi, että on menossa syyslomalle lastensa kanssa Tallinnaan ja ehkä he voisivatkin sitten hakea ne rokotukset heille. Sitten hän vaikeni ja pysähtyi ja sanoi, että mutta miksi minulla on siis maski jos on kerran neljäskin rokotus. Sanoin, ettei mikään vielä näytä estävän pitkäaikaisoireita ja tartuttavuutta, paitsi maski. Että rokotus on vain lisävarmistus maskiin, ei toisinpäin, näillä tautiluvuilla ja näillä ensimmäisen sukupolven rokotteilla (olkoonkin että viimeisin tehosteeni oli kenties paremmin omikroniin tepsivää proteiinirokotetta, ei mRna-rokotetta). Hän näytti aika hämmästyneeltä. Ehkä hän kohtasi tällaisen jäsennyksen ensimmäistä kertaa? Koko vuorovaikutus tapahtui kahden kesken pukkarissa, tunnelma oli jotenkin pehmeän ystävällinen vaikkakin tietysti samalla surullinen ja järkyttynyt, kuten aina sairauksien ja kuoleman olleessa puheen. 

Muistan hämmentäviä tapauksia itsekin, lapsuudesta ja nuoruudesta, tämä vuorovaikutus nosti ne näkyviin. Olen monesti täällä kirjoittanut vänkyräisestä suhteestani sairastamiseen ja miettinyt, missä määrin se on kodin peruja. Toisaalta vanhempani huolestuivat siinä mittakaavassa, että tunsin valtavaa syyllisyyttä sairastumisesta, etenkin kun asia puettiin usein voivotteluun, miksen ollut suostunut pukemaan tiettyä pipoa tai olin vetkuttanut nukkumaanmenoa. Tajusin heidän elämänsä suistuvan kaaokseen, haistoin heidän pelkonsa - asuntolaina oli aina liian suuri, kauhea pelko siitä, että jos lapsi sairastuukin pahemmin ja pitää olla useampi päivä poissa töistä, mitäs sitten tehdään, rahaa ei tule yrittäjällä sisään jos ei voi ottaa asiakkaita vastaan - enkä halunnut olla vaivoiksi. Ja sitten toisaalta, kun olin jo niin sairas, etten enää voinut teeskennellä, ettei minua mikään vaivaisi (mutta kehityin siinä teeskentelyssä todella hyväksi!), sitten he itkivät ja pitivät kädestä ja kertoivat, miten tärkeä olin heille. Muuten he eivät semmoista tehneet eikä heillä ollut kauheasti aikaa olla kanssani, joten tavallaan pidin jotenkin onnellisena tuota vaihetta, jos sinne asti mentiin. Olisin ehkä kaivannut aikaa myös terveenä, muutenkin kuin loman Italian-matkoilla. (Italian tuoksu on minulle aina sen tuoksu, että saan halauksia ja vanhemmat jaksavat nauraa vapautuneesti, suukotella toisiaan ja olla läsnä myös ajatuksissaan.) Mutta monesti kävi niin, ettei sairaus edennyt rakastamisvaiheeseen vaan koulussa minut lähetettiin terveydenhoitajalle kun pyörryin, nenästä alkoi tulvia verta tai yskäni yltyi sellaiseksi, että opettajakin epäili jossain olevan vikaa. 

(Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä erikseen, mutta kirjoitanpa kuitenkin: kun pandemia alkoi ja vanhemmat alkoivat hajoilla lastensa kanssa kotona olemiseen, ja seurasin päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevien puheenvuoroja siitä, miten monet vanhemmat lähettävät lapsensa sairaanakin kouluun, en törmännyt mihinkään uuteen ilmiöön, kuten jotkut, jotka järkyttyivät siitä, että vanhemmat saattavat mieluummin altistaa lapsensa uudelle kulkutaudille kuin jaksaa heidän läsnäoloaan etätöiden taustalla. Minä olen ollut juuri sellainen lapsi joka on kävellyt kouluun kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa. Kouluun ja sen jälkeen ratsastustunnille. Ei niin, että vanhemmat olisivat tietoisesti pakottaneet tähän - on vain ollut käsitys, että lapset nyt yskivät kaiken aikaa joka tapauksessa, ja niin voimakkaita toivottomuuden ja kauhun puuskia sairastuessani, että näyttelin siinä näytelmässä erinomaisesti oman roolini, johon kuului sen vakuutteleminen, että eihän minulla toki ole mitenkään sairas olo, yskittää vähän vaan. Enkä jaksa kirjoittaa mitään sen lääkärin etiikasta, joka määräsi minulle useammaksi talveksi lasten antibiootteja, joiden säännöllisen litkimisen avulla selvisin talvien yli tarvitsematta sairastua vakavammin. Ehkä silloin ei vielä hahmotettu, miten haitallisia ne ovat suolistolle? Nykyään varmaan korvani olisi putkitettu jo vauvana. Äidillä on taas putket korvissa, mutta eiköhän elimistö ne taas työnnä ulos jo pian. Pallolaajennus korvakäytäviinkään ei ole häntä auttanut; epäilen että sama korvaruljanssi on itselläni edessä kun vanhenen lisää. Siskon lapsella on puheen kehityksen viivästymää ja syyksi paljastuivat ei tällä sukuhistorialla niinkään yllättäen kroonisesta tulehduksesta umpeen muurautuneet korvat.)

Ne kohdat, joissa olin lapsena kahdestaan jonkun hoitoalan ammattilaisen kansssa ja hän sanoi kuumeen mitattuaan että no jopas, eikö sinulla ollut aamulla vielä yhtään huono olo, ja aloin vain itkeä, koska olin kuumeessa ja väsynyt ja ajattelin valehtelijoiden joutuvan helvettiin kuoltuaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että terveydenhoitaja on halannut minua. Sitten on soitettu vanhemmille, olen saanut maata terveydenhoitajan sängyssä ja hän on pitänyt kädestä kiinni, odottanut kanssani, että isä tulee autolla hakemaan. Ristiriitainen, hämmentynyt ja lämmin olo: minusta pidetään huolta, tämä ihminen välittää, mutta samalla näihertävä kysymys, eikö äiti ja isäkin välitä, rakasta, varmasti rakastavat vielä enemmän, mutta miksi he eivät voi vain pitää kädestä, miksi he hermostuvat ja huutavat ja pelkäävät niin kovasti, että heille ei voi sanoa että huimaa ja on huono olo. Olen ollut tavallaan helpottunut isän tullessa autoineen, päästyäni ihan vieraan vaikkakin myötätuntoisen ihmisen luota kotiin, mutta samalla tuntenut joutuvani kulmikkaampaan prosessiin, jossa kaikilla on hurja hoppu paimentaa minut takaisin koivilleni ja pois niskoilta. On tullut se kuva, että on parempi olla sairastumatta ja ainakaan toipumiseen ei myönnetä päiväkausia.

Nyt vasta pandemian aikana kun olen puhunut äidin kanssa enemmän puhelimessa - juttelemme viikottainkin - olen ymmärtänyt, miten hirvittävän hådissään heidän on täytynyt olla. Kaikki se pelko, menetämmekö kodin, jos tulee liikaa poissaoloja töistä, ja sitten lapsi, joka imee sisäänsä joka ikisen kulkutaudin. Ja äidin syyllisyys siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta vain jäädä kotiin kanssani. Kyllä hän sen tajusi, että juuri sitä olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta, hän on sen itse sanonut ilman että minun on tarvinnut sanoa siitä mitään, kuinka paljon heitä lapsena kaipasin ja kuinka paljon se asia edelleen minua toisinaan itkettää. Ja se olisi hänestä ollut oikein, se kotiin lapsen kanssa jääminen, vaikken käyttäytynytkään yhtä hyvin kuin hänen sivistyneet vanhan rahan asiakkaansa töissä (jotka olivat päässeet uhmaiästään jo vuosikymmeniä aiemmin), mutta rahaa ei ollut niin paljon, että hän olisi kokenut voivansa tehdä oikeaksi mieltämänsä ratkaisun. Tiedän toki itsekin sen, miltä sellainen tuntuu. Koetan välttää niitä tilanteita, mutta olen sellaisessa nytkin. Oikea ratkaisuni olisi tehdä vähemmän työtä, siitä hyötyisivät kaikki: koira, Vompsu, kasvit ja ennen kaikkea oma terveyteni. Mutta nämä lainan korot ja sähkön hinnat, ei auta kuin rassata kehoaan toivoen, että se kestää tätä tämän talven yli. Jos niin, ja jos taloudellinen tilanne hieman helpottaa, voisin jättää tietyt tunnit jollekulle toiselle. Tuntuu hassulta puhua ihmisille joogatunneilla siitä, että kuulostelee kehoaan ja vireystilaansa ja antaa keholle, mitä se tarvitsisi, kun oma keho huutaa joka viikko torstain aamutunnin jälkeen lepoa sellaisin sireenein ja hätävilkkuvaloin, ettei sitä voi olla mitenkään huomaamatta. Ja on vielä illan tunnit ja perjantain tunnit, kaikkialle sattuu. Tässä kohdin hyödyn lapsuudesta: osaan hymyillä ja olla kuin en olisikaan niin kipeä kaikkialta pehmytkudoksesta. Usein uskon siihen miltei itsekin sinne saakka, että sammutan zoomin ja vajoan sumuun yöhön saakka. Sympaattinen hermosto on uskomaton: kun stressi nousee tarpeeksi, väsymystä ja kipua ei havaitse. Voi briljeerata, nauraa, tehdä, olla kuin se tajunnan nuoli, tai keho, tai lintu, josta puhutaan Tao te chingin meditaatiota käsittelevässä kappaleessa. En kuitenkaan halua lakkauttaa niitäkään kuukausimaksuja, joita annan tietyille elämää suojeleville järjestöille. Torstaisin ja perjantaisin ajattelen Aasian karhuja ja kodittomia eläimiä. Niiden elämä on paljon raskaampaa kuin minun vähän yli menevät joogatyöni. Niiden elämässä on sellaista kärsimystä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.

Ihanaa, että nyt voi toipua viikon ajan! Eilen lähinnä lojuin, pesin kakkapyykkiä ja paistoin foccaccian ja yhden talvikurpitsoista. Ja soitin äidille syntymäpäiväpuhelun. Meistä on tullut niin läheisiä, etten osannut aiemmin haaveillakaan sellaisesta. 

Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille. 

Uuvahdusrintama

Voi kauhu, miten keski-ikäinen ihminen väsyykään yhdestä työhaastattelusta. Oli vissiin taas vähän liian jännää. 

Tiskivuori kasvaa, tomaatteja olisi hyvä säilöä mutta kun ei vaan irtoa. Olkoon niin. 

Luultavasti jännittävä ei ole haastattelu eikä ainoana maskillisena vaikka missä tiloissa kulkeminen vaan erilaisten tulevaisuuksien hahmottuminen näkökenttään - tämä on erilainen kuin tuo, ja miten asiat menevät, hitostako sitä voi tietää lopulta, mikä on hyväksi organisaatiolle tai itselle, ja kaiken kanssa voi varmasti elää, mutta täysin eri olentona. En osaa taitekohdissa näemmä edelleenkään yleensä selvästi päättää, että haluan tätä, en tuota. Useimmista haluamistani ja saamistani asioista olen oppinut lähinnä, että käsitykseni niistä oli naurettavan pielessä ja sillä siisti. Joten haluni ovat hirvittävän hauraita. En luota niiden kuvastoon (ellei jostain kehity suuntaa kuten aina välillä käy - ei kyllä ikinä työhaastatteluissa tai työnkuvia pohtiessa). Olen kehittynyt siinä, miten kävellään ulos oletetusta onnelasta, joka paljastuikin kuralätäköksi, jossa mahallaan ollen on hieman hapeton olo.

Takaisinmatkalla kävin kirjastossa, hakemassa yhden ja palauttamassa toisen avaimen sekä Lidlissä katsomassa, olisiko siellä vielä niitä jumalaisia tempehejä (ei ollut; paska juttu). Lidlin ulkopuolella siinä kaksitoistavuotiaat pojat huusivat toisilleen aika vihaisen kuuloisesti aiheesta näkyykö sillä videolla pääministerin tissit vai ei. Rikkinäinen puhelin voi ainakin täällä hyvin, jos muu ei voikaan. Katselin poikia ja ajattelin, että meidän kissat ovat biologiselta iältään vain hitusen noita vanhempia, pitää muistaa se ensi kerralla, kun ne husivat toisiaan ja rallaavat päättömästi rikkoen asioita. Varmasti nekin huutaisivat kaikesta maan ja taivaan välillä, jos osaisivat. Hyvä, etteivät osaa.

Viime päivistä on jäänyt tahmea ja väsähtänyt olo, tunnen itseni liian vanhaksi ja kyllästyneeksi koko ihmiskuntaan. Jotenkin onnistuin sen työhaastattelussa vielä piilottamaan putkinäköistämällä sen todellisuuden, jota kuvailin, mutta kotiin palattua matalapaine vyöryi päälle. Kaikkein absurdeinta on, että ihmisillä on vaikka mitä mielipiteitä tästä kaikesta juhlintakohusta, ja hyvin harva sosiaalisen piirini aiheeseen liittyvistä käsityksistä tai asenteista on itselleni edes etäisesti käsitettävä. Ja toisaalta hyvin harvaa taas kiinnostaa, miten Suomessa koronakuolleisuus sen kun kasvaa. Ymmärrän olevani heille hengityssuojaimineni aivan yhtä käsittämätön. Mutta en osaa olla näkemättä tätä: ruumis ruumiin päälle, ja moni tuttu ihminen joutuu painimaan kaikkien outojen oireiden kanssa miettien, milloin palaa työkykyiseksi. 

Ajattelen sitä, miten ruton jälkeen monissa kirkoissa maalattiin kuolemantanssikuvia piiloon. Nyt sekin tehdään pikakelauksella, silloin kun kuolemia on eniten (tähän saakka). 

Minulla on hengityssuojaimen lisäksi toinen buusteri otettuna ja israelilaisia NONSeja iso laatikko. Edes kukaan läheiseni ei ole (vielä) sairastanut koronaa, ehkä koska olemme pitäytyneet suojautumisessa. Välillä olemme nähneet vanhempien kanssa maskeitta sisätiloissa, nyt kai neljästi pandemian aikana, mutta sitä ennen kaikki ovat aina riipaisseet antigeenitestit. Ei meistä sitä kukaan halua toisilleen antaa.  

Alkaa sataa, pyykit pitää nostaa sisään vaikkei lainkaan jaksaisi. 

Olettaisin, että viikonlopun jommalla kummalla puolen minulle ilmoitetaan, että valitettavasti et tullut valituksi, ja sitten koen helpotusta. Tämän sentään tunnen. Eikä tämä ole kuralätäkkö paitsi niinä päivinä kun ei vaan jaksaisi mitään. Enimmäkseen päivät ovat toisenlaisia. 

Koronapäiväkirjat, osa än plus yksi

Ei tarvitse olla kummoisempi ennustajaeukko sanoessaan, että talvesta tullee vaikea ellei sitten jostain taivaista ala yllättäen ja liki järjenvastaisesti sataa steriloivia nenäsumuterokotteita.

Covidia ei juuri kauheasti testata, ainoaa luotettavaa epidemian mittaria jätevesiseurantaa vähennetään vaikka todetaan tasojen olevan korkealla, hengityssuojaimia käyttää tuskin kukaan, omikronit eivät näytä suojaavan seuraavalta omikronilta, sairastuneen eristysohje päättyy päivään viisi, jolloin tutkimusten mukaan edelleen 94 prosenttia sairastuneista on tartuttavia, liki kaikki tapaamiset tahdotaan nyt pitää lähinä ja kun kysyy etämahdollisuutta ollaan lähinnä kiusaantuneita, jokaisen sairastumisen tiedetään lisäävän pidentyneiden oireiden jättipotin mahdollisuutta, ilmahygieniatoimiin ei näytetä ryhtyneen paitsi eduskunnassa (jonka suojaamista varten ilmeisesti Valtioneuvoston tiederaporttikin sitten teetettiin vaikka aikuisten päättäjien kuvittelisi osaavan suojata itseään paremmin kuin vaikkapa päiväkotilasten), ja jo valmiiksi koko meidän sairaanhoito huojuu ylikuormituksessa.

Päälle vielä apinarokko.

En ole enää pystynyt katsomaan suomalaista mediaa liittyen koronan torjuntaan ensi talvena, se on vaan liian hapokasta huttua, se tiedevihamielinen pestään käsiä, muuta ei voida (vastoin WHO:n ohjeistusta) mutta muiden kommenteista olen ymmärtänyt, että ilmahygieniatoimien sijaan ollaan tiukan paikan edessä taas valmiita pistämään paikkoja (paitsi väestöleviämisen kannalta olennaisia kouluja) kiinni/etään sitten kun tarpeeksi moni sairaala on kaatumisen uhan alla, kun käsien ja pintojen mahdollisesti uudelleen käyttöön otettava dessaus ei maagisesti autakaan, vaikka rituaali suoritettaisiin kuinka taiteen sääntöjen mukaisesti. Terveydenhoitokaan ei saa neljänsiä rokotteitaan, vaikka tiedetään niiden ehkäisevän myös tartuntoja vaikkei toki täysin. (Ellei terveydenhoito hae itse rokotteitaan Tallinnasta - sieltä buusterin saa kyllä ilmaiseksi pop upista jonottamatta 10 min satamasta.) Työikäiset eivät saa buustereitaan myöskään (elleivät hae Tallinnasta; me haimme). Hengityssuojainten tehosta ei uskalleta sanoa kansalle mitään. Saati suositella. Paras kiemurtelija oli vissiin Etelä-Savon joku viranhaltija, joka loihe sanomaan, että nyt kun tilanne siellä on tosi kiperä sairaalakapan kannalta, ei se hengityssuojaimen käyttö ylireagointiakaan ole.

Musta myöskään kalliin hiilidioksidipitoisuusmittarin ostaminen omaan piikkiin ei ollut ylireagointia, koska sen avulla pystyn syksyllä tietopohjaisemmin päättämään, missä laittaa päähän FFP2 ja missä FFP3. (FFP3 on raskaampi, en mieluiten liikuntaa ohjatessani käyttäisi sitä, mutta näillä tautiluvuilla ja tällä toimintapolitiikalla sen lisärasituksen lusiminen saattaa olla lopulta viisainta, kun haluaa pelata suht varman päälle pitkän koronan uhkankanssa.) Ja jos alkaa liikaa ahdistaa kesken kaiken monien suojattomuus, ehkä alan raahata hepasuodattamia rinkalla joogatiloihin, jos mittalaitteen PPM vihjaa, että niille ois tarve. Nehän tutkitusti tehoavat kaikkeen ilmavälitteisesti tarttuvaan. Ja kun olen ennenkin raahannut vilttejä, silmätyynyjä, blokkeja jne. julkisilla ja polkupyörällä tehdäkseni oppilaideni harjoituksesta turvallisempaa, miksen siis raahaisi nyt hepoja, joita niin ikään ei yksikään instituutio tarjoa, koska tutkimustieto ei siirry toimintapolitiikkaan vaan tuntuu, että tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja toteuttaa samaa meemiä kuin ne naapurit, jotka on jostain syystä valittu relevanteiksi vertaisiksi. (Voi olla, että hahmotan väärin. Olen tätä asennetta inhonnut niin pitkään ja hartaasti, että pahoin pelkään, että näen sitä sielläkin, missä ei edes ole siihen aihetta.)

Pari päivää sitten kuulin ensimmäisen kerran tämän laulun ja siitä tuli heti korvamato. Pompo katsoi sen elokuvan, jossa tämä on. Minä vain kuulin laulun ja osasin toistaa melodian yhden kuuleman perusteella. Tältä kuulostaa pyhä. 

Ihmiset kuulee tän laulun niin eri tavalla. Mä kuulen tän niin, että kun kerran pystyn perehtymään, osaan lukea tieteellisiä julkaisuja ja seuraamaan suojautumiskeskustelua, niin toimin sitten niin hyvin kuin osaan, annan itseni ja elämäni prosessille, koetan suojata ihan jokaista sairastumiselta, vammautumiselta ja ennenaikaiselta kuolemalta. Että se on ilo, velvollisuus on ilomme, ja epätäydellisyys johon ei saa jähmettyä vaan tehdä niin hyvin kuin voimavaroineen voi ja näillä mennään, koska elämä on pyhää ja ihanaa silloinkin kun instituutioiden sitkas polkuriippuvuus ottaa pattiin. Joku muu kuulee tällaisen rallin niin, että tulkoon tauti jos on tullakseen, tulkoon krooniset vaivat, tulkoon kuolema niille joita emme katsoneet tarpeelliseksi suojata nimetessämme suojauskeinot rajoituksiksi ja juhliessamme sitä, että meidän perheessä oli lievä ja kyllä meidän asiantuntijat on miettineet tän meidän puolesta joten meidän ei tarvi ottaa kantaa, seurataan vaan suosituksia tai jos niitä ei hetkenä x ole, eletään kuin ellun kanat.

Fatalismeja on monenlaisia, jokainen sidottu omaan näkökulmaansa kai aika pitkälti arvojen kautta.

(Pitää varmaan katsoa taas syksyllä Passage to India, kai se jostain löytyy, siinä tämä kiteytyy kaikista parhaiten - ei kirjassa, vaan vain elokuvassa, kirja oli sen jälkeen pettymys, koska etsin siitä sitä mitä löysin elokuvasta, ja kirjan Godbole on eri hahmo ja eri funktiossa kuin leffan Godbole: leffan Godbole toteaa jotain valinnanvapaudesta enkä enää muista tarkalleen, millä sanoin täsmälleen, mutta sen muistan, että tajutessani, mitä siinä sanotaan, tuntui viimeksi, että putosin jonnekin aivan uuteen, tähän, mitä koetin äsken tuohon kirjoittaa - että näkökulma määrää niin pitkälti, ja että ehkä jokainen meistä on monadimaisesti tietyssä heijastuspisteessä, ja että se näkymä koetaan arvoina, ja - ehkä - että jos niitä arvoja vastaan joutuu rikkomaan, se voi tuntua vaarallisemmalta kuin kuolema tai toisten täysin hylkäämäksi joutuminen, se voi suistaa erilaisiin lamaannuksen tiloihin, joissa emootiot lakkaavat ohjaamasta, jossa äkisti ilo katoaa. Mutta tämä on vain hypoteesi, olen ollut elämässäni vain kerran tuollaisessa naamaa halaavassa kuralätäkössä, ja tiedän vain sen, että olen valmis aikamoisiin tekoihin, etten joudu sinne uudestaan.)

Sadepäivä

Sataa ja sataa ja sataa. Välillä tuntuu siltä, että koko edeltävän kuivuuden sademäärät yrittävät maastoutua nyt vartin kuuron aikana. Peltikatto päällä vaan jymisee. Meillähän osa huoneiden katosta on suoraan ulkokaton alla, melkoinen rumpusoolo! Tervetuloa vaan, vesi, ja vanassasi sienet!

Sadepäivähommia: paahdoin oman maan tomatilloja ja chilejä airfryerilla ja tein niistä salsa verdeä. Syötiin sitä sitten tortilloilla särpien.

Vanha rakas ystäväni ei ole edelleenkään uskaltautunut rokotukseen, vaikka olen luvannut tulla mukaan tueksi. Eilen olin toisen läheisen rokotustukena. Koska tämä oli kauhusta kankeana kaikista niistä ihmiskontakteista eikä sanonut mitään, oli mun sanottava joka kohdassa, että olen tässä vaan hänen saattajanaan, mulla on jo molemmat piikit itsellä. Sen seurauksena läheiseen suhtauduttiin kuin jonkin sortin vammaiseen ja ohjeet annettiin mulle, ehkä kuvitellen, ettei hän niitä kuitenkaan tolkkuaisi, kun ei näemmä osaa puhuakaan. Melko mielenkiintoinen ja kimurantti tilanne, jota en oikein osannut diskreetisti keskeyttääkään - muistin äkkiä, miltä tuntui Intiassa, kun mun asioita kyseltiin miespuoliselta seuralaiselta ikään kuin en olisi itse ollut kykenevä kommunikoimaan. Onneksi läheinen oli niin kauhujähmeänä, ettei ollut edes kerinnyt huomaamaan kommunikaatiossa mitään kummallista. Tämä selvisi, kun pahoittelin jälkikäteen, etten oikein osannut oikaista tilannetta.

Tuntuu kauhealta katsoa tautilukuja tietäen, ettei ole pystynyt auttamaan edes itselleen tärkeimpiä ihmisiä suojaan. (Niin, ajattelen myös suojelutoimina niitä, joista puhutaan rajoitustoimina.) Mutta keinoni ovat lopussa - en usko aikuisen ihmisen uhkailemiseen, kiristämiseen tai mihinkään sellaiseen. Pandemia jatkuu siis edelleen surun ja syyllisyyden sävyisenä. Ikään kuin siinä olisi jotain uutta, ettei koskaan ole tilanteen tasalla, riitä, pysty asioihin, joihin haluaisi pystyä. Ja: silti, siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, on myös valtavasti iloa ja tyytyväisyyttä. Saa olla vähän toistaitoinen. Saa tuntea, kuten tuntee. Mitä vaan, kunhan ei lamaannu eikä kiellä hetkittäisiä likakaivojaan.

Saa tehdä tomatilloista salsaa, lukea kirjaa sängyssä ja koettaa sopeutua siihen tosiseikkaan, että syksy on tulossa. Viime talvi opetti, että olen yhtä sitkeä kuin nuo buena mulatat pihalla - ei mulla ole mitään hätää. Voi, kuinka toivon, ettei kellään muullakaan olisi.

Tehoste

Koko päivän on pissittänyt, huimannut, ollut epätodellisuuden tuntuja, vähän ehkä pyörryttänytkin, ja vatsa jyrskyttää menemään kuin kuivausrumpu. Lähden rokotukseen. Jännittää ihan hirveästi ja koko keho sanoo ei ei ei ei.

Siihen on syynsä, etten ole sen koulukunnan joogaope, joka kehottaisi luottamaan intuitioonsa. (Ehkä perimmäinen inhoni new agea kohtaan palautuu tähän?) Jos luottaisin intuitiooni, en olisi ikinä mennyt yhteenkään kouluun tai yliopistoon, en olisi tutustunut yhteenkään ihmiseen (paitsi ihan muutamaan, joita en aluksikaan pelännyt, mutta näitä on vain muutama elämäni varrelta), en olisi mennyt ikinä joogatunnille tai pilatestunnille, en olisi muuttanut pois lapsuudenkodista ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ihan varmasti en olisi ikinä mennyt yksiinkään juhliin joissa on monta ihmistä. Monta asiaa olen oppinut eivätkä ne enää tunnu niin pahoilta mutta usein, aika usein, joudun menemään vastakarvaan tuntemusten ja intuitioiden kannalta. Teen niin, koska arvostan sitä, mitä voi oppia ja kokea, jos vähän pusken jonkin näkymättömän ilskottavan rajan yli. (Tai rokotuksen kanssa: koska vieläkin isompi painajaiseni on, että pelkoni paapomisen takia tartuttaisin jonkun toisen.) Ja toisaalta, olisin silittänyt kaikkia myrkkykäärmeitä ja sen sellaisia, kunhan vain olisivat olleet ei-Homo sapienseja.

Ei mun ole vaikeaa ymmärtää ystävää, joka pelkää mennä rokotukseen ja vatkuttaa eikä meinaa saada itseään koottua edes mun saattamana sinne ajanvarauksettomaan jonoon jonain oikein hyvänä päivänä. Eikä koiraa, joka eläinlääkärin julkisivun nähdessään jarruttaa neliraajajarrukset. Tai edesmennyttä koiraa, joka huusi varmuuden vuoksi eläinlääkärissä jos mikään ruiskun näköinenkään vilahti kädessä, esimerkiksi lääketuubi. Muakin pelottaa ihan hirvittävästi. Joka ikinen kerta. Ja aina tunnen itseni vähän sairaaksi siihen saakka, että piikki on pistetty, ja arvon aamusta pistohetkeen, että voinko mennä, kun en tunne itseäni terveeksi, sydänkin tahtii minkä kerkiää, ja entäs jos olenkin sairas, niin vaarannanko muut tai liekö piikistä edes mitään hyötyä, mutta kun tiedän, että tämä sama kuvio vain toistuu ja toistuu ja toistuu, sulkeistan oireet ja nimeän ne jännitykseksi - kunhan se jännittävä asia tapahtuu, olen äkkiä iloinen ja täynnä voimaa kun ei se sattunutkaan eikä mitään hirvittävää tapahtunut muutenkaan. (Ihan sama myös muissa lääkärikäynneissä, joissa ei rokoteta, paitsi kierukan laittamisessa ja papa-kokeessa; niissä tapahtuu hirvittävää ja siitä toipumiseen menee enemmän kuin käyntiaika. Yleensä olen niin höpsähtäneen iloinen jo vastaanotolla, että olen oppinut, että mun on kirjoitettava lapulle asiat, jotka haluan selvittää, sillä muuten saatan unohtaa, miksi oikeastaan hakeuduin paikalle.) Joskus rokotuksista tulee jälkioireita. Nekin ovat ihan ok, kunhan jälkioireena ei ole juuri tästä piikistä sitä, mistä Twitterissä on paljon huhuttu - että kaksi viikkoa piikin jälkeen alkaa yhtäkkisesti olla sitä mieltä, että johan tässä on rajoitukset rajoitettu ja rokottamattomista lapsista ja immuunipuutteisista viis, nyt avataan yhteiskunta sepposen selälleen.

Hassuinta on, etten nuorempana kokenut toimenpiteitä lainkaan näin. Jotenkin onnistuin kieltämään täysin sen, että jännitin. Ja että jotkut toimenpiteet oikeasti tuntuvat ikäviltä. Ja että ylipäänsä on aika hurjaa antaa jonkun ihan vieraan ihmisen koskea itseä. Oli vain kehosta irtaantunut ja kohiseva olo, vähän kuin olisi painellut puujaloilla kahden kilometrin korkeudessa ja ääntäkin piti korottaa, että sieltä kuuluisi maahan saakka. Mutta sitten kun annoin näiden tunteiden vähitellen tulla, tajusin, että ne ovat niin isoja, ettei oikeastaan ollut ihme, että kielsin ne pitkään. Eipä mulla olisi ollut niitä kohtaan hyväksyntää eikä vielä silloin mistään saatua lupaa läpielää jotain sellaista, sen tason järisyttävää. Se metatason neutraalius on syntynyt vasta vähitellen. Meitähän opetetaan kieltämään tuntemuksia, palkitaan tietystä tunnottomuudesta, poiskatsomisesta, ääntäkorottavasta reippaudesta. Ei tämä maailma palkitse siitä, että pelkää, hermoilee, somatisoi ja pyytää siihen apua. Se on vähän ikävää: musta siitä tietysti pitäisi palkita. Aisti- ja tunneamnesiahan se on pahin vaihtoehto, koska miten siltä pohjalta kehitetään myötätuntoista suhtautumista yhtään mihinkään?

On hurjan etuoikeutettua saada näin turvallinen rokote. Saada se vieläpä ilmaiseksi. Ja etuajassa.

Vähän huimaa siihen saakka, että tunnen piikin työntyvän olkavarteen. Sitten huimaus lakkaa, kuten jo etukäteen tiesin sen mitä todennäköisimmin tekevän. Kaikki oireet katoavat vips vaan, vatsa vaimenee, on äkisti helppo hengittää ja sydän rauhoittuu. Tiedän, ettei minusta näe, että jännitän. Olen kuullut niin monta kertaa, ettei sitä näe. Mutta tiedän, että jännitän. Kerran toisensa jälkeen ja oletettavasti niin pitkään kuin elän. Ja jostain syystä, vaikka esimerkiksi esiintyessä ja tentissä osaan jo nauttia kuvotuksentunteisesta jännityksestä, mieltää sen elämän sykkeeksi ja olen ehkä sille jopa narkki jossain määrin - ja mitä isompi yleisö, sen parempi, mikä on vähän hirvittävää -, en ole vieläkään oppinut ajattelemaan, että juuri sehän on rokotukseenkin mennessä se, mitä on olla elossa, tilanteen tasalla, hereillä. Sympaattinen dominanssi, kaiken korostuminen, yliviritetty valmiustila.

Etukäteen ajattelen, että varmaan itken piikin saatuani. Höpsis. Ei siinä vaiheessa enää yhtään itketä, vaikka aamupäivän itkeskelinkin kaiken suuruutta ja olojen outoutta. Olen vaan tyytyväinen ja samalla hieman kärsimätön, takaisin arjessa, ja kiirehdin junaan päästäkseni pois kivikaupungista. Metsän läpi kohti kotia kävellessä mietin, miten nimenomaan vatsatuntemukseen ei voi luottaa, ei, eikä intuitioon. Niiden voi antaa tulla ja mennä, koska eivät ne ole luonteeltaan kovinkaan kestäviä.

Osana suurta tarinaa on vaikeaa mieltää itseään vain katsojaksi

Another dynamic we’ve seen is something that is not unheard-of in the history of science: setting a higher standard of proof for theories that challenge conventional wisdom than for those that support it.

Luen hienon jutun aerosolileviämisen myöntämisen jarruista. On kyllä ollut etuoikeutettua seurata tätä keskustelua alusta saakka varsin hyvin turvassa moniin muihin paikkoihin ja työnkuviin verrattuna, etenkin sen jälkeen, kun siirtyi ffp2-maskiin niiden tultua kuluttajienkin ulottuville. Ajatella: tieteenhistorian murros ihan tässä silmien alla, luksusta. 

Mutta sitä en kiellä, että tässä souvissa on ollut varsin rasittaviakin piirteitä, kuten viime kesänä, kun yritin kysellä yhdeltä työnantajalta, mistä liikuntasalin korvausilma tulee, miten se suodatetaan jos on kierrätysilmaa ja että ovatko tietoisia, ettei opettajille tarjottu visiiri estä aerosolileviämistä eikä mulle vastattu yhtikäs mitään. Minulle kun tutkijoita seuraavana oli ihan selvää, että meidän suositukset olivat ihan vinksurallaan. Nyt kun tämä alkaa olla taputeltu hitaimpiakin isoja instituutioita myöten, jospa ohjeet meilläkin järkevöityisivät vähitellen, jos rokotteen laumasuoja ei toimisikaan toivotulla tavalla. (Ihan mahtavintahan olisi, jos pahempien influenssa-aaltojen aikana myös voitaisiin tulevaisuudessa tukahduttaa paikallisesti maskein, mutta tämä vuosi ja ihmisten kommenttien seuraaminen saa mut ajattelemaan, liekö keskiverrolla länsimaisella ihmisellä sen verran myötätuntoa ensinkään.) Niin loistavaa kuin tätä tieteenhistorian ryömintää ja pykimistä onkin ollut seurata aitiopaikalta, kiitos twitterin, nautintoa on haitannut kalvava tunne, että hei, en ole vain katsoja, haluaisin osata tehdä enemmän asioiden etenemiseksi. Ja se ei totisesti ole helppoa. 

En ole muuten elämässäni roikkunut netissä ja uutisissa näin paljon, mutta tämän keissin liveseuranta on ollut varsin kiinnostavaa ja karmivaa. Enkä ole enää yhtään harmitellut sitä, etten ole päässyt avaruuteen - tämä on ollut ihan riittävän avaruus minulle, koelaboratio ihmisluonteesta ja informaation käsittelystä.

Huomenna saan ensimmäisen rokotteeni. Rokotesuoja täydentyy - jos kaikki menee hyvin - siten, että elokuun puolivälissä minulla pitäisi olla x ajan kestävä melko todennäköinen immuniteetti tämän taudin - myös nyt täällä liikkeellä olevien varianttien - suhteen. 

Ja todennäköisesti olen loppuiäkseni saanut täydentävän shotin immuniteettia sille, etten usko, mitä suomalaisissa tiedotusvälineissä kirjoitetaan, etten usko isojen instituutioiden olevan ajan tasalla enkä totisesti usko suuren osan ihmiskunnasta edes sen vertaiseen rationaalisuuteen ja myötätuntoon kuin mitä itselläni on (ja se ei ole paljon, se, koska missä on se päivä, etten ole näihin edes hieman pettynyt itsessäni). Enkä usko, todellakaan, poliitikkojen asiantuntemukseen. Aiemmin olen jollain tasolla tiennyt, että joo, ei ehkä ole hyvä luottaa näin paljon, mutta en ole jaksanut seurata uutisia säännöllisesti. No nyt olen jaksanut, koska tämä on ollut kiinnostava paitsi henkilökohtaisesti - en halua sairastua enkä tartuttaa ja jotta siinä voisi edes yrittää onnistua, on etsittävä tietoa - niin myös ihmisten ajattelun ja arvostusten kenttäkokeena. Enpä voi sanoa pitäväni Homo sapiensista yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta sen totesin, että siitä huolimatta en halua kenenkään myöskään vahingoittuvan tai sairastuvan ihan turhan päiten, vain sen takia, etteivät toiset jaksa tai osaa hoitaa hommiaan kunnolla.

Rucola boikotissa

Kerran kansalaisaktivisti, aina kansalaisaktivisti, vissiin. 

Nyt ovat boikotissa ruotsalaiset, hollantilaiset ja yhdysvaltalaiset tuotteet, koska näissä maissa koronaa on hoidettu niin luokattoman huonosti. (Yhdysvaltoihin maksan kyllä yhtä jos toistakin lisenssiä ja niitä en voi oikein olla maksamattakaan. Mutta muuten.) Näen tämän ihmisoikeuskysymyksenä ihan siinä missä monet muutkin asiat, joiden vuoksi olen iskenyt maita ostoboikottiin. Esim. Israelin tuotteita olen vältellyt pitkään muutenkin (koska Palestiina) ja Mururoan atollin ydinkokeiden takia Ranska oli pitkään boikotissa. Keväällä kun meille ei saatu aikaisiksi maskisuositusta, tilasin teet kombuchaa varten etelänaapurista postipaketissa, koska siellä maskeihin mentiin reippaammin. 

En ihan hirveästi usko, että kuluttajakansalainen Veloenan yksityinen boikotti kaataa minkään maan taloutta tai saa sen päättäjiä muuttamaan toimiaan. Mutta se on se, minkä voin kuluttajana tehdä: ohjata pennoseni toisaalle. Ja siitä tulee hyvä mieli, että käytän edes sen minimalistisen vallan, joka minulla on. (Minustahan ongelma ei ole valta tai sen korruptoivuus vaan se, miten moni väistää valtaansa tai kieltää sitä olevankaan.) (Ja uskon enemmän poliittisiin vaikutusmekanismeihin, mutta kun tämä ei ole pois niistä vaan ainakin minua sitouttaa vahvemmin niihin poliittisiin juttuihinkin, vaikka tuo viereisen huoneen taloustieteilijä ei ikinä sitä tunnu uskovankaan, koska ei itse vain jaksa tämmöistä detaljismia.)

Tässä kirjoittaessani sen sijaan en ole kuluttajan roolissa vaan kansalaisen. Luultavasti valtani kuluttajana on isompi kuin valtani kansalaisena ja se on jotenkin häiritsevä ajatus. Haluaisin oppia argumentoimaan paremmin, kirjoittamaan paremmin, mutta huomaan olevani epävarma sen suhteen, miten se oppiminen tapahtuu. Haluaisin oppia ymmärtämään paremmin toisenlaisia todellisuuksia. Niitä harvemmin eritellään auki, ja se tuntuu vähän surulliselta. Meillä on näitä hienoja jakamisen työkaluja, mutta aika vähän näissä lopulta saadaan jaettua. Menee melkein niin, että pitää asua jonkun kanssa useampi kuukausi, ennen kuin saa kiinni edes vähän siitä, miltä sen ihmisen mielenmaisema näyttää. Sitten kun joku kirjoittaa kirjamitassa, kyse on yleensä fiktiosta. Jos kirjoittaisin fiktion, tuskin kirjoittaisin siitä, miten koen, koska se kyllästyttää ja pitkästyttää itseäni loputtomasti ja on aina jotenkin vähän noloa. (No, siksi kai kirjoitan blogia - että saan sen nolouden jotenkin prosessoitua.)

En oikein tiedä, miten elää ilman protesteja ja boikotteja. Tarkoitan tätä: kyllä minulta menee maku, kun näen jossain perseiltävän kunnolla. Ja sitten en ainakaan rahallisesti halua tukea sitä meininkiä lainkaan, olkoonkin että toki niissä maissa on aina myös ihmisiä, jotka haluaisivat asioiden hoidon reilummalle tolalle. Mutta nekin maksavat verot valtioilleen, joten ei. 

Koenko tämän rajoittavan elämääni? Enpä oikeastaan. Ja kyse on suunnasta, ei kategorisesta lukkoon lyömisistä. Enemmän kokisin sen rajoittavaksi, jos pitäisi sulkea silmät pulmilta ja paaduttaa mieli mantralla, ettei omalla toiminnallani ole väliä höläsen pöläystä. Ja että etiikka on vain poseeraamista. En halua semmoista maailmaa ja elämää. Joten jätin tänään tilaamatta kauppatilauksesta rucolat, joiden epäilen olevan kuitenkin Ruotsista. Hurjaa. En kuvitellut, että boikotoisin Ruotsia jokin päivä ihmisoikeusrikkomusten takia, mutta siihen on nyt kuitenkin tultu ja oltu siinä jo useampia kuukausia.

Malmöstä tuli uutisia, että siellä useimmissa peruskouluissa on epidemia valloillaan. Ehkä viimein täällä aletaan avata silmiä sille, että siihen on syynsä, että WHO suosittaa maskien ikärajaksi kuutta vuotta siellä, missä tauti leviää. Sääliksi käy ruotsalaisia. Ei ole mukavaa tuntea itseään höynäytetyksi. 

Elämme outoja aikoja. 

Reikäjuuston viipale falskaa

Syyslomalla on taas hetkeksi aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Ja kuin kello, maailma ajastaa ihmettelyn hetkiin isoja pasauksia, joista keho järkkyy vielä tunteja jälkeenkinpäin. 

Iso johtaja kertoo, ettei maskeista saanut edes oikein viestiä Suomessa keväällä, ministeriö ei halunnut, ja tärisen sitä edelleen, yli vuorokauden jälkeenkinpäin. Kuinka monta tuntia olemme keskustelleet Vompsun kanssa metsäpoluilla, miten tällainen on mahdollista, kuka on vastuussa, ja onko tosiaan niin, että ihan kaikki on myytävänä. Olemme epäilleet silppuisen lehtitiedon varassa juuri sitä tahoa, jota vastaan nyt lausutaan todiste. Mutta miltä siinä kohden tuntuu? Sen sijaan, että hihkuisin, että katsos, olimme oikeassa, koko valehtelun voima iskee kehoon täysillä vasta nyt. Itken, tärisen, hihitän ja mieli toistaa ei voi olla totta, ei voi olla totta, ei voi olla totta. Jää vain jäljelle kysymys, miksi. Se valvottaa yli yön. 

Jäljelle jää myös kysymys, eivätkö vasemmistolaiset todellakaan koe tätä kaikkea ahdistavana. Olen kai ollut aiemmin vihreä mutta nyt en tiedä, äänestänkö. Ymmärrän järjellä, että varmasti vihreät ajavat eniten sitä politiikkaa, jota haluan ajettavan, mutta olen pohjamutiani myöten hämmennetty tällä, että he voivat pysyä hallituksessa, joka on allekirjoittanut hybridistrategian, purkanut rajoitteita tällä innolla ja sallinut valehtelun keinoista, joilla taudin leviämisen estoa olisi voitu alkaa harjoitella jo aiemmin. Edelleenkin tuntuu olevan tabu puhua lasten ja nuorten tartuttavuudesta. Koululaisilla ei ole edelleenkään maskeja WHO:n suosituksesta huolimatta. Sitä, että peruskouluissa tapahtuu eniten altistumisia, ei juurikaan uutisoida. Ja se, että keväällä peruskoulujen avaamista perusteltiin silläkin, että saadaan tauti leviämään nopeammin, tuntuu olevan ainoastaan asiasta rummuttavien kansalaisaktivistien muistissa ja kuvan- ja videonkaappauksissa. 

Hybridistrategia muistuttaa piirteiltään ikävän paljon Hollannin fiksua hybridiä, jonka tuloksena siellä on nyt ollut maailman korkein esiintyvyys kahden viikon aikana. Koska Vompsun työpaikka on juuri siellä - vaikka hän tekeekin kaiken etänä täältä - olemme seuranneet tilannetta. Eivät hänen työkaverinsa ymmärrä, miksi hän ei halua lähiopettaa ilman maskia. Epidemia on heistä ihan hyvin hoidossa. Vompsun sopimusta ei uusita, koska hän ei pomon mielestä sitoudu tiimiin, kun ei halua tulla paikan päälle (paikkaan, joka pyytää Saksalta apua sairaalapaikkoihin, kun omat loppuvat kesken taas kerran). "Tasapaino taudin hoidon ja talouden välillä" ei siten ainakaan itseäni rauhoita meemivalintana. Se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Samaan aikaan kun IMF julkaisee laskelmia siitä, etteivät lockdownit itse asiassa olleetkaan taloudellisesti niin vahingollisia kuin kuviteltiin, jakavat Helsingin ja Vantaan isot kihot Twitterissä lehtijuttua, jossa haastatellaan yhtä pandemiatoimijaa, joka viittaa puheissaan Great Barrington Declarationiin, laumasuojaa ajavaan julistukseen. Mutta mitä järkeä on puhua laumasuojasta taudissa, jossa oman immuniteetin suoja näyttäisi kestävän tyypillisen hengitystietulehdusviruksen tapaan joitain kuukausia, ehkä vuoden, jossa iso osa (olen nähnyt lukuja joka kolmannen ja joka kymmenennen väliltä) saa kenties pysyviä vaurioita useisiin eri elimistön osiin ja jossa oireet saattavat jatkua kuukausikaupalla vieden työkyvyn ainakin siksi ajaksi? WHO:n Tedros puolestaan korostaa painavissa puheenvuoroissaan, ettei laumasuojan hakeminen ole koskaan ollut strategiana vastattaessa vaaralliseen kulkutautiin. Kysyn mielessäni, miksi se on nyt ok? Olisiko se ennenkin ollut ok? Ovatko arvot todella koventuneet niin paljon, että ihmisoikeudet, vaikkapa oikeus elää turvassa tai edes turvaa tavoitellen, koskevat todella vain ihmisiä, jotka eivät ole rasitteita - siis täysin terveitä (mitä se fantasia sitten tarkoittaakaan), ei-riskiryhmäläisiä? 

Jostain syystä sitä, että GBD julkaistaan tunnettujen ilmastoskeptikkojen kustantamalla sivustolla, ei herätä kauheasti kiinnostusta. Samoin siitä uutisoidaan aika vähän, että GBD:n ovat allekirjoittaneet mm. lääkärit T Rump, Tooth Fairy ja Easter Bunny. Eli allekirjoittaneiden tunnistautumisen kanssa on vähän niin ja näin.

Lehdistö jatkaa valitsemallaan linjalla: sen sijaan, että haastateltaisiin niiden maiden epidemologeja, joissa on onnistuttu oikeasti palaamaan lähelle normaalia (WHO:n ohjeiden mukaan tai tiukemminkin toimineet Taiwan, Vietnam, Thaimaa, Uusi-Seelanti jne.), tai vaikkapa briljanttia Devi Sridharia, tuutataan ihan toisenlaista tavaraa ulos. Suosikkihaastateltava suomalaisista lääkäreistä on se, joka on eniten vähätellyt taudin vakavuutta ja puhunut keväällä, että koulut on hyvä avata, koska lapsista tulee tautimoottoreita levittämään tautia nopeammin. Aina välillä saamme lukea Tegnellistä. Toki hänen ajatuksistaan on hyvä tietää siinä mielessä, että hänen diskurssinsa soi suomalaistenkin viranomaisten sananvalinnoissa välillä turhan paljon. (Minusta pohjoismainen diskurssi on alkanut kalskahtaa todella pelottavalta - tutkimus, joka löytyy tuon linkin takaa, kannattaa todella lukea.) Jokainen suomalainen osaa todeta maskeista puhuttaessa, että maskit eivät yksin riitä, mutta silti emme jostain syystä näe juurikaan puuttumisia niihin muihin asioihin - paitsi käsien pesuun ja pintojen desinfiointiin, joiden merkitys lähinnä ilmavälitteisessä sairaudessa tunnutaan arvioitavan kuukausi kuukaudelta pienemmäksi. (Mikä on helpotus: avokadojen saippuapeseminen alkoi tuntua rasittavalta. Jääkaappi- ja etenkin pakasteostokset tosi desinfioin edelleen.) Missä viipyy suunniteltu lockdown? Kontaktien oikeasti rajaaminen? (On jotenkin perverssiä tajuta, että moni kyllä käy etätöissä, mutta menee sitten tapaamaan ystäviä kaupungille. Monesti nämä iltaliikkujat ovat ilman maskia.) Tuuletus ja ilmanvaihtoon panostaminen? (Ostin kotiin kaksi ilmanpuhdistinta. Jos altistun, laitamme ne päälle jotta edes Vompsu ja koira säästyisivät.) Kokoontumisrajoitukset? Matkustajien karanteenit? Edelleen suurimmalla osalla joukkoliikenteessä ei ole maskia - niillä vuoroilla, joilla kuljen lähityöhön kahtena päivänä viikossa. Mitä illampi ja mitä kauempana keskustasta, se vähemmän maskeja. Mistähän sekin johtuu? Liikennevälineet ovat usein kuitenkin ihan yhtä täynnä kuin aamummassa ja keskustammassa. Liikkuivatko ihmiset keväällä näin paljon? En osaa sanoa, koska keväällä sain tehdä työni täysin etänä, joten en käynyt missään. Nyt menen lähityöhön kolmasti viikossa, mutta yhtenä päivänä selviän fillarilla matkoista. Mietin, edelleen, olisiko eettisintä ihan vaan yksinkertaisesti irtisanoutua kaikista lähitöistä. 

Nähdäkseni koetamme ehkäistä pandemiaa vain yhdellä oikein käytettynä varsin tehokkaalla viipaleella reikäjuustoa, kun viipaleita pitäisi olla paljon useampi, jottei reikä ammota tyhjyyteen. Sitten on muutama irtofläpäre, mutta niiden reiät ovat pelottavan suuret. 

Lehdistö ei ole edelleenkään julkaissut järkeviä maskinkäyttöohjeita, joissa painotettaisiin olennaisinta: hengitys pitäisi saada virtaamaan suodatusmateriaalin läpi, ei tuuttaamaan sivusta tai nenänvieristä ulos ja sisään. Suurin osa näkemistäni maskeista on puettu niin, etteivät ne liiku hengityksen tahtiin - siitä näkee aika hyvin, etteivät ne suojaa ainakaan käyttäjäänsä aerosoleilta, vaikka ne olisi tehty mistä materiaalista. Ehkä pintakontaminaation vaarojen sijaan viestinnän kannattaisi ottaa suuntaa mieluummin maskin funktiosta: miten blokata hengitysteitä kohti virtaavia taudinaiheuttajia ja hengitysteistä ulos virtaavia taudinaiheuttajia? Niksejä riittää: kuminauhakonsti, alumiiniset nenäraudat teippitaustalla, solmumalli, ihoteipillä reunojen ihoon tiivistäminen - mutta ilmeisesti tauti ei vielä täällä pelota. (Pandemiaan reagointi jollain muulla kuin pelolla tuntuu edelleen hassulta ajatukselta. Eihän pelko tarkoita, että sitten lamaantuisi tai vain itkeskelisi pitkin seiniä. Minä, joka pelkään kaikkea aasta ööhön, ja siitä huolimatta muutenkin teen noita asioita vain havaiten ja tunnustaen että joo, kyllä tämä on turhan jännittävää, voin vakuuttaa, että pelkoa voi säädellä monin eri tavoin. Ei siihen kuole eikä sairastu. Siitä oppii jopa jollain tavalla pitämään - ikävöin esimerkiksi tenttijännitystä nyt kun en ole saanut niitä kicksejä pitkiin aikoihin.)

Yhdelle tunnilleni tuli nainen, jolla oli kyllä maski mutta nenä sen ulkopuolella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tällaista käytännössä. Nenä näytti niin penismäiseltä, etten yksinkertaisesti saanut koottua itseäni sisäisestä hihityksestä kommentoimaan, että nenä maskiin ja. Aina kun yritin mielensisäisesti ottaa aihetta esiin, sain ponnistella, etten vain alkanut nauraa. Muut mulkoilivat naista äkäisenä ja tajusin, että minulta odotetaan nyt johtajuutta. Sitä ei ilmaantunut yhdenkään jumalansormen tuomana. Näin koko tunnin miehen, joka roikuttaa elintään housujen ulkopuolella eikä näe siinä mitään hassua - näin luotettava on aistieni todistus. Nyt minulla on yli viikko aikaa valmistautua siihen, miten puutun tähän seuraavalla kerralla. 

Ehkä asetun jo muutaman päivän kuluttua, tai sitten jatkan itkemistä, nauramista ja tärisemistä. (Ei se koskaan kauan jatku. Nyt kyllä naurattaa, koska meinasin kirjoittaa patoutuneesta energiasta, ja tuli mieleen se käännös, jota siivosin kauan sitten ja pyysin Vompsun apua - kääntäjä oli kirjoittanut auringon valon energian patoutuvan kasveihin. Mietin, millainen olisi maailma, jossa kaikkea varastointia ajateltaisiin patoutumisena!) 

Tänä aamuna tajusin, miksi ehkä reagoin niinkin voimakkaasti tuohon maskiasiaan. Se muistuttaa tapaa, jolla minua ja monia muita lapsia on kohdeltu. On ollut kaikenlaisia agendoja, joista on ajateltu, että on parasta, ettei lapsi tiedä niistä. Ja kun lapsi kuitenkin jotain kautta onnistuu ymmärtämään kuvion siinä takana ja sanoo sen ääneen, seuraavaksi häntä vähätellään ja nöyryytetään, yritetään hiljentää tällä, ja vääristellään ja valehdellaan - siinä mittakaavassa, että lopulta lapsi arpoo pääparassaan, onko hänen järkensä pettämässä. Koska eihän minulle valehdeltaisi päin naamaa, eihän? Että jospa minä nyt olenkin väärässä vaan? (Tosin tässä maskicasessa tuota ajatusta, että koko muu maailma on väärässä, ei tullut. Mutta sama hämmennys valehtelemisesta: Mikä ihme tässä nyt on? Miksi näin? Tavoitteena mikä?)

Se, että aikuisia kohdellaan kuin lapsia, on kertakaikkisen inhottavaa. Se, että lapsia kohdellaan kuin lapsia, on sekin kertakaikkisen inhottavaa ja osoittaa, miten vähän moni aikuinen tajuaa siitä, miten valppaita lapset ovat. Lapsethan tuppaavat olemaan paljon aikuisempia valppaampia, koska heillä on vähemmän teoria- ja ennakko-oletus -somaa tajunnassaan. (Toki lapsuuteen kuuluu muutakin kuin tämä, mutta oma mielikuvani lapsuudesta on tämän moodin aika tavalla varjostama. En juurikaan usko siihen, että ihmisille valehdellaan heidän omaksi parhaakseen tai koska jos ei valehdeltaisi, tulisi lisää hankalia kysymyksiä.) 

Omassa elämässni on ollut ehkä ihaninta, että ei tarvitse olla lapsi. Todellakin. (Vaikka lapsena, ja olin sitä edelleen kun olin 14-15, en halunnutkaan ikinä ikinä ikinä aikuiseksi, joiden habituksessa korostui niin voimakkaasti seksuaalinen keimailu ja kaikki siihen liittyvät hullun taivaan oireet.) (Näin sitä on väärässä, näin graavisti. Mistähän olen nytkin väärässä?) (Onko elämänvaihetta, jona en ajattelisi hihitellen olevani juuri nyt hyvässä kohdassa? Kyllä - silloin kun minuun sattuu. Mutta muuten? Kaksi- ja kolmikymppisyydessäkin oli vissit puolensa, vaikka se hedelmällisyysikäiseksi naiseksi luokitelluksi tuleminen tuntuikin jotenkin täysin kajahtaneelta, etenkin silloin kun gynegologi puhui jostain vauvojen haistelemisesta oman lisääntymisvietin herättämiseksi.) Ei siis ihme, että suutun, itken, tärisen, hihitän, menetän uneni ja niin edelleen, kun minua kohdellaan kuten lasta. Mutta asetun. 

Viime yönä sain sentään jo nukuttua. 

En osaa kuvitella, mitä ajattelen viikon päästä. Varmaan haavanlehtiä. edelleen, edelleen sanallistuksia tunneille, hämmästellen sitä, että jotenkin tässä kävi niin, että päätettyämme erota tulikin pandemia ja kutsuin Vompsun tänne. Tällaisia ovat pandemiat: soittaa ex-miehelleen ja asuu tämän kanssa, miettii töistä irtisanoutumista ettei levittäisi tartuntoja, ihailee luontoa entiseen malliin, vieraantuu ihmiskunnasta entistä enemmän koska niin moni haluaa jonkin normaalinsa takaisin ja sitten ihmettelee, miksi piittaa näiden ihmisten sairastumisesta niin paljon, kun ei kuitenkaan jaksa piitata heidän seurastaan ihmeemmin. Outo maailma.

Helpottavat rajat

Kukaan ei varmasti yllättynyt tästä, että matkailijat kantoivat koronan takaisin Suomeen, joka melkein vahingossa tukahdutti sen. Tänä kesänä on ollut varsin opettavaista seurata ihmisten oikeutuksen tuntuja huvimatkailun suhteen. Enää ei minussa taida olla milligramaakaan luottamusta siihen, että ympäristökriisi voitaisiin ratkaista jollain solidaarisuustoimilla, kun edes myös itseä ja omia läheisiä samoin tein vaarantava pandemia ei saa ihmisiä miettimään, mikä on tarpeen ja halun ero. Mitä vanhemmaksi käyn, sen perustavammalta kysymykseltä tuo alkaa näyttää. (Viisitoista vuotta sitten taisi olla pinnalla enemmän havainnon ja tunnistamisen ero. Ehkä luovin ulkopuolelta injenktoidusta epistemologiasta yhtä enemmän kohti moraalia, joka on jo lapsena ollut kovin vallitseva aihe ajattelussani, vaikka sitten opiskelupiirien vapaamielisyyden ympäristössä ymmärsinkin pitää turpani siitä kiinni, ainakin enimmäkseen.) 

Koska huvimatkailu joka tapauksessa on melko kestämätön elämänmuoto (etenkin tässä laajuudessa toteutettuna), olen itse ollut kauhun lisäksi myös tyytyväinen pandemiasta: on ollut paljon helpompaa linjata omaa toimintaa arvojen mukaisesti (yleinen pitkäkestoinen hyvä on tärkeämpää kuin yksilöllinen hetken hurma) - paljon helpompaa kuin "normaaleina" vuosina. Ekologisintahan on tietenkin pysyä kotona. Nyt kun se on voittopuolisesti myös myötätuntoisinta ja turvallisinta, ei ollut vaikeaa valita. Plussana vielä se, että "matkakassalla" pystyin sitten ostamaan ilmajoogatelineen, josta olin unelmoinut jo useamman vuoden. Hankin siis lisää syitä pysytellä nimenomaan kotona arvojeni mukaisesti!

Yleisemmällä tasolla: Eikö olekin kiinnostavaa, että meillä on narratiivi valinnanvapauden autuudesta, tai ehkä useimmat puhuvat siitä ihan vain vapautena. Ja silti, kun mietin omaa elämääni, huomaan, että rajoitukset ovat säännönmukaisesti helpottaneet tyytyväisyyden löytämistä - oli kyse puoleltani eksklusiiviseen läheissuhteeseen (tai -suhteisiin) sitoutumisesta, vegaaniruokaan sitoutumisesta, säännöllisiin ruoka-aikoihin sitoutumisesta, alkoholittomuudesta ja muusta päihteettömyydestä, opintoihin ja töihin sitoutumisesta, nyt sitoutumisesta "älä levitä virusta" -peliin,  jne. (edellyttäen toki, etteivät esim. parisuhde tai työt ole mitenkään hirviömäisen huonosti järjestetyt: varmimpia tapoja päätyä raastavaan tyytymättömyyteen, joka onneksi töykkii tekemään asialle jotain). Voi olla, ettei toisten maailma pyöri näin, mutta itse huomaan olevani tyytyväisin, kun valinnanvaraa ei ole ihan niin paljon ja pystyn noudattamaan paremmin arvojani valinnoissani. Spontaanissa "vapaudessa" kun käy kovin helposti niin, että kipeytän vatsani, unohdan nukkua, juutun someen ja lomallakin stressaannun enemmän kuin palaudun, koska oli mentävä, nähtävä ja koettava - jotain, mistä ei sitten kahden vuoden jälkeen muista paljon mitään. Tai vatkutan jonkun aivan toivottoman romanssin kokoon päässäni tai vuorovaikutuskentässä - sellaiseen fasanointiin menee hirvittävä määrä voimavaroja ja takaisin saatu mielenrauha, riemu ja mielekkyys tapaa jäädä aika vaatimattomaksi. (Vaikka olenkin kiitollinen kaikesta hyvästä seksistä. Seksuaalivietin kanssa neuvotteleminen taitaa olla aika yleinen kompastuskivi, mitä ihmisten tarinoita kuuntelee.) Tässä kohdin on tietysti viitattava Platoniin, koska jo hän kirjoittaa tästä. Siitä, miten pohjatonta ruukkua saa koko ajan olla täyttämässä, kun taas ruukku, jossa on pohja - no, siitä saa vesileilin vähän pienemmälläkin täyttämisellä. Eli en usko, että kyse on mistään modernista jutskasta. Meillä on vaan ennennäkemättömän elintason vuoksi ollut eri mittakaavan mahdollisuudet tuhota planeettaa ja omaa elämäämme pohjattoman ruukun taktiikalla.

Pohjaton ruukku, tyhjyys ja täyteys, taas tuo mieleen muinaiset kiinalaiset ja heidän mietteensä siitä, mikä tekee ruukusta funktionaalisen: tyhjyys tietenkin. Ilman sitä ei voida säilöä.

Niin että sen sijaan, että toistellaan latteaa "fill your cup" -mantraa, mitenkä olisi "muista ilolla tyhjää tilaa kupissasi"? (Ja usein juuri rajat luovat tuon tyhjän tilan, ainakin minulle.)

Ehkä jotenkin koen, että oman kupin osin tyhjänä pitäminen rajoitusten asettamisella helpottaa suunnittelemista ja etenkin muuttumisen suuntaamista. En tarkoita, että olisin hurjassa muutospungussa, vaan ehkä jotain tällaista: kun sitä kuitenkin muuttuu kaiken aikaa, rajoitukset aika mukavalla tavalla pakottavat luovaksi, luovimaan irti automaatioista, joita syntyy jatkuvasti, kun toiminta polkuuntuu. Etenkin kun tilanne muuttuu, ja siten rajoitukset muuttuvat, huomaan syttyväni miettimään, miten haluan edetä sen sijaan että vain ajautuisin eteenpäin signaloiden ulospäin kaiken olevan hyvin (tai joskus: paskasti; harvemmin muistan, kuten muutkaan eivät yleensä muista, signaloida sitä, että läsnä on jatkuvasti kaikki ydintuhosta, ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta ystävien tukeen, omenapiirakoihin ja orgasmeihin sekä toiveikkuuden satunnaisiin viriämisiin). Ilman rajoituksia tunnen elämän hakuammuntaisuuden paljon tukevammin luissa ja ytimissä. Sen sijaan, kun on joitain asioita, aatteita, ihmisiä, joihin olen sitoutunut ja jotka luovat tietyn ulkoisen paineen sitoutumisen mukaisen toiminnan ohjaamiselle, mietin paljon tarkemmin, mitä haluan ja mitä tarvitsen, ja mikä näiden välinen ero on.

Rajojen asettamisesta puhutaan paljon tietyn piirin psykohaastelussa. Yleensä sillä viitataan siihen, että minä asetan ja saan asettaa rajat muille. Tämä on epäilemättä tarpeen ja omaa vastuualuettani (ja olen siinä aika patasurkea mutta harjoitelen, harjoittelen). Mutta entäs se toinen puoli, josta harvemmin puhutaan: että myös muut asettavat ja saavat asettaa rajat minulle? Olen paljon kiitollisempi tästä jälkimmäisestä ja pidän sitä vieläkin kiinnostavampana, ehkä koska omat rajan asetukseni tuppaavat noudattamaan automaatioita ja niitä myyttejä, joita en vielä osaa yhtään kyseenalaistaa. (Enkä kenties opi kyseenalaistamaan niitä tässä elämässä ellen törmää muiden rajoihin.) Tietysti olen kuten muutkin ihmiset: jos rajat asetetaan uhkaavasti, ensin kapinoin, ulisen ja hiihdän seiniä ja kattoja pitkin elämän lähtiessä laukalle ja unen kadotessa. Mutta parempi sekin kuin ettei niihin törmää! Oppimassahan täällä ollaan. Ja ensimmäisen reaktion jälkeen tapahtuu jotain paljon mielenkiintoisempaa: hyväksyn rajat ja alan tutkia, miten niiden sisäpuolella liikutaan tehokkaasti - siten siis, kuten Feldenkrais määrittää tehokkuuden: paikasta a paikkaan b mahdollisimman pienin ponnistuksin, vaivatta, ilolla. Opin. Ja kun opin tehokkuutta, tyhjennän kupistani turhaa vanhaa lietettä. 

Ehkä ajatukseni rajoista ja rajoituksista kuvastavat hyväosaisuuttani - sitä, ettei minulle ole oikeastaan asetettu sellaisia rajoja, jotka olisivat vahingoittaneet itseäni valtavasti. Ja sitä, että luotan perustavalla tavalla siihen, että kulkivat rajat liki missä hyvänsä, keksin keinon vikeltää niiden sisällä - tai karata. En ole oppinut avuttomaksi, mikä tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minua ole yritetty opettaa sellaiseksi, paitsi ehkä muutamassa työpaikassa, joista kävelin ulos siitä syystä, ettei siellä kestetty tapaani hoitaa hommat siltä seisomalta, kuuluivat ne työnkuvaani tai ei. Siinä missä itse tutkin solidaarisuutta esim. tässä pandemiassa - solidaarisuus riskiryhmiä kohtaan -, moni tutkii solidaarisuutta vertaisia kohtaan ja kokee ongelmaksi, jos joku saa työt tehtyä nopeammin ja sen jälkeen tekee vielä jotain ekstraa; olen kuullut pari kertaa valitusta siitä, ettei niin pidä tehdä, koska muuten kohta kaikilta vaaditaan sama palkkaa korottamatta. Ja minä kun kuvittelin keventäväni kaikkien taakkaa, jos teen jotain hyödyllistä sen sijaan että istun kellokortin takana kuin häkkieläin, pitkästyen ja kokien syvää turhaumusta ja kykenemättä auttamaan ketään tai mitään. En jäänyt niihin työpaikkoihin mutta konflikteista jäi jälkeen tietty arkuus, jota on myöhemmin saanut selitellä; minusta tuli tältä osin krooninen anteeksipyytäjä. Onneksi suurin osa työpaikoistani on ollut sellaisia, että niissä on suhtauduttu myönteisesti siihen, että sitoutuu työhönsä ja jos kyse on aikapalkasta, keksii itselleen tehtävää koko siksi ajaksi purkamalla jonkun toisen kuormaa. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa siihenkin, että lakkaan pahoittelemasta sitä, että yritän purkaa yhteistä kuormaa. Parhaita ovat tietysti työt, joissa on urakkapalkka - ei tarvitse pyöritellä peukaloita eikä suututtaa ketään vaan voi tehdä työnsä täysin sydämin ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kun on tehnyt työnsä, saa kävellä ulkona ja palautua. (Joku kahvihuone on itselleni enemmän helvetti kuin palauttava ympäristö vaikka pitäisinkin ihmisistä ja useimmiten on helpottavaa paiskia hommat etunojassa loppuun ja sitten saada monen päivän vaelteluvapaa.) Etätyössäkin voi järjestää asiansa miellyttävämmin - oikeasti palautua tauon aikana.

Kummallisimpia töitä olivat ne, joiden aikana lähinnä istuin jossain kellokortin takana voimatta tehdä muuta kuin blogata. Kaipa näkyville kirjoittaminenkin on yritys kantaa yhteisiä kuormia? (Tosin tietysti pelkään, että vain kasaan sitä kuormaa. Uh.) Tai ainakin yritys pysyä semijärjissään. (Hyvinpä sekin onnistui.)

Nykyään osaan meditoida luontevammin eli ehkä pärjäisin myös noissa työpaikoissa paremmin ilman bloggaamistakin ja ketään suututtamatta: istuisin vain minuutteja menemään solidaarisuutena vertaisille. Silloin ne rajat tuntuivat jotenkin ahdistavammilta. Niiden rikkomiseen liittyi myös yleensä joku havaittu puute, taju siitä, etteivät muut ehdi hoitaa tuota mutta minä ehtisin, ja se olisi helpompaa kaikille. Näemmä koen hyvin ahdistavaksi sen, jos tarvettani auttaa rajataan. (Tässä kohdin nauran.) (Luulen, että se on tarve, mutta varmaan joku kohta tulee kertomaan, että haluhan se vain. Ja sitten on taas opittava!)

Pandemia on kyllä kiinnostava tapaus. Raja-sanakin on saanut uuden merkityksen, samoin kansallisvaltio. Jos aiemmin en uskonut fysikaalisen maailman rajoihin ja pidin niitä vähän tympeinä tai jopa vihamielisinä, nyt ajattelen kansallisvaltiota mahdollisena virustorjuntatoiminnan yksikkönä ja toivon sen olevan mahdollisimman virtaviivainen suhteessa tähän tavoitteeseen kunnes urakka on selätetty ja voidaan levähtää. Tuntuu, että se on monella tapaa liian suuri - esim. maskikysymyksen kannalta; elämä on pk-seudulla aika erilailla muotoutunutta kuin maaseudulla ja silti vasemmistolaiset haluavat pitää kiinni jostain himskatin yhdenvertaisuudesta, joka mitataan vain tietyissä kohdin muttei toisissa: miten tuottaa yhdenvertaiset palvelut, turvallisuus jne. näin erilaisiin olosuhteisiin, on kyllä minulle suuri arvoitus mutta ehkä en ole vain lukenut aiheesta tarpeeksi ymmärtääkseni vastauksen ilmeisyyttä - mutta silti isot linjaukset halutaan tehdä vieläkin suuremmissa yksiköissä! (Ja ne voivat olla tuhoisia kuten vaikka tämä ajatus matkailun sisärajojen avaamisesta. Mutta vaikka Eurooppa on monessa mielessä Suomea enemmän koti, sen tuottamista ideoista on mahdollista nauttia ylittämättä valtionrajoja.) Vielä on elokuu ja voin nauttia kävelymatkan karttaan luontaisesti piirtämistä, polveilevista rajoista. EIlen teimme zombiapokalypsihenkisen tavaranhoardausretken vuokrapakulla. Haimme Vompsun tavarat pelikaanivarastosta meidän vinttiin. Se määrä desinfiointia, maskeja ja varmistelua - en todellakaan odota syyskuun ja töiden alkua. Oli kammottavaa joutua vierailemaan kivikaupungissa - ymmärrän kyllä, että jos kotini olisi edelleen siellä, ehkä rempoisin rajoja laajemmiksi. En ollut onnellinen kivikaupungissa, ymmärrän sen viiltävän tarkasti nyt. (Vanhempani tolkuttivat minulle 25 vuotta, että varmasti tykkäisin enemmän syrjemmässä asumisesta, mutta en kuunnellut. Se oli typerää - he ovat tunteneet minut vauvasta lähtien ja tietävät tarkemmin kuin kukaan muu, mitkä asiat itseäni ovat välittömästi ja ravistelevan syvästi ilahduttaneet aivan pienestä pitäen tänne saakka, riippumatta kaikista muista kuorrutuksista ja kotkotuksista. Pilvet, eläimet, puut. Hiljaisuus ja rauha. Kirjat. Tanssiminen yksin.)

Mutta edelleenkään en tajua, miksi joku on ajatellut, että juuri tänä kesänä on hyvä matkustaa jonkin syrjäisen vuokramökin sijaan ulkomaille (tai että tänä syksynä on hyvä ajatus taas sulloa kalenteri täyteen harrastuksia). (Huomaan, etten osaa identifioitua omistavaan luokkaan edes sen verran että kykenisin kuvittelemaan omistusmökkiä.) Arvaan, etteivät he pelaa "älä levitä virusta" -peliä eivätkä syystä tai toisesta (ja ne syyt voivat olla hyviä syitä heidän elämänhistoriansa todistuksessa) ajattele sellaisten pelien vaikutusta tervehdyttävänä, halun ja tarpeen suhdetta selventävänä ja luovuutta ruokkivana. Miksi näin arvaan? No, jos he tekisivät kaikki nämä pelin edellyttämät varotoimet, joita me teemme, tuskin hekään haluaisivat juuri poistua kotikulmilta, joissa ei tarvitse matkustaa julkisissa, käydä fyysisesti kaupassa, tavata vieraita ihmisiä lähietäisyydeltä, joutua paikkoihin joissa ei voi saippuapestä käsiä tai leipoa omaa leipäänsä. Ja vaikka kotikulmille tuleekin syyskuussa lähityö lieveilmiöineen ja kotikulmien toimintasäteeksi pingottuu taas kolmisenkymmentä kilometriä kävelymatkan sijaan, silti siinäkin muodostuu rutiineja, joiden avulla on mahdollista suojella itseään ja muita paremmin kuin jollain ainutkertaisella matkalla. Olen ajanut terveysasioissa junalla nyt sitten maaliskuun kolme kertaa keskustaan ja oppinut joka matkalla lisää siitä, miten pandemia-aikana pakataan matkakassi, montako maskia tarvitaan, missä vaiheessa kädet kannattaa desinfioida, miten eteiseen rakennetaan desinfiointipiste lompakolle ja avaimille jne. Maskitkin tuntuvat harvojen sisäpiipahdusten postiin ja kirjastoon jäljiltä ihan helpoilta ja mukavilta käyttää. Maskeissa on isoja eroja, joten jos tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla useampia malleja. Ei istuvia farkkujakaan löydä yleensä ensisovituksella. 

Kiinnostavia aikoja, ei voi muuta sanoa. Olen onnellinen, että saan elää ja tarkastella tätä aikaa, vaikka se tarkoittaakin, että olen vieraantunut monesta ihmisestä tai ainakin heidän tämänhetkisestä ideologiastaan. Varmasti opin suhtautumaan nyt matkailleisiin ihmisiin tavalla tai toisella, mutta siihen voi mennä tovi aikaa. Ehkä sen avain on, että opin suhtautumaan omaan suhtautumiseeni. Siihenkin voi mennä aikaa. Ja mikäs siinä: kaikki aika maailmassa.