Dialektiikkatyttöys

Ystävän luona juodut teekupilliset (seurassa huolimattomuus tiivistyy, ajattelee, että ehkä mä nyt nukahdan, vaikka joku osa kehosta epäilee jo silloin) saavat valvomaan kahden tunnin unisäpsyntää lukuunottamatta. Aamulla herään kuudelta, sunnuntaiaamu, tämän piti olla lepopäivä ennen rankinta viikkoa pitkiin aikoihin (seitsemän viikkoa ennen matkaa ja haluaisin viimeisellä matkaa edeltävällä viikolla levätä jo hieman etten sitten Italiassa ole aivan henkihieverissä), teen ensin esseetä, vastaan kurssitoverin kysymyksiin tilasto-ohjelman käytöstä, koetan kestää leijuvaa hälykehoa ja ääniharhoja, olen kasvanut niistä piittaamattomammaksi sen jälkeen kun olen ymmärtänyt niiden kuuluvan elimellisenä osana käsiä tärisyttämättömienkin piristeiden (tee) käyttöön ja etteivät ne millään lailla indikoi välitöntä kajahtamisvaaraa. (Sitä paitsi toisinaan minun on vaikeaa hahmottaa, miten tarkalleen voisin mitoittaa, olenko kajahtanut vai en.) Sitten alan lukea yhden kurssin ylimääräisiä vapaaehtoisia handouteja, ja piru vie, maailmani kääntää kylkeä.

Mukana on tekstinpätkä Tim Ingoldin kirjasta. Tekstiä käytetään esimerkkinä dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Havahdun. Piru vie, eikö vain olekin niin, että olen käyttänyt hyvin dialektisia hahmotustapoja jo kauan. Enkä ole tiennyt sitä. Tai en ole osannut nimetä asiaa näin. Luimistan korvia keskittyneesti mielenmaisemassa, samalla ilmeellä jolla harmaa kissa asettuu soittamaan tuolin selkänojaa kynsiharpulla. Kiirehdin Wallace Stevensin luo ja luen ja makustelen ja mietin kokemusta kauan sitten, niissä yliopiston pääsykokeissa, joilla kävelin sisään silloin. Kokeissa piti analysoida Stevensin runo, josta olen kirjoittanut blogissakin monesti.

Oikeastaan nyt kun luen dialektiikasta, on palattava takaisin tuohon päivään, tuohon heinäkuuhun ja orastavaan jännityspissahätään Porthanian suuressa salissa. Tekstiin, jota katson ensin tekstinä ja johon sitten astun sisään kuten en ole ennen astunut minkään sisään, varustettuna teoriakirjasta kiireesti mukaan hutkaistuilla työnimillä, mutta ennen kaikkea jollain häilyvällä, epävarmalla kysymyksellä, tuleeko tästä elämääni. (Tuli siitä, vastasin kyllä, huomaamattani, ja osaltaan siksi, että äiti avasi kotiin tulleen yliopiston kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen kaikkiin pyrkimiini aineisiin, ja siten kirjallisuustieteeseen, joka oli preferenssilistan ensimmäisenä, ja vanhempani ilmoittivat aika suorasukaisesti, että Italiasta jo hankkimastani hotellisiivoojan paikasta oli siis luovuttava, ja tavallaan se ehkä tuntui helpottavaltakin, koska siinä sopimisessa oli niin paljon epämääräistä jo silloisenkin mittapuun mukaan - nykyään pidän täysin mahdollisena, että kyseessä olisi voinut olla suurinpiirtein ihmiskaupastakin, niin epämääräisin tiedoin olisin ollut valmis lähtemään, yhden puhelinnumeron ja päivämäärän varassa, eikä heitä tuntunut kiinnostavan tarkemmin mikään muu kuin saapumisaikani.) Kysyn tekstiltä, saanko tulla tanssimaan sitä, ja se myöntyy.

Siitä tuli pääsykokeessa minun runoni ja minusta sen runon dialektiikkatyttö.

On ihmisiä, kirjoittaa Platon, jotka rakastuvat ruumiiltaan ja kantavat lapsia, ja ihmisiä, jotka rakastuvat, siittävät ja synnyttävät toisella tapaa, ideoissa. En usko kahtiajakoon, ja tuskin uskoi Platonkaan, vai uskoiko? Voiko joku tulla niin mystikoksi? En tiedä. Mutta joka tapauksessa, painotuksia varmasti on. On niitä, jotka sanovat teoria yök ja haluavat nyrkkisääntöjä ja ohjelmanjulistuksia ja sitten niitä, jotka tuijottavat ohjelmanjulistuksia ja nyrkkisääntöjä lähtökohtaisesti hieman epäröivinä ja miettien, mihin oikeastaan tulen sitoutuneeksi, jos sitoudun tällaiseen. Taannoisessa tieteenfilosofian tentissä huomasin tällaista ulottuvuutta voivan käyttää. Kun minulta kysyttiin, miten olen jaksanut opiskella perusteita ja vastaperusteita ja niiden relevanssikiistelyä, huomasin vastaavani pitäväni sellaisesta. No, tarkalleen ottaen: se on aika väsyttävää ja rasittavaa, mutta kyllä minulle mielekkäämpää kuin ilman sitä eteneminen kaikkien näiden yksinäisten kysymysten kanssa. Ainakin noiden keskustelujen läpikäyminen auttaa huomaamaan jotain hyvin räikeitä virheitä omissa ajatusmalleissa ja antaa kuvan siitä, ettei ole ainoa, joka vaivaantuu samoista aiheista.

Eteneminen kysymysten ja vastausten suossa on ollut aika vaivalloista, ja nyt kun luen dialektiikka-artikkelia, tajuan joitain pieniä syitä siihen. (Ei pitäisi vissiin esittää kausaaliväitteitä, mutta menköön... väsymyspöppöröhorina-aamu.) Esimerkiksi Stevensiin leimautuminen ja sen parissa saatuihin kokemuksiin sopivan teorian löytyminen ovat jarruttaneet kovasti kykyäni pitää joitain toisille hyvinkin relevantteja kysymyksiä erityisen kiinnostavina. Minulla on ollut nämä omat häikäisevän konkreettiset kokemukseni, joiden haluan tulevan selitetyiksi havainnon teoriassa, mielen teoriassa, kielen kuvauksessa, kokemuksen mallissa. Nuorempana en osannut kyllä tätäkään sanallistaa. Ihmettelin vain, miksi niin monet teoriat tuntuvat niin kaukaisilta ja vieraantuneilta, miksi ne eivät tuntuneet sanovan mitään mistään oleellisesta (eipä taida löytyä universaalimittaria oleelliselle...). (Myöhemmin toki olen silloittanut kuiluja ja onnistun nykyään käynnistymään aika monesta pienestä huomiosta. En osaa sanoa, onko se hyvä asia, mutta ainakin nykyään tunnun löytävän kaikista tekemisistä, oppisisällöistä ja teorioista kohtia, joihin voin tarttua eksplisiittisestikin, kysyä ja hämmästellä ja probleemata ja välillä jopa riemastua.)

Vähitellen löysin kuvauksia, joista tunnistin maailmaa - kysymyksiäni - edes jotenkin. Tuntuu jännittävältä lukea nyt vuosia jälkeenpäin, vuosia noiden teorioiden kautta asioita jäsentäneenä, että kyse on dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa, elämää ja kokemusta. Että muutoksen kuvaus on dialektista. Olenko lukenut sen aiemmin jostain? Tai siis, onko se lukenut jossain aiemmin lukemassani mutta olenko vain loikkinut kohdan yli kuten saatan loikkia kohtien yli silloin kun luettavana on satoja sivuja ja aikataulukorsetti puristaa hengitystä ja "on keskityttävä oleelliseen". Eikä kukaan koskaan tarttunut hartioista, ravistanut ja karjunut vasten naamaa, että tuo on hei dialektiikkaa. (Olisinko silloinkaan kuullut? Ehkä en.) Muistan lukeneeni kyllä Deweyn hegeliläisestä nuoruudesta ja siitä, että se heijastuu esteettisen kokemuksen kuvauksessa. Mutta siinäpä se. En jotenkin ajatellut sitä oleelliseksi ajatukseksi.

Tarvitaan niin paljon aikaa ja hiljaisuutta, niin paljon tilaa ja vapautta olla yrittämättä suoriutua, ennen kuin tällaiset asiat alkavat avautua minulle edes tällaisena esiymmärryksenä. (Puhumattakaan siitä, että onnistuisi kehittämään jonkin "oman kannan", jonkin systemaattisen ja erityisen näkökulman sanallistettuna, jonkun josta joku toinen voisi rikastaa ymmärrystään. Sellaiseen en odota pystyväni mutten aio antaa sen edelleenkään häiritä rakkauttani tutkimiseen, tunnustelemiseen ja keskustelemiseen, yritykseen ymmärtää tekemistä ja tehdä ymmärrystä kehräävästi ja siihen tukeutuen.) Tarvitaan niin paljon tanssia ja runoutta ja kuvia hevosenkavioisista tytöistä (kuva "24 hours shift", joku jakaa uneni, kiitos Eufemialle linkistä) ja vierautta ja tuskastumista ja erilaisia ja eri muodoissa jäsennettyjä ihmis- ja eläinsuhteita, niin monia kallioita ja sammalia ja jumalansormia ja maasta tunkevia versoja, epäonnistumisia ja oivalluksia, ennen kuin alkaa huomata, mitä oikeastaan etsii, mitkä ovat niitä kokemuksia, joista ja joiden alustavasta jäsennyksestä ei suostu luopumaan barokinsystemaattisten ja -pateettisten perusteluidenkaan edessä.

Hupsua tämä elämä. Olen oppinut kävelemään sisään moniin erilaisiin tilanteisiin ja tekemään itseni niissä hyödylliseksi. Silti en usko siihen, että palautuisin lopulta tuohon hyödyllisyyteen. Käsitykseni ja identiteettini toki nojaavat paljonkin noihin kokemuksiin, niiden rakenteeseen ja liikahduksiin, niiden lävitse kasvamiseen, mutta pohjimmiltaan, lopulta, luulen, että vielä enemmän palautuu siihen hiljaiseen, hiljaisella tavalla kysyvään tilaan - tai aikaan - tai mikä se sitten onkaan - suuntaan, joka pyörteilee ympäriinsä näennäisen sekavasti eikä vielä ole ehtinyt leimahtaa maailmaan niin että olisi painellut koivet suorana hetken johonkin suuntaan, metsänlaitaan tai luentosaliin tai tietyn ajatuksen helmoihin kyöhnäämään. Se on jokin tietty avoimuus, arvaamattomuus, tuntematon manner kaiken minusta pursuvan tapahtumisen alla, enkä ole varma, teenkö vääryyttää mantereen metaforalla, se kuulostaa jotenkin niin... kiinteältä. Mutta mantereet seilaavat kiehuvassa laavassa. Se on ulkoapäin itsensä katsomista. Katsoa itseään kuin toista. Dewey kirjoittaa impulssien pulsaatiosta, se on ehkä sisäisempi metafora. Purskuminen. Jotakin tapahtuu, suuntautuu, muttei vielä tiedä, mitä ja miten.

Joskus kun on valvonut liikaa ja lukee tekstiä ja silmiin sattuu ja sulkee silmät hetkeksi ja valot vilistävät ja välkkyvät luomien sisäpuolella ja ajatus viivähtää hetken synapsinapsunnassa ja vaihtaa painoa kaviolta toiselle, melkein tavoittaa tuon jonkin, tuon oleellisen avoimuuden ja arvaamattomuuden.

Ja ei - tämä ei oikeastaan ole ollenkaan teoreettista eikä abstraktia. En tiedä, uskaltaisinko keskustella ihmisten kanssa tai koskettaa heitä kuten nyt teen, jos en olisi kulkenut noita teitä ja opetellut keveäkavioiseksi ja nauranut itselleni ojennellessani käsiä ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaan ja koettanut jäsentää kieltä kuten geometrista todistelua, rakkautta kuten portaita, jos en olisi kysynyt kysymistäni, mitä haluan selitettävän ja mitä oikeastaan vain kuvattavan, ja jos en olisi tajunnut, että siitä huolimatta, sen rinnalla, maailma tapahtuu ja että siihenkin voi sanoa jotakin.

On ihanaa, että on mahdollisuus kirjoittaa. En tunne montaa ihmistä, jolle osaisin puhua näistä ja näin. Tämä on liian haparoivaa ja sanallistavaa.

Mutta tänään hämmennyin, tosiaan, koska tajusin pitäneeni jo kauan dialektisista kuvauksista. En vain ollut tiennyt, että ne kuvaukset voidaan niputtaa siten.

Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.

Itsetajunnan hetkistä eli sulavien rakennustelinemoduulien alta kulkiessa

Sulavien rakennustelinemoduulien alta kulkeminen: keinosade.

Hetkittäin tajunta saattaa käännähtää itseään päin ja lähes tavoittaa itsensä. Huomata, miten hymyilee tieteenfilosofian luennolle kulkiessa, koska siellä on vaikea. Vaikea ymmärtää, vaikea jopa muovailla kysymyksiä, siloittaa niiden pintaa, ajatella niitä työkaluina, kysyä, mitä nämä ovat - ja tässä tulee Stevens, osa mieltä ja meitä ja osa kaaosta -, vaikea päätyä uudestaan ja uudestaan samoihin asetelmiin. Huomata, miten arvostaa hiljaista tietoa ja filosofista kysymistä, joka ei odotakaan koskaan solahtavansa helppoon, ja miten vaikeaa on arvostaa mitään siltä väliltä: kiteytettyä, sanallistettua, varmuutta tavoittelevaa. Ja huomata, miten tätä on vaikeaa arvostaa juuri siksi, että siihen jäisi niin mieluusti lillumaan, siteeraamaan ja vaikuttamaan osaavalta.

Ei - tänä aamuna olen luennolle kävellessäni viiltävän onnellinen siitä, että olen harjoitellut vaikeassa pysyttelemistäkin. Että näen senkin mielekkäänä.