Puutarhablogi tammikuussa

Mikset kirjoita puutarhablogia, kysyi joku taannoin. Tämä taitaa johtua siitä, että puhun nykyään lähinnä kasveista ja puutarhasta, ja jos en niistä niin eläimistä ja säästä. Vastasin kai jotain siihen malliin, että voisi olla kummallista, jos ihmisyyttä pohtiva blogi yhtäkkisesti nyrjähtäisi kasvillisuutta pohtivaksi blogiksi. Mutta ei kai siinä mitään niin ihmeellistä lopulta olisi?

Unenikin askaroivat enimmäkseen kasvien seurassa. Tosin viime yönä unessa kävelin sateessa kaikkien kanssani asuneiden eläinten kanssa, siis kuolleiden, nämä nykyiset eivät olleet mukana joukossa mutta muut olivat. Kaikki mahtuivat ison sateenvarjon alle ja menimme sateenvarjo auki kaupungissa pieneen kivijalkaliikkeeseen, jossa tungeksi koululaisia. Pandemiaa ei unessa ollut. Valikoin suklaalevyjä ja eläimet kyöhnäsivät jaloissa ja sateenvarjosta tippui vettä shakkiruutuiselle lattialle. Lopulta löysin taloussuklaata kaiken muun alta ja koetin maksaa sen kassalle Singaporen metrokortilla. Siitä ei tullut mitään mutta kassa sanoi, että ota levy silti. 

Olen tilannut grelinetten eli kahden käden talikon. On aika käydä maata parantamaan. Siis sitten, kun hanki sulaa. Nythän lunta on tullut vain lisää ja lisää ja kun vein eilen kissanvessan sisältöä kissakompostiin, lumi ulottui pihan takaosassa reippaasti yli polven. Menee oma aikansa että lumi sulaa ja maa lämpiää ja kuivuu niin että pääsee grelinoimaan. Mutta ainakin työkalu on valmiina. 

Istutin lokakuun alussa preparoituja hyasintin sipuleita ruukkuun ja se on saanut viettää aikaa chilien kanssa kattoikkunahuoneessa. (Nyt tosin kattoikkunan päällä on lunta niin paljon että valon hoitaa tehokas kasviledi.) Piipat nousivat viikko sitten ja venyttäytyvät varovasti kohti valoa. Saas nähdä, milloin hyasintti kukkii! Nostan sen lämpimään vasta alkujen venyttyä yli viisisenttisiksi. Jouluhyasintit ovat jo lopettaneet kukintansa ja siirtyneet sitrusten juurelle sitrushuoneeseen. Kesällä ne siirtyvät ulos. 

Tammikuu on pahin kohta vuodessa. Kylmää, lumista, toivotonta. Poskiontelot ovat kiukutelleet kylmyydestä jo ainakin kuukauden mutta huimaus pysyy siedettävässä mittakaavassa limakalvoja supistavan lääkkeen avulla vaikka makuuasennosta ohjattavat asiat vähän yököttävätkin. Antibiootteja ei ole onneksi tarvittu tänä vuonna. Jokainen talvi muistuttaa siitä tosiseikasta, että eugeniikkaihmisten maailmassa en olisi nähnyt edes kouluikää näillä hengitysteillä näillä leveysasteilla. Olen miettinyt näiden tervehenkisten ihmisten puheenpartta elämässäni ihan kylliksi ja kerran toisensa jälkeen se lyö ällikällä: heistä olisi ihan ok, että joku kuolisi limaisten poskionteloidensa vuoksi. Ihan vain sen takia, ettei heillä itsellään ole sellaisia. Vompsun kanssa juttelimme yksi päivä ja tajusimme, että niin, meillä on eri talvinormaali: Vompsun perheessä ei oltu talvien ajan nuhayskäkuumeessa tai vähintään jossain typerässä röhässä, he hiihtivät ja laskettelivat kylmästä innoissaan. Ja minun perheessäni kaikki kaatuivat nätisti heti kylmien alkaessa. Kylmien, ja keskuslämmitysilmojen. Puutalossa ei ole niin paha kuin kerrostalossa, se on selvää. Mutta kyllä kylmät silti koettelevat. 

Onneksi siis kevättä kohti mennään! Tänään on viidentoista päivän ennusteen viimeinen kylmä päivä ja sitten lämpöviiva litistyy nollan tuntumaan. Talvikylvöt voi heittää ulos hangen suojiin, jouluruusut nostaa lasiterassille virkistymään. Sitrushuone on niille turhan kuuma ja ulkoa kannettu lumikin virkistää vain hetkellisesti. 

Olohuoneessa nököttää kasa rasioita, joihin on kylvetty orvokkeja, rohtosuoputkea ja mitähän vielä. Ne istuvat siellä kaksiviikkoista lämpöään ennen kylmäkäsittelyn alkamista. Ja ulkona, hangen alla, on paljon odottavaa: esimerkiksi pionikylvöruukut, jotka ovat saaneet juhannuksesta eteenpäin lämpimän jakson ja odottavat nyt katolta pudonneiden lumien minua korkeamman kinoksen helmoissa kylmän päättymistä. (Lämpimässä siemenkuori murtuu ja pioni tekee juuren, mutta lehdet tarvitsevat kylmän jakson kehittyäkseen.) Ja kaikki sipulikasvit! Istutin niitä taas satapäin pihaan. 

Jossain vaiheessa keväällä saapuu kasa piiskataimia - karhunvatukkaa, talviomenaa, talvipäärynää. Tänä vuonna en tilaa hirveällä höökyllä kärhöjä enkä paljasjuurisia perennoja, koska viime vuonna opin, että jos ne tilaa innoissaan aikaisin, ne saapuvat maaliskuussa, jolloin toki monessa paikassa pääseekin jo istuttamaan, mutta jossa täällä istutukset on tehtävä sisään ja sitten vaivalloisesti ulkoilutettava hauraita, venyneitä taimia kun alkaa tulla riittävän lämmin. Ihme kyllä kaikki selvisivät tästä outoudesta, että niitä ensin kasvatettiin sisällä ruukuissa kasvilamppujen alla kaksi kuukautta ja sitten vasta alettiin ulkoilla ja lopulta muutettiin Suomen kesään. Viime keväänä täällä kukkivat sattuneesta syystä alppikärhöt jo aivan toukokuun alussa! Ne olivat niin isot, että taisin istuttaa ne ensimmäisinä, ovathan ne kylmänsietoisiakin. Mutta yöksi ne oli aina kiedottava harsohuppuun ja aamulla käärittävä huput kokoon. Halloja riitti viime vuonna kesäkuullekin kolmeksitoista yöksi, joten huppuhommaa piisasi. 

Tammikuussa on vielä helppoa vaikuttaa seesteiseltä - siis omassa mittapuussani, mikä on tietysti ainoa järkevä mittapuu vireystilan mittaamiseen. Mutta epäilen, että kevään tullen ja valon voimistaessa kehoa ja mieltä alkaa taas hirveä kouhotus siitä, mikä kaikki olisi hyvä jo panna alulle. Viime vuonna tilasin lopulta 16 kuutiota maata - 8 moreenia ja 8 puhdistamolietteestä kompostoitua multaa. Tänä vuonna voisi selvitä vähemmällä maalla, mutta katemateriaalia taas hankkia enemmän. Koetan nimittäin vähitellen nitistää nurmikon. Jos ensin kattaa ja muokkaa maata, voi myöhemmin istuttaa lisää. Nurmikolla ei tee mitään. Mieluummin jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa.

Takaisissa

Nyt se on sitten kai totta. Istun viininpunaisella satulatuolilla, tiikkipöytäni ääressä. Sen täytynee tarkoittaa, että olen palannut, etenkin kun olen kahdesti käynyt kävelemässä jäälläkin, ja useimmissa muissa maissa puhekin meren jäätä saariin kävelemistä tapaa herättää epäuskoista levottomuutta.

Paluuta luonnehtii jonkinlainen tokkura. Se liittynee siihenkin, etten osaa nukkua lentokoneessa. Se taas johtuu siitä, ettei istuinta saa laskettua täysin vaakasuoraan tasoon. En osaa nukkua vain hieman kallistettavalla istuimella. Lapsena osasin, mutta lapsena olikin enemmän tilaa, tai ei oikeastaan, tilaa oli saman verran, mutta kehoni oli pienempi, se mahtui paremmin mönkimään kerälle istuimen ja selkänojan rajapintaan. Enää semmoinen ei ole mahdollista. Reisi- ja sääriluut ovat kasvaneet liian ulottuvaisiksi jossain välissä. Münchenissä on plus kahdeksan astetta. Tärisen lentokentän tuulessa ja sumussa toikkaroidessani jäykin koivin kohti bussia, joka losottaa ovi auki odotellen lastenvaunulaisia. Neljän ja puolen tunnin odotusaika sujuu oudossa hysteriassa luomubistrossa. Bistrosta saa jopa yogiteetä. Ei epäilystäkään: sijaitsemme Euroopassa.

Lentokone lähtee eteenpäin myöhässä, koska sitä riivaa tekninen vika. Vesitankki on tyhjä, joten vessa pitää huuhtoa ja kädet pestä pullovedellä. Lentäjä koettaa oikoa mutkia matkasta ja olemme miltei ajoissa Helsingin päällä, mutta tuloajastamme myöhästyttyämme joudumme kuitenkin killumaan ilmassa ja kiertelemään melkein tunnin. Sinä aikana on hyvä ottaa tuntumaa kaupunkiin alapuolella. Erotan Vironniemen ja Lauttasaaren ja Kulosaaren, Mustikkamaan ja Korkeasaaren. Mutta mitä ihmettä tarkoittavat pellot joka puolella niemiä ja saaria? Missä vaiheessa tästä on tullut maatalousmaata? Sitten tajuan: ne ovat jääkenttiä, lumettunutta kuorimerta. Täällä on jää, jota olen toivonutkin.

Erotan Vompsun ja isän heti kun saavumme kentän ovien läpi kassiarmadan kanssa. Isä näyttää kerta kerralta vanhemmalta ja heiveröisemmältä. Vompsu näyttää rauhalliselta. Oikeastaan vasta kun halaan, tajuan, miten ikävä minun on ollut. En haluaisi päästää irti ollenkaan.

Yllätyksekseni auto ajaa meidät Töölöön Kallion sijaan. Silloin muistan: Ai niin, asumme Töölössä vappuun saakka. Olin unohtanut sen jollakin tasolla, vaikka toisella tasolla en. Minä kun luulin meidän menevän kotiin. Tavallaan kommuuni tuntuu kodilta, mutta toisaalta ei. Sitten muistan, että eihän minulla ole sillä tavalla tuntemaani kotia ole ollutkaan kohta pariin vuoteen. Tajunta vain laahaa jäljessä.

Heti lentokentältä saavuttuamme ja saunassa piipahdettuamme teemme kookosmaitojääkahveja, minttuinkiväärisitruunamehua, mangosoijalasseja ja tietysti dosia kookoschutneyn ja sambarin kanssa muutamalle läheisimmälle. Kämppikset auttelevat, pannu sauhuaa, bollywoodhitit raikaavat. Tuntuu kummalliselta puhua äidinkielellä monelle ihmiselle yhtäaikaa. Emme tule tanssineeksi. Emmekä jakaneeksi lahjoja, jotenkin se kaikki hukkuu väsymyssumuun. Vieraat vähän kauhistuvat kuultuaan, kuinka pitkään on viimeisistä unistani.

Aamulla herään tyhjästä sängystä. Vompsu on paennut tilaavievyyttäni muualle. Uupumus on edelleen läsnä, vaikka olen tavallaan hereillä. Itkettää. En oikein osaa lähestyä kissoja enkä kommunikoida kenenkään kanssa. En muista, miten täällä elettiin. En älyä, että vettä voisi juoda kraanasta sitä ensin kuumentamatta. Äiti soittaa, kyselee, tiedänkö nyt sitten matkan jälkeen, mitä haluan isona tehdä. Olen entistä kysymysmerkimpi, mistä ihmeestä minä nyt semmoista olisin voinut keksiä kaikessa siinä hulinassa. Minuutit matelevat paitsi silloin kun kävelemme jäätä Vompsun kanssa. Silloin ne katoavat. Jäänpäällinen lumi kimmeltää ja tarjoaa jaloille miellyttävää vastusta. Vompsua huolettaa, tuntuuko sää minusta liian kylmältä, mutta se tuntuu hassulta kysymykseltä: Münchenin kahdeksan plusastetta tuntuivat aivan yhtä hyytäviltä ja karmeilta kuin paljon kylmempi viima jäällä. Kylmyys vain on kaiken arvostelukykyni ulkopuolella.

Mutta ei minua palele!

Se on hämmentävää. Kehossani on muuttunut jotakin, koska minua ei palella. Ennen lähtöä olen kärvistellyt pienessäkin viimassa, nyt posket hehkuvat ja hikoilen. Sisälläkään kylmä ei tunnu ulottuvan minuun. En ymmärrä. Mitä ovat nämä jaksot? On talvia, joina mikään toppautuminen ei riitä alkuunkaan, ja sitten talvia, ei, kokonaisia vuosia ja vuosikausia, jolloin yhdetkin pitkikset tuntuvat liialta. Mikä kehossa muuttuu?

Sunnuntai kuluu, äkkiä pimentyy. Makaamme kaikki kolme sängyssä ja katselemme vanhoja kuvia. Sitten on nukkumaanmenoaika. Vompsu valittelee, miten vaikeastisopeuduttavalta sunnuntai kotona tuntuu: hän on viettänyt matkamme aikana sunnuntait töissä tai lietsussa. Hän ei ole laittanut kertaakaan ruokaa eikä siivonnut keittiötä. Sekin jotenkin itkettää minua, vaikka ei kai ole minun asiani itkeä moista. Ei sinun tarvitse syödä laitoskeittiöruokaa, tekisi mieli huutaa, mutta - jos se on hänestä hyvää, miksi minun pitäisi semmoista huutaa? Pyytelen anteeksi sitä, miten sotken keittiön ruokaa tehdessäni. (Palan halusta laittaa ruokaa, matkustamisessa viheliäisimpiä puolia on, ettei siihen löydy tilaisuutta.) Ei se kuulemma haittaa. Vompsu taitaa tietää, miten tärkeää minulle ovat nuo kotitöiden rutiinit: laittaa ruokaa, pestä ja ripustaa pyykkiä, silloin tällöin suursiivota. Etenkin ruoan laittaminen tuntuu aina mukavalta ja innostavalta.

Nyt Vompsu onnistuu nukkumaan vieressäni koko yön. Aamulla herään siihen, että Fauni ja Vompsu juoksentelevat ympäriinsä ja laittautuvat töihinsä, koska on maanantai. Fauni ei meinaa löytää työavaimia, identiteettilätkäänsä ja muita tarvekalujaan. Minulle maanantai tarkoittaa hahmotonta klönttiä, joka on pyhitetty jollekin hämärälle "palautumiselle". Etsin jätesäkeistä puhtaita vaatteita, en jaksa siivota laukkuja vielä, en jaksa vaihtaa kukkien multaa, en jaksa hakea narsissiruukkua kellarista huonetilaan. Kunhan juuri ja juuri keitän itselleni kofeiinitonta soijalattea, syön vähäsen jugurttia ja eilistä ruokaa, kävelen taas jään kirkkautta ja hätkähdän siihen, että on ystävänpäivä. Ystävän... ajattelen tapaamaani naista Goalla, hänen hankalaa tilannettaan. Ei kai ole yhtään paikkaa, jossa kaikki ystävät olisivat läsnä samalla kertaa. Äkkiä kaipaan kovasti kaikkia ihmisiä, joista olen pitänyt jollakin tapaa, ja itkeä tuhruuttelen. Sitten voimaannun: haluan leipoa ystävänpäivän kakun. Ja niin myös teen.

Siitä tulee mukavampi olo.

Niin että kun palaamme illalla yin-joogasta Vompsun kanssa raitiovaunulla (missähän lippuni oikein on...) voimme istua keittiön lattialla tai olohuoneen lattialla tai missä vaan ja syödä yhdessä rakkauven makupaloja kämppisten kanssa, saunan päälle.

Harmillista, etten voi laittaa tähän kakkupaloja tarjolle. Mutta halaus kaikille lukijoille, tänään on semmoinen päivä.

Polut

Lumi peittää maaston ja maamerkit, hassun muotoisen kiven, josta tietää, että pitäisi lähteä oikaisemaan kallioiden yli. Kalliot? Niin, nekin on huputettu. Minimalisti on sisustanut metsän tähän vuodenaikaan, ja siementen, korsien, pikkukivien, mutapaikkojen, sammalen, jäkälän, sienien, varpujen ja kukkien pilkuttama vihreä, tuulessa taipuva moninaisuus on heitetty romukoppaan. Muutama yksinäinen vadelmanpiiska on sentään saanut jäädä elävöittämään maisemaa. Keskellä tyhjää niiden eleiden draama saa valtavat puitteet. Ilmiö on tuttu näyttämöltä: jos joku ojentaa sormensa keskellä väkijoukkoa seistessään, ei se mitään, kukaan ei huomaa, hyvä jos ihminen itsekään, mutta jos tanssija seisoo mustalla näyttämöllä valokiilassa ja ojentaa sormensa - no, se on aika dramaattinen ele, eikö vaan?

Maamerkkien sijaan metsä on nyt täynnä polkuja. Onhan siellä ollut ennenkin polkuja, mutta ne tuntuvat eri poluilta, vaikka epäilenkin, että nämä nykyiset seurailevat tarkasti polunpohjia lumen alla. Metsä vain näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu jalan alla niin erilaiselta kuin ennen, että vanhojen polkujen kulkua kaiken sen detaljien massan lävitse on vaikeaa hahmottaa. Tekivätkö ne tällaisia kiemuroita? Kiertääkö tämä polku itse asiassa jonkin lumeen maastoutuneen lohkareen tai liukkaan kallion kulman? Soistuneen lätäkön? Nyt jäljelle jää vain kummallinen jälkien mutka lumella.

Poluille eksyy monia, joiden ei pitäisi oikeastaan eksyä niille ollenkaan. Heillä on matalavartiset kengät eikä lainkaan säärystimiä. Kun vastaan kävelee toinen ihminen - polulla, ennenkuulumatonta - he jäävät paikoilleen luimistelemaan ja pohtimaan, mitä tehdä. Hymyilen mursuhymyn ja humpsaan umpihankeen. Minulla on nimittäin mainiot talvikengät ja villaiset säärystimet eikä umpikahluusta siten seuraa mitään sen vakavampaa kuin tarve nostella jalkoja vähän tavanomaista korkeammalle. (Ja senkin ajattelen hyödyllisenä treeninä.) Joitakuita vastaantulijoita tämä käytös ahdistaa. Olen nyt lumiaikana saanut kuulla kahdesti kivahduksen, ettei sentään hangen puolelle tarvitse mennä. Toiselle kivahtajalle vastasin, että tarvitseepas, jotta pääsemme jatkamaan kulkua, ja ettei se mitenkään haittaa, ei ainakaan minua. (Häntä se kyllä jotenkin kismitti.) Toisen kommentista hämmennyin niin, että lakkasin vain hymyilemästä ja rynnistin säikkynä hänen ohitseen. Ja sitten jälkeenpäin mietin, miten hän olisi ratkaissut ohittamispulman. Olisinko ehkä ryöminyt hänen haarovälistään tai toisinpäin, tai kenties kiivennyt hänen olkapäänsä yli toiselle puolelle tai jotakin, tai ehkä loikannut oksaan yläpuolella ja heilauttanut itseni siitä hänen ylitseen komealla apinankeinauksella? Minusta se kuulostaa aika akrobaattiselta. Mieluummin hangen kautta!

Enimmäkseen poluilla saa kulkea rauhassa, ja sen takia tietysti niille hakeudunkin. Ja jalkaterien ja nilkan pikkulihasten, mutta se on tylsempi tarina. Metsä näyttää kummalliselta. Lunta on muurautunut pystysuoriin varpuihin paakkuina. Kun tuulee, lunta varisee puista hangelle. Tuntuu kuin suuri eläin hengittäisi lunta. Linnun siipi on piirtänyt aukealle paikalle kampakeraamisen kuvion.

Siihen, että pointillisti palaa ja sisustaa metsän uuteen uskoon, ei mene enää kauan.

Odotan sitä kaikkea kovasti, niin kovasti, että melkein sattuu. Onneksi koulu nielee päiviä, enää joitakin viikkoja koulua, sitten työharjoittelu, sitten enää lyhyt koulujakso, kesä. Valo tuntuu jo. Hitusen, mutta kuitenkin. Olen kuullut talitinttien tityyttävän hurjasti ja huomannut, ettei lumi ole vielä sinistä, kun astun koulun ovesta metsään, poluille.

Pääsen polkuja pitkin, vain muutaman autotien yli oikaisten, miltei koko matkan, aina kivikaupunkiosuuteen saakka.

Kotimatka, winter wonderland

Kahden aikaan hysteriasta voisi leikellä lumitähtiä. Jos niitä nyt tarvittaisiin. Lopetamme viimeistä päivää lukemisen hurjaan yhteiskäkätykseen.

Seisomme raitiovaunupysäkillä topattuina kuin tarhalapset. Viime puskee, puhaltaa, heittelee kummaa jääsilppua, joka on niin pientä, ettei sitä melkein miellä materiaksi. Odotamme vartin, siirrymme bussipysäkille. Odotamme siinäkin vartin. Päätämme siirtyä suuremman tien varteen, mutta käveltyämme jo hieman matkaa siihen suuntaan vilkaisemme taaksepäin ja näemme bussin vyöryvän pysäkille. Niinpä liukastelemme ja kirmaamme takaisinpäin kohti pysäkkiä ja ahtaudumme sisään. Kaikki eivät edes mahdu. Kuski alkaa jossain vaiheessa vain huutaa: "täynnä, täynnä, täynnä" ja paiskaisee ovet kiinni ja lähtee. Pakkaseen jää tyrmistyneitä naamoja maahan ulottuvine toppajatkeineen.

Bussi vain huristelee pysäkkien ohi. Sillä pysäkillä, kun hieman enemmän ihmisiä kapuaa ulos, myös etuovi avataan ja viimasta pääsee muutama pöllämystynyt sisään. "Mahtuuko tiivistämään?" huhuilee sinipunanenäinen nainen toinen jalka oven sisäpuolella. Muuta hänestä ei näet mahdu sisään, elleivät ihmiset käytävällä siirry eteenpäin. Takana olisi tiivistämisen varaa, mutta teinityttö kolme metriä ovesta huutaa: "Ei mahdu millään!" Ja niin jalka vetäytyy takaisin pakkaseen ja ovi paukahtaa kiinni ja bussi jatkaa matkaa.

Olen matkalla kummalliseen suuntaan, koska jo aamuinen matka kirjastolle kestää kauan ja sisältää seikkailuita. Raitiovaunu hajoaa! Bussit ovat täpösen täynnä ja vain ajavat pysäkkien ohi! Niinpä olen laskenut, että koska minun pitää huomenna olla koululla kahdeksalta tutkintotilaisuutta varten, tarvitsen ehdottomasti rukkaset. Tarvitsen rukkaset, jotta voisin kävellä koululle. Jalkani eivät ole yhtä alttiit talven yllättämiksi tulemiselle kuin raitiovaunut ja junat. Ne kyllä kantavat, jos kädet vain saisi jotenkin suojattua. Eihän siitä tule mitään, jos aamun näyttö menee pipariksi sen takia, että kädet ovat umpijäässä ja kipeät. Koska tarvitsen rukkaset, olen matkalla tavarataloon.

Viimein bussi on Kampissa, mistä puskemme tuiskun ja parin kauppakeskuksen ja niidenvälisten tunnelien läpi keskustaan ja eroamme. Menen yksinäni tavarataloon ja kysyn asiallisen kysymyksen siitä, missä on kunnon ulkoiluhanskoja. Sellaisia oikein rukkasia. Myyjä pahoittelee: ne ovat loppuneet jo aikapäivää sitten. Hölmistyn. Totta, rukkaset voidaan myydä loppuun. En ole tullut ajatelleeksi. Kävelen jo allapäin kohti liukuportaita, kun äkisti näen piikkimaton. Ei, kyllä minun on ainakin piikkimatto saatava.

Raitiovaunussa tavaratalosta kohti kotia kuuntelen nyrhittytukkaista, paljaspäistä naista, joka vertaa tuohtuneena Helsingin julkista liikennettä Auschwitzin-juniin. Jotka eivät pysy aikatauluissaan.

Huomenna on tutkintotilaisuus. Mikään sen ulkoinen ei voisi minua nyt järkyttää.

Hämmentävä unentarve

Hämmentävintä toipumisessa on unentarve. Ei tuota pienintäkään vaikeutta nukkua horottaa ensin kahdeksan tunnin yöunet, valvoa pari tuntia, nukkua sitten neljän tunnin päiväunet, kerrata anatomiaa pari tuntia ja tuntea valtavaa, kerrostaloja suurempaa väsymystä.

Niin vaikeaa kun minun on yleensä nukahtaa ja etenkin nukkua riittävästi, tunnen hämmästystä ja ilahtunutta kiitollisuutta unesta, jossa on jotakin hilpeää ja perinjuurin vierasta. Nukun sikeästi, en näe unia, ja valve tuntuu unta epämääräisemmältä.

Viimeksi olen nukkunut näin juuri erottuani. Siitä on nyt neljä vuotta. Silloinkin oli keskitalvi. Huomenna ajan raitiovaunulla kouluun ja toivon, että muistaisin pakata koululaukkuun mukaan kameran. On kuin olisin joku toinen. Haluaisin päästä itseeni takaisin, mutta en ole oikein selvillä, voinko tehdä sen eteen mitään muuta kuin uskoutua unen varaan.

Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?