Näytetään tekstit, joissa on tunniste osteopatia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste osteopatia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 11. toukokuuta 2010

Ärsyttävä buddhahoitaja ja valkea pallo

Koska kipu vaanii ja saan suosituksen ihmisestä, joka on tosi hyvä ja kokonaisvaltainen hoitaja, ja vieläpä harjoittaa osteopatiaa, joka on Valviran valvomaa ja josta Vompsu on saanut paljon apua selkävaivoihinsa, päätän mennä sillä lyhyellä ajalla ennen lääkärissä käyntiä, hetkenä, jolla en kuitenkaan ehtisi klinikalla ketään hieromaan. Jo ensimmäinen vaikutelma hoitajasta hämmentää. Hän ei katso silmiin puhutellessaan. Muuten hän kyllä vaikuttaa asiantuntevalta, tutkii nikamia tarkasti ja pyytää kallistelemaan ja kurkottelemaan. Hänkin on sitä mieltä, että lantiossa on jokin toiminnallinen ongelma. Lisäksi vasen lonkankoukistaja on jostain syystä aivan sykkyrällä. Pelkään hoitopöydällä, koska viime mobilisoinnin seurauksena häpyliitos tulehtui. Lisäksi minua sattuu jo valmiiksi. Koetan rentoutua, mutten osaa painaa mielestäni niitä repiviä kipuja, jotka ovat vasta aivan äskettäin painuneet taustalle sen verran, että olen voinut jättää päivittäiset kipulääkkeet ottamatta.

Hoito tuntuu pehmeältä ja miellyttävältä. Sitten äkisti se on loppu, ja hoitaja antaa neuvoja. Hän ehdottaa, että lopettaisin koulun ja tekisin sen joskus myöhemmin loppuun, sitten, kun asia ei enää tukkea kehoani näin jännittyneeksi. Tuijotan häntä uskomatta korviani. Jos tuota neuvoa pitäisi seurata, en taitaisi vieläkään olla läpäissyt edes peruskoulun ensimmäistä luokkaa. Jotenkin toisen uskon hyppy on täysin käsittämätön. Eihän minua näyttö niin kovasti jännitä vaan se, sattuuko minua hoidossa tai sen jälkeen. Huomautan siitä, jolloin hän toteaa hymyillen, että kipu on lahja. En ole varma, onko tämä jotakin zen-huumoria, mutta kuulostaa kummalta, että kipua hoitava ihminen ajattelee näin - ja sitten riistää ihmisiltä heidän lahjojaan... tietysti asioissa on kaksi puolta, selvähän se, ja kivusta oppiikin paljon. Mutta laupiaasti hymyilevä buddhahoitaja kyllä onnistuu nostamaan niskakarvani tavalla, johon kovin moni tapaamani ihminen ei ole vielä yltänyt.

Kun kysyn häneltä suosituksia pakarakivun ja si-nivelen jumin välttämiseen, hän tarjoaa vastaukseksi kaiken stressaavan poistamista, meditointia ja hiljaisia kävelylenkkejä. Jumankauta, nyt kyllä ehkä tajuan, miksi osa ihmisistä suhtautuu ns. vaihtoehtohoitoihin niin karvaasti. Se johtunee siitä, että alalla voi olla enemmänkin ärsyttäviä buddhahoitajia. Tekee melkein mieli sanoa, että nyt elämänfilosofia sikseen ja käytännön ohjeita peliin, kiitos. Tekee myös mieli muistuttaa, että helvetti soikoon, sinä olet Valviran valvoma terveydenhoitoalan ammattilainen ja haluan nyt, että täytät neuvonta- ja ohjausvelvollisuutesi. Ei se kaikki kuitenkaan irtoa siinä tilanteessa, kunhan kuuntelen täysin pöllämystyneenä tyypin arviota, että menee ehkä kaksi tai kolme vuotta, että kehollinen tilanteeni alkaa helpottaa, ja että niistä vuosista ja niiden kivuista kannattaa nautiskella.

Poispäin pyöräillessä mietin, miksi ihmeessä uskon sellaisen ihmisen suosituksiin, jonka tiedän ajattelevan asioista todella, todella eri lailla kuin itse ajattelen. (Esimerkiksi tuomitsevan kaiken koululääketieteen yhtenä kokonaisuutena, ikään kuin kaikki lääkärit jakaisivat samanlaisen maailmankuvan.) Siksikö, että kipu on kova ja sen myötä olisi valmis vaikka syömään rupikonnan kutua, jos siitä olisi jonkun suositus?

Poispäinpyöräily päättyy lääkärin vastaanotolle. (Lääkärin, joka inhoaa niksauttajia ja naksauttajia ja uskoo lepuutukseen kivun rajoissa ja kovaan kipulääkitykseen ja magneettikuviin.) Katselemme yhdessä magneettikuvia ruudulta. Välilevyt ovat kauniin pulleat, ranka tasaisesti kaareutuva, selkäydin lelluttelee laajassa kanavassa kenenkään sitä puristamatta. Ristiluu kellottaa vinossa, lonkka sojoaa hassusti. Siellä, missä on turvotusta sorminkin tunnustellen, on myös kuvassa nestettä enemmän kuin ympäristössä, mutta mitään varsinaisia tulehduksia ei löydy, ainoastaan paikallista kudostason ärsyyntymistä. Paitsi lantion sisällä, paikassa, joka tulee viipalekuvatuksi aivan vahingossa. Suuri valkeana hehkuva pallo täyttää ison osan lantion oikeasta puolesta. Se on munasarjakysta, kasvain, joka voi selittää osan tuntemistani kivuista, muttei tietenkään arkuutta ristiluun päällä ja sivussa. Kystan ympärille on kertynyt nestettä, ja äkisti osa oireiden eksoottisuudesta, yhteensopimattomuudesta, saa aika luontevan selityksen. Kysta taitaa ärsyttää ympäröivää kudosta. Ei ihme, että lantioni on tuntunut jotenkin turpealta ja painavalta ja ärtyisältä myös edestä.

Tuijotan valkeaa palloa ruudulla. Melkoinen tennispallo. Miten se tuonne mahtuukin.

Lääkäri sanoo, että sitä kannattaa käydä pikaisesti näyttämässä naistentautien erikoislääkärille. Myötäilen. Niin, tietysti, katsotaan, mitä hän sanoo, tai ultraäänilaite. Koska kuukautiset ovat juuri alkaneet, varaan ajan viikon päähän.

Entä näyttökoe, kysyn. Kipujen rajoissa, sanoo lääkäri. Ei lääkkeissä näyttöön, kipulääke vain jos kesken päivää iskee hirveä kramppi, kipulääke ja lepo ja ehkä tabletti yöksi ja sitten levolla kipu pois ja sitten uudestaan näyttämään osaamista. Se kuulostaa järkevältä. Haluaisin vain vielä hahmottaa tarkemmin, missä tarkalleen kulkee kivun ja tuntemuksen raja. Vaikuttaa vähän siltä, että minun käsitykseni kivusta on jotenkin vinkuralla. Pelkään sitä suhteettoman paljon ja sitten toisaalta olen saanut kosolti palautetta, että kestän sitä aika hyvin. En oikein tiedä, miten pitkälti voin luottaa omiin tulkintoihini omasta kivustani, ja ne ovat silti ainoat, mitä on saatavilla.

Mietin valkeaa palloa loppupäivän, kun istun klinikan vastaanotossa. Kyllähän minä olen jo pidempään hahmottanut, että jotakin on pielessä, jokin kumma painava tunne, vaikeus ponnistaa pissatessa, vaikeus saada poikittaiseen vatsalihakseen tuntumaa, kumma kipu suorassa vatsalihaksessa ja linea albassa. Mutta olen ajatellut sen kaiken liittyvän muuhun lantion mekaaniseen problematiikkaan.

Todennäköisesti pallo osoittautuu hyvälaatuiseksi kasvaimeksi ja kuihtuu itsekseen parissa kuukaudessa. Mutta jos se käy kovin kivuliaaksi, ei osaa lopettaa kasvamistaan tai ei ala kuihtua, se voidaan joutua leikkaamaankin. En osaa olla miettimättä sitä, miten tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun uskaltauduin pätkäisemään hiukset. Ajatella, ja niin kuin minä vitsailin ääneen siitä, miten voimani ovat hiuksissa. Raks raks. Pallo, aurinkopallo. Jos se poistetaan, pitääkö kierukkakin ottaa pois? Voiko silloin munasarjoihin asentaa samalla klipsit? Vai lisäävätkö ne uusien pallojen kasvamisen todennäköisyyttä ja epäspesifiä kipua lantion alueella?

Ulkona paistaa aurinko. Fauni makaa sängyllä ja kurmuttaa pienen kissan vatsaa. Hän ei osaa huolestua, enkä minäkään niin paljon. Odotetaan, katsellaan. Vompsu sen sijaan huolestuu enemmän, hänen äidillään on ollut syöpä, kun Vompsu oli pieni. Mitähän minun äitini nyt sanoo? Äiti, joka aina pelkää kasvainta? On soitettava. Vanhemmat, jotka tietävät, miten vähän olen tienannut tänä opiskeluvuotena, ja miten koulumaksuunkin on mennyt rahaa, antoivat lopulta pyytämättä melkein koko magneettikuvauksen hinnan verran rahaa, että olisi edes yksi murhe vähemmän. Tietysti mesenaattien pitäisi saada tietää ensimmäisenä. Tuntuu vain vaikealta soittaa, kun tietää, miten hirvittävästi he saattavat huolehtia ja murehtia. En osaa olla näkemättä heidän selkiensä asentoa heidän saatuaan tietää, ja se jotenkin koskee tosi pahasti. En halua, että kenenkään selkä lysyäisi niin minun takiani. Valkoisen pallon takia.

Jonkin niin ohimenevän ja sattumanvaraisen ja konkreettisen takia, näissä suhteissa kovin samanlaisen kuin koko elämä ylipäänsä, tai hymy, tai veden kuvio tuulen osuessa järveen tietystä kulmasta ja tietyllä nopeudella, tai tunne, joka liittyy hymyyn ja veden kuvioon.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.