Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Mietteliäänä

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.

Haaste

Koulun yrittäjyystunnilla kuka repeää milloin mistäkin. Pelot ovat erilaisia, haasteet erilaisia. Jotakuta ahdistaa kirjanpitäjän lasku, toista ajatus itse kokoon kursittavasta tilinpäätöksestä, kolmatta pankin yrityslaina, neljättä se summa, joka pitkistä päivistä jää käteen. Minua ei ahdista enää mikään epämääräinen, koska olen nyt vuoden pyörittänyt yritystä ja köyhäillytkin olen ainakin siitä saakka, kun muutin kotoa pois. Eikä tämä kaikki tunnu kauhean vaikealta. Kunhan ei liikaa huoli huomisesta eikä sido itseään lainojen takaisinmaksuohjelmiin, pieninkin tuloin pärjää, ja kirjanpitäjä hoitaa tekniset asiat.

Periaatteessa.

Tänään saan kirjanpitäjältä kirjeen, jossa on laskettuna viime vuoden tilinpäätös ja tase ja muutama pyyntö verotiliasioihin liittyen. Olen luonut verotilin käyttäjätunnukset, joten minun on järkevintä hoitaa asiat sitä kautta. Muistan tarkasti iltapäivän, jolloin tulostin verotilitunnuksia kirjastotyön lomassa. (Kotona ei ole tulostinta eikä mäkkikone osannut tallentaa verottajan sivujen infoa pdf-muotoon, tai tallensi se jonkun muodon, muttei enää osannutkaan avata sitä. Siksi kaikki oli tehtävä lauantaitöissä, ei kotona.) Muistan, miten laitoin tunnukset kirjaston kirjekuoreen ja reppuun. Muistan senkin, miten tulin kotiin väsyneenä, viikon kuudes työpäivä takana, ja miten sitten maanantaiaamuna lapoin repusta kamat lattialle ja laitoin koulukamat tilalle ja kiirehdin koululle. Muistan tämän kaiken pätkitellen, siinä vaiheessa kun istun lattialla ja olen käynyt Mikki Hiiri -kansion sisällön (yrityskansioni on Mikki Hiiri -kansio, koska se oli ilmaiseksi tarjolla ja riisuu yrittämiseltä liian byrokraattisen imagon) läpi useita kertoja ja joutunut toteamaan vastahankaisesti, ettei sitä hiivatan tunnustaulukkoa löydy mistään.

Huomaan löytäneeni yhden kipupisteen tai haasteen tai ahdistuksen aiheen yritystoimintaan liittyen. Laittaa paperit kansioon saman tien. Yleinen siisteys. Huokaan. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun puoli-itkuisena haeskelen jotakin tärkeää lippulappusta kodin paperivyöryistä. (Nyt paperia on ennätysmäärä, koska koulu tupruttaa monistesaastetta ennennäkemättömään tahtiin.) Löytyy se varmasti. Koti on onneksi yhdensäntoistaneliöinen. Ei ole montaa lipastoa, hyllyä tai laatikkoa. Ei ole yhtään sängynalustakaan.

Haasteet, tosiaan, ovat jokaiselle omansa.

Ei auta kuin tonkia, siivota.

Elämäntavoitteet ja lyhyin tie helvettiin

Tein taannoin toisaalle listan elämäntavoitteista tällä hetkellä ja hämmennyin sen saamasta palautteesta. Ihmiset pitivät listasta! Hassua, koska olen aina niin epävarma kaiken tämmöisen suhteen ja teen kovasti työtä sen eteen, että saan ajatella näin ja asennoitua näin (tuntea tietysti saan näin, tunteet ovat pilviä, asenne sadetakki; tunteille en voi lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta kyllä jo viikon valmistumisella paljon - tulee mieleen: kunpa voisin pilvillekin jotakin viikon valmistumisella, mutta ei, en sittenkään halua sellaista vastuuta, vastuuta auringonpistoksista ja kuivuudesta tai toisaalta tulvista).

Kopsaan listani tähän, koska on lauantai ja olen laiska ja ehkä tämä on jollekulle vielä uutta.

"Jokaisella meillä on joitain tavoitteita elämänsä ja tulevaisuuden suhteen. Joten tee pieni lista (20 kpl) elämäntavoitteita ja kerro ystävillesi, mitä haluat saavuttaa/tehdä ennen kuin kuolo korjaa."

1. Tahdon tehdä töitä vain juuri sen verran, että jaksan iloita työstä, tehdä sen huolella ja rakastaen.

2. Haluan oppia kommunikoimaan toisille selkeämmin ja pelottomammin, mitä missäkin tilanteessa haluan, ja myös sen, kun en oikein tiedä, missä mennään ja mitä haluaisin ja mitä haluaisin haluta.

3. Pyrkimyksenäni on levittää ympärilleni ilon, sallivuuden ja armollisuuden ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla omalla tavallaan kummallinen, viallinen, jääräpäinen ja hankalakin, koska lopulta olemme hassuja pikku muurahaisia villisti avaruuden lakea vierivällä kivipallolla, eivätkä minimaaliset epätäydellisyytemme ole niin vakavia juttuja.

4. Tahdon oppia elämään sillä lailla, että useampana yönä on helpompi nukahtaa turvalliseen oloon.

5. Tahdon muistaa ehkä tärkeimmän tämän vuoden koulusta oppimani läksyn: miten arvokasta on vapaus päättää omasta ajankäytöstään!

6. Haluan jaksaa edelleenkin miettiä tuon tuosta, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi ja muistaa, että kaikkea ei voi saada, ja että siitä, mille on kääntänyt selkänsä itselle tärkeämpien asioiden takia, on turha katkeroitua, jos toisille sitä heidän valintojensa seurauksina siunaantuu.

7. Haluan edelleenkin paiskia töitä tärkeiden läheissuhteiden eteen. Ei aitojen ylittämistä matalimmista kohdista, vaan avointa keskustelua ja tutkiskelua ja yhdessä oppimista, meni syteen tai saveen!

8. Jos vaikka lisäksi oppisin oikeasti rentoutumaan muutenkin kuin ihan lähimpien kanssa... :)

9. Haluaisin jakaa iloa tuottavia oivalluksia, oppia kommunikoimaan niitä innostavasti ja siten tuoda vieraampienkin ihmisten elämään tanssin rytmiä, runojen hiljaisuutta, aamuisen metsän rauhaa ja hyvää oloa toisen kosketettavaksi antautuessa...

10. Haluan lakata säikähtelemästä sitä, miten paljon kunnianhimoisempia useat tuntemani ihmiset ovat. Tai ainakin miten eri lailla. Haluan ymmärtää, että omat vaatimattomat tavoitteeni voivat olla ihan riittävät ja silti niin vaativat, että saapi nähdä, miten niitä osaan toteuttaakaan...

11. Tahdon pitää kiinni siitä, että teen asioita vain sillä tahdilla, että pystyn lähestymään niitä ilon kautta, en uhrautuen tai hammasta purren.

12. Haluaisin myös oppia eroamaan herkkäkorvaisesti, tyylikkäästi ja rakentavasti, niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteistakin, sillä eiköhän näitä suksien ristiin menemisiä tai intressiristiriitoja ole luvassa jatkossakin, ja on jotenkin niin raivostuttavaa, että ne listaa henkkoht pettymyksikseen ja epäonnistumisikseen ja sitten hermostuksissaan kuumottaa toista osapuolta tavalla, jota tämä ei ansaitsisi. Kuten konditionaali muotoilussa antaa ymmärtää, mietin vähän, onkohan tää ees mahdollista, mutta yrittää tahdon kuitenkin... Haluan uskoa tällaisessa haaksi hioutumisen mahdolliseksi, vaikka tietysti mieluusti harjoittelisin varsin suppeasti tässä lajissa. ;)

13. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostuksen ja kokeilunhalun.

14. Haluan olla takertumatta aiempiin valintoihini vain "Koska se olisi järkevää". Ei se ole! Kyllä sitä saa muuttaa mieltään ja jopa harhailla ja olla eksyksissä! Mitään uutta ja ihmeellistä ei tunnu löytyvän, jos takertuu vanhoihin kaavoihin tietoisella tasolla (ikään kuin esitietoisella tasolla ei takertuisi niihin jo ihan tarpeeksi).

15. Haluan säilyttää yhteyden esikielelliseen elämään ja elottomaan luontoon; metsiin, kallioihin, mereen, pilviin, hirviin, oraviin, lehmiin, kissoihin, koiriin, alpakoihin, lihasten väsymystärinään, huokauksiin ja hihityksiin.

16. Tahdon muistaa sen, että teen toisille ihmisille hyvää vain niin kauan kuin jaksan muistaa, etten oikeastaan tunne heitä lainkaan. Itseänikään. Että vain niin kauan kuin kuuntelen herkin korvin ja sormin ja ilman ennakko-oletuksia, tapahtuu kaikkea hämmentävää, hienoa, uutta, voimauttavaa.

17. Tahdon pysyä pontevana sen suhteen, että kunnioitan toisten tuntoisten olioiden intressejä, enkä koe tätä valintaani kritiikinkään edessä liian kummallisena ja hankalana.

18. Koetan muistaa sen, että ne asiat, jotka ovat toimineet kohdallani, eivät välttämättä toimi toisten kohdalla ja etteivät ne ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla minuakaan muokanneet. Koetan muistaa, että tiedän kauhean vähäsen ja ymmärrän sitäkin vähemmän, ja että ne näkökulmat, jotka itsestäni tuntuvat läpeensä kummallisilta, ovat jonkun toisen luontevaa, ja että voin oppia niistä paljon, vaikken niitä tahtoisikaan omaksua itselleni (ja vaikkei se usein edes olisi mahdollista, niin erilaiset elämänhistoriat ja kaikki).

19. Haluan nauraa päivittäin, hymyillä ja halata, koskettaa ja suukotella. Haluan seurata hetkien pieniä vihjeitä, juosta meren jäätä, tanssia hassuun musiikkiin, ilahtua auringosta ja seurata sitä viltin kanssa puistoon, haluan myöntää myös väsymyksen sumuun, talveen ja kiireeseen, jotta jaksan tehdä niille jotakin.

20. Haluan jaksaa pitää itseni sen verran hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että ylläolevat tavoitteet pysyvät pitkään mahdollisina.

Kohta kymmenen herätti toisella foorumilla paljon keskustelua. Tänään töissä luin lounastauolla lehteä, siinä oli juttu syömishäiriöstä kärsineestä naisesta, joka täräytti suoraan, että lyhyin tie helvettiin on vertailla itseään toisiin. Siinä taitaa olla vinha perä.

Eikä ehkä kauhean kaukana ole toteamus, että lyhyin tie perhehelvettiin on perhesysteemi, jossa perheenjäseniä verrataan toisiinsa ja kysytään, että miksi sinä et voi olla niin rauhallinen/rakentava/huolellinen/kiltti/iloinen kuin tuo toinen. En ole joutunut itse kärsimään tästä lajista kovinkaan paljon, mutta tunnen monia perheitä, joissa tämä käytäntö voi paksusti, ja oma siskoni on saanut kuulla sitä aika paljon vanhemmiltani. Ei ole myöskään mukavaa olla itse se vertauksen järkevä, rakentava ja huolellinen. En halua hahmottaa itseäni sellaisena, koska ei se tunnu mitenkään todelta. (Muistan sen kerran, kun meinaan melkein suuttua kesken mukavan rupattelun, kun hyvä ystävä luonnehtii minua rauhalliseksi ja järkeväksi parisuhdeasioissa. Ei varmasti pidä paikkaansa! En taatusti ole! Enkä halua olla! En halua määrittyä noin! Se, mikä tapahtuu, tapahtuu... onhan minulla tavoitteeni, mutta ne ovat tavoitteita, en minä.) Ei se tunnu edes hyvältä, ryhdistävältä ihanteelta. Ei mistään vertauksesta voi olla sisäiseksi mittapuuksi. Tulee vain sääli ja ikävystys ja taju siitä, että tuon toisen on ehkä ikinä mahdoton päästä lähelleni, kun hänelle on toitotettu tuhannet kerrat, miten paljon etevämpi olen siinä, tässä ja tuossa. Nyt aikuisena olen kyllä koettanut viestiä siskolleni, että hänelle minusta piirretty kuva on monin paikoin virheellinen enkä ole asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin vanhempani, jotka ovat alusta saakka pitäneet myönteisenä kasvatuksena sitä, että kehutaan pingottuneen pidättyvää julkisivua ja jätetään mainitsematta sen alla odottavat syvät kuilut, joihin kuitenkin säännöllisesti romahtelen, vaikken ehkä yhtä näyttävästi kuin sisko.

Vertailumetodista olen saanut jo lapseni tarpeekseni, vaikkei minua olekaan kovasti verrattu muihin perheenjäseniin, ei ainakaan moittivasti. Minua nimittäin verrattiin hyvin ahkerasti ja melko syyllistävään sävyyn reippaampiin lapsiin, ikätovereihini. Niihin, jotka menivät suuna päänä, tykkäsivät esiintyä ja hurmata aikuiset. Sen sijaan, että olisivat jääneet nyhjäämään arkoina ja luimukorvaisina ja silmännurkat pakoteitä paikantaen. On aika vaikeaa muodostaa itsestään sellaista kuvaa, jossa ei näyttäisi tuolta: Pälyilevä eläin, joka jää vatvomaan kynnyksille, luimuilemaan ja empimään. Joka lähestyy enintään kehissä, vähä kerrassaan, koko ajan valmiina säpsähtämään karkuun. Ja silti tiedän, ettei se voi olla koko kuva. Mutta on aika vaikeaa saada hallintaan ja ympäripuhuttua ääni, joka toistaa automaattikelauksella: ei kukaan tule sinua hakemaan, itse pitää mennä ja tehdä ja saada aikaan, ei kukaan tule auttamaan, on oltava reipas, pää vaan pystyyn ja menoksi, mitä siinä vielä vatvot, tuo on ihan naurettavaa arkailua, rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

On jotenkin kuvottavaa, että ajatukset uskaltavat sanoa noin itselle, kun eivät ne muihin koskaan kohdistu noin, vaan paikantavat toisten ujouden ja jännityksen ja pitävät sitä sympaattisena, osoituksena jonkin sortin hengenheimolaisuudesta. (Vaikken tietysti toisillekaan osaa sanoa mitään auttavaa, avaavaa tai järkevää, yleensä.) En pidä tuosta äänestä, en sen sävystä. En pidä siitä, miten sen sanat vain lisäävät vaikeutta lähestyä toisia, etenkin niitä pelottavia, niitä jotka vaikuttavat siltä, etteivät ne ole ikinä hahmottaneet itseään pieneksi säikyksi olennoksi, jonkinlaiseksi käveleväksi mytyksi, joka vinkaisee kauhusta, kun se huomataan ja siihen luodaan tutkiva, neutraali silmäys. Tiedän, että useimmat kokevat jotakin tuon kaltaista ainakin joissain tilanteissa ja seurueissa, ja vaikka eivät kokisikaan - entä sitten? Eivät he välttämättä suhtaudu halveksien lähestymishitauteeni ja epäröinteihini. Ei niihin ehkä suhtaudu halveksuvasti kuin muutama ihminen tässä maailmassa. Heitä kenkuttavat ne mahdollisuudet, jotka menetän tuolla lailla käyttäytymällä. (Empatian ja toisten kautta elämisen ero tulee ilmi tismalleen tässä kohdin. Ja kun joku koettaa elää kauttani, koen aika epämiellyttävän tuntemuksen, että joku koettaa riistää minulta jotakin tärkeää ja arvokasta - tuon elämän omaehtoisuuden, omalakisuuden; merkityskamppailun aiheeksi tulee yllättäen se, mistä oikeastaan vain minulla voisi olla sanani sanottavana. Onko mikään ihme, että minun täytyy kirjoittaa kirjoittamistani, että olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan ja että en pysty uskomaan, että lopulta muuta kuin ohihuutaisin kaikella kirjoituksellani, ohihuutaisin niistä, jotka eivät halua hyväksyä kokemukseni tällaisuutta. Sillä eivätkö juuri he sano myös, ettei näin pidä ajatella eikä kirjoittaa? Joskus tuntuu aika raskaalta, kun se, mikä on itselle hyvin tärkeää ja tuntuu joskus melkein yksin pitävän kiinni elämänjanossa, on sellaista, mitä omat vanhemmat eivät osaa hyväksyä, eivät ainakaan kaikissa moodeissaan. Toisaalta, mikä minä olen heiltä penäämään hyväksyntää - hitto vie, en itse hyväksy sitä, etteivät he hyväksy kirjoittamistani ja sitä, että saatan olla tuskainen toisinaan. Ehkä olisi vain hyvä lakata suremasta tätä kaikkea, mutten oikein tiedä, miten sen sureminen lopetetaan. Välillä kyllä naurankin kaikelle tälle, on tässä hullunkurisetkin puolensa. Joskus olen vihainen tästä. Joskus olen vain huudattavan kyllästynyt. Ei kai sillä ole niin paljon väliä.)

Kunpa aina voisi muistaa, miten neutraaleissa joukoissa sitä enimmäkseen kuljeskelee. Suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää ärsyttää minussa ne mahdollisuudet, jotka menetän tällä lailla käyttäytymällä. Ehkä he ovat jopa tyytyväisiä siitä, että ujouteni ja toisenlaisten kiinnostuksenkohteideni myötä nuo mahdollisuudet ovat esteettömämmin (jos kyseessä on niukka resurssi) toisten tavoiteltavissa, niiden, jotka kokevat ne omiksi mahdollisuuksikseen ja nauttivat niiden toteuttamisesta.

Joskus saatan hämmentyä, kun tajuan toimivani reippaasti. Tai kun huomaan, että joku ihminen onkin fyysisesti minua lyhyempi. (Miellän heidätkin muistissani paljon itseäni suurempina.) Nämä ovat jotenkin neutraaleja toteamuksia, lievästi huvittavia. Ajattelin niitä tänään töihin kävellessäni. Tutut liikkeenikkunat, talsittu matka, toistuva lauantaipäivä. Ajattelin sitäkin, miten en osaa surra sitä, etten koskaan mielestäni näytä kauniilta tai mukavalta, harvemmin mukiinmenevältäkään. Toiset saattavat säikähtää sitä ja surra. Itseni on vain tyydyttävä siihen, etten kiinnity liikaa tuollaisiin mittapuihin ja että muistan, etteivät omat arvioni ole niin intersubjektiivisesti päteviä. Se riittäköön, että on joku, joka pitää minua viehättävänä. Niin viehättävänä, että saan hihittää ja telmiä ja kirmata syliin, kaikkea sitä, mitä kaipasin niin paljon enemmän joskus kauan sitten. Se on luotettavampaa kuin oma hahmotukseni asiasta, mitä ulkoisiin seikkoihin tulee. Mitä naiselta vaikuttamiseen tulee. Pidän kyllä itseäni ihan onnistuneena eläimenä ja pidän siitä, miltä kehoni tuntuu sisältäkäsin, sen liikahduksista, sekä tahdonalaisista että unenrajaisista, reflekseistäkin, siitä miten lihakset panevat hanttiin, jos niitä lähestyy turhan kovakouraisesti venyttäen, miten ne alkavat treblata. En vain oikein usko, että voisin äkisti alkaa pitää itseäni pintatasoa tarkastellen kauniina tai miellyttävän näköisenä. (Enimmäkseen en toki yritäkään kovasti tällä saralla, koen ne ponnistelut jotenkin elämänvastaisina, en halua olla syömättä enkä ajaa itseäni treeni- tai meikkiputkeen.) Ehkä itsensä kauniina hahmottaminen on vähän liikaa vaadittu, kun ottaa perhetaustani huomioon. Alitan standardit niin että paukkuu. En jaksa meikata aina juhliinkaan, saati roskista viedessä, enkä ole ikinä edes harkinnut kauneusleikkausta. Enkä oikein osaa jutella näistä asioista äidin ja siskon kanssa, he ovat valinneet ponnistelun ja minä luovuttamisen. Enkä jaksa oikein enää surra tätä, tällä lailla elämäni vain on sujunut. Ehkä minun pitäisi tuntea itseni jotenkin lannistuneeksi ja raukkamaiseksi, kun en enää yritä vakuuttua mistään tällaisesta. Mutta en jaksa. Minusta tuntuu ihan hyvältä praktiselta päätökseltä sulkea silmäni omilta arvioiltani näissä asioissa. En ole selvästikään kovin asiantunteva tässä kysymyksessä.

Ajattelen tänään äitiä, kun kävelen töihin. Hänen ahdistustaan. Omia ristiriitaisia tunteitani häntä kohtaan. Ottamaani välimatkaa. Vanhempieni halua tulkita jokainen vastaamatta jäänyt puhelinsoitto yrityksekseni tavoitella heitä, vaikka puhelimen muistista he voisivat havaita, että soittaja on kyllä ollut joku muu. Sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja mistä pidän. Ja kaikkea, mistä olen ärtynyt, vihainen, surullinen, lannistunut. Sitä miten haluaisin joskus vain huutaa suoraa huutoa ilman sanoja, päästää sen kaiken pois itsestäni, vieräyttää sen siihen hillitysti sisustettuun olohuoneeseen, ja samanaikaista haluttomuuttani tehdä niin, koska olen toki yrittänyt ja jollakin kummalla tavalla tunnen edelleen vastuuta siitä, etten saisi sillä lailla järkyttää, koska ei se ole sopivaa ja eivät he siitä toivu niin notkeasti kuin soisin heidän toipuvan. Ajattelen uudestaan sitä, miksi äidin on helpompaa viettää aikaa töissä kuin kotona, miksi hän välttelee kotia. Miten sen kaiken täytyy hänestä tuntua valtavalta ponnistukselta, suoritukselta, pusertamiselta. Miten jokainen sotkuinen sohvankulma huutaa, kirkuu epäonnistumista, samoin meidän lasten luonteenpiirteet, miten se kaikki säpälöityy eteenpäin siihen, että voin maata täysin rauhallisena keskellä sekasotkua omassa kodissani, mutta en kestä sitä, että tulee vieraita, koska he voivat ahdistua sotkemisestani yhtä paljon, vai voivatko, kuka sen tietää, ei, ei se oikeastaan voi tarkemmin ajatellen mennä niin, mutta me ihmiset, me vain mieluummin ajattelemme toisiamme eriöitämme siistivinä, oikovaatteisina, tahrattomina ja korkeintaan tahdonalaisesti joltakin haisevina. Miksi? Mikä siinä muussa uhkaa?

Tiedän itse siistineeni ahkerimmin silloin kun olin psyykkisesti siinä pisteessä, että hiukset lähtivät suihkussa tukkoina ja harkitsin tosissani, pitäisikö minun mennä lääkäriin, jos he vaikka siellä jotenkin - no, en oikein osannut muotoilla, millaista interventiota olisin tarkalleen kaivannut, joten en sitten mennyt. Mutta sinä talvena siistin ja koetin löytää siitä järjestyksen romahtaneen tilalle. Ja koetin olla reipas ja rohkea ja kaikkea muuta tuollaista, jonka koen hyvin vieraaksi muuten.

Sinä talvena kuvittelin myös purkaneeni pääni kuin kuulakärkikynän, kuvittelin vieterit ja putket ja ruuvautuvat ulkokappaleet ja taskuklipsin ja painonapin siihen kaikki erilleen, valoon, ja tunsin hämmennystä, miten tämän kaiken voisi pystyä kokoamaan. (Lapsena sain isältä kokonaisen kassillisen kuulakärkikyniä, joihin oli painettu väärin kaksi tekstiä päällekkäin. Purin kynät enkä osannut koota niitä. Ajattelin, että seuraavasta opin. Viimeisiä en kai purkanut, välillä otin kyniä muihin leikkeihin. Kun piirsin sukkahousuihin muurahaisia, sain kovasti toruja. Isä karjui, miten voin olla niin idiootti, äiti suuttui isälle nimittelemisestä, tunsin itseni syypääksi heidän eroonsa, jota ei koskaan tapahtunut.) Että ihminen voi olla väärässä... kuvitella purkaneensa kynä osiinsa. Ikään kuin osia ei voisi vielä edelleen pieniä. Tai menettää ylipäänsä halua koota kynä. Tai pää.

Tiedän äidinkin pelkäävän, että hänet vain viedään lupaa kysymättä. Se pelko näkyy harvoin, mutta on ilmestyessään aika vahva. Ja hänkin haluaa karata, kun pelkää, kyydittää itse itsensä pakoon riitasoinnuilta. Hän ei koskaan karannut, tai en ainakaan muista, vaikka puhui monta kertaa erimuotoisista pakenemisista: milloin junalla, laivalla, lentokoneella, milloin junan alle tai hyiseen mereen, minne vain pois helvetistä meidän kanssamme.

Tänään mietin sitäkin, kävellessä, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa, joka on matkalla tuota lyhyintä tietä helvettiin. Jos sellaisen kanssa taittaa matkaa, eikö itsekin matkusta helvettiä päin? Voiko voida hyvin, jos vieressä toinen parpattaa kaiken aikaa vertaavia lauseita? Eipä kai. Ei, vaikka toinen vertaisi vain itseään eikä koskaan kysyisi minulta, mikset sinä voi sitä ja tätä kun tuokin kerran voi.

Sekin tuli mieleen, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa kuin minä, sellaisen joka kyselee koko ajan ja ihmettelee, ja taistelee jatkuvasti itsessään ankaruutta vastaan nauramalla päin sen ankaruuden naamaa ja välillä vaanimalla sitä siellä, missä ankaruus heittäytyy varomattomaksi eikä siten piilottaudu yhtä tarkasti kuin toisaalla. Ja että onko kaikilla tosiaan vaikeaa omilla tavoillaan ja kuinka vähän me ymmärrämme niiden toisten vaikeuksista, tai ainakin minä ymmärrän kauhean vähän, tunnen tänäänkin tyhmäksi itseni, kun olen kolmenkymmenenviiden ja alan vasta nyt hahmottaa, että ehkä se seikka, että äidille koti on niin helvetillinen paikka, jotakin karmivaa ja paettavaa, ei olekaan minun syytäni tai siskon, ja olenhan minä tätä aiemminkin miettinyt joskus, mutta miten sen aina unohtaa, uudestaan ja uudestaan, ja sitten löytää sen ja hämmentyy, miten on mahdollista, että sillä lailla harhautuu muualle ja tuntee pelkät kaiut itsessään, eikä osaa sanoa niille, että lopettakaa, tässä on muutenkin tekemistä. Eikä silti ole tyhmää muistaa uudestaan, oivaltaa uudestaan, hyvähän se vain on.

Ja se on niin kovin vaikea muistaa. Että tämä riittää, tämä hitaus.

Tarmokkuus

Tarmokkuus palaa äkisti. Siivoan huoneen, huuhtelen kesken jääneen tiskin loppuun, laitan pesukoneen pyörimään. Kädet kuivuvat, peukalonhankoja särkee. Kuuntelen musiikkia, joka on yhtä aikaa lempeää ja villiä, musiikin seassa kilahtelevat kellot, jossain kauempana kappelin kello samaan aikaan sellon kanssa kumm kumm. Miksi kellot kuulostavat ihmeelliseltä musiikissa? Siksikö että on kuullut vuohilauman ennen sen näkemistä, kuullut sen harjanteen takaa, monet kellot yhtäaikaisesti kävelypompotusta?

Muistan asioita, joita voi tehdä. Kurmottaa harmaan kolllin pehmeää vatsaa, esimerkiksi, mutta en ymmärrä, milloin seuraavan kerran kerkiän virkata. Ehkä sekin vielä palaa. Toivottavasti ennen kuin turkiskuoriaiset ovat syöneet haperoiksi kaikki jo nyt valmiit isoäidin neliöt. Äkkiä haluja: Halu kerätä kantarelleja, vanuttaa pullataikinaa, laskeutua viileän veden varaan. Varata matka. Avata ikkuna, tuulettaa, laulaa mukana metsässä jänisten kanssa hän kulki ja etsi itselleen tulipuita.

Äkkiä huomaan senkin, ettemme ole tänä kesänä muistaneet, ehtineet, jaksaneet, malttaneet, osanneet pestä ikkunoita. Sadepisarat piirtävät pölyyn kuviota valuessaan, valuttaessaan nokea, kaupungin kuonaa. Koulussa on tullut esiin, etteivät kaikki muut koe flowta kirjoittaessaan, en tarkoita, että minäkään tietenkään aina, mutta että on joku joka ei ikinä, ja sitten toisaalta, ystävä kirjoittaa, että olisi joskus hauska kysyä sitäkin, miksi oikein menin naimisiin, mutta hyvänen aika, en tiedä, osaisinko vastata, vaikka enhän minä tietysti oikein osaa katua, olen korkki, kelluva korkki, selviän jopa naimisissa olemisesta, hieman uneliaasti nyt siivottuani, siivoan pidempään kuin kuvittelen.

Jos joku päivä koulua olisi taas lyhemmin, voisi käydä talvipuutarhassa. Ottaa termokseen mukaan yrttiteetä, tunnustella valon kulmaa. Näen sen vain aamuisin ja iltapäivisin, ja päivät pikakelautuvat, pian on taas viikonloppu, pian tulee ystävä, pari viikkoa ja saatan matkustaa pois hetkeksi, päiväksi toiseksi kaupunkiin, hengästyttää tämä tarmokkuus, uni vaanii liian lähellä.

Asettuminen

Mistä voi etukäteen tietää, mikä on hyväksi ja mikä ei? Mielellään jäsentäisi vaikkapa sairastumisen ikäväksi asiaksi, mutta ehei, äkkiä kun flunssa väistyy ja maanantai valkenee melkein aurinkoisena ja ainakin rooman-huhtikuisen-lempeänä ja pyöräilen takaisin kouluun, huomaan oudosti asettuneeni tähän uuteen tilaan, jossa minusta on tuntunut, etten osaa enää kirjoittaa, hengittää, tehdä ruokaa, rentoutua, tunnistaa itseäni kaiken ahdistuksen keskeltä. No, en tietenkään voi olla varma, että juuri flunssa saa minut asettumaan, mutta ainakin se osoittaa selvästi, miten iloita sellaisestakin pienestä seikasta kuin että jalat toimivat tärisemättä ja hengittäminen ei satu. Ja äkkiä maailma tuntuu taas elettävältä, vaikka koulu nieleksiikin viikkoja.

Huomaan tunneilla, miten flunssan on täytynyt syödä keskittymistäni jo torstaina, ehkä pari päivää sitä ennenkin jo, kummallinen väsymys on laputtanut aistit, vaimentanut uteliaisuuden. Nyt se on kadonnut, vaikka vähän niistänkin edelleen ja kurkussa tuntuu kummalta niellessä. Ihmiset ja heidän mielipiteensä tuntuvat taas kiinnostavilta, raikkailta, reagoin hymyihin ja väsymykseen haluten halata ja hymyillä. Tiedän, että sellaisesta ollaan vielä kaukana, että toiset asettavat rajansa tarmokkaasti, mutta entä sitten? Haluan silti hymyillä, tanssia, laulaa. Mistä se rakkaus toisiin ihmisiin tulee? Se ei ole pelkkää välittämistä, se on jonkinlaista hurmaantumista. Kaikki se erilaisuus, ponnistelu hyvyydessä ja ilossa, huomaavaisuus ja varovaisuus, kuunteleminen ja tarkkaavaisuus! Eikö se ole aika ihmeellistä?

Koulun jälkeen aurinko paistaa vielä houkuttelevasti, ja lähden kasvitieteelliseen puutarhaan kamera olalla. Auringonkukissa mönkii hassuja pörrejä, tuoksuherneet ja Lambton Park -kärhö tuoksuvat uskomattoman ihanilta, suihkulähteen ryöpyttävät vettä helmiketjuina, lumpeen lehdet ovat alkaneet kellastua. Massat ovat vielä vihreää, yksittäiset lehmuksenlehdet näyttävät vähän aneemisilta, ja tuullessa voi kuulla, miten vihreä on jo kuivempaa, se kahisee erilailla. Lehdet kääntyvät herkemmin, taipuisuutta on kadonnut. Pian lehdet raastuvat maahan. Jotkut lehmuksenlehdet kieppuvat jo kohti maata, ne näyttävät samalta kuin Rahsaan Roland Kirkin Jitterbug Waltz kuulostaa, niissä on samaa pyörryttävää rauhallisuutta, jotakin hyvin geometrista ja selkeää, ne pyörähtelevät kuin sydämet, muljahtelevat säännöllisiä kehiä kirkkaaseen ilmaan. Hengittelen hetken ystäväpuitteni luona. Ne ovat niin paljon vanhempia, kokeneempia, strobusmänty ei enää mahlasta haavaansa tuoksusta päätellen.

Kotimatkalla katson ihmisiä silmiin. En ole varmaankaan ehtinyt tehdä niin näinä muutamina koulunalkuahdistuneina viikkoina, paitsi luokkatovereita ja sitten ehkä muutamaa ystävää ja tietysti Vompsua ja Faunia, joita kuitenkin näen päivittäin. Jotkut vastaavat katseeseen, jotkut väistävät sitä, joku vastaa ujosti hymyyn, jonkun virnistyksessä hehkuu koko kesän mennyt polte. Lehmuksenlehdet pyörittävät ilmaan näkymättömiä sydänratojaan, satavat taksiautojen katoille harvakseltaan, olen tunkenut kameralaukkuun luomukaupasta ostetun ananas-omena-sitruunamyrttiteen ja kannan kädessä yogiteepakettia. Nuori tyttö nojaa kirjaston seinään jalkapohjallaan samassa asennossa jossa itse nojasin korkean eteiseni seinään silloin kun en olisi halunnut myöhäisen vieraan vielä lähtevän ja asuin yksin ja ulkona tiesi satavan lunta, ja äkkiä tajusin, ettei vieraskaan aio lähteä, vaikka on jo pukenut takinkin ylleen. Muisto saa virnistämään, tyttö katsoo vakavana takaisin, ja virne painuu kaihoisaksi ynähdykseksi, johon tyttö vastaa vinolla hymyllä. Poika kukkaistutuksen reunuksella nostaa olutpullon suulleen ja vajuttaa nautintoa itseensä pienin suullisin. Baskeri, villapaita, kaulahuivi, trikoot, farkkukankaasta tehty laukku, ilma on muuttunut tunnistettavasti syksyiseksi, mikä se on, tuoksuko vai kosteus, vai se, ettei lehmusten kirvojen tiputtelema mesikaste enää käy lätäköissä kukkamuhmun kanssa sateiden jälkeen niin että ensin ajattelee olutta valutellun kaduille tynnyreittäin ennen kuin tajuaa, että tuo muhmu se vain on, muhmu ja lätäköt ja elokuu, se kaikki on valtava käymisaltaisto.

Uskomaton hyväolo pyyhkäisee ylärinteeseen ja kantaa minua tasanteellaan katua pitkin, taiteilijan työtilassa juodaan teetä ja syödään keksejä, tulen kotiin, laitan soimaan Freshlygroundia, avaan kuumavesihanan, teen hedelmäteetä, äkisti on vain aikaa, aikaa ja kiireettömyyttä, tajuan selviäväni, tajuan selviäväni ilolla, tunnistan taas asunnon ja kehoni, muistan mitä Vompsu sanoo iltapäivällä juttutuokiostaan erään silmiin katsomattoman sympaattisen pojan kanssa, he ovat puhuneet, mitä voisivat tatuoida iholleen, Vompsu tatuoisi sanat "paha olo menee ohi". Ehkä ohi menemiseen tarvitaan painajaisia ja kuumetta, miten lie, mutta ote kurkusta ja kylkivälien kireys ovat hellittäneet.

Huomaan hyräileväni mukana kappaletta, joka on ehkä kauneimpia ja kaihoisimpia tietämiäni. Ja äkkiä vähän kyynelehtiväni silkasta helpotuksesta, siitä miten kaikki järjestyy, miten uskomattomalla tavalla elämä puhaltuu eteenpäin kuin lehdet tuulessa, kaikki irtoavat ajallaan, kieppuvat mukula- tai nupukivien ylitse, muurahaisten jono piirtää elävän linjan kiviaidan saumaan saakka, pimentyessä talot näyttävät entistä enemmän laivoilta kivisillä merillä, asfalttiaavalla, puistoista ovat lähteneet ne miehet, jotka virittyvät kasveihin niin kovasti, että koettavat muuttaa omankin pintansa aurinkopaneeleiksi, vaikka on viileää jo, planeetan liikkeet suuremmassa tilassa aistii, aurinko karkaa, vinoutuu, taivas saa täsmällisemmän värin, enää emme voi istua laiturilla uimisen jälkeen kädet paljaiden jalkojen ympäri kiedottuina ja silmät kysymyksiä täynnä, mies kääntyy puoleeni ja sanoo, että kaikki on paljon helpompaa nyt kuin ennen, jollakin tavalla parempaa ja mukavampaa, häntä helpottaa tämä asiaintila, haluaisin kysyä, että etkö sinä ymmärtänyt, mitä tarkoitin, kun sanoin olevani enemmän rilkeläinen kuin järkevä, mutta ehkä hän ei muista koko asiaa, ei muista tai ei ymmärrä, hän ei ole tottunut runoihin.

Näen kasvitieteellisessä puutarhassa mustarastaan. Hymyilen sille, se syöksyy hypähdellen pää edellä pensaan alle, se on niin mustarastasmaista.

Muistan sen sisällä, laitan kuuman tiskiveden valumaan, on aika taikoa likaisista astioista kiiltäviä ja kuivauskaapissa järjestyksessä seisovia, jonkun on tartuttava kaaoksen reunaan ja ravisteltava sitä, äkisti on taas aikaa kirjoittaa, mutta ei ehkä kannata liioitella, ettei aika katoa varoittamatta.

Kuulostelen vielä oloa, joka meni, enkä tiedä, palaako se, mutta tänään olen tässä taas.

Ihana viikonloppu

Maanantaiaamu, ropsii sadetta. Melkein itkettää, kun ajattelen viikonloppua. Joskus juhliin onnistuu tiivistymään sellaista välittämistä, läheisyyttä ja suloisuutta, että käyn vähän veteläksi ja hyvin kiitolliseksi. Nyt käy juuri niin.

Oikeastaan kaikki alkaa jo perjantaina, jolloin on Vompsun vapaapäivä ja istumme puistossa. Koetan käydä läpi kässäriä ja Vompsu gradua ja toivon salaa (ja Facebookissa), että joku tulee pelastamaan minut siitä puuhasta. Niin käykin, H tulee hetkeksi ja samoin yläkerran Fauni, pidemmäksi aikaa, ja lopulta lojumme puistossa vaikka kuinka pitkään juttelemassa kolmistaan, ja sen jälkeen vielä kävelemme Vompelmuschin ja koiran kanssa rantoja ja kesän huikaisevuutta ja törmäämme kahteen ystävään ja puhumme Töölönlahden pohjukassa ikuisuuden siitä, miksi raitiovaunut kulkevat Helsingissä niin hitaasti. (Harmi, ettei liikennekaverilla ole blogia, linkkaisin mieluusti sinne. Raitiovaunukysymys on mielenkiintoinen ja opettavainen; no, ehkä kirjoitan siitä jokin toinen kerta, jos muistan.)

Myöhään illalla Vompsun piti tehdä gradua ja minun siivota, mutta koska on jo myöhä, siivoammekin yhdessä. Eikä siihen mene kuin tunti! On helppoa demonisoida siivoaminen päässään niin vastenmieliseksi, ettei siihen tartu ja sitten potee huonoa fiilistä omasta saamattomuudestaan paljon enemmän kuin tunnin hommasta kannattaisi. Etenkin kun siivoaminen tuntuu hyvältä aina kun sitä vain ryhtyy tekemään. Hullunkurista! (Siirtyisiköhän tästä oivalluksesta jotakin kohta käytäntöön... täällä on nyt aika sotta.)

Lauantaina menen sitten puoliltapäivin vesijuosseena ja päiväunet nukkuneena Faunille ja teen valtavan pullataikinan. Koska leivontakulho on aika pieni, laitan sen kohoamaan lavuaariin, ja sitten juttelemme toisessa huoneessa, kunnes raa'an taikinan tuoksu alkaa tuntua voimakkaasti. Siitä tietää, että taikina kuplii, nousee. Se on myös valunut jo vähän lavuaariin, mutta ei katastrofaalisesti. Leivon korvapuustit, taikina on hassun löysää ja kummallista ja pullista tulee kummallisen näköisiä, mutta ei semmoinen haittaa, kunhan ne maistuvat hyvältä. Sitten paistamme pullia ja puhumme lisää ja lopulta kello on niin paljon, että minun on kipitettävä kauheaa vauhtia kotiin siivoamaan vessa, sillä se jäi illalla vielä tekemättä. Ja sitten vähän silmämeikkiä ja oranssi paita, ja kauhea kasa kasseja ja sateenvarjoja, koska ei voi tietää, alkaako puistossa ehkä sataa, ja hilpeän kupliva mieli, sekin ehkä tarvitsisi lavuaarin, ja koira remmiin, juoksen portaat uudestaan ylös ja soitan ovikelloa, mutta Fauni loikkaakin ostoksineen ulos hissistä, ei ovesta. No, yhtäkaikki, raahaamme kaikki tavarat puistoon ja siunailen mielessäni, että luojan kiitos Faunilla sattuu olemaan aikaa, koska Vompsu on edelleen töissä ja en ehkä saisi kannettua kaikkea kamaa yksin, tai ainakin se olisi aika paljon epämukavampaa. Sitä paitsi hän toimii mainiona innostuskauhistuslevottomuuslavuaarina kuplivalle mielelleni. Sitä nimittäin koetellaan: istumme tovin puistossa keskinurmella, ketään tuttuja ei vielä näy, ja sitten alkaa vähän pisaroida. Levitämme sateenvarjon ja kyhötämme sen alla ja koetamme kiskoa viltin ja kaikki kamatkin sateenvarjoni pienen suojan alle ja kaiken aikaa mieleni pyörittelee hulahulavannetta: entä jos onkin jotenkin väärä päivä tai väärä aika tai väärä paikka tai olen vain kuvitellut kaiken ja kukaan ei tule ja apua apua miksei ketään ole tässä vaikka Pentelelen ukulelekeikka varmasti alkaa ihan justiinsa ja jos alkaa sataa niin tuleeko kukaan ja kastuvatko korvapuustit ja pitääkö ne raahia takaisin sisään...

Onneksi kaikki selviää, puhelin soi, jotkut muutkin sentään ovat tulossa. Löydämme myös ukuleleseurueen ja siirrymme sitä lähemmäksi ja vähitellen ihmisiä valuu paikalle, ukulelet soivat hassuja epäukulelemaisia sävelmiä kuten Paranoid ja Finlandia-hymni ja herkkuja kertyy yhä enemmän viltin keskelle. Ihmisiä äkisti vain on monta, hymyileviä kasvoja, ja koirakin malttaa käyttäytyä kauniisti keikan ajan. Äkkiä kaikki aiempi huolestus ja jännitys on kadonnut, on vain hauska ilta puistossa ystävien kanssa, he kaikki näyttävät hyvin kauniilta ja iloisilta ja sympaattisilta, ja taivas roikkuu päällämme meleerattuna, ja pohdimme aina välillä, alkaako se valua, mutta emme ole asiasta turhan huolestuneita. Yksi vieraista on tuonut mukanaan metallisia älypelejä, joissa erilaiset metallinpalat pitää saada irrotettua toisistaan. Älypelit kilahtelevat hauskasti vapaassa rytmissä ihmisten käsissä. Vompsu tulee töistä ja tuo mukanaan Lohen, joka ei kauheasti piittaa seurueesta vaan on kiinnostunut lähinnä syömään ruohoa. Koiraa taas kiinnostavat enemmän rapsutus ja leipomukset.

Sitten tulee pisara, ja toinen, sateenvarjot levittävät kirjavat kehänsä, yksi vieraista huutaa muiden ylitse, että tätä on luvattu jatkuvan pitkään, joten on parasta siirtyä sisään, ja haalimme yhteistoimin herkkuja erilaisiin kasseihin ja nyssäköihin ja ponnistamme jaloillemme. Pitkä kulkue, parikymmentä ihmistä, kiemurtelee kaarevaa kujaa takapihallemme, longertaa sisään takaovesta ja kipuaa hämärää rappukäytävää ylös. (Vain alakerran valonappi on rikki, mutta en muista mainita siitä, joten kiipeämme hämärässä koko matkan.) Eteiskäytävässä alkaa naurattaa, koska vaikka bileissäni on joskus ollut kaksinkertainenkin annos ihmisiä, eivät he ole ikinä tulleet sisään yhdellä kertaa, ja nyt näyttää jotenkin uskomattomalta, että nämä kaikki tyypit aikovat mahduttautua meidän pienelle lasikuistillemme. Mutta tottavie kaikki mahtuvat sisään. Tilaa pitää vain käyttää luovasti: pöydällä ja lattialla istua, sängylle ahtautua sylikkäin. Se edesauttaa tunnelman virittymistä hilpeäksi ja läheiseksi vähän samaan tapaan kuin jokin hassu leikki.

Ja koska tunnelma kutoutuu sellaiseksi turvalliseksi ja hieman hassuttelevaksi, tapahtuu kaikkea hauskaa: nautinnollisesti hengittelevä päähierontajono, kurkkulaulua, ruotsintuntileikki epäsäännöllisten verbien kertaamisineen... saa lojua sylissä ja pitää sylissä, syödä herkkuja ja valvoa hämärässä huoneessa, jossa jouluvalot luovat kumman tunnelman hämärän jo hiivittyä sateiseen kesäyöhön. Tavallaan harmi, etten ole tullut ottaneeksi kaikkia jouluvaloja pois, kun joulusta on kuitenkin jo aika kauan, mutta toisaalta, seuraavaan jouluun ei ole niinkään pitkälti enää, joten ehkä valot saavat pysytellä paikoillaan. Sitä paitsi kiinanjasmiini on taas kerran kietoutunut valon johtoon ja olisi sääli repiä siltä kiipeilytukensa.

Tanssia ei voi, koska tila on niin pieni, mutta jokin loksahtaa silti kohdalleen.

Maailma kutistuu yhteen huoneeseen, joka keinuttaa meitä hämärässä ja sinisten tähtien tuikkeessa, sormet hiipivät päänahassa, yrttikimput ovat sotkeutua sängylläistujien hiuksiin, muutama aiemmin ikinä näkemätön ihminen käy tutuksi olemukseltaan, tuntuu hyvältä, että hekin ovat täällä meillä punomassa tunnelmaa, eräällä naisella on uskomattoman purskahtava nauru, sen rytmi loikkaa kaiken puhutun ylitse, näen naurajien takahampaat ja kyyneleen ystävän silmäkulmassa, kurotun halaukseen.

Vähitellen joukkio kutistuu, tila väljentyy, kehot tihentyvät siitä selkeämmin erottuviksi, selvärajaisemmiksi, väsymys hiipii, Vompsu rojahtaa sängylle ja koettaa nukkua, hänen jalkojaan siirretään kummalliseen asentoon, ihmiset alkavat tempoilla kohti jatkoja, hyvästelemme, makaamme Vompsun kanssa heidän lähdettyään vielä pitkään hereillä ja puhumme ja hihittelemme. Nuuskin Vompsun olkapäätä, koetan asettua unen tulemiseen, ja vähitellen se tuleekin, mielikuvat alkavat sekoittua hämärään ja kun tartun niihin, kuljen syvemmälle, kuulen vielä hengitykseni rauhoittuvan ja sitten katoan.

Sunnuntaiaamuna herään säpsähtäen aivan aikaisin, istun sängyssä pöllämystyneenä, katselen sotkua ympärilläni, mutten erityisen huolestuneena, viimeksikin meni vain tunti siivota se yhdessä, päässä tuntuu liian tilavalta liian vähän unen jälkeen, oksettaa lievästi. Avaan koneen ja ajattelen kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tule, olen liian uupunut. Makaan iltapäivään saakka puistossa improtulla aamiaisviltillä Faunin kanssa (on aika kätevää, kun ystäviä asuu samassa talossa, Ilves asui ennen melkein naapurissa ja silloin harrastimme samantyyppistä notkumista; onkohan kommuunissa asuminen juuri semmoista, se minua askarruttaa), Vompsu myöhästyy kahvista, jonka olemme jo kitanneet, kun hän viimein herää viltille, ja sitten jo kiirehtiikin töihin, tunnit kuluvat, olemme asettuneet ajattelemattomaan paikkaan verivaahteran luo, sillä vaikka enimmäkseen paistaakin aurinko, välillä pilvet tekevät ilman viileäksi ja kun tuulee, verivaahtera ravistelee vettä päällemme isoina pisaroina. Vaatii vähän ponnistelua haluta hahmottaa se mukavana ja virkistävänä ja kontrolloimattomana tuntoaistillisena lahjana kaiken sen lojumisen ja puhumisen lomassa.

Kun viimein saamme ponnistauduttua viltiltä ylös ja paarustettua takaisin kotiin, ihmettelen edellisiltana otettuja kuvia. Kaikki näyttävät niissä edelleen niin sympaattisilta ja onnellisilta. Ihmeellistä, miten välillä juhlat virittävät ihmiset kummaan jaettuun onnen tilaan.

Sitten, äkkiä ja varoittamatta, on jo illansuu, Vompsu rymyää paikalle, on pakkauduttava futiskamoihin, syötävä vähän välipalaa alle. Myöhästymme ensin raitiovaunusta ja sitten junasta ja tulemme paikalle törkeän myöhässä. Juokseminen tuntuu raskaalta ja hankalalta, koska samalla oksettaa koko ajan vähän. Mutta onneksi pelimme ovat sellaisia potkutteluita, ei mitään totisia hampaatirvessäotteluita. Ja on tavattoman vapauttavaa vähän kirkua, ähkiä ja kiroilla, potkia palloa ja säntäillä ja lönkytellä ja kokea epämukavuutta, kun pallon saa maaliin, ei voi ikinä tietää, sopiiko siinä kohdin jotenkin iloita vai ei, kai sopii, mutta ei siihen ole helppoa päästä. Ja etenkin pelissä on hauskaa juosta toisten päälle lempeästi ja ohjailevasti! Sillä lailla tunkea kehoja omalla kehollaan, se tuntuu kauhean mukavalta. Tosin uskallan tehdä niin vain ihmisille, jotka tunnen toisaaltakin kuin pelkästä pelistä, mutta ehkä vähitellen rohkaistun enemmänkin, ei kannata olla kärsimätön. Oikeastaan kivoin taitaisi olla sellainen pallokenttä, jossa olisi niin paljon pelaajia, että he pakostakin enimmäkseen olisivat kosketuksissa... ei pääsisi käpristymään turhaan kohteliaisuusetäisyyteen.

Väliajoilla eli juomatauoilla päästän koiran remmistään, ja se juoksee nurmella valtavia kehiä vinossa, jalat vuoroin eteen kurottuen, taakse liippaisten ja vatsan alle kuroutuen. Se unohtaa olevansa vanha nainen jo. Se juoksee, juokseva koira. Juoksee kuin päivät juoksevat, kuin vuodet, niin paljon ja niin vähän muuttuu meissä, ihmiset puun alla, varjossa, nostavat vesipullon huulilleen, juovat.

Kotimatkalla pelleilemme vielä kameran kanssa, remmaamme Kallioon junalta Vompsun ja toveri Timon kanssa. Kuvissa näytämme siltä kuin olisimme riehuneet viikon etelän öissä.

Tuntuu kummalliselta, että on maanantai, sataa. Hyvältä, kummalliselta, hyvältä. Jotenkin käsittämätöntä, miten helppoa oleminen välillä on. Ja illaksi minulla on kutsu istumaan iltaa osittain hyvinkin uusien, osittain jo vanhempien tuttujen kanssa. Jännittävää!

Ideaan kiintyminen

Välillä sitä loukuttaa itsensä ihan hassusti.

Jokin aika sitten nimensä muuttanut ystävä piti omat nimpparinsa puistossa, ja päätin, että minäkin voisin pitää sellaiset, koska etunimen vaihtaminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Sitten päätin päivän ja paikan. Paikaksi puiston, koska puistossa juhliminen on keveämpää järjestää ja sitä paitsi kesäisin niin paljon elämyksellisempää kuin sisällä könöttäminen. Eikä tarvitse siivota! (Ei siihen menisi kuin pari tuntia, mutta.)

Ensin ajatus oli kevyt ja hilpeä, ja tuumasin, että jos sataa, niin ei sitten.

Mutta kas, kun on kulunut muutama päivä ja sääennustukset elävät kuten ne täällä tapaavat elää, huomaankin huolestuneeni siitä, että entäs jos sataa. Huomaan odottavani juhlaa aika tavalla. Vaikka kyse on vain puistossa istumisesta, idea on saanut odotusaikansa takia vankemman merkityksen kuin puolessa tunnissa improttu istuminen. Tuntuu hullulta, että parin päivän asian pyörittely saa aikaan tämmöisiä seuraamuksia! Nyt nimittäin pohdin jo, että jos sataakin, haluan juhlan silti jonnekin.

Se jonnekin taitaa tarkoittaa meille kotiin. Täällä on sottuista.

Ei kai auta kuin siivota, ihan varmuuden varalta. Ja onhan sillä myönteisiä vaikutuksia muutenkin: voi taas ensi viikolla kutsua ihmisiä kylään, ainakin jos lauantai onkin poutainen ilta ja juhlat eivät tuki asuntoa taas sotkuun.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

Lisää sormiharjoituksia

Hassu juttu, miten suunnan käännähtäessä sanat saavat uusia merkityksiä. Olen ennen tarkoittanut sormiharjoituksilla kirjoittamista, joskus sitä ennen luonnosten piirtämistä. Mistä sana tulee, pianotunneiltako? No, nyt sillä on uusi sisältö. Haluan näppivoimaa, tarvitsen sitä ensi syksynä.

Tarjoudun kuuraamaan eräästä seitsemän vuotta poikamiesboksina toimineesta yksiöstä saastaa ennen kuin seuraava poikamies muuttaa sisään. Kirjoitan "saastaa", koska en oikein keksi kauniimpaakaan nimeä: vaikka en ole mitenkään siisti, kämpän kunto jotenkin vavahduttaa jopa minua, joka yleensä puhun siitä, miten ankeaa on siivota kotona, kun ei ole kunnon likaa kuten talleilla.

Ehkä riittää, että kerron jynssänneeni pahaista liettä ja sen ruskeaksi rappautunutta emalia kolme tuntia ennen kuin liesi alkoi vaikuttaa puhtaalta. Leikin hammashoitajaa, joka poistaa hammaskiveä. Sellaista saattaa tapahtua, kun on väsynyt ja ajatus lieden kuuraamisesta, varovaisesta rapsuttamisesta ja otsa hiessä hinkkaamisesta alkaa maistua puulta. Kun saan lieden puhtaaksi, jynssään valkoisen kaakelilattian vessassa. En tiennyt, että kaakeleihin voi tarttua likaa sillä lailla. Lika vaikuttaa sellaiselta, jota voisi matkia sekoittamalla tervaa ja sulaa purukumimassaa ja ehkä vähän margariinia ja levittämällä tätä seosta ohueksi kerrokseksi.

Poikamiehillä voi olla kummia tapoja.

Jynssääminen on sormiharjoitusta siinä missä aurinkohatun virkkaaminenkin.

Huhkiessa päässäni soi hieromista käsittelevän lainakirjan lause, jossa todetaan, että hierominen on työtä, jota saa tehdä vauhdikkaasti ja hiki hatussa.

Ihmeellistä, miten erilaisia töitä onkaan olemassa. Päivänä minä hyvänsä saan kirjakäännökseni oikovedokset tarkastettavaksi, ja sitten minun on istuttava sängyllä tai satulatuolilla pöydän ääressä, ehkä mieluummin kuitenkin sängyllä, niin voi venyttää samalla alaselkää, ja tiedän jo, millaiseksi se työ muokkaa ilmeeni: tarkaksi, kriittiseksi, erottautuvaksi. Niin, se on hyvin erilaista kuin jynssääminen. Pidän molemmista.

Jynssäämisestä jää silti parempi jälki kehoon, siihen miten elän tässä ja nyt. Nyt makaan sängyssä ihanan väsyneenä, en sillä lailla kun joskus tekstin jäljiltä, vaan toisella tavalla, mieli virkeänä ja iloisena, raajat raskaina. Olen varma, että uni ymmärtää tulla tänä yönä. Vaikka onkin heleä. Vaikka onkin kesänheleä, vaikka pilvet hohtelevat vasta aavistuksen verran lämmintä iltavaloa, vaikka kuu on oikeanpuoleisen ikkunan vasemmassa yläreunassa pilviä kylmemmän värinen kynsäisy, vaikka näyttää aamulta tai päivältä.

Kas, nyt pitää vain muistaa kohtuus sormiharjoituksissa, ettei tule jännetupen tulehdusta.

Erottelua

Käytän päivän vaihteen vuoksi muutenkin kuin nukkuen: erottelen ehdottomasti pois-, ehkä pois- ja takaisin kaappiin -pinot. Sen ohella tiskaan jättiläistiskin ja tilaan netistä maahantuojalta pölypussien ainaiseen loppumiseen kyllästyneenä kerralla kahdenkymmenen pussin satsin. Ha! Ei pussiongelmia hetkeen!

On täydellinen mysteeri, miten kaappiin voi päätyä tällainen määrä vaatteita. Aika moni vaate on saatu joltakulta ystävältä, ja loput on haalittu Uffin päiviltä tai läheiseltä kirppikseltä. Aion laittaa vahingon kiertämään ensi viikolla. Tiedän heti, kelle aion tuputtaa minkäkin vaatteen. Tietysti niillle, joiden esimerkin innoittamana olen erehtynyt kuvittelemaan, että osaisin käyttää keltaista kellohelmaista hellemekkoa, eh, tai kauluksellista paitaa. Minulla on myös muutamia kenkiä, joita kulumaiset jalkani eivät yksinkertaisesti siedä pidemmillä matkoilla (ne sietävät enää MBT-kenkiä, lenkkareita ja vaelluskenkiä). Olen ajatellut antaa nekin pois.

Oikeastaan haluaisin järjestää vaihtopäivät, mutta en ole vielä keksinyt sopivaa paikkaa. Jos joku saa loistoidean tai haluaa tarjota kotiaan vaihtopäiviin, ehdottaa/tarjoutua saa!

Tuntuu hyvältä saada asioita vähän kerrassaan aikaan. Järjestyksen aikaan saaminen tuntuu erityisen hyvältä. Eilisessä kirjallisuuspiirin keskustelussa kirjojen keräämisestä aloin taas ajatella tarkemmin kirjojani. Jollakin tavalla ihailen miestäni, jolla on kai suunnilleen kaksi kirjaa: Iiro Seppäsen taikurikirja ja De Mellon Havahtuminen. Paitsi että löysin hänelle kirpputorin poistohyllystä kolmannen, ammattikorkeakoulun fysiikan opuksen, josta on ollut paljon hyötyä ja iloa. Se tuntuu olevan hänelle ihan yhtä suuri oivallusten lähde kuin itselleni oli filosofian opinnoissa kirja nimeltä Intialainen filosofia. Siinä selitettiin hyvin yksinkertaisesti eri klassisten filosofian positioiden peruskannat. Huomasin palaavani siihen yhä uudelleen, kun tunsin eksyneeni hetteikköön. (Ja se on totisesti tuttu tila!)

Minulla ei taida olla sitä enää. Mihinkähän se on hukkunut? Tavallaan kirjojen silmäileminen ehkä-pois -ajatuksin tuntuu radikaalilta. Mutta toisaalta, kirjastoonkaan ei ole pitkä matka. No, ehkä kuitenkin odotan vielä hieman. Jos muutammekin maalle äkkinykäyksellä, kirjasto voi osoittautua hyödylliseksi. Mutta täällä kaupungissa en tee sillä paljoakaan. (Tämä on ainakin kolmas kerta, kun saan tuon oivalluksen. Voisin vähitellen alkaa sisäistää sitä pitkäkestoiseen muistiinikin.) Se on ällistyttävä oivallus. Että jokin, mitä on pitänyt ihailtavana ja tarpeellisena, on hattaraa. En tarkoita potentialtaan: olen aivan varma, että juuri nämä kirjat ovat ihastuttavia ja syvällisiä, mutta epäilen, tokkopa niistä opin mitään todella tärkeää. On silti kirjoja, joista en vielä osaa kuvitella mitenkään luopuvani: esimerkiksi Maija Poppanen ja Deweyn Art as experience.

Olen joka tapauksessa päättänyt pakata runohyllyn kirjat kasvukauden alkaessa laatikkoihin ja kyörätä ne vinttiin. Tarvitsen hyllyn näet taimikasvatukselle. Aiempina keväinä en olisi osannut tehdä tällaista elettä juuri kuinkaan.

Nyt se ei tunnu mitenkään vaikealta.

Siivoamisesta

On mukavaa kutsua ystävä kylään, koska silloin tietää, että on saatava siivottua. Siistissä kodissa on toisinaan mukavaa olla. Vähän kuin olisi kylässä jossain ihan toisaalla.

Sitten ystävä peruuttaa: hän on tullut sairaaksi. Koska hieman tämän ystävän perään on kutsuttu käymään toinenkin ystävä (kustannustehokkaan samalla siivouksella kaksi vierasta -periaatteen mukaisesti), sairastumista tervehditään asiaankuuluvan myötäelävästi mutta samalla hieman helpottuneesti - nyt siivoamiselle jää enemmän aikaa, sen voi suorittaa leppoisammissa merkeissä. Ehkä jotakin saadaan oikeasti myös järjestettyä sen sijaan, että eteisen kaappi tungettaisiin vain täyteen tavaraa tietäen, ettei sitä kuitenkaan tule purettua ennen kuin talvivaatteet viedään vinniin ja kevätvaatteet tuodaan sieltä alas.

Kun toinenkin ystävä peruuttaa sairauttaan, tunnenko pettymystä siitä, ettei minun ole nyt saatava siivottua? Ehei, en lainkaan. Tiskit on jo tiskattu ja sänky pedattu ja lattia imaistu, enää kaapinpäälliset ja vessa (totaalinen kaaos) pitäisi korjata. Mutta eivät ne ole niin vakavia, että toimeen pitäisi ryhtyä. Otan levon ilolla vastaan.

Kas, motiivit ja tahtominen eivät ole niin yksinkertaisia. On mukavaa, että on pakko saada siivottua, ja on mukavaa, kun ei olekaan pakko. On perjantai ja äkisti aikaa hakea kirjastosta varattu kirja ja lukea sitä.