Unen ja valveen välitila, transsi, jaksaa kutsua tarkkaavaisuuttani vuosi toisensa jälkeen. Tuntuu, että moni seikka, jonka bluffaa valveessa näkymättömiin, pääsee pelmahtamaan todellisuuteen tässä kohdin. Transsi on luultavasti juuri se seikka, jonka takia olen kääntynyt joogassakin kohti muotoja, joissa minuus katoaa, valveeseen sekoittuu aimo annos unta ja rentoutumisvaste tulvii yli.
Yksi oudoimmista transsitotuuksista on, että sisimmässäni asuu mittarimato. (Ei etana, vaikka identifioidun niihin valveilla paljon enemmän, niiden hitaaseen liiskaisuuteen ja varovan uteliaaseen etenemistapaan.) Kun menen nukkumaan, paikoitan tyynyni likelle sängyn puoliväliä pituussuunnassa. Kun herään, pääni roikkuu patjan laidan ylitse tai jos sängyssä on pääty tai patjan pääty on seinää vasten, niska on ihan vinkuralla jalkojen työnnettyä torsoa kohti pääpäätä päädyistä ja seinistä piittaamatta (sinne saakka, että vinkura ahdistaa heräämään). Vuosi vuodelta aloitan uneni yhä enemmän sängyn alapäästä ja aina päädyn sinne päätyyn ja sen yli tai miltei läpi.
Itse asiassa, olisi joskus mielenkiintoista pingottaa silkkipaperia patjan taakse - heräisinkö kenties pää sen toisella puolen, läpäisseenä?
Samoin olisi mielenkiintoista nukkua pehmustetulla kokolattialla. Kuinka pitkälle etenisin, kun epämukavaa tunnetta pään roikkumisesta tai murskaantumisesta ei tulisi missään vaiheessa tai ainakin vasta monen metrin mittaroinnin jälkeen?
Vaikka itse punkeava liike tapahtuu varmasti isoksi osaksi unessa, joskus aamulla tai illalla rajamailla havaitsee, että nyt on koukussa ja supussa, ja kas, nyt aukeaa, työntyy tilaan sitkeästi ja suuntautuen, ja sitten taas vetäytyy turvaan.
En ymmärrä, miten on mahdollista, että osa ihmisistä pystyy nukahtamaan selinmakuulla, kaula ja ranteet paljaina, vatsa paljaana. Itse koetan liki keriä ne kehon sisään, jotta pystyn nukahtamaan. Eilisellä joogatunnilla eräs nainen nukahti jopa taaksetaivutukseen, kädet sivuille levitettyinä, ranteiden lisäksi paljaana ja haavoittuvana myös kainalot, sydän nostettuna esiin, kurkku oikein venytettynä tarjolle. Itse koen vastaavan asennon hurjan kuohauttavana - täytyn rohkeudesta tajutessani, että uskallan pysytellä siinä pitkään, ja se rohkeus tuntuu hyvin vakuuttavalta ja rauhoittavalta, valaa uskoa siihen, että pystyn muutenkin pysyttelemään tiloissa ja tehtävissä, joihin en vaistonvaraisesti etenisi tai joissa en ainakaan uskaltaisi seisahtua hetkeksikään miettimään, mitä teen.
Olen alkanut vähitellen ymmärtää eläväni todellisuutta, jossa repeytymisen, loukkaantumisen, murskaantumisen ja hyökätyksi tulemisen kuvastolla on suurempi osuus kuin monen muun todellisuudessa. Mutta että tämä vaurioitumiskuvasto ei ilmene tavanomaisella tavalla - en pelkää pimeitä kujia, minua seuraavia askelia tai sen semmoista. Sen sijaan pelkään noita asioita tai ainakin näen, koen, maistan ja haistan noita kudosvaurioita silloin kun itse liikun, liikutan kehoani. Vuoristorata tuntuu turvalliselta, jalalta toiselle painon siirtäminen vähemmän turvalliselta. Vieraan miehen kotiin kutsumisessa en näe mitään erityisen epäilyttävää, mutta annas jos puhutaan kiveltä toiselle hypähtämisestä -
En ole antanut itseni jähmettyä pelkooni, paitsi koululiikunnassa. Siellä saatoin kesken kiepin mennä veltoksi, päästää irti ja jysähtää pää edellä patjaan. Uimisessa niin ikään jouduin ponnistelemaan pitkään sen kanssa, että pystyin toimimaan jatkuvan veltostumisen, vajoamisen ja sitten veden henkeen menemisen ja siitä heräävän kauhuräpiköinnin sijaan. (Nykyään äärimmäisiä stressireaktioita opiskelleena tiedän, etten ollut taistele tai pakene -tilassa vaan nimenomaan jähmettymisen tilassa: limbinen systeemi oli ottanut vallan. Nykyään pystyn toki uimaan: siedätin itseni vesijuoksulla. Ja ilmajoogassa kiepun pää alaspäin. Kieppiä en ole vieläkään tehnyt ikinä. Taitaisin tarvita yksityisopettajan ja ehkä aimo annoksen rauhoittavia, että siitä tulisi jotain.) Tiesin, miten vanhempani arvostivat notkeutta ja sulokkuutta, ja koetin toimittaa sitä heille: hyvä tytär, jolla ei ollut muutakaan keinoa osoittaa rakkauttaan.
(Se on muuttunut kauan sitten. Nykyään, uskon, vanhempani tietävät, että välitän heistä paljon. Olkoonkin että se on edelleen niin pakahduttava tunne, etten pysty sanomaan sellaisia asioita ääneen alkamatta itkeä.)
Ja sitten kaiken tämän valveen liikeoutouden, tilassaetenemisoutouden, hitaan varovaisen tutkimisen vastapainona etenen transsissa ja unessa mittarimatona kohti pääpäätä yö toisensa jälkeen.
Ja valveella, niin, opetan liikettä ja pysähdystä, liikkeellelähdön aktivaatiota ja siitä irti päästämistä, ja sitä, miten tämän kaiken nostattamien emootioiden kanssa voi toimia, pysyä toimintakykyisenä. Ja kun opetan, kun katselen monen oppilaan tapaa tehdä, mietin, onko heillä lainkaan vastaavia pulmia ja tuntemuksia. Näen kyllä kehojen kinnaavan tietyistä kohdin jähmeinä, typistettyjä liikeratoja ja niiden varovaisia tilaan versomisia, sormia ja varpaita, jotka tutkivat ilmaa ja lattiaa kuin oudot tuntosarvet. Mutta mitä heidän sisällään tapahtuu? Liikkuvatko suuret muinaiset? Repeilevätkö mannerlaatat? Käpertyykö ja vierähtääkö liikkeelle hengityksen kiikkerä kehrä?
Ja - heräävätkö hekin pää patjan ulkopuolella tai sängynpäädyn sivuun nuljauttamana aamu toisensa jälkeen? Tunkeutuvatko hekin läpi vuosien, identiteettivaihdosten, harjoittamisen näennäisen järjellisinä ja tietoisina mutta yhtä hukassa itsestään ja syvimmistä toimintataipumuksistaan?
Ja - minne olen matkalla?
Yksi oudoimmista transsitotuuksista on, että sisimmässäni asuu mittarimato. (Ei etana, vaikka identifioidun niihin valveilla paljon enemmän, niiden hitaaseen liiskaisuuteen ja varovan uteliaaseen etenemistapaan.) Kun menen nukkumaan, paikoitan tyynyni likelle sängyn puoliväliä pituussuunnassa. Kun herään, pääni roikkuu patjan laidan ylitse tai jos sängyssä on pääty tai patjan pääty on seinää vasten, niska on ihan vinkuralla jalkojen työnnettyä torsoa kohti pääpäätä päädyistä ja seinistä piittaamatta (sinne saakka, että vinkura ahdistaa heräämään). Vuosi vuodelta aloitan uneni yhä enemmän sängyn alapäästä ja aina päädyn sinne päätyyn ja sen yli tai miltei läpi.
Itse asiassa, olisi joskus mielenkiintoista pingottaa silkkipaperia patjan taakse - heräisinkö kenties pää sen toisella puolen, läpäisseenä?
Samoin olisi mielenkiintoista nukkua pehmustetulla kokolattialla. Kuinka pitkälle etenisin, kun epämukavaa tunnetta pään roikkumisesta tai murskaantumisesta ei tulisi missään vaiheessa tai ainakin vasta monen metrin mittaroinnin jälkeen?
Vaikka itse punkeava liike tapahtuu varmasti isoksi osaksi unessa, joskus aamulla tai illalla rajamailla havaitsee, että nyt on koukussa ja supussa, ja kas, nyt aukeaa, työntyy tilaan sitkeästi ja suuntautuen, ja sitten taas vetäytyy turvaan.
En ymmärrä, miten on mahdollista, että osa ihmisistä pystyy nukahtamaan selinmakuulla, kaula ja ranteet paljaina, vatsa paljaana. Itse koetan liki keriä ne kehon sisään, jotta pystyn nukahtamaan. Eilisellä joogatunnilla eräs nainen nukahti jopa taaksetaivutukseen, kädet sivuille levitettyinä, ranteiden lisäksi paljaana ja haavoittuvana myös kainalot, sydän nostettuna esiin, kurkku oikein venytettynä tarjolle. Itse koen vastaavan asennon hurjan kuohauttavana - täytyn rohkeudesta tajutessani, että uskallan pysytellä siinä pitkään, ja se rohkeus tuntuu hyvin vakuuttavalta ja rauhoittavalta, valaa uskoa siihen, että pystyn muutenkin pysyttelemään tiloissa ja tehtävissä, joihin en vaistonvaraisesti etenisi tai joissa en ainakaan uskaltaisi seisahtua hetkeksikään miettimään, mitä teen.
Olen alkanut vähitellen ymmärtää eläväni todellisuutta, jossa repeytymisen, loukkaantumisen, murskaantumisen ja hyökätyksi tulemisen kuvastolla on suurempi osuus kuin monen muun todellisuudessa. Mutta että tämä vaurioitumiskuvasto ei ilmene tavanomaisella tavalla - en pelkää pimeitä kujia, minua seuraavia askelia tai sen semmoista. Sen sijaan pelkään noita asioita tai ainakin näen, koen, maistan ja haistan noita kudosvaurioita silloin kun itse liikun, liikutan kehoani. Vuoristorata tuntuu turvalliselta, jalalta toiselle painon siirtäminen vähemmän turvalliselta. Vieraan miehen kotiin kutsumisessa en näe mitään erityisen epäilyttävää, mutta annas jos puhutaan kiveltä toiselle hypähtämisestä -
En ole antanut itseni jähmettyä pelkooni, paitsi koululiikunnassa. Siellä saatoin kesken kiepin mennä veltoksi, päästää irti ja jysähtää pää edellä patjaan. Uimisessa niin ikään jouduin ponnistelemaan pitkään sen kanssa, että pystyin toimimaan jatkuvan veltostumisen, vajoamisen ja sitten veden henkeen menemisen ja siitä heräävän kauhuräpiköinnin sijaan. (Nykyään äärimmäisiä stressireaktioita opiskelleena tiedän, etten ollut taistele tai pakene -tilassa vaan nimenomaan jähmettymisen tilassa: limbinen systeemi oli ottanut vallan. Nykyään pystyn toki uimaan: siedätin itseni vesijuoksulla. Ja ilmajoogassa kiepun pää alaspäin. Kieppiä en ole vieläkään tehnyt ikinä. Taitaisin tarvita yksityisopettajan ja ehkä aimo annoksen rauhoittavia, että siitä tulisi jotain.) Tiesin, miten vanhempani arvostivat notkeutta ja sulokkuutta, ja koetin toimittaa sitä heille: hyvä tytär, jolla ei ollut muutakaan keinoa osoittaa rakkauttaan.
(Se on muuttunut kauan sitten. Nykyään, uskon, vanhempani tietävät, että välitän heistä paljon. Olkoonkin että se on edelleen niin pakahduttava tunne, etten pysty sanomaan sellaisia asioita ääneen alkamatta itkeä.)
Ja sitten kaiken tämän valveen liikeoutouden, tilassaetenemisoutouden, hitaan varovaisen tutkimisen vastapainona etenen transsissa ja unessa mittarimatona kohti pääpäätä yö toisensa jälkeen.
Ja valveella, niin, opetan liikettä ja pysähdystä, liikkeellelähdön aktivaatiota ja siitä irti päästämistä, ja sitä, miten tämän kaiken nostattamien emootioiden kanssa voi toimia, pysyä toimintakykyisenä. Ja kun opetan, kun katselen monen oppilaan tapaa tehdä, mietin, onko heillä lainkaan vastaavia pulmia ja tuntemuksia. Näen kyllä kehojen kinnaavan tietyistä kohdin jähmeinä, typistettyjä liikeratoja ja niiden varovaisia tilaan versomisia, sormia ja varpaita, jotka tutkivat ilmaa ja lattiaa kuin oudot tuntosarvet. Mutta mitä heidän sisällään tapahtuu? Liikkuvatko suuret muinaiset? Repeilevätkö mannerlaatat? Käpertyykö ja vierähtääkö liikkeelle hengityksen kiikkerä kehrä?
Ja - heräävätkö hekin pää patjan ulkopuolella tai sängynpäädyn sivuun nuljauttamana aamu toisensa jälkeen? Tunkeutuvatko hekin läpi vuosien, identiteettivaihdosten, harjoittamisen näennäisen järjellisinä ja tietoisina mutta yhtä hukassa itsestään ja syvimmistä toimintataipumuksistaan?
Ja - minne olen matkalla?
Tekstit
