Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin. 

Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Tehoste

Koko päivän on pissittänyt, huimannut, ollut epätodellisuuden tuntuja, vähän ehkä pyörryttänytkin, ja vatsa jyrskyttää menemään kuin kuivausrumpu. Lähden rokotukseen. Jännittää ihan hirveästi ja koko keho sanoo ei ei ei ei.

Siihen on syynsä, etten ole sen koulukunnan joogaope, joka kehottaisi luottamaan intuitioonsa. (Ehkä perimmäinen inhoni new agea kohtaan palautuu tähän?) Jos luottaisin intuitiooni, en olisi ikinä mennyt yhteenkään kouluun tai yliopistoon, en olisi tutustunut yhteenkään ihmiseen (paitsi ihan muutamaan, joita en aluksikaan pelännyt, mutta näitä on vain muutama elämäni varrelta), en olisi mennyt ikinä joogatunnille tai pilatestunnille, en olisi muuttanut pois lapsuudenkodista ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ihan varmasti en olisi ikinä mennyt yksiinkään juhliin joissa on monta ihmistä. Monta asiaa olen oppinut eivätkä ne enää tunnu niin pahoilta mutta usein, aika usein, joudun menemään vastakarvaan tuntemusten ja intuitioiden kannalta. Teen niin, koska arvostan sitä, mitä voi oppia ja kokea, jos vähän pusken jonkin näkymättömän ilskottavan rajan yli. (Tai rokotuksen kanssa: koska vieläkin isompi painajaiseni on, että pelkoni paapomisen takia tartuttaisin jonkun toisen.) Ja toisaalta, olisin silittänyt kaikkia myrkkykäärmeitä ja sen sellaisia, kunhan vain olisivat olleet ei-Homo sapienseja.

Ei mun ole vaikeaa ymmärtää ystävää, joka pelkää mennä rokotukseen ja vatkuttaa eikä meinaa saada itseään koottua edes mun saattamana sinne ajanvarauksettomaan jonoon jonain oikein hyvänä päivänä. Eikä koiraa, joka eläinlääkärin julkisivun nähdessään jarruttaa neliraajajarrukset. Tai edesmennyttä koiraa, joka huusi varmuuden vuoksi eläinlääkärissä jos mikään ruiskun näköinenkään vilahti kädessä, esimerkiksi lääketuubi. Muakin pelottaa ihan hirvittävästi. Joka ikinen kerta. Ja aina tunnen itseni vähän sairaaksi siihen saakka, että piikki on pistetty, ja arvon aamusta pistohetkeen, että voinko mennä, kun en tunne itseäni terveeksi, sydänkin tahtii minkä kerkiää, ja entäs jos olenkin sairas, niin vaarannanko muut tai liekö piikistä edes mitään hyötyä, mutta kun tiedän, että tämä sama kuvio vain toistuu ja toistuu ja toistuu, sulkeistan oireet ja nimeän ne jännitykseksi - kunhan se jännittävä asia tapahtuu, olen äkkiä iloinen ja täynnä voimaa kun ei se sattunutkaan eikä mitään hirvittävää tapahtunut muutenkaan. (Ihan sama myös muissa lääkärikäynneissä, joissa ei rokoteta, paitsi kierukan laittamisessa ja papa-kokeessa; niissä tapahtuu hirvittävää ja siitä toipumiseen menee enemmän kuin käyntiaika. Yleensä olen niin höpsähtäneen iloinen jo vastaanotolla, että olen oppinut, että mun on kirjoitettava lapulle asiat, jotka haluan selvittää, sillä muuten saatan unohtaa, miksi oikeastaan hakeuduin paikalle.) Joskus rokotuksista tulee jälkioireita. Nekin ovat ihan ok, kunhan jälkioireena ei ole juuri tästä piikistä sitä, mistä Twitterissä on paljon huhuttu - että kaksi viikkoa piikin jälkeen alkaa yhtäkkisesti olla sitä mieltä, että johan tässä on rajoitukset rajoitettu ja rokottamattomista lapsista ja immuunipuutteisista viis, nyt avataan yhteiskunta sepposen selälleen.

Hassuinta on, etten nuorempana kokenut toimenpiteitä lainkaan näin. Jotenkin onnistuin kieltämään täysin sen, että jännitin. Ja että jotkut toimenpiteet oikeasti tuntuvat ikäviltä. Ja että ylipäänsä on aika hurjaa antaa jonkun ihan vieraan ihmisen koskea itseä. Oli vain kehosta irtaantunut ja kohiseva olo, vähän kuin olisi painellut puujaloilla kahden kilometrin korkeudessa ja ääntäkin piti korottaa, että sieltä kuuluisi maahan saakka. Mutta sitten kun annoin näiden tunteiden vähitellen tulla, tajusin, että ne ovat niin isoja, ettei oikeastaan ollut ihme, että kielsin ne pitkään. Eipä mulla olisi ollut niitä kohtaan hyväksyntää eikä vielä silloin mistään saatua lupaa läpielää jotain sellaista, sen tason järisyttävää. Se metatason neutraalius on syntynyt vasta vähitellen. Meitähän opetetaan kieltämään tuntemuksia, palkitaan tietystä tunnottomuudesta, poiskatsomisesta, ääntäkorottavasta reippaudesta. Ei tämä maailma palkitse siitä, että pelkää, hermoilee, somatisoi ja pyytää siihen apua. Se on vähän ikävää: musta siitä tietysti pitäisi palkita. Aisti- ja tunneamnesiahan se on pahin vaihtoehto, koska miten siltä pohjalta kehitetään myötätuntoista suhtautumista yhtään mihinkään?

On hurjan etuoikeutettua saada näin turvallinen rokote. Saada se vieläpä ilmaiseksi. Ja etuajassa.

Vähän huimaa siihen saakka, että tunnen piikin työntyvän olkavarteen. Sitten huimaus lakkaa, kuten jo etukäteen tiesin sen mitä todennäköisimmin tekevän. Kaikki oireet katoavat vips vaan, vatsa vaimenee, on äkisti helppo hengittää ja sydän rauhoittuu. Tiedän, ettei minusta näe, että jännitän. Olen kuullut niin monta kertaa, ettei sitä näe. Mutta tiedän, että jännitän. Kerran toisensa jälkeen ja oletettavasti niin pitkään kuin elän. Ja jostain syystä, vaikka esimerkiksi esiintyessä ja tentissä osaan jo nauttia kuvotuksentunteisesta jännityksestä, mieltää sen elämän sykkeeksi ja olen ehkä sille jopa narkki jossain määrin - ja mitä isompi yleisö, sen parempi, mikä on vähän hirvittävää -, en ole vieläkään oppinut ajattelemaan, että juuri sehän on rokotukseenkin mennessä se, mitä on olla elossa, tilanteen tasalla, hereillä. Sympaattinen dominanssi, kaiken korostuminen, yliviritetty valmiustila.

Etukäteen ajattelen, että varmaan itken piikin saatuani. Höpsis. Ei siinä vaiheessa enää yhtään itketä, vaikka aamupäivän itkeskelinkin kaiken suuruutta ja olojen outoutta. Olen vaan tyytyväinen ja samalla hieman kärsimätön, takaisin arjessa, ja kiirehdin junaan päästäkseni pois kivikaupungista. Metsän läpi kohti kotia kävellessä mietin, miten nimenomaan vatsatuntemukseen ei voi luottaa, ei, eikä intuitioon. Niiden voi antaa tulla ja mennä, koska eivät ne ole luonteeltaan kovinkaan kestäviä.

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Vanhan ajan empiristi

Magneettikuvalla jalasta löytyy melkoinen tulehdus. Se sijoittuu päkiän rasvapatjaan. Ei siten ihme, että jalka käyttäytyy normaalisti rasitustesteissä ja on levossa melko kivuton. Tulehdus karjaisee vain kun sen päältä kävellään. Valitettavasti käveleminen on aika mahdotonta tulehdusta tallomatta. Olen helpotuksesta veltto kuullessani, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta. Lääkärin ääneen mainitsema rasitusosteopatia kuulosti aika pahalta. Piru vie, se on vain rasvapatja.

Puhelimessa neuvotellen päädymme lääkärin kanssa siihen, että on järkevintä jäädä kotiin ja jättää tämä matka nyt väliin. En kuitenkaan pystyisi juuri kävelemään, ja kun matka ei sijoitu mihinkään tasamaan rannikkohotelliin, ei siinä siten olisi järjen häivää. Jalka tarvitsee ja haluaa levon kävelystä.

Tuntuu hurjalta, miten voimakasta kipu voi olla kipulääkkeenkin takaa. Syön lääkettä, jota määrätään reumaan ja postoperatiiviseen hoitoon. Siitä huolimatta jalka ilmoittaa selkeästi, että on parasta olla varaamatta sille painoa. Paitsi silloin kun on jumpan jälkeen maannut jalka koholla ja turvotus on kadonnut. Toistaiseksi se vain palaa uudestaan ja uudestaan, turvotus ja kuumotus ja tykytys.

Joskus vielä se lakkaa palaamasta. Ehkä jo pian. Koetan pitää mieltäni pinnalla, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun on koko kevään pitänyt mieltään kasassa ajatuksella Italiasta ja sen vuoristopoluista. Huomenna kaikki muut lähtevät, koira lähtee hoitoon jo tänään. Sitten on enää kissat ja kasvit ja minä. Muodottomia päiviä.

Voin tehdä normaalista jumpastani kaikki liikkeet, jotka eivät vaadi vasemman jalkaterän alustalle asettamista. Sitä paitsi monia liikkeitä voi muunnella: sen sijaan, että pistäisin jalat koukkuun jalkaterät lattialle, nostankin nyt sääret jakkaran päälle. Voin vakuuttaa, että ylävatsalihasliikkeet tuntuvat näin aivan yhtä tehokkailta, joskin niiden artikuloinnissa juuri rintarankaan saa olla tarkempana, kun lannerangan lordoosi on asennon vuoksi lievempi. 

On toimittava kuten vanhan ajan empiristi: tehtävä kokeet itsellään. Kuulosteltava, tunnusteltava, ihmeteltävä. Tehtävä hypoteeseja siitä, mikä tukee parantumista ja mikä ei. Syötävä lääkettä, joka aluksi synnytti kokonaisvaltaisen kuvotuksen ja sellaisen värien vilinän mielessä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Sitten keho tottui. Nyt sitä enää väsyttää ja se nukkuu päivisinkin.

Vanhan ajan empirismistä muistan erään keskustelun ystävän kanssa vähän aikaa sitten - hän kertoi kemikaalikokeiluistaan. Hän oli saanut haltuunsa ainetta, joka aiheuttaa kuuloharhoja. Minua huvitti koko juttu - miksi ihmeessä joku tahtoisi kuuloharhoja? Saan niitä, jos en ole saanut nukuttua edes välttävästi. En pidä niitä minään vakavana seikkana vaan aika luontevana reaktiona yliväsymystilaan, mutta eivät ne silti minusta mitään tavoiteltavaakaan ole. Keskittyminen ja systemaattisuus esimerkiksi kärsivät niiden kanssa, samoin ihmisten kanssa kommunikointi. Mutta hän halusi kokeilla kuuloharhoja. Nyt ehkä kysyisin, halusiko hän kokea ne vai testata, miten hän suhtautuu niihin tai ehkä pikemminkin tilanteeseen tai maailmaan, jossa on niitä. Luultavasti tässä vallitsee jokin halu, jota en osaa edes kuvitella.

Nykyään tietysti vanhan ajan empirismi on huonossa huudossa. Kokeen tekijä ei oikein saisi sotkeutua asetelmassa mittauksen kohteisiin. Silti monesti huomaa päätyneensä tilanteeseen, jossa mielenrauha tuntuu säilyvän ja jonkinlainen ponteva kiinnostus kasvavan, kunhan ajattelee itseään, kokemuksiaan ja elämäänsä kokeena. Ei ajatuskokeena eikä numeerisesti arvosteltavana kokeena. Kokeena, jossa testataan, jääkö nollahypoteesi voimaan vai voittaako sittenkin suunnattu hypoteesi (joka on usein ihastuttavan perustelematon tai ainakin hatarasti perusteltu).

Koetan suhtautua tilanteeseeni kokeena. Kirjata näkymättömästi ja yläraajoja liikuttamatta ylös, miltä mikin tuntemus ja löydös vaikuttaa. Miten ne heijastuvat eteenpäin mielialaan, haluun nähdä ihmisiä tai saada olla rauhassa, suunnitelmiin, työnhakuun, itsensä osiksi tai kokonaisuudeksi kokemiseen ja niin edelleen. Tällainen pieni harmistuksen aihe on hyvä kohta astua kokeeseen. Tämä on niin etuoikeutettujen problematiikkaa. On ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vastaavien kipujen kanssa. Tai jotka eivät voi edes unelmoida toiseen maahan matkustamisesta. Tai siitä, että saisivat syödä vatsansa täyteen. Tai nauttia jostain päivän hetkestä nukahtamista enemmän. Jotka eivät ole koskaan saaneet pohtia koeasetelmia.

Koska olen, millainen olen, tunnen olevani pahoillani etenkin sen takia, etten voi matkustaa toisten mukana ja auttaa heitä tiedonhaussa. Tähän mennessä olen tehnyt sitä melko paljon koko seurueen puolesta. Nyt kun tiedän, etten liity seurueeseen, ellei sitten ihmeparantumista tapahdu, tai siis, parantumista, oikeassa kohdassa, yllättäen ja lääkärin oletusten vastaisesti, eihän pieleenmennyt ennuste mikään ihme ole, he voivat kokeilla siipiään tiedonhaussa. Itse aion istua parvekkeella, jos sää sallii, ja jumpata lohikäärmematolla, ja kokeilla sitkeästi, milloin jalka sallii uimahallille sauvomisen ja siellä vesijuoksemisen.

Kaikki ovat sitä mieltä, että olen toiminut hurjan järkevästi jäädessäni kotiin. Itse taidan olla ainoa, joka ei päästä päätöstä näin helpolla. Olisiko pitänyt olla sitkeämpi? Kiroilla ja päättää ontua mukaan vaikka kuinka sattuisi? Huomaan äkisti suhtautuvani järkevyyteen ikävystyttävänä piirteenä. Ehkä se on sitä, ettei osa minusta ollenkaan tahtoisi suhtautua järkevästi. Ei: Se olisi mieluummin tyhmänurhoollinen ja huikentelevainen, sisukas pirulainen joka sen kun pitää haaveistaan kiinni ja pakottaa kehonsa sopeutumaan siihen seikkaan. Se toteaisi, että on sitä ennenkin sairastettu ulkomailla ja pakkaisi matkarinkan ja kuskaisi sitä selässä, kyynärsauvat tai ei.

Eikä tämä ole ainoa kohta, jossa kapina järkevyyttä vastaan nousee. Eikö se piru vie nouse aina kun huomaan laskelmoivani, että joo, jos toimisin näin ja näin, saisin varmemmin töitä. Että tätä asiaa arvostetaan ja vaikka se on minusta aika yhdentekevä, voisi olla järkevää panostaa siihen. Enimmäkseen olen ylenkatsonut järkevyyttä suurissa ratkaisuissa; pienissä saatan sen sijaan olla hyvinkin järkevä. Tärkeitä asioita elämässä tuntuisi yksinkertaisesti väärältä alistaa järkevyyden latteuksille. Se olisi aivan liikaa vallan antamista toisille, normaaliuskäsityksille, sellaiselle inhorealismille, joka toteaa maailman jonkinlaiseksi ja kuvittelee, ettei se siitä mihinkään muutu. Olenko muuten ikinä maininnut, että minusta sellainen inhorealismi on jopa jotenkin oudosti omahyväistä - se olettaa niin kovin tulkinneensa asiat oikein.

Vaikka kyllähän minäkin tulkitsen, kaiken aikaa.

No niin, aikaa ajatella. Ei se tarkoita aivan ikiliikkujan käynnistämistä mutta kylläkin melko elämänmittaisesti ehtymätöntä huvituksen aihetta. Vanhempia huolestuttaa, onko minulla täällä tarpeeksi tekemistä. Voi kuule, voisin sanoa. Hyvä vaan jos ei ole mitään pajattavaa televisiota tai radiota. Magneettikuvauksessa luureihin ajettiin radio-ohjelmaa, ja vaikeinta koko toimituksessa oli pysyä paikallaan jotain niin raivostuttavan tyhjänpäiväistä jutustelua kuunnellen - toki omatkin ajatukseni ovat raivostuttavan tyhjänpäiväisiä, mutta ne sentään liikahtelevat kiinnostusteni mukaisesti toisin kuin radion ohjelma. Tarkkailen, miten ajatukset muovautuvat. Viihdyn. Valo putoaa ikkunoista sisäavaruuden hiljaisuuteen, toiset lähtevät huomenna pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi, ovat nyt illalla juhlimassa.

Jalka ei sano mitään nyt kun olen nostanut sen seinälle.

Etuoikeutettuudesta, osa n

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.

Koulutusvalintojen teoriaa ja kurkistuksia siihen, mitä on epäonnistuminen

Luen kasvatussosiologiaa tenttiin. Kirja on hyvä ja kuohuttava. (Mistäpä en kuohuisi, hah.) Siinä kirjoitetaan koulutusvalinnoista mm. näin:

Koulutusvalintoja ei voi täysin ymmärtää seurausten logiikasta käsin, jossa toimija ikään kuin tarkastelee nykyisyydessä valintojensa tulevaisuuden vaikutusta, vaikka se vastaisi toimijan itseymmärrystä. Koulutusvalintoja voidaan ymmärtää paremmin sopivuuden logiikasta käsin. Toimija ikään kuin kysyy itsestään mikä tämä tilanne on, kuka minä olen, mitä minunlaiseni ihminen tekee tässä tilanteessa ja toimii tilanteelle antamansa määritelmän perusteella. (March 1981, 221-222.) ... Sosiologille toimijoiden vapaa valinta tai halu toteuttaa itseään koulutuksen kentällä ovat paradoksaalisia asioita, sillä kun toimija aidosti haluaa jotain, sosiologi kysyy vielä, mistä tämä aidoksi koettu halu on peräisin ja mitkä ovat sen tuottamisen kulttuuriset, taloudelliset, polittiset, sosiaaliset ja historialliset ehdot.

Hauskaa tekstiä! Nyt kun olen lukenut, olen koettanut juurruttaa lukemaani siihen, mitä olen kokenut. Muistella tilanteita, joissa olen valinnut koulutusta. Ne ovat helpottuneet kerta kerralta, koska elämässäni usein suurin vastus on ollut perhe. Leikkikoulun vanhemmat vielä valitsivat, mutta jo ala-asteen kohdalla aloin jarrutella heidän tahtoaan. He olisivat halunneet laittaa minut kansainväliseen kouluun, jotta minusta voisi tulla satavarmasti pärjääjä. Kieltäydyin, raivosin ja rauhotuin vasta, kun minulle luvattiin, että saan mennä tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea. Olen siis alkanut vastustaa pärjääjyyteen panostavaa identiteettiä jo varsin pienenä ja hyvin pontevasti. Kuvataidelukioon menemisestäkin sai vielä tapella; vanhemmista se oli lahjakkuuden hukkaan heittämistä, kun olisi ollut paljon varmempiakin teitä. Yliopistosta he eivät sanoneet oikein mitään paitsi että heistä tuntui nöyryyttävältä, että nostin opintotukea. He samastivat sen sosiaalipummiuteen mutta unohtivat onneksi tämän narinan tilanteeseen sopeutumaan joutuessaan. Kun sitten hain hierojakouluun, ilmeni jotenkin rikkovani heidän kategorioitaan valumalla ylemmästä statuksesta alempaan. (Jouduin vääntämään rautalankaa siitä, ettei kukaan tule riistämään akateemisia valmiuksiani eikä maisterintodistustani, vaikka opettelisinkin käytännön ammatin. Eikä niin käynytkään - hukkasin maisterintodistuksen ihan itse muutossa.) Äiti teki kaikkensa saadakseen minut uskomaan, etten voisi viihtyä hierojana ikinä ikinä, mutta oikeastaan en enää kauheasti hämmästynyt hänen reaktiotaan enkä ottanut sitä kovin vakavasti. (Vanhempani ovat rakkaita mutta kovin pihalla koulutuksen funktioista. Tarkoitan tällä: vielä enemmän pihalla kuin minä!) Nyt sitten kun ilmoitin tästä nykyisestä opintojen aloittamisesta, he sanoivat vain, että toivottavasti edes tämä nyt sitten onnistuisi. Valinta valinnalta olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä tietynlainen koulutus tarkoittaa. Mitä se avaa. Mitä se voisi poissulkea. (Paitsi että se poissulkeminen kyllä tapahtuu eniten omassa päässä; valitettavasti oma pää ei vain ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista rakenteista.) Mitä se ehkä voisi avata.

Kun kauan sitten aloin opiskella humanistiksi, tein valinnan juuri lainauksen kuvaamalla millainen olen ja mitä minun kaltaiseni valitsisi -taktiikalla. Siinä on hyviä puolia: opinnot eivät ole tuntuneet pakkopullalta vaan kiinnostavilta. Senkin olen ajatellut hyväksi puoleksi, että tiesin kaiken aikaa, ettei opinnoista seuraa mitään ammattipätevyyttä tai edes markkinoilla arvostettua titteliä. Se piti fokuksen siinä hetkessä, opinnoissa. (Huomaan, miten paljon kasvatustieteissä korostetaan työllistymistä ja työelämää. Se sopii minun nykyisiin intresseihini, koska ajattelen sen tarjoavan etulyöntiasemaa puolipäiväisen työpestin saamisessa, mutten olisi tullut sen kanssa toimeen kaksikymppisenä.) Nykyhetken ja opintojen tärkeyden korostuminen auttoi varmaankin muovautumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka juurruttaa itsensä voimallisesti siinä, missä kulloinkin on, näihin tuntemuksiin ja kiinnostuksiin. Joskus huomaan, miten tällainen aktiivinen itsensä juurruttaminen tuntuu puuttuvan joltakulta. Se on hämmentävää sivusta havainnoitavaa: ihminen ikään kuin kurkottuu jatkuvasti toisaalle ja sen seurauksena on vähemmän tässä, pingottuu, kiristyy, käy kärsimättömämmäksi. Tämä on tietysti heittohypoteesi. Voi olla, että kuvittelen koko jutun. Ja ainakin sanallistan sen huonosti.

Hauskalta tuntuu myös sosiologin kysymys, mistä toimijan aito halu valita tietyllä tapaa tulee. Tästä tulee mieleen taannoinen törmääminen Eufemian kanssa ja puhe sinapinkeltaisista vaatteista. Joskus sitä virittyy aivan tietämättään hetken päästä tulevaan muotiin, esimerkiksi. Tekee isoja elämän ratkaisuja ensimmäisenä omassa ystäväpiirissä ja sitten saa lukea odotushuoneessa selailemastaan lehdestä, että tämmöinen trendi on nousussa. Se tuntuu hupsulta, koska suoraan sanottuna en ihan hirveästi ymmärrä, miksi mitään muoteja ja trendejä pitäisi pyrkiä seuraamaan ja ainakaan en ole ymmärtänyt porskuttavani niiden etujoukoissa. Mitenkä se trendi on onnistunut tunkeutumaan elämääni? Sitä kai sosiologi sitten juuri tutkii, vai kuinka? Olisi kyllä hauskaa ymmärtää paremmin oman tahdon kiteytymistä. Se ilmenee niin valmiina ja mystisesti, että tuntuu kuin lintu olisi lentänyt yöllä sisään ikkunanraosta ja muninut peitolle hienon, turkoosinkirjavan munan. Tai lintu ja lintu, on ollut unessa, ei linnusta ole varmuutta, on vain rikkumaton ja arvoituksellinen muna sängynpeiton päällä, kun herää. Tämä on nyt metaforista puhetta. Tahto on voimakkaampi kyllä kuin hauras muna.

Eräällä luennolla - anteeksi, en koeta edetä systemaattisesti, tänään on vapaapäivä ja minulla on edelleen raivostuttava projektini tutkia sitä, miten ajattelu etenee, ja kun minulla ei ole varaa palkata projektiin muita, joudun itse ajattelemaan ja sitten ihmettelemään omien ajatusteni loikkia, koska muiden kirjoituksesta en voi olla varma, editoivatko he kenties sitä jollain tavalla - eräällä luennolla käsiteltiin epäonnistumista ja sen mahdollista periytymistä ja sen pohjalta joukko ihmisiä teki tutkimussuunnitelman. Ja voi, mitä he käyttivätkään epäonnistumisen periytymisen mittauskohtana? He olisivat mitanneet, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, onko päässyt sisään Helsingin yliopiston pääsykokeessa yhtenä tiettynä vuonna, kaikki koulutusalat mukaan luettuina. Se tuntui niin hurjalta, että hiukseni melkein seisoivat päässä. Ei niin, etteikö joku voisi pääsykokeessa epäonnistuttuaan tuntea itsensä epäonnistuneeksi, mutta se ajatus, että tässä kohdin sosioekonominen tausta ponkaisi hyvin esiin... no, ehkä se ponkaiseekin? Ehkä olen liian ennakkoluuloinen. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni jo se, että joku uskaltautuu leikittelemäänkin ajatuksella yliopistoon menemisestä, osoittaa aika monia onnistumisia. Aika monia kohtia, pullonkauloja, jotka on läpäissyt pontevasti.

Äkkiä huomasin ajattelevani, ettei ole lainkaan helppoa määrittää, mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. (Linkkaan Eufemian mainioon tekstiin kaukaa.) Tai ainakaan etuoikeutettuuksia ei ole vain yhdenlaisia. Esimerkiksi, olen itse ollut varsin etuoikeutettu muutaman hyvän lapsuuden ja nuoruuden kaverin suhteen. Heillä oli koulutetut vanhemmat, jotka yllättäen hyväksyivät joitain asioita, joita omassa kodissani kiellettiin jyrkästi. (Ja kiellettiin toisia asioita, joista meillä ei piitattu pätkääkään.) Etuoikeutettuutta oli myös olla niin paljon isovanhempien hoteissa - siellä oli taas aivan eri meininki. Tämä erilaisuuden kohtaaminen epäilemättä käynnisti monia prosesseja ja sai minut uskomaan, että pystyn toimimaan monenlaisissa ympäristöissä. Se sai myös havaitsemaan, miten säännöt ovat usein neuvoteltavissa, eivät jumalten jyrähtämiä tosiasioita. Kun säännöt hahmottaa neuvoteltaviksi, niiden mielivaltaisuuden edessä on ehkä helpompi säilyttää toiveikkuutensa ja malttinsa. Tietysti olen huimaavan etuoikeutettu myös kouluasioiden suhteen - ja isolta osin siksi, että pidin pääni niissä enkä kauheasti kuunnellut vanhempia. Ala-asteen 3-6-luokkia lukuunottamatta olen saanut opiskella sellaisten opettajien johdolla, jotka ovat kyenneet tunnistamaan, miten minut saadaan sitoutettua yhteistyöhön. (Se on aika helppoa, kunhan ei kiirehdi suurissä ryhmissä osallistumista eikä heittäydy ivalliseksi. 3-6-luokat elin täydessä lukkotilanteessa suhteessa luokanvalvojaan. Opettelin asiat ja opin kyllä, mutta en esimerkiksi suostunut viittaamaan. Siitä syntyi neljä vuotta kestänyt poterosota. Pidin siinäkin pääni, mutta usko omaan hyvään tyyppiyteeni ja lunkkiuteeni taisi kuolla siinä sivussa ja ihottuma ja infektiotaudit hellittivät vain kesäisin, kun en ollut pelosta kankeana ja itsepäinen ja vihainen.) Toisaalta en ole kotitaustan suhteen ollut etuoikeutettu siinä mielessä, ettei vanhemmillani ole sosiaalista elämää, että he pelkäävät kaikkea mahdollista katastrofia mikäli paljastuu, että meistä lapsista ei ole tullut normaaleja, ja että vanhempani herkästi leimaavat aivan kaiken tekemäni epäonnistumiseksi. (Okei, reiluuden nimissä: he leimaavat sen omaksi epäonnistumisekseen, mutta on vaikeaa irrottaa omaa epäonnistumistaan lapsena heidän epäonnistumisestaan vanhempina. Nämä roolit kun kuitenkin suhteutuvat toisiinsa.)

Esimerkki epäonnistumisesta pääsykokeissa saa mietteliääksi. Huomaan tulleeni aika resistentiksi epäonnistumisen fiiliksille ja peloille. Johtuuko se siitä, että epäonnistumista on toitotettu niin valtavasti kotona? Ja että olen ainakin saanut havainnoida, miten jokin itsen enemmän onnistumiseksi mieltämä olosuhde selkeästi on toiselle epäonnistumista? (Ja päinvastoin - silloin kun olen oikeasti ollut hajalla, vanhempani ovat olleet kumman tyytyväisiä ja todenneet, että heistä on hyvä, että saan kokea epäonnistumisia, koska elämäni on ollut ehkä vähän liian helppoa. Ehkä he kokevat epäonnistumisteni lähentävän meitä. En tiedä. Hämmentävää joka tapauksessa. Ei se ole heidän lohdutusmoodinsa, tiedän miltä he kuulostavat lohduttaessaan, eikä tuo ole sitä. Ja miksi he ajattelevat elämäni liian helpoksi, kun he tekstiini törmätessään suuttuvat välittömästi, ettei noin vaikealta saa tuntua?) Huomaan, että on tosi vaikeaa määrittää, mitä epäonnistuminen on. Jotenkin ajatukseen epäonnistumisesta tuntuu kytkeytyvän ajatus, ettei tilannetta pysty korjaamaan. Useimmat tilanteet pystyy korjaamaan, ja silloin aluksi epäonnistumiseksi nimetty kohta muuttuukin oppimiskokemukseksi. Nykyään taidan aika monesti hahmottaa jo tässä vaiheessa, että jaaha, ei mennyt ihan putkeen, mutta katsotaan, miten saadaan tämä tästä fiksattua. Tuntuu liialta vaatia, että kaikki pitäisi osata heti ja että kaikessa pitäisi onnistua heti. (Ja tuskin semmoinen elämä kovin mielenkiintoiselta tuntuisi, vai mitä tuumaat? Luulen, että itse hermostuisin noin soljuvaan tyyliin ennen pitkää ja alkaisin tehdä jotain ihan toisenlaista.)

Pohdin viime viikolla, ettei minusta tullut kovin hyvää hierojaakaan. No tavallaan varmaan niin, jos ajatellaan, että siinä on jotkin ennalta-annetut kriteerit. Mutta luultavasti ei ole. Entä sitten vaikken aina osaa virittyä sen ammattikuntani eetokseen kaikin kohdin? Tai vaikka huomaan edelleen pitäväni hieromieni ihmisten ajatusrakenteita kiinnostavampina kuin heidän jumejaan? Ja vaikka joskus huomaan ajattelevani niinkin, että pohjimmiltani tuen heidän itseohjautuvuuttaan kohentamalla heidän fyysisiä tuntemuksiaan, lisääväni heidän pontevuuttaan, jotain semmoista ehkä. Ehkei se haittaa, kunhan jaksaa keskittyä myös pehmytkudokseen. Uskon jaksavani.

Epäonnistumiseen liittyy osittain sekin, miten meiltä kysellään tilastollisen päättelyn perusteissa jokaisessa oppimistehtävissä, kuinka kiinnostavalta kurssi vaikuttaa ja olettaako sen selvittävänsä ongelmitta. Vastasin ensimmäiseen ja toiseen tehtävään ongelmakysymyksessä, ettei ei, en pidä todennäköisenä, että selvittäisin kurssin ongelmitta. Koska opettaja kuitenkin vaikutti vähän lannistuneelta, miten paljon ongelmia ounastelimme, liitin toisen kerran vapaakenttään pienen tervehdyksen. En puuttunut "kurssin selvittämisen" tulkintaan, tai miten se nyt olikaan sanallistettu, mutta sen sijaan puutuin "ongelmien" tulkintaan ollakseni musertamatta hänen käsitystään toiveikkuudestamme ja pitääkseni silti kiinni siitä, että kurssi tulee olemaan työläs ja herättämään ajatuksia, jotka voivat tuntua vaikeiltakin. Kirjoitin lyhyesti, ettei ehkä kannata masentua, vaikka ongelmia olisikin odotettavissa - niistähän sitä sitten opitaan. Välittyikö tarkoitus? En tiedä, mutta ehkä kirjoitin sen yhtä paljon itselleni siihen. Ehkä ongelmat liittyvät jonkun mielessä ja termiikassa epäonnistumiseen, mutta minulla eivät. Itse asiassa en osaa nimetä elämässäni yhtään ongelmitta sujunutta prosessia. Ja silti ajattelen eläneeni hyvää ja kiinnostavaa elämää!

Koulutusvalinnat mietityttävät nyt senkin osalta, että kävin tervetuliaiskahveilla uudessa ammattiliitossani ja havahduin siellä lopullisesti huomaamaan sen, miten eri tavalla kasvatustieteilijöiden (nyt) ja humanistien (17 v. sitten) ammatti-identiteettiä rakennetaan ihan opintojen ja niiden oheistoimintojen parissa. Kasvatustieteissä on ollut jo useita esittelyitä siitä, minne sijoitumme työelämässä, miten haluttua työvoimaa olemme ja miten hyvä brändi meillä on tukenamme. Heti on kädestä pitäen tultu kertomaan, että semmoinen kolme tonnia on hyvä alkupalkka vastavalmiille maisterille, ja kandille siitä yhdeksänkymmentä prossaa. Sisäänpääsykirjeen mukana tuli jo ammattiliiton lipare ja nyt tosiaan kävin siellä kahvittelemassa. Onkohan humanisteillakin nykyään jotain tällaista? Ennen ei ainakaan ollut. Olin täysin pöllämystynut tilaisuudessa, jossa meitä kestittiin, ja saimme mukit ja kangaskassit ja kuulakärkikynät, ja ajattelin, että onpa kummallista opiskella alaa, jossa saa ulkopuolisten tahojen kiinnostusta osakseen jo opintojen aikana. Olen toki lukenut siitä, miten lääkefirmat kestitsevät lääkiksen opiskelijoita, mutta että kasvatustieteilijöitä... kaikkea sitä! Kuitenkin työelämässä yleishyödylliset taidot, joita opinnoissa opitaan, ovat kasvatustieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa pitkälti samoja. Teoriaperustatkaan eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mutta kasvatustieteissä on varaa sanoa, että tehkää sivuaineet siitä, mikä oikeasti kiinnostaa, samoin kandi ja gradu, kyllä te työllistytte. Humanistisessa mainittiin, että sivuaineita harkittaessa kannattaa miettiä sitäkin, mitä työelämässä voitaisiin arvostaa. En tiedä, miltä tämä särähtää sinun korvaasi, mutta minusta puhetavassa on iso ero. (Toivottavasti se on ero, joka selittyy eri ajassa tarkkailemisella.) Humanistisessa rakennettiin aivan toisenlaista kuvaa oman tutkinnon merkityksestä ja sen mahdollisuuksista avata ovia työmarkkinoilla. Olisiko työllistyminen helpompaa, jos työelämään olisi kävellyt sisään jotenkin varmempana siitä, että hei, mulla on tämä tutkinto ja se on ihan loistojuttu teidän kannalta, koska osaan nämä ja nämä asiat. Olen koettanut kävellä niin, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun sitä harjoittelua on joutunut tekemään ihan itsekseen, ja ainakaan minä en osaa olla epäilemättä omia aivoituksiani. Nyt ainakin itselleni tutkinto muodostui aika nopeasti kiveksi kengässä kaikkia ei-kulttuurialan-freelancer -duuneja hakiessa.

Joskus mietin, miltä kuulostaa lukea kaikista vaikeuksista ja vaikeista oloista. Varmasti kummalliselta ja ehkä vähän ahdistavalta, jos ne päästää sisäänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa tähän ylös sen, että huolimatta työurani repaleisuudesta olen ajatellut elämääni voittopuolisesti hyvänä ja kiinnostavana, ja olen aika hyvin jaksanut olla ylpeä siitä, miten pontevasti olen raivannut elämääni tilaa hiljaa olemiselle, epävalmiudelle, ajattelulle, lorveksinnalle, kaikelle semmoiselle, mikä ei näy ceeveessä, mutta toivottavasti valmiudessa tarttua uuteen ja kiinnostua erilaisesta. Olen myös edelleen kiitollinen sille lapsuudenystävän äidille, joka omien psykologianopintojensa harjoituksena teki meille teineille tietyt testit ja sitten tulkitsi tuloksia ja sanoi, että hätkähdyttävintä tuloksissani oli se, miten voimakkaasti tunnuin uskovan, että tapahtui mitä tapahtui, selviän siitä kyllä sanoja apuna käyttäen. (Hän unohti tanssin ja kävelemisen, varmaan siksi koska niitä ei mitenkään sivuttu testissä.) Olen monesti palannut noihin ystävällisiin sanoihin, kun on ollut vaikeaa. Ei niin, että olisin tiennyt uskovani sillä tavalla. Tai että uskoisin niin. Mutta että hän tulkitsi niin, että hän onnistui näkemään jotain sellaista voimaa; jo se tuntuu lohdulliselta.

On kauheaa kuvitella, miltä tuntuisi olla lannistettu. Hahmotan itseni etuoikeutetuksi ennen kaikkea siksi, että minua ei ole lannistettu. Hetkellisesti tietysti, muttei suuremmassa mittakaavassa. Tai niin - ehkä on joitain asioita, joissa minut onkin lannistettu, mutten onnistu hahmottamaan niitä. Mutta ainakaan aloitteellisuuttani ei ole lannistettu. Eikä tiettyä selviämistaipumusta. Enkä ole kehollisesti sillä tavalla pelokkaassa kestolukossa kuin monet tapaamani ihmiset ovat. (Se saa minut hirvittävän huolestuneeksi ja surulliseksi ja haluaisin jakaa heille avaimet lukkoon, mutta ei minulla ole NIITÄ avaimia, minulla on vain OMA avaimeni.) On ihmisiä, jotka sanovat elämän kantavan. Minusta ei tunnu siltä. Maa kyllä kantaa. Ajattelen elämää jonain enemmän muovattavana ja tehtävänä kuin jonakin kantavana. Se on erilainen metafora. Johtaako erilainen metafora erilaiseen elämään? Tai ainakin elämäntulkintaan?

Kasvatussosiologian kirjassa puhutaan myös aikuiskoulutuksesta.

Ihmiset näyttävät hakeutuvan erityisesti aikuisiällä koulutukseen, jos heidät ajaa siihen jokin sisäinen haaste, kutentarve saada merkityksellisempi työ, tai ulkoinen pakko, kuten työttömyys, sairaus tai omaisen kuolema. Tällaiset ennakoimattomat tilanteet saavat ihmiset pohtimaan tietoisemmin omaa identiteettiään, elämäntilannettaan ja mahdollisesti käytössä olevia kulttuurisia resursseja, mukaan lukien koulutus, joilla sisäisen haasteen tai ulkoisen pakon aiheuttama ongelma voitaisiin ratkaista. Kun ihminen tulee tietoisemmaksi myös koulutuksen tarjoamista resursseista, hänen kouluttautumisen ja oppimisen alansa tavallisesti laajenee. Valitut koulutusala ja -taso eivät välttämättä kiinnity enää niin selvästi aikaisempaan elämänkulkuun ja identiteettiin, vaan koulutus voi avata aivan uudenlaisia elämänsuuntia ja mahdollisuuksia rakentaa identiteettiä.

Ehkä. Ehkä ei. Alan kadottaa syyt, miksi tulin tähän tilanteeseen, miten sen selitin vielä pari kuukautta sitten. En saisi unohtaa yliopistoliikunnan osuutta.

Eilen kävimme katsomassa ystävän yllätyskeikkaa läheisessä kahvilassa. Esiintyjiä oli valtavasti: laulavia, säteileviä ihmisiä. Laulavissa ihmisissä on jotain heidän esiintyessään, jotain syvästi hämmentävää. Koin taas riittämättömyyttä yrittäessäni sanallistaa jotenkin, miten koskettavaa laulamisen katseleminen on. Tarkoitan: onhan se maagista. Ihan samalla tavalla kuin tanssi tai kirjoituksen lukeminen ja toisen äänen siitä kuuleminen. Tietävätkö ne siitä magiasta laulaessaan? Äh, magia on huono sana. Tarkoitan, koetan selventää, koko keho on niin suuntautunut, niin yksi, laulaessaan. Ja että vielä ääntä ja sanoja ja rytmejä ja melodioita - siinä on niin valtavasti informaatiota! Oli hauskaa katsella laulajia, heidän eleitään, ja kuunnella heistä irtoavaa ääntä. Se on samalla voimaannuttavaa ja surullistavaa. Voimaannuttavaa, koska se muistuttaa kaikesta voimaannuttavasta: irti päästämisestä, riehakkuudesta, leikistä. Ja sitten surullistavaa, koska kaikki eivät osaa laulaa. Useimmat eivät koe, että saisivat laulaa ja tanssia. Mikä on mekanismi siinä takana? Minua ainakin pelottaa joka ikinen kerta, kun järjestän skypejoululaulua, koska en sillä tavalla ole musiikki-ihminen, että olisin osannut/voinut/jaksanut/halunnut panostaa musiikkiin. Pelottaa laulaa, koska se ei voi kuulostaa miellyttävältä. Siitä huolimatta olen linjannut, että teen niin, koska elämä, jossa ei voi laulaa, tanssia, päättää omista asioistaan, kirjoittaa näitä kauheita thoughtcrime-ajatuksia esiin, se elämä halvaannuttaa, kuristaa, saa vihaiseksi. Se on kauheampaa kuin tuntea pelko kaikkialla ja toimia silti.

Huomaan jäsentäväni itseni taas kiusankappaleeksi, se kuulostaa epämiellyttävän vanhempimaiselta jäsennykseltä, vedän pannumyssyn päähän ja jatkan tenttiin lukemista. Vaikken ainakaan itse osaa paheksua sitä, että joku tanssii, vaikkei koe osaavansa. Tai kirjoittaa, vaikkei koe osaavansa. (Enhän minäkään koe osaavani kirjoittaa, piru vie. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Mitään hienoa, syvällistä, yleispätevää, särmikkäästi mielipiteistettyä, perusteltua, kulturellia.) Koetan olla paheksumatta vuolassanaisuuttani ei-mistään.

Paluu tenttikirjan ääreen.

Voit arvata, ettei lukeminen ole helppoa, koska sivuja on liki neljäsataa ja pienetkin kappaleet synnyttävät tämmöisiä ajatusmutavyöryjä. Ja: vaikka monilla on paljon vaikeampaa, ei se tee tästä hitustakaan helpompaa, tästä yrityksestä keskittyä ja pysyä asiassa.