Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa. 

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

Pulsaatio

Elämä sujuu. Ei se tarkoita mitään! Vaikka joinain aamuina tuntisi niin suurta väsymystä että on kuin joku olisi tunkenut nyrkin syvälle henkitorveen, hoipperehtii jaloilleen ja pian kävelee jo edestakaisin, tarkkailee, kokeilee, nolostuu, avautuu, nauraa yhdessä. Väsymys mietityttää välillä. Mistä se tulee? Pitäisikö se nimetä? Entä jos siihen tottuisi ja alkaisi pitää sitä tavanomaisena? Voisiko jonkun toisen tavanomainen tuntua tältä? Kuvittelen nyt niitä ihmisiä, jotka sanovat, että tarvittiin kaksi kuppia käyntiin lähtemiseen.

Yksi päivä ajattelen koiran taluttaessa minua, että ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että on ollut projekti. On ollut tahto ja sitä on kuunnellut ja nyt on uusi ammatti ja koko talvi on mennyt väsymyksessä ja äärisinnittelyssä. Menee aikaa, että virkistyy ja löytää takaisin maailmaan, jossa voi keittää yrttiteetä ja käydä vessassa kesken päivää. Sitten ajattelen, että ehkä sittenkin tämä on kipua, kipukäyttäytymistä. Että kivun hallintaan ja sietämiseen vain kuluu niin paljon puhtia, ja on niin paljon asioita, joihin ei huvita lähteä mukaan kiristämään hampaita, kaikki istuvat asiat esimerkiksi, kuten kahvilassa istuminen, baarissa istuminen, elokuvissa istuminen, ja sitten jalkapallo, joka satuttaa toisella tavalla. Ja vielä kolmas arvaus: josko tämä olisikin sitä, ettei ole projektia. Ei vielä.

Kaikki tämä alkoi oivalluksesta, etten ole tänä vuonna tutustunut vielä läheisesti kehenkään, joka olisi aiemmin ollut vieras. Se tuntui jotenkin huolestuttavalta. Sitten muistin, että olenhan tutustunut itseeni aivan uusissa ympäristöissä ja viitekehyksissä. Se minä on melkein kuin joku muu ihminen.

Olen nyt paininut monta päivää itseni kanssa koettaen hyväksyä, että muutokset ottavat aikansa. En voi vain kouluttautua uuteen ammattiin ja olla simsalabim siinä kotonani. Nyt kun koulu on loppunut, huomaan kaiken epävarmuuteni sata kertaa selvemmin, koska ei ole ympäristöä, josta voisin ärtyä ja jonka sietämiseen voisin keskittyä eskapistisesti. Koetan suhtautua rauhallisesti ja lempeästi tähän haparoivaan väsymykseen.

Se on vanha tuttu, näyttää aina vain vähän erilaiselta tilanteesta riippuen.

Se saa miettimään juurtumista, josta luen hyvän blogikirjoituksen. Minusta tuntuu, että elämässä on valtavan erilaisia vaiheita. Että vuoronperään juurtuu ja sitten irtoilee. Enimmäkseen kai juurtuu. Se käy aika huomaamatta. Ja juurtuipa ihmiseen tai paikkaan tai tapaan tai harrastukseen, se kaikki tarkoittaa, että jättää joitakin asioita tekemättä. Niitä, joita ei ilman tuota juurtumista jättäisi tekemättä. Ja joihin saattaa pelmahtaa koiranpennun riemulla sitten kun juuri katkeaa...

Huomaan, etten osaa kovin hyvin kroonista levottomuutta. En oikein sisimmässäni ymmärrä, kun ystävä kuvaa omia vaikeuksiaan sitoutua toiseen ihmiseen. En osaa selvästi itse penätä oikeudenmukaisuuksia pikkuasioissa. (Niin monet asiat miellän pikkuasioiksi.) Niinpä (tai sitten jostain muusta syystä, mutta leikitään nyt, että se olisi tämä syy) minun suhteeni eivät katkea viikoissa tai kuukausissa vaan venyvät vuosien mittaisiksi. En osaa myöskään haluta parempaa parisuhdetta, koska ei minun fantasioideni taso ole noin määräinen silloinkaan, kun elän pohjattoman yksin. Enhän minä silloinkaan halua parisuhdetta, vaan että joku joskus pitäisi minua kädestä kiinni tai että saisin nukahtaa syliin turvallisentuntuisesti (mikä tarkoittaa myös sekuaalista elämää; on vaikeaa nukahtaa niin lähellä toista kehoa jos sen ja oman rajaa ei ole murrettu; hajujen ja raajojen pitää sekoittua - joskus epäilen, että elämismaailmani on kinesteettisempi ja olfaktorisempi kuin useimmilla keskustelukumppaneillani). Joskus silti saatan tajuta, että nyt on lähdettävä, että tässä suhteessa minä ja tuo toinen emme tunnu arvostavan tarpeeksi toistemme pyrkimyksiä ja tavoitteita tai ainakaan keinoja päästä niitä lähemmäs. (Tavoitteettomuuskin voi kai olla tavoite.) Sellaisen asian tajuaminen repii juuriltaan.

Mitä ne juuret oikeastaan tarkoittavat? Mihin ne kiinnittyvät, mitä ne ovat, mihin ne paikantuvat? Minusta tuntuu, että omat juureni kaivautuvat selällään makaamiseen. Maata selällään kalliolla, kellua selällään veden kantamana, tai nurmella juoksemisen jälkeen, tai lattialla, se tuntuu aina viileältä ja opastaa selkää tarkemmin kuin mikään muu alusta enkä mistään hinnasta haluaisi mattoa enkä jumppa-alustaa mikäli mahdollista, maata ja laskeutua ja juurtua, kuunnella pulsseja. Hengityksen rytmi. Sydämen syke. Ja sitten se hitaampi, muljuvampi, jota voisi kuvitella kraniosakraaliseksi pulssiksi tai lymfanesteen hulahteluksi. Vaikka en ole oikeastaan paljon lököillyt elämässäni, niin olen kai hyvin varhaisesta vaiheesta saakka pysähtynyt näiden rytmien ääreen ja kuulostellut niitä uteliaasti, tuntenut niiden varman sykkeen kehon eri osissa. Ja sitten tuntenut, kuinka äkisti keho herpoaa, avautuu. Jokin lihas päästää otteestaan, tusssh. Ja toinen. Jalkaterät kierähtävät ulkokiertoon, selkä ja alusta ovat sulaneet yhteen.

Selällään on parasta maata yksin. Nyt sitä on tehtävä päivittäin jo senkin takia, etten katoaisi toisten ihmisten rytmeihin.

On muitakin kohtia, joihin olen pysähtynyt juurtumaan, jos se on sallittu. Lapsena hevosten kanssa rakastin nousta hevosen selkään ilman satulaa, tuntea hevosesta uhoavan lämmön ja mieluiten ojentua makaamaan hevosen kaulan ja sään päälle, kädet pitkälle hevosen kaulaan kietoutuen. Niin suuri ja niin lämmin eläin, ja mahdollisuus vain levittäytyä sen pinnalle ja tuntea sen liikkeet ja värähdykset sen hätistäessä kärpäsiä ihoaan jännittäen tai hännällään huiskaisten. Aika harvoin se kävi mahdolliseksi, mutta sitä selkeämmin muistan nuo onnen hetket. Yleensä hevosten kanssa kaikki oli aikataulutettu tarkkaan ja piti laittaa satula väliin ja istua suorana ja oppia koko ajan uutta ja suorittaa, keskittyä ryhtiin ja polvien suuntaan ja hevosen pohkeiden ja kuolaintuntuman väliin narraamiseen. Joskus työnnettiin kilpailemaan, mikä oli kaikista pahinta. Olisi pitänyt olla nopea ja tarkka, ja minä halusin vain kuunnella hevosen ääniä ja tuntea sen mahdollisimman laajalti, ymmärtää sitä eikä suostutella sitä ihmisten kotkotuksiin. Samalla tavalla nykyään minusta on ihanaa kulkea koiran kanssa ja seurata, mistä se kiinnostuu, mihin se menee, mitä se haluaisi. Ajatuksissani koira on vertaiseni ja sen kasvot omieni tasolla. Kun makaamme sängyllä keskipäivän levolla, siitäkin erottuu monta rytmiä. Toisin kuin muiden käsiä, minun käsiäni se ei nuole. Se tietää, että kuuntelen sormikorvin ja kämmenkorvin ja ehkä se kuuntelee kylkikorvin takaisin tai sitten kuulostelee itsessään sitä, mistä minäkin tavoitan osan.

Kummallisimmilta tuntuvat kohdat, joihin juuri edelleen ulottuu. Kuten ne, joiden kanssa asui ja nukkui muttei enää. Vaikka huone olisi pilkkopimeä ja korvissa ja nenässä aistimisen estävät tulpat, luulen, että käden toisen kyljen päälle asettaen tietäisin tarkasti, kenestä olisi kyse. Se tekee kohtaamisista joskus surumielisiä. On joku, jonka tuntee tietyllä tasolla niin hyvin, mutta joka on käynyt toisella tasolla tavoittamattoman vieraaksi. Ja silloin ymmärtää äkisti, että vierashan hän tavallaan kaiken aikaa olikin, silloinkin kun kuvitteli, että näin jatkuu ikuisuuksiin tai ainakin myöhäisvanhuuteen saakka, tämä ihminen ja minä kasvamme yhteen ja sellainen maailma vain on. Se kai on kaikista surullisinta ja samalla vapauttavinta. Se auttaa hahmottamaan, ettei läheisyys ole tavallaan edelleenkään kadonnut minnekään, vaikka joskus hymyileminen on vaikeaa ja näkee toisen ilmeessä vilahtavan epätoivoa, epäonnistumisen muistoa, joskus halveksintaakin, kun keskusteluun nousee jokin oma asia, joka häntä on ärsyttänyt jo silloin kauan ennen ja joka on riehaantunut täysin valloilleen eron myötä.

Huomaan, etten oikeastaan haluaisi asuakaan muualla, mutta haluaisin, että mieltäisin taas jonkin paikan kodiksi. Nyt kun nukun milloin missäkin, ja asunnoista on tullut Vompsun asunto ja Faunin asunto - he eivät näet vaihda kortteeria - eikä minulla ole mitään asuntoa, joka olisi pysyvä ja oma selkeästi, olen kadottanut sanan koti merkityksen ja se on alkanut liukua takaisin kohti varhaista merkitystä, johon liittyy kaikkea hämärää ja ahdistavaa ja vääriä ääniä (kuten televisio) ja nalkutusta siitä, ettei ikkunaa saisi avata yöksi. Taistelen vastaan ja koetan vakuuttua siitä, että vielä minä joko saan hyvän kodin tai alan pitää kodittomuutta luontevana, juurrun siihen. Eihän minulla aina ole muutenkaan fyysistä kotia ollut. Koko sen ajan, jonka asuimme Kissan asunnossa, esimerkiksi, tunsin kummallista vieroksuntaa asuntoa kohtaan. Koetin sisustaa sitä mukavammaksi, täyttää eläin- ja kasvielämällä ja kaikkea, mutta yhtäkaikki se oli aivan liian iso ja pimeä ja kolkko kodiksi ja eläinten ja kasvien menestyksekäs juurtuminen sinne vain korosti, miten tunkeilijaksi itseni siellä tunsin. Enhän oikeastaan tiedä sitäkään, tarvitsenko kodin. Välillä minulla on ollut koti, mutta ehkä sekin aaltoilee. Mutta haluaisin jonkin paikan, jossa voisin loikoa selälläni pulsatoiden mieltämättä sitä jonkun muun alueen valtaamiseksi.

Olemme katselleet siirtolapuutarhamökkejä nyt kun näyttää siltä, että siinä voisivat yhdistyä oikeastaan kaikki ne hajanaiset kuvanriekaleet, joita liitämme hyvään elämään. Tuoli omenapuiden alla, joukkoliikenne, kasvien amppeleilla puihin kesäksi ripustaminen, ystävät lähellä. En kyllä ymmärrä, voiko meillä olla varaa sellaiseen. Katsotaan nyt.

Tunnen itseni vähän viiripääksi, kun huomaan suuntautuvani milloin mitäkin kuvaa kohti. Mutta ehkä se ei ole huono asia. Ainakin saan hupia ja uutuudenviehätystä tarkkailessani, milloin minnekin säntäilen. Sitä kun ei osaa oikein mitenkään ennustaa.

(Fauni oli eilen yrittänyt selittää ystävilleen, mitä tarkoittaa se, etten pidä kilpailuista. Se kuulosti hassulta, ja huomautin, että taidan olla liian tarkkailija ja rentouden arvostaja voidakseni pitää kilpailuista. Kilpailuissa ei ole sillä lailla aikaa tarkkailla, kun pitäisi osallistua. Ja niin usein muidenkin suoritukset ovat tukkoisia liiasta yrittämisestä, että alkaa voida pahoin. Ei tämä taida liittyä tähän mitenkään, mutta tuli nyt mieleen.)

Taidan olla eksynyt pahastikin siitä, mistä kuvittelin kirjoittavani. Tai kuvittelinko? Ehkä en edes kuvitellut mitään erityistä.

Kuten kirjoitin, elämä sujuu. Erilaisia vaiheita seuraa toisiaan. Aluehallintoviranomaisella ei taaskaan vastata puhelintiedusteluun. Mutta ei se mitään, koiran ilo ulkona tarttuu minuun ja ajattelen pihlajanmarjojen säilömistä vodkaan.

Koulu-uni palaa

Kas vain, koulupainajainen on palannut takaisin. Tuo vanha tuttu, joka piinasi minua aina sairaana ollessani ja sitten myöhemmin yliopistossa kaiken aikaa, koska asetin tavoitteeni niin väljästi enkä keksinyt mitään siistimpää juttua, jonne olisin voinut loikata kesken opintojen, joita en missään vaiheessa ennen gradun aloittamista ajatellut saattavani loppuun asti. (Mikä musertava toteamus muuten sekin, että ei ole onnistunut keksimään mitään sen tähdellisempää ja että voi siten aivan hyvin työstää maisterintutkinnon valmiiksi, että olisi edes jotakin, mitä voi sanoa tehneensä kaikki nuo vuodet.) Ilmiselvästi se, että olen uskaltautunut sairaana jäämään kotiin, on jollakin tasolla uhkaavaa. Ja onhan se: olen jäänyt sivuun monen hierontaotteen opetuksesta.

Mutta unessa keskeisiä eivät ole otteet. (Eikä yliopiston koulu-unessakaan valmistuminen tarkoittanut gradun loppuun saamista vaan suullista kuulustelua, jonka jälkeen jäin lukkoon yliopiston ala-aulaan, joka oli samaan aikaan ala-asteen ala-aula: kaikkien traumapaikkojen top kakkosen kakkonen sen paikan jälkeen, josta löysin teininä verijäljet läheiseni vakavan pahoinpitelyn jälkeen.) Unessa menen kouluun, joka on samaan aikaan ala-aste ja nykyinen kouluni, mitenkä ne osaavatkin sekoittua tuolla lailla, ja jo ovella pitää näyttää kutsukorttia tenttiin, enkä meinaa löytää sitä laukun sekamelskasta. Lopulta kutsu kuitenkin löytyy ja johtajaopettaja nyökkää hyväksyvästi ja raottaa ovea sen verran, että pääsen livahtamaan ala-aulaan. Sinne on laitettu pulpetit neliömäiseen muodostelmaan, kauas toisistaan. Valitsen yhden niistä ja istun odottamaan. Toisiin pulpetteihin ei tulekaan istumaan luokkatovereita, ainoastaan atk-opettajamme. Epäilen unessa käsittäneeni jotakin väärin, kun olin kuvitellut hänet opettajaksi. Koetan supattaa välimatkan yli, että mitä sinä täällä, ja hän pyörittää päätään vihaisesti: meidät diskataan, jos lunttaamme. Silloin huomaan, että paperihan onkin tosiaan jo edessäni.

Tehtävä on seuraavanlainen: Tavoitteena on määrittää Berliinin kaavalla, kuinka paljon ihminen nauttii hieronnasta, jos hän on syntynyt lokakuun puolivälissä ja sijaitsee seuraavilla pituus- ja leveyspiireillä hieronnan hetkellä ja on täysikuu ja hän painaa normaalisti 58 kiloa ja on 170 senttimetriä pitkä. Liitteenä on Berliinin kaava. Pureksin kynän päätä ja kauhea seikka tihkuu tajuntaani: en ole ikinä aiemmin kuullut Berliinin kaavasta. Minun on täytynyt olla silloin poissa, juuri silloin poissa, välähtää mielessäni. Katson apua anovasti katonrajaa ja kelloa ja näen, miten nopeasti sekuntiviisari pyyhältää. Ei ole aikaa paniikkiin. Katson uudestaan paperia, nyt päättäväisemmin, katson Berliinin kaavaa ja sen symboleita ja koetan päätellä, mikä niistä voisi tarkoittaa mitäkin. Selvästi... niin, selvästi tuohon tulee pituus ja paino, ja täysikuu lisää vedennosteellaan tuon verran painoa, ja tuossa selvästi lasketaan pallon pinta-alaa, en tiennytkään muistavani, miltä sellainen kaava näyttää, siinä ehkä ihminen on pallotettu aiempien tietojen perusteella, ja nyt sitten saadaan tuolla tavoin pyöreäksi oletetusta ihmisestä ihopinta-ala... vaikka miksi ihminen oletetaan palloksi, silloinhan hän menettää raajojen ihomassat.... ei, ei ole aikaa kysymyksille. Olisi tiedettävä vastaukset. Niin. Tässä on ihmiset pituuspaino, joka pallotetaan ja siitä saadaan ihon ala, mutta mihin tulee hänen syntymäpäivänsä, entä maantieteellinen sijaintinsa? Tuossahan noita muuttujia on vielä muutama, mutta en ymmärrä, miten joku maantieteellinen sijainti muka tähän vaikuttaa, ellei sitten sitä kautta, että hieronta tarkoittaa aika eri asiaa esimerkiksi Thaimaassa ja Japanissa ja Egyptissä ja Suomessa. Tuijotan kaavaa saadakseni siitä otteen, mutta se sulkee ovensa. Okei, välivaihe kerrallaan sitten, ehkä niistäkin saa pisteitä.

Vilkaisen taas kelloa, luoja, että olen suoriutunut hitaasti, mikä minun on? Kädet ovat kylmät ja väpättävät, pää ei oikein toimi, muistan äkisti siinä kesken kaiken, että tämä on ensimmäinen neljästä näytöstä ja että jos tästä ei pääse läpi, seuraaviinkaan ei pääse, ja että seuraava tilaisuus suorittaa tämä näyttö on vasta vuoden kuluttua. Ponnista, tyttö, ponnista! Katson tyhjyyden kuilun ylitse atk-opettajaa, joka laskee laskua tyytyväinen hymy kasvoillaan. Tuijotan tarkasti hänen kynänsä liikkeitä, eikö voisi olla kynästälukija kun on huuliltalukijoitakin, ja ehkä ajatuksenlukijoitakin? Mutta kynä näyttää vain heiluvan ja silmukoivan enkä osaa päätellä sen varren liikkeistä paperille piirtyvää vastausta.

Johtajaopettaja kävelee kellon edessä eestaas, hänen kengistään pääsee vaimea kantakopse. Se on ärsyttävästi epätahdissa sekuntiviisarin tiksutuksen kanssa.

Kauhukseni huomaan, että aikaa on enää vain hiven jäljellä. Hutiloin välivaiheiden jälkeen jonkin arvauksen paperille, ja kun kello alkaa päristä, ponnistaudun kavioilleni ja klopsotan johtajaopettajan luo viemään paperia, joka on ihan kuminnuhrussa ja vettynyt itkemisestä. Opettaja katsoo paperin epäsiisteyttä inhoten. Atk-opettaja palauttaa paperin, joka näyttää koneella tehdyltä, vaikka olen nähnyt hänen kirjoittavan käsin. Tuijotan hänen paperiaan kuin ihmettä ennen kuin se sujahtaa opettajan riippukansioon arvosteltavaksi.

Aula on hämärä, kävelemme sivusiipeen cokisautomaatille. Kysyn, milloin Berliinin kaava oikein opetettiin. "Sulla oli vapautus niistä tunneista", sanoo atk-opettaja, "sunhan piti olla opiskellut noita juttuja yliopistossa." Tuijotan häntä silmät suurina ja muistan äkkiä henkilökohtaisesta opintosuunnitelmastani ottamani vapaudet. Että hitto vie en istu näitä tunteja, koska olen opiskellut vastaavia aineita korkeakoulututkinnon vaatimusten mukaan ja tämä on vain keskiasteen tutkinto. (Välihuomautus valveesta: näinhän en tehnyt - vaikka olisin saanut vapautuksen parista aineesta aiempien opintojen ja töiden takia, en uskaltanut tarttua mahdollisuuteen, koska opiskelen saadakseni tutkinnon läpi ja vieläpä maksan opinnoistani, ja sen takia on parasta, että istun ja imen itseeni kaiken mistä voi olla apua karmivissa näyttötilanteissa; en ole unohtanut sitä, miten sisko epäonnistui omassa ammattinäytössään monen vuoden koulun päätteeksi eikä uskaltanut enää koskaan sen jälkeen yrittää uudestaan. Enkä ole unohtanut, kuinka monta inssiä meni, että sain ajokortin läpi. Jos alan jännittää ja tiedän omat epävarmuuskohtani liian hyvin, kaikki saattaa purkautua käsiin. Enhän voi etukäteen tietää, mitä kaikkea juuri tässä tutkinnossa painotetaan. Ehkä olenkin ohittanut jonkun aiheen liian keveästi yliopistossa. Who knows. Pelaan varman päälle. Paitsi että nyt olen ollut päivän poissa sairauden takia ja se näyttää laukaisseen unipaniikin valveen pinnan alla.)

Kyselen kuivin huulin, miten se Berliinin kaava oikein piti laskea ja miksi siinä oli ne hämärät muuttujat kuten syntymäpäivä ja maantieteellinen sijainti. Atk-opettaja nauraa, cokis turskuu suupielistä. "Nehän nyt oli vain kompa! Eihän ne liity siihen mitenkään!" No niinpä tietysti, tajuan samassa. Eivät ne liity... ja olen säveltänyt niistä ihan kamalaa hörönlöröä paperiin. Murjotan ja tuijotan naulakoita, tyhjiä naulakoita. Kun koetan vilkaista takaisin tenttitoveriini, hän on kadonnut. On vain pölyinen sivusiipi, naulakkojen rivit ja hämärässä valojaan vilkuttava juoma-automaatti. Tunnen kaikissa lihaksissani ja luissani vapauden siirtyneen vielä vuodella eteenpäin. Kävelen takaisin ala-aulaan ja kysyn siellä papereita lueskelevalta johtajaopettajalta, onko uusintatentti tosiaan vasta vuoden päästä. "On se", hän vastaa, "mutta voit kyllä jäädä odottamaan tänne sen alkua ja ajankuluksesi lukea vaikka muistiinpanojasi. Jos se sitten vaikka sujuisi paremmin."

Ja niin menen takaisin sivusiipeen ja luen lukemistani epäselviä huomautuksiani monisteiden reunoissa aavistaen, ettei missään mainita Berliinin kaavasta, eikä siitä mainitakaan, ja kun olen menossa sitä kysymään, ala-aulakin on kadonnut, siinä on vain pommikuoppa tilalla ja ymmärrän keskittyneeni liikaa muistiinpanoihin kun en ole kuullut hälytyssireeniä enkä pommia, kaikkialla on valtavasti pölyä ja vääntynyttä terästä, saa olla varovainen, ettei siihen revi jalkojaan, pujottelen pommikuopan läpi kohti unikaupunkia. Raitiovaunu kolkuttaa kaukaisella tiellä ohitse, en ehtisi siihen, vaikka miten juoksisin. Ja minne edes menisin?

Tässä vaiheessa herään ja haluaisin huutaa. Miten tympeää, että koulu-unet alkavat taas. Tai ehkä tämä on vain yksittäinen uni, haluaisin ajatella niin, mutta lienenkö oikeassa? Tänään pitää kirjoittaa valmiiksi essee, ensimmäinen essee kouluun. Olen melkein kirjoittanut sen, mutta minua vaivaa se, etten oikein hahmota tehtävän tasoa: Mitä kaikkea vaaditaan ja mitä ei. Tehtävänanto on liian ympäripyöreä. Kaikkea hyvää, kivaa ja kaunista pitäisi onnistua mättämään pariin sivuun. Olen valikoinut sivuille sen, mikä minusta tuntuu olennaiselta, mutta hitto vie, ei minulla voi vielä olla käsitystä siitä, mikä lainsäädäntö on olennaista sellaisen työn kannalta, jota en ole tehnyt päivääkään. Koetan suhtautua asiaan rennosti, mutta pelkään sitten selvästi ottaneeni alisuoriutujan naamion. Toisaalta jos puolen opintoviikon kurssiin tehdään kolme esseetä, ei kai yhdeltä esseeltä nyt niin paljon voida vaatia? Haluan vain päästä läpi, lupaan itselleni, mutten oikein tiedä, mitä keskiasteen tutkinnossa "vain läpipääsemiseen" vaaditaan, koska olen aina aiemmin halunnut kirjoittaa suoritustilanteissa täsmällisesti ja samalla lennokkaasti. Olen halunnut suoriutua briljantisti, ja nyt en välittäisi siitä, mutten tiedä, mikä voisi riittää muuhun kuin tekstiin, jonka voisi vaikka painaa oppikirjan sivuille saman tien. Uuh, raskasta.

Ja se tulee uniin. Olen saanut elää ilman koulupainajaisia keväästä 2005. Tunnen itseni ehkä vähän liian rohkeaksi nyt kun olen vapaaehtoisesti saapastellut tilanteeseen, jossa repivät painajaiset voivat palata. Kouluun, jossa joudun arvioitavaksi, jossa minun on suoritettava tietynlaisia kädentaitojen näyttöjä toisten ihmisten katsellessa, tarkkaillessa ja kysellessä. Suurin osa minusta uskoo tietysti, että tottahan pääsen läpi, kun valmistaudun huolella ja että tottahan valmistaudun, koska tämä on se, mitä haluan, mutta sitten on myös se toinen osa, joka katastrofoi ja ammentaa siitä ainoasta todella kurjasta koekokemuksesta, joka minulla on, joka tapahtui ala-asteen toisella luokalla ollessani kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa (koska äiti oli aamulla olostani valittaessani sitä mieltä, että koetin vain pinnata kokeesta) ja jolloin samalla tavalla tuijotin kelloa hämmentyneenä siitä, miten nopeasti sekuntit kuluvat ja kaikki tarvittava tieto oli pyyhkiytynyt päästäni. (Ei auttanut, että se palasi kuumeen laskettua - koevihossa oli jo numero kuusi kymppien keskellä ja kuutoseen ei saanut lintuleimaa, eikä mikään ole näemmä onnistunut laimentamaan tuohon numeroon liittyvää kauhua, muistan edelleen illan, jolloin ojensin vihon äidille allekirjoitettavaksi ja hän oli tyytyväinen, karmeaa kirjoittaa, mutta niin hän oli, hän puhui siitä, miten hyvää tekee minunkin vähän kohdata todellisuutta, ja miten hänen kaikki numeronsa olivat kutosia tai seiskoja, ja ettei kaikkea voi osata, ja kun purnasin vastaan, että osaan ne kaikki kyllä nyt, että olin vain kuumeessa ja että hän tietää sen yhtä hyvin kuin minäkin - hän lohdutti minua tuolla seikalla koepäivän iltana, kun itkin lähes loputtomasti ja pelkäsin tulleeni hulluksi - mutta hän sanoi vain, ettei jaksa kuunnella selityksiä. On kuin joku olisi leikannut saksilla poikki jotakin äidin ja minun välistä sillä hetkellä. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, miten vaikealta äidistä on tuntunut se, että hänen oma lapsensa on sellainen tyttö, jollaisia hän on lapsena inhonnut. Miten hän näkee minussa oman äitinsä temperamentin ja taipumuksia ja miten vaikealta sen täytyy tuntua hänen äitisuhteensa laatu huomioon ottaen.)

Kaksi opiskelijaa kuudentoista ryhmästämme on jo lopettanut koulun. En aio olla kolmas, vaikka joutuisin joka yö tenttimään Berliinin kaavaa. Ja uskon kyllä, että kunhan paranen ja menen taas kouluun ja pääni ei ole hikitakkuista flunssamössöä, olokin nousee ylävireisemmäksi. Kunhan pääsen olemaan läsnä kaikilla tunneilla ja toteamaan, että kaikki siellä opetettava on täysin mahdollista omaksua pienellä ponnistelulla ja itseään uudella ammatilla motivoiden. Mahdollista omaksua niin hyvin, että joku toinenkin uskoo minun osaavan ne asiat vain minua katsellen ja kuunnellen. (Se on aina vähän vaikeaa hahmottaa, kun kuitenkin näen itseni ulkopuolelta lähinnä kahdenlaisena: olentona, joka on puoliksi hevonen - hätkähdin, kun dementikkomies näki sen niin selkeästi - tai sitten pienenä tyttönä, ehkä kahdeksan, ehkä yhdentoista ikäisenä. Koetan kyllä kovasti pinnistellä itsestäni esiin tuntemusta siitä, että muut näkevät jotakin muuta, mutta en ole siitä aivan varma: Nytkin minua on koulussa luultu kaksiviitoseksi kolmeviitosen sijaan. Ehkä se pikkutyttö jotenkin, no, saa minut esiintymään sillä lailla, että ihmiset veivaavat kuinka vanha tuo on -arviotaan alakanttiin?)

Huh, millainen haaste!

Toisaalta tuntuu kauhean hassulta, että olen näin huolissani neljästä näytöstäni. Kun kuitenkin on niin, että tavallisesti tenteissä ja kokeissa sähköistyn ja tulen äkkiä hyvin varmaksi siitä kaikesta, mitä olen sinne saakka tuskaillut ja pähkäillyt, ja osaan esittää epäselvyyskohdat ja avoimet kysymyksetkin objektiivisesti avoimina kysymyksinä, ei vain omana osaamattomuutenani. Mutta se on vasta tenttiaamun tuntu, vasta se tuntu, kun on astunut ovesta sisään ja tuskin saa pidettyä aamiaisen vatsassaan tahdonvoimalla, koska oksettaa ja heikottaa ja käsiä täristyttää, ja sitten äkkiä purjehtii sen kaiken ylitse ja on helppoa ojentaa kaulanikamat ja kävellä huoneesta toiseen pikkutytön sijaan puolihevosena, kävellä vaikka maailman ääriin ja osata asiat ja katsoa ehkä välillä katonrajaan ja muistaa, tuntea kuinka muisti keriytyy auki, ja äkisti asiat loksahtavat kohdalleen, ei voi olla hieman hymyilemättä, ehkä on vähän maaninenkin, mutta se menee, se menee paremmin kuin pelko siitä, että asiat näyttävät vain mykän, hahmottoman puolensa. Sinne asti on kestettävä ahdistus siitä, että on täysin mahdollista sekin, että asiat eivät hahmotu, että niiden nimet katoavat, että itse katoaa, että on vain vaisu hämmennys, vaisu nimetön kauhu ja katonrajassa liikahtelevat kärpäset tai pyyhältävä sekuntiviisari, ja vasta tunteja myöhemmin taju fyysisistä tarpeista, taju niistä ja niiden kautta hidas paluu siihen maailmaan, joka jäsentyy ymmärrettävästi.

Voi, tänään on tehtävä essee valmiiksi. Ehkä aloitan heti. Kello on kahdeksan kolmekymmentäyksi, on sunnuntai, kirkon kelloihinkin vielä aikaa.