Puutarhablogi tammikuussa

Mikset kirjoita puutarhablogia, kysyi joku taannoin. Tämä taitaa johtua siitä, että puhun nykyään lähinnä kasveista ja puutarhasta, ja jos en niistä niin eläimistä ja säästä. Vastasin kai jotain siihen malliin, että voisi olla kummallista, jos ihmisyyttä pohtiva blogi yhtäkkisesti nyrjähtäisi kasvillisuutta pohtivaksi blogiksi. Mutta ei kai siinä mitään niin ihmeellistä lopulta olisi?

Unenikin askaroivat enimmäkseen kasvien seurassa. Tosin viime yönä unessa kävelin sateessa kaikkien kanssani asuneiden eläinten kanssa, siis kuolleiden, nämä nykyiset eivät olleet mukana joukossa mutta muut olivat. Kaikki mahtuivat ison sateenvarjon alle ja menimme sateenvarjo auki kaupungissa pieneen kivijalkaliikkeeseen, jossa tungeksi koululaisia. Pandemiaa ei unessa ollut. Valikoin suklaalevyjä ja eläimet kyöhnäsivät jaloissa ja sateenvarjosta tippui vettä shakkiruutuiselle lattialle. Lopulta löysin taloussuklaata kaiken muun alta ja koetin maksaa sen kassalle Singaporen metrokortilla. Siitä ei tullut mitään mutta kassa sanoi, että ota levy silti. 

Olen tilannut grelinetten eli kahden käden talikon. On aika käydä maata parantamaan. Siis sitten, kun hanki sulaa. Nythän lunta on tullut vain lisää ja lisää ja kun vein eilen kissanvessan sisältöä kissakompostiin, lumi ulottui pihan takaosassa reippaasti yli polven. Menee oma aikansa että lumi sulaa ja maa lämpiää ja kuivuu niin että pääsee grelinoimaan. Mutta ainakin työkalu on valmiina. 

Istutin lokakuun alussa preparoituja hyasintin sipuleita ruukkuun ja se on saanut viettää aikaa chilien kanssa kattoikkunahuoneessa. (Nyt tosin kattoikkunan päällä on lunta niin paljon että valon hoitaa tehokas kasviledi.) Piipat nousivat viikko sitten ja venyttäytyvät varovasti kohti valoa. Saas nähdä, milloin hyasintti kukkii! Nostan sen lämpimään vasta alkujen venyttyä yli viisisenttisiksi. Jouluhyasintit ovat jo lopettaneet kukintansa ja siirtyneet sitrusten juurelle sitrushuoneeseen. Kesällä ne siirtyvät ulos. 

Tammikuu on pahin kohta vuodessa. Kylmää, lumista, toivotonta. Poskiontelot ovat kiukutelleet kylmyydestä jo ainakin kuukauden mutta huimaus pysyy siedettävässä mittakaavassa limakalvoja supistavan lääkkeen avulla vaikka makuuasennosta ohjattavat asiat vähän yököttävätkin. Antibiootteja ei ole onneksi tarvittu tänä vuonna. Jokainen talvi muistuttaa siitä tosiseikasta, että eugeniikkaihmisten maailmassa en olisi nähnyt edes kouluikää näillä hengitysteillä näillä leveysasteilla. Olen miettinyt näiden tervehenkisten ihmisten puheenpartta elämässäni ihan kylliksi ja kerran toisensa jälkeen se lyö ällikällä: heistä olisi ihan ok, että joku kuolisi limaisten poskionteloidensa vuoksi. Ihan vain sen takia, ettei heillä itsellään ole sellaisia. Vompsun kanssa juttelimme yksi päivä ja tajusimme, että niin, meillä on eri talvinormaali: Vompsun perheessä ei oltu talvien ajan nuhayskäkuumeessa tai vähintään jossain typerässä röhässä, he hiihtivät ja laskettelivat kylmästä innoissaan. Ja minun perheessäni kaikki kaatuivat nätisti heti kylmien alkaessa. Kylmien, ja keskuslämmitysilmojen. Puutalossa ei ole niin paha kuin kerrostalossa, se on selvää. Mutta kyllä kylmät silti koettelevat. 

Onneksi siis kevättä kohti mennään! Tänään on viidentoista päivän ennusteen viimeinen kylmä päivä ja sitten lämpöviiva litistyy nollan tuntumaan. Talvikylvöt voi heittää ulos hangen suojiin, jouluruusut nostaa lasiterassille virkistymään. Sitrushuone on niille turhan kuuma ja ulkoa kannettu lumikin virkistää vain hetkellisesti. 

Olohuoneessa nököttää kasa rasioita, joihin on kylvetty orvokkeja, rohtosuoputkea ja mitähän vielä. Ne istuvat siellä kaksiviikkoista lämpöään ennen kylmäkäsittelyn alkamista. Ja ulkona, hangen alla, on paljon odottavaa: esimerkiksi pionikylvöruukut, jotka ovat saaneet juhannuksesta eteenpäin lämpimän jakson ja odottavat nyt katolta pudonneiden lumien minua korkeamman kinoksen helmoissa kylmän päättymistä. (Lämpimässä siemenkuori murtuu ja pioni tekee juuren, mutta lehdet tarvitsevat kylmän jakson kehittyäkseen.) Ja kaikki sipulikasvit! Istutin niitä taas satapäin pihaan. 

Jossain vaiheessa keväällä saapuu kasa piiskataimia - karhunvatukkaa, talviomenaa, talvipäärynää. Tänä vuonna en tilaa hirveällä höökyllä kärhöjä enkä paljasjuurisia perennoja, koska viime vuonna opin, että jos ne tilaa innoissaan aikaisin, ne saapuvat maaliskuussa, jolloin toki monessa paikassa pääseekin jo istuttamaan, mutta jossa täällä istutukset on tehtävä sisään ja sitten vaivalloisesti ulkoilutettava hauraita, venyneitä taimia kun alkaa tulla riittävän lämmin. Ihme kyllä kaikki selvisivät tästä outoudesta, että niitä ensin kasvatettiin sisällä ruukuissa kasvilamppujen alla kaksi kuukautta ja sitten vasta alettiin ulkoilla ja lopulta muutettiin Suomen kesään. Viime keväänä täällä kukkivat sattuneesta syystä alppikärhöt jo aivan toukokuun alussa! Ne olivat niin isot, että taisin istuttaa ne ensimmäisinä, ovathan ne kylmänsietoisiakin. Mutta yöksi ne oli aina kiedottava harsohuppuun ja aamulla käärittävä huput kokoon. Halloja riitti viime vuonna kesäkuullekin kolmeksitoista yöksi, joten huppuhommaa piisasi. 

Tammikuussa on vielä helppoa vaikuttaa seesteiseltä - siis omassa mittapuussani, mikä on tietysti ainoa järkevä mittapuu vireystilan mittaamiseen. Mutta epäilen, että kevään tullen ja valon voimistaessa kehoa ja mieltä alkaa taas hirveä kouhotus siitä, mikä kaikki olisi hyvä jo panna alulle. Viime vuonna tilasin lopulta 16 kuutiota maata - 8 moreenia ja 8 puhdistamolietteestä kompostoitua multaa. Tänä vuonna voisi selvitä vähemmällä maalla, mutta katemateriaalia taas hankkia enemmän. Koetan nimittäin vähitellen nitistää nurmikon. Jos ensin kattaa ja muokkaa maata, voi myöhemmin istuttaa lisää. Nurmikolla ei tee mitään. Mieluummin jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa.

Kehokiuas

Eilen se tapahtuu, se on ihmeellisen hyvä tuntemus, ja se saa haluamaan sitä lisää. Kävelen vesijuoksemaan sandaaleissa paljasvarpain, vaikka on kylmä. Matkalla varpaat käyvät vähän tunnottomiksi kivistelyn jälkeen. Suhtaudun siihen levollisesti, koska ollaan kuitenkin aika kaukana pakkasista ja sensellaisista. Jo suihkun lämmin vesi tuntuu jotenkin hätkähdyttävältä ja allas on hieman viileämmän oloinen kuin tavallisesti. Enkä veden jälkeen oikein onnistu lämpiämään saunassa, en ainakaan henkeähaukkovaan tilaan, jossa tuntuu siltä kuin korventuisi elävältä.

Niinpä kun lähdemme paarustamaan kotia kohti, tapahtuu pitkästä aikaa tuo mahtava ilmiö, jossa keho äkisti horkkaamisen jälkeen päättää, että kukaan muu ei aio auttaa sitä lämpenemään, ja sisuuntuu lämmittämään itse itseään tehokkaammin. Äkkiä kesken kävelemisen minulla on niin kuuma, että fleecetakkia on avattava ja veri oikein tykyttää sormissa ja varpaissa. Ja kokonaisuudessaan olo on loistava, hengitys kulkee, kasvot hehkuvat lämmintä, voisi kävellä vaikka maailman ääriin saakka. Eikä varpaiden ole lainkaan vilu, ei enää, vaikka sää on sama kuin tullessakin ja tuuli tempoilee sateenvarjoa.

En tiedä oikeaa nimeä tälle ilmiölle, mutta olen kutsunut sitä itsekseni kehokiukaaksi, koska keho todella tuntuu pieneltä ryhdikkäältä ja puhdikkaalta kiukaalta, joka oikein hohkaa lämpöä. Nuorena minuun teki valtavan vaikutuksen lukemani juttu buddhalaismunkeista, jotka pakkasyönä menivät kaavuissaan jäätävään jokeen ja sitten kuivattivat kaavut omalla ruumiinlämmöllään mitenkään ihmeemmin vilustumatta. He vain luottivat että niin käy ja kestivät epämukavuuden ja siinä se. (En käyttäisi tässä sanaa "tahdonvoimalla", se ei vain jotenkin tunnu sopivalta.) Sinä syksynä isä ja minä kävelimme joka ilta merenrantaan aamutakeissa ja kävelimme veteen kaulaa myöten ja ylös. Teimme sitä marraskuulle, sitten isä sairastui ja lopetimme. Kun yritin pienen tauon jälkeen palata mereen yksin, siitä ei tullut mitään. Vesi tuntui uskomattoman kylmältä, ja kun siihen ei ollut kävellyt edellisenä iltana, en pystynyt uskomaan, että selviäisin siinä enää. Myöhemmin koetin hakea kylmyyttä avannosta, mutta ihoni ei kestä sitä: se nousee nokkosrokolle kauttaaltaan (ja paljon pahemmin kuin paljassäärin nokkosten läpi kävelemisestä, jota sitäkin harrastin teininä itseäni karaistakseni). On siis hankittava horkka ja siitä lämpeneminen toisin. Tavallaan raivostuttavaa, että iho käy asettamaan esteitä kokeiluilleni, mutta toisaalta, ehkä se estää pahimmat ylilyönnitkin.

Kehokiuas tuntuu onnistuvan joskus satunnaisesti, kuten eilen, mutta haluaisin löytää kaavan, jolla sen saisi onnistumaan hieman varmemmin. (Olisiko se sitten enää yhtä hienoa, en tiedä. Yleensä asiat eivät automatisoituessaan tunnu enää niin ihmeellisiltä, mutta toisaalta, niiden miellyttävyys ei kyllä tapaa kadota yhtään mihinkään. Ja jo miellyttävyys saa rauhallisen ihmisen tyytyväiseksi ja kiitolliseksi ja tuntemaan, että itsellä on jotakin annettavaa tässä maailmassa.) Olen huomannut, että etenkin jalkojen jäädyttäminen sandaaleissa samalla kun on muutenkin kylmä edistää tehokkaasti kehokiukaan päälle naksahtamista. Joskus kuitenkin käy niin, että lämpimän hyvänolon tulvahduksen sijaan kylmä vain jatkuu ja lisäksi kurkku kipeytyy ja nenä alkaa vuotaa. Mikä silloin menee pieleen? Ja miksi kehokiuas säteilee joskus vain yhden illan, kuten eilen, ja joskus kaksikin vuorokautta? Kerran vietin alasti likitulkoon kaksi vuorokautta sen takia, että minulla oli niin kuuma, että mikä hyvänsä vaate olisi tuntunut suunnattoman tukalalta ja hiostavalta. Makasin pimeässä ja säteilin lämpöä ja olin jo vähän levoton, mitä se tarkoitti ja olinko kenties tulossa hulluksi ja kuvitellut kaiken, mutta ei se oikein siltä vaikuta. Enkä usko, että ilmiö on edes harvinainen. Joskus puhuin siitä mummun kanssa, ja hän sanoi, että senhän takia juuri hän kävi avannossa koko aktiivisen aikuisikänsä. Että siitä tulee juuri sellainen olo. Ja että kesällä kun järvi lämpeni häntä itketti, kun se olo vietiin moneksi kuuksi pois. (Mummuni oli kova avantoilija, he esittivät uimaseurassa avantomusikaalin Mikki merihädässä, ja mummu oli merihirviö. Hän piileksi avannossa lautan alla monta minuuttia liikkumatta ennen kuin nousi karjuen yleisön näkyviin. Mummu sai naiseudestaan huolimatta hirviön roolin, koska hän oli uimaseurasta ainoa, joka pystyi olemaan niin kauan avannossa paikallaan kramppaamatta. Voi tietysti olla niinkin, että meillä on suvussa tiettyä taipumusta kehon koetteluun ja karaisemiseen ja sen miellyttävänä kokemiseen...)

En ole mitannut kehoni lämpöä koskaan kehokiukaan aikana, koska oloni on silloin hyvin euforinen eikä tunnu lainkaan kuumeiselta. Ehkä mittaaminen voisi olla silti hyvä idea, tietäisinpä ainakin, olenko oikeasti lämmin vai onko se vain jokin illuusio. Kädet ja jalat ainakin ovat normaalia lämpimämmät, sen uskallan sanoa. Ja siitä olen jokseenkin varma, että noina kehokiukaan hetkinä stressitasoni on niin alhaalla kuin on mahdollista. Joskus syvähengittämisen tai ravistelevan orgasmin jälkeen voi olla yhtä hyvä olo. Tai rankan juoksulenkin, silloin kun polveni vielä kestivät juoksua. Siitä on niin kauan jo, nyt yli puoli elämää! Tuossa tilassa on vain täysin lämmin, rento ja tässä, avoin ja vastaanottavainen, rauhallinen ja aavistuksen ylävireinen.

Tuntuu hurjalta elää kehoa, josta tietää niin vähän.

Nyt kun kirjoitan tätä, hiukseni ovat vielä aika märät ja vilunväreet juoksevat selässä. Haluan kehokiukaan takaisin, mutta en osaa sanoa, tuleeko se toivomalla ja horkkaamalla, tänään jaloissani on nimittäin ollut sukat ja lenkkarit. Ei parane kuin kokeilla, tunnustella, etsiä.

Marrasmaa

Aamun tunnelman töissä kruunaa Marginaalin tuoreen merkinnän lukeminen. Tarkoitan: tuntuu turvalliselta huomata, että joku toinenkin näkee elämän hieman samalla tavalla kuin itse teen kaikesta ilosta ja innostumisesta huolimatta. Ohikiitävää ja merkityksetöntä, ja samalla äärimmäisen arvokasta. Tai miten sen nyt sanoisi. No, suosittelen tuon merkinnän lukemista. Minuun se ainakin osui täysillä.

Olen unohtanut nostaa Hesarin postilaatikosta ja asiakas tulee kysymään sitä. Pyydän anteeksi ja juoksen takatilan läpi postilaatikolle. Matkalla muistan, että olen unohtanut työtohvelit kotiin ja jalassani on vain ohuet bambusukat. (Materiaali tuntuu sopivan ainakin minun atooppisille ja streptokokki- ja stafylokokki-ihottumia kerääville koivilleni.) Mutta tuntuisi pöhköltä kääntyä takaisin, mennä tiskille ja pukea lenkkarit toisen odottaessa. Ei kai maa niin kylmältä voi tuntua, järkeilen hölkätessäni kalseasti valaistua käytävää.

Askellan pikaisesti kylmännihkeää betonia katoksen alla. Muilla ulkona liikkujoilla on kengät. Kylmä solahtaa jalkapohjaan, muttei ylemmäs. Se herättää. Niin, on marraskuu. Ihmiset alkavat väsyä yhä näyttävämmin. Näen joka yö painajaisia, että myöhästyn. Myöhästyn unissa töistä, junasta, sukukokouksesta. Seuraukset eivät suhteudu tekoon millään tavalla. Ei myöhästyneitä yleensä tavata teloittaa eikä erottaa töistä. En pidä myöhästymistä edes huomaavaisuuden repsahduksena, ellen itse satu olemaan myöhästyjä. Olen monta kertaa lakannut käymästä jossakin, koska olen kerran meinannut myöhästyä, kääntynyt kotiin ja sitten seuraavan kerran ajatellut, että minua paheksutaan poissaolon takia. (Ikään kuin he voisivat nähdä röntgenkatseella, etten ollut sairas tai matkoilla tai jotakin muuta normaalia.)

Eilen kun kävin ostamassa kalkkitabletteja tavaratalosta, hälytysportti soi mennessäni ulos. Astuin takaisin sisään, odotin turvamiehiä peloissani. (En ollut varma, oliko minulla kuittia ja muistaisiko kassatäti minut.) Kukaan ei tullut. Sitten kokeilin varovasti, uudelleen, olinko se sittenkään minä. Portti soi uudelleen. Kukaan ei edelleenkään tullut. Lopulta kyllästyin odottamaan, sanoin minua tuijottavalle tytölle: "Näköjään ketään ei kiinnosta, vaikka portti hälyttää!" ja kävelin kotiin.

Palstalla kaikki on korjattu talviteloille. Käänsimme maan Vompsun kanssa, hänen olkapäänsä kestää taas vääntöäkin, hautasimme valkosipulinkynnet. Tiaiset keinuivat salkoruusujen kaljuissa rangoissa, auringonkukan kukkapohjus oli muuttunut hapsuttavaksi kuituluudaksi kompostin päällä. Nostimme tavara-arkusta kamat ulos. Kamojen alla piileskeli peltomyyränaaras neljän poikasensa kanssa. Poikaset olivat melkein emon kokoiset, mutteivät vielä osanneet kiivetä arkunseinää pakoon kuten äitinsä. Asetimme ruukkuja kallelleen arkun pohjalle ja odotimme, että myyränhöppänät menivät ruukkuihin istumaan. Sitten nostimme ne hyvänheikinsavikan juurelle. Yksi myyristä olisi vain jäänyt kököttämään ruukkuun. Se ei tuntunut pahemmin välittävän puuttumisestamme. Tarvikearkun pohjalla oli epämääräistä multaa ja myyränkakkaa. Raavimme sitä pois edes hieman, ettei arkku mädäntyisi niin nopeasti.

(Se mädäntyy, totta kai. En halua käsitellä sitä myrkyllisin puunsuoja-ainein, eikä pellavaöljy oikein tunnu kyllästävän sitä riittävästi. Kun se lahoaa, siitä voi tulla polttopuuta. Sitten voi hankkia uuden arkun. Työllistäähän se puuseppää jossain päin Suomea.)

Jalat lämpiävät nopeasti sen jälkeen kun olen ojentanut lehden. Mielessäni välähtää nopeasti ajatus, että kehottaisin lehteä pyytänyttä tanssimaan lehden kanssa - "niin se on paljon mielenkiintoisempaa" - mutta vaikenen kuitenkin. Ei ole tehtäväni hämmentää ihmisiä.

Oikeastaan ei ole tehtävääni.

Paitsi vastata kysymyksiin silloin kun osaan auttaa. Tuntuu mukavalta istua töissä ja pystyä auttamaan ihmisiä. Rajallisesti, tottahan toki, mutta sujuva arki tuntuu toisinaan tärkeältä ja ehkä apuni muuttaa jonkun päivän hitusen siedettävämmäksi.