Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Kuinka tuntea surua olematta surullinen ja muuta mielekästä

Koulutuksessa solahdan samaan rauhalliseen tilaan, jonka löysin kauan sitten feldenkraistunnilta yllättäen. Menin sinne korjaamaan asioita ja opettaja sanoi, ettei mitään korjata, tarkkaillaan vaan. Samalla tavalla olen kaksi viimeistä päivää kohdannut kaikenlaisia emootioita ja uskomuksia ja vain tarkkaillut koettamatta erityisesti fiksata mitään, edes määritellä tai nimetä.

Jokaiselta opettajalta oppii fraaseja, jotka voi työntää työkalupakkiinsa. Tällä kertaa fraasi on ollut astua pari askelta taaksepäin, olla puuttumatta mihinkään. Meinaan pudota iyengarhuovista rakennetun tukeni päältä: käsivarrenmitta! Tarkastella asioita käsivarrenmitan päästä! Ja huomaan, miten todella se auttaa, että kuvittelee itsensä ulkoakäsin: pyöreähkö keski-ikäinen naishenkilö siinä lojuu tuetussa asennossa ja hänen mielensä laukkaa ja heittelee kaikenlaista sontaa vasten naamaa. Hengitys tyyntyy siinä silmänräpäyksessä kun saan luvan olla osallistumatta tähän kaikkeen, kun myönnetään, että en ole siitä vastuussa.

Se vain tapahtuu ja saa tapahtua, ja saan levätä siinä. Levätä surussa, epäilyissä, epämukavissa tuntemuksissa, kurkun kiristyksessä.

Tämä kaikki tulee kovin tarpeeseen koska eiköhän vain käynyt niin, että juuri kun ehdin kirjoittaa, etten ollut itkenyt pitkiin aikoihin muuta kuin liikutuksesta, muitakin syitä alkoi löytyä. Tai tarvitseeko suruun olla syytä? Ehkä riittää, että tuntee surun mutta se saa tapahdua. Ei kai minun sitä tarvitse ymmärtää. Tai identifioitua siihen, uskoa sitä totuudeksi jostakin. (Sama, toki, pätee iloon, tyytyväisyyteen, jopa kiitollisuuteen.)

Ehkä se on vain merkki siitä, että on luopumassa jostain, mitä hetken ehti kuvitella mahdolliseksi.

Kun ajan junalla takaisin kohti kotia, huomaan kykeneväni kääntelemään hetken itseksenikin, kenenkään muun sitä kannattelemattta surua, suhtautumaan siihen uteliaasti. En edelleenkään usko, että tällä kaikella on mitään syvempää merkitystä. Ajattelen edellen elämänpolkuja varsin sattumanvaraisina. Sen sijaan en ajattele sattumanvaraisena vähittäistä taitojen kasvua polkujen taitekohdissa. Niissä hengittämiseen on upotettu niin paljon työtä, että intentiot ja sitkeys eivät noin vain häivy näkyvistä.

Hieman kyllä huvittaa, että koetan oppia hengittämään ja huomaan siinä puuhassa etten oikeastaan olisi kovinkaan pahoillani jos äkisti lakkaisin hengittämästä, sen verran väsynyt olen välillä. Väsynyt ja välinpitämätön. 

Sisäinen lapsi

Toisissa piireissä puhutaan paljon sisäisestä lapsesta. Tämä puhe tuottaa toisinaan halun parahtaa: Ei SITÄ mikään vaivaa ja SE kyllä saa aina lopulta tahtonsa läpi! Mutta kuka huolehtisi siitä, että ulkoinen aikuinen voisi alkaa kasvaa turvallisessa mutta haastavassa lähikehityksen vyöhykkeessä? (Tämä on monen vaikeasti työllistyvän aikuisen probleemi.)

Retkeilen taas TE-keskuksen sivulla ja tunnen itseni noin viisivuotiaaksi työkokemusteni ja koulutustilkkutäkkini perusteella. Ainakaan en voi hakea työtä, jonka ilmoituksessakin puhutaan tuloksennälästä. (Mitähän ne sanoisivat, jos kertoisi, ettei oikeasti usko tavoitteisiin vaan siihen, että tekee sen, minkä epäilee toimivaksi tavaksi edetä kohti ihanteita - ihanteita, joita ei voi saavuttaa, toisin kuin tavoitteita? Minulle tämä vain toimii paremmin kuin tavoitteita kohti eteneminen - siis itselleni, elämääntyytyväisyydelleni, ei työelämään sopivuudelleni. Ja ei, en ainakaan vielä ole valmis myymään hyvää ihmisyyttä hyvästätyyppiydestä.)

Toista on, kun kirjoitan tässä yhteiskirjoitusprojektissamme. Siinä sitä lasta taluttaa aikuinen, jonka katseen ovat tarkentaneet vuosia kestänyt rahapula, sen aiheuttama kitka läheissuhteisiin, ammatinvaihdokset, sairaudet ja muut vaikeudet. (Ne menestykset, joita itselläni on ollut, ovat olleet enemmän lajia "vaativasta työkeikasta hengissä selviytyminen" ja "jalan kuntouttaminen takaisin käveltäväksi". Ja toki opintojen erinomaiset arvosanat, joista taas en itse liiemmin piittaa - olen piitanut aikuisena enemmän siitä, että saan tietää ja oppia asioista, jotka kiinnostavat - eikä niistä arvosanoista piittaa kukaan työelämässäkään.) (Vaikeuksista voittoon -sloganin sijaan voisin vääntää mieluummin näin: Vaikeuksista seuraaviin!) Tuntuu hullulta, että se formaali koulutus, jonka on saanut, on opettanut lopulta hyvin vähän - ehkä joitain työkaluja ja tietoa siitä, että pystyy sitoutumaan pitkiin ja vaativiinkin projekteihin, jos ne ovat mielekkäitä ja eettisiä - ja sitten toisaalta kaikki sen ympärillä tapahtuva (joka kohdallani ei ole tapahtunut enimmäkseen palkkatyössä) on opettanut valtavasti. Ja että näistä formaalissa koulutuksessa ja palkkatyössä oppimista tutkitaan paljon ja jälkimmäistä informaalia oppimista tutkitaan tuskin lainkaan.

Kieltäydyn tarmokkaasti siitä, että ne ihmissuhdetaidot ja elämänhallinnan tolkut, jotka on hankittu (usein oma aikansa päätä tikkamaisesti seinään hakaten) kuuluisivat jonkin sisäisen lapsen alueelle. Ei, kyllä se on ihan sitä aikuista. Ja myös aikuisilla on emootioita ja mielitekoja, pelko ulos suljetuksi tulemisesta ja riippuvuus toisilta saadusta tuesta. 

Sitä paitsi kun muistelen lapsuutta, näin aikuisena, tuntuu aivan selvältä, että lapsena on ollut varsinainen maanvaiva. Kaikki se hirvittävä vaativuus ja huomiohakuisuus, tuittupäisyys ja teatraalisuus ja toisaalta täysi kyvyttömyys nostaa yhteiskäsittelyyn niitä seikkoja, joita ei selvästikään osaa yksin käsitellä, tekevät lapsista hankalia otuksia, tai ainakin minusta tekivät. Onhan sitä aikuisenkin toki hankala, mutta edes hivenen kohtuullisempi kuin kersana. 

Voi olla, että käsitykseni siitä, mitä sisäisen lapsen kielikuvalla haetaan, menee metsään ryskyen. Varmasti se on monelle hyödyllinen ajatusrakennelma. Itse en vain onnistu löytämään sen mieltä. Minusta olisi hienoa olla selkeämmin aikuinen, ei lapsi. Ja tapa, jolla minua usein kohdellaan, kun toimin nähdäkseni kaikista aikuisimmin, muistuttaa toisinaan lapsen saamaa nuhtelua. 

Ehkä on monia ihmisiä, joita kohdellaan enemmän aikuisina. 

Sellainen kohtelu tuntuu virkistävältä ja elvyttävältä. Sen vuoksi etsin enemmän ulkoista aikuistani kuin sisäistä lastani. Tai ulkoista ja ulkoista: mikä on sisällä, mikä ulkona? Eikö tässäkin kaiu jokin hupsu ajatus ytimestä ja kuoresta tai kuorista sekä kuorimisen mahdollisuudesta?

Olen tänään sen verran äkäisellä tuulella, että ajattelin julistaa, että oma ytimeni on kuolevaisuus. Ei ole kiire kuoria näitä kerroksia sen ympäriltä, sentään. 

On jotenkin oireellista, että lapsuuden ja aikuisuuden käsitteet aktivoituvat juuri samalla kun tekee aikuisuuteen keskeisesti leimattuun osa-alueeseen, työhön, liittyviä toimenpiteitä. Jos en olekaan tuntenut itseäni syrjäytyneeksi töissä, opiskellessa, laiskotellessa, ystävien kanssa ja niin edelleen, niin työkkärin kanssa asioidessani ja työtä hakiessani kyllä olen. Koko se valmis arvoasteikko, joka pitäisi pystyä nielaisemaan tai jonka mukaan ainakin pitäisi pystyä käymään keskustelut virkailijan ja haastattelijan kanssa, tuottaa lapsuudesta muistuttavan kokemuksen. Ei tiedä eikä ymmärrä termien täsmällisiä merkityksiä, kysymyksiin niistä suhtaudutaan vähemmän suopeasti, eikä ainakaan halua olla samaa mieltä siitä, mikä on elämässä tärkeää tai mitä saa sanoa ääneen ja mitä ei. En myöskään osaa hyvin tätä peliä, jonka nimi on kerro vain se, mikä on pakko (koska kaikesta muusta voidaan rankaista hyvin mielivaltaisesti). On vaikeaa vaihtaa anteliaisuusvaihteelta pihistelyvaihteelle kommunikaatiossa, etenkin kun tämä on omia ihanteita vastaan. Mutta yritän taktikoida itseni ihanteiden ympäri ja antaa anteeksi, koska ei vaikuta järkevältä sekään, että alkaisi yhden naisen taistelun koko systeemiä vastaan. Toisin sanoen: En oikein usko, että se, että huutaisin, että eihän tällä keisarilla ole vaatteita ollenkaan, tuottaisi mitään uutta tietoa kellekään. Sen sijaan se tuottaisi välittömiä henkilökohtaisia ongelmia sekä päivittelyä siitä, miten en ole tajunnut vain lillua kutyymin mukaisesti, kuviokellua kuten kaikki muutkin tässä tilanteessa. Ja osittain juuri tämä alistuminen konformiseen lillumiseen raivostuttaa ja saa tuntemaan itsensä lapseksi.

Koska on asioita, joita on taktista olla verbalisoimatta (kuten uskomus, että nelikymmentuntinen viikko on kontingentti järjestely ja kaukana ihanteellisesta asiaintilasta), herahtelen näissä keskusteluissa kuuluvaan nauruun kerran toisensa jälkeen. Sitten jälkikäteen epäilen, että nauruni synnyttämä reaktio osoittaa, ettei minuun suhtauduta oikein vastuullisena aikuisena. Kyllähän nyt sentään vastuullinen aikuinen ja kunnon ihminen ymmärtäisi, ettei näissä keskusteluissa kannata nauraa vaan nielaista kiltisti ne olosuhteet, joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan. 

Epäilen, että osa aikuisuuskriteereitä on, että hyväksyy osaamisensa velvollisuutena tehdä sitä asiaa tästä iäisyyteen kapinoimatta ja sivuilleen vilkuilematta. Tai siis, saa vilkuilla ja onhan se dynaamista olla monitahoinen, muttei kannata vilkuilla liian kauas ja metsään ei ainakaan saa eksyä tallatulta polulta. 

Ja siihen taas en ole lainkaan valmis. Ja epäilen vahvasti, että tämä hanttiin paneminen liittyy tuohon ytimeen, eli kuolevaisuuteen. Jos jotain aikoo tehdä, se on tehtävä nyt, tässä elämässä. Elettävä hyvin, sikäli kuin se on mahdollista kafkalaisissa tunnelmissa. 

Haikeutta

En ole ehtinyt juurikaan kirjoittaa saatuani unelmaduunin kuukaudeksi. Olen opettanut tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa, fysiologiaa, tautioppia ja diagnostisia testejä aikuisille ammatinvaihtajille, jotka ovat hyppäämässä terveydenhuollon ihmeelliseen maailmaan. Kahdesti viikossa ajan junalla pohjoiseen, avaan ura-avaimella ovet ja sytytän valot, keitän teen ja laitan opiskelijoiden intraan päivän kalvot. Sitten he saapuvat ja meillä on aamupäivä aikaa perehtyä ja ihmetellä yhdessä. Iltapäivällä ajan takaisin etelään, käyn syömässä ja ihmettelen onneani. Välipäivinä valmistelen seuraavia luentoja.

Aikuisten kouluttaminen ja siihen perehtyminen teoriankin tasolla tuntuu hyvältä valinnalta. Huomaan, että haluaisin välittää ja kertoa kaiken, heidänkin kanssaan, mutta meillä on rajattu tuntimäärä, eivätkä he varmasti ole aiheesta ihan yhtä palavissaan kuin itse olen. Joudun miettimään heidän tulevaa työnkuvaansa ja arvailemaan, mihin kaikkeen he saattavat siinä törmätä. Rajaamme sen mukaisesti, toki pitäen mukana myös sitä seikkaa, että jokainen meistä elää kehossa ja joutuu neuvottelemaan sen kanssa (ennemmin tai myöhemmin) työolosuhteistaan; osa luennosta onkin aina omistettu heidän tulevan työnsä ergonomialle, stressinhallinnalle sekä tuki- ja liikuntaelimistön hahmottamiselle omaa kehoa palpoiden, havainnoiden ja liikuttaen.

Enää kaksi luentoa ensi viikolla. Sitten lausumme hyvästit. Minun tulee heitä ikävä, heidän tapojaan kallistella päitään ja kurtistaa kulmiaan tai tehdä avuton emmä tiedä -ilme. Heidän nauruaan, kun sanon kesken liikeharjoitteen, ettei hengittäminen olisi nyt yhtään pahitteeksi.

Kaiken tämän rinnalla on toinen juoste; valmistuin naurujoogaohjaajaksi. Sen vuoksi olen nauranut päivittäin putkeen kymmenen minuuttia, nauratti tai ei. Yhden päivän skippasin, olin liian järkyttynyt ja tärisevä kaikesta silloin tapahtuneesta, mutta jo seuraavana palasin takaisin nauruun. Miten monta vuotta mietinkään, olisiko naurujoogasta minulle tai minusta naurujoogalle. Lopulta päätin sanoa kyllä. Olen paljon itkemisen lisäksi aina myös nauranut herkästi. Siitä tulee hyvä, kupliva, kepeä, onnellinen olo. Miksi siis ei? Ehkä pelkäsin pitkään. Ajattelin, etten osaisi olla karismaattinen ohjaaja. Jotenkin ajattelin, että pitäisi ensin olla jotenkin, no, osaavampi tai aikuisempi tai jotain. Jotain muuta kuin mitä on. Mutta eihän se niin mene.

Kimppakyydissä kurssipaikalle sanallistin ääneen, miten hienoa minusta oli, että niin moni nuorempi ihminen oli uskaltanut lähteä ohjaajakurssille tuosta noin vain parin viikon harkinnan jälkeen. Itse harvemmin tulen tehneeksi sellaisia asioita. Jotenkin niin pitkään meni ajatellen, että toiset ovat kokonaisia ja osaavat asiat kuitenkin paljon paremmin. Tai että pitäisi ymmärtää paremmin, että semmoisia juttuja voisi edes harkita. Jotenkin aiemmin tuntui, että huijaisin tunneille tulevia ihmisiä, jos väittäisin osaavani jotakin.

Vähitellen olen alkanut hahmottaa, että osaan joitain asioita. (Se on vähän huvittavaa, koska olen tavannut saada hurjasti stipendejä kaikissa opiskelupaikoissani, joissa semmoisia on jaettu, ja yliopistollakin yleensä saan kaikista kursseista parhaan mahdollisen arvosanan, jos vain vähän jaksan yrittää perehdyttää ja innostuttaa itseäni asiaan, sen jälkeenhän asian imu hoitaakin loput.) Ja että ihmisistä on ihan hauskaa tehdä yhdessä kanssani asioita. Ja että heistä on hauskaa, kun sanon, että jaa jaa, en minäkään mitään nopeasti opi ja että saa olla sellainen olo, ettei tajua mitään. Ja etten välttis osaa vastata kysymyksiin, mutta silti mielelläni kohtaan ne ja voin ottaa asioista selvää, josko vaikka tolkkuaisin niihin lopulta vastauksenkin. Tai ainakin alustavan vastauksen.

 Tuntuu vähän haikelta ja kuilun reunan lähestymiseltä, että pian opetus loppuu. Sitten on taas tyhjää ja yhden kurssin loppuraportti ja sitten vain hengittävää oloa, olisi hyvä löytää jokin hanttihomma, sitten lähden pois joksikin aikaa, pakoon pimeää.

Tuntuu niin uskomattomalta, että on voinut kuukauden tehdä jotain näin mielekästä, kiinnostavaa, haastavaa ja silti mukavaa. Ensimmäisellä luennolla olin kyllä niin hermostunut, että hikoilin paidan pahanhajuiseksi. Sellaista pelkohikeä eritän tosi harvoin, ehkä kerran, kaksi vuodessa. Ja kun piti lähteä sieltä kotiin, olin niin kierroksissa ja innoissani, että olin lähteä ulos vaihtamatta sisätohveleita ulkokenkiin. Vasta ulko-ovella tajusin. Opiskelijat nauroivat minulle, mutta niin nauroin minäkin.

On tässä muutakin tapahtunut, kuten että mummu kuoli. Kukaan ei perheemme tapaan itkenyt asiaa. Hautajaiset pidetään viikon päästä. Ajattelin ennen hautajaisia pistäytyä vaatteenvaihtajaisissa ja sukkuloida hautajaisista suoraan ystävän tupaantulijaisiin. Joissain asioissa en taatusti ole erityisen herkkä...

Kummallista ajatella, että opetus on kohta ohitse. Enemmän se saa haikeaksi.

Koulutusvalintojen teoriaa ja kurkistuksia siihen, mitä on epäonnistuminen

Luen kasvatussosiologiaa tenttiin. Kirja on hyvä ja kuohuttava. (Mistäpä en kuohuisi, hah.) Siinä kirjoitetaan koulutusvalinnoista mm. näin:

Koulutusvalintoja ei voi täysin ymmärtää seurausten logiikasta käsin, jossa toimija ikään kuin tarkastelee nykyisyydessä valintojensa tulevaisuuden vaikutusta, vaikka se vastaisi toimijan itseymmärrystä. Koulutusvalintoja voidaan ymmärtää paremmin sopivuuden logiikasta käsin. Toimija ikään kuin kysyy itsestään mikä tämä tilanne on, kuka minä olen, mitä minunlaiseni ihminen tekee tässä tilanteessa ja toimii tilanteelle antamansa määritelmän perusteella. (March 1981, 221-222.) ... Sosiologille toimijoiden vapaa valinta tai halu toteuttaa itseään koulutuksen kentällä ovat paradoksaalisia asioita, sillä kun toimija aidosti haluaa jotain, sosiologi kysyy vielä, mistä tämä aidoksi koettu halu on peräisin ja mitkä ovat sen tuottamisen kulttuuriset, taloudelliset, polittiset, sosiaaliset ja historialliset ehdot.

Hauskaa tekstiä! Nyt kun olen lukenut, olen koettanut juurruttaa lukemaani siihen, mitä olen kokenut. Muistella tilanteita, joissa olen valinnut koulutusta. Ne ovat helpottuneet kerta kerralta, koska elämässäni usein suurin vastus on ollut perhe. Leikkikoulun vanhemmat vielä valitsivat, mutta jo ala-asteen kohdalla aloin jarrutella heidän tahtoaan. He olisivat halunneet laittaa minut kansainväliseen kouluun, jotta minusta voisi tulla satavarmasti pärjääjä. Kieltäydyin, raivosin ja rauhotuin vasta, kun minulle luvattiin, että saan mennä tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea. Olen siis alkanut vastustaa pärjääjyyteen panostavaa identiteettiä jo varsin pienenä ja hyvin pontevasti. Kuvataidelukioon menemisestäkin sai vielä tapella; vanhemmista se oli lahjakkuuden hukkaan heittämistä, kun olisi ollut paljon varmempiakin teitä. Yliopistosta he eivät sanoneet oikein mitään paitsi että heistä tuntui nöyryyttävältä, että nostin opintotukea. He samastivat sen sosiaalipummiuteen mutta unohtivat onneksi tämän narinan tilanteeseen sopeutumaan joutuessaan. Kun sitten hain hierojakouluun, ilmeni jotenkin rikkovani heidän kategorioitaan valumalla ylemmästä statuksesta alempaan. (Jouduin vääntämään rautalankaa siitä, ettei kukaan tule riistämään akateemisia valmiuksiani eikä maisterintodistustani, vaikka opettelisinkin käytännön ammatin. Eikä niin käynytkään - hukkasin maisterintodistuksen ihan itse muutossa.) Äiti teki kaikkensa saadakseen minut uskomaan, etten voisi viihtyä hierojana ikinä ikinä, mutta oikeastaan en enää kauheasti hämmästynyt hänen reaktiotaan enkä ottanut sitä kovin vakavasti. (Vanhempani ovat rakkaita mutta kovin pihalla koulutuksen funktioista. Tarkoitan tällä: vielä enemmän pihalla kuin minä!) Nyt sitten kun ilmoitin tästä nykyisestä opintojen aloittamisesta, he sanoivat vain, että toivottavasti edes tämä nyt sitten onnistuisi. Valinta valinnalta olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä tietynlainen koulutus tarkoittaa. Mitä se avaa. Mitä se voisi poissulkea. (Paitsi että se poissulkeminen kyllä tapahtuu eniten omassa päässä; valitettavasti oma pää ei vain ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista rakenteista.) Mitä se ehkä voisi avata.

Kun kauan sitten aloin opiskella humanistiksi, tein valinnan juuri lainauksen kuvaamalla millainen olen ja mitä minun kaltaiseni valitsisi -taktiikalla. Siinä on hyviä puolia: opinnot eivät ole tuntuneet pakkopullalta vaan kiinnostavilta. Senkin olen ajatellut hyväksi puoleksi, että tiesin kaiken aikaa, ettei opinnoista seuraa mitään ammattipätevyyttä tai edes markkinoilla arvostettua titteliä. Se piti fokuksen siinä hetkessä, opinnoissa. (Huomaan, miten paljon kasvatustieteissä korostetaan työllistymistä ja työelämää. Se sopii minun nykyisiin intresseihini, koska ajattelen sen tarjoavan etulyöntiasemaa puolipäiväisen työpestin saamisessa, mutten olisi tullut sen kanssa toimeen kaksikymppisenä.) Nykyhetken ja opintojen tärkeyden korostuminen auttoi varmaankin muovautumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka juurruttaa itsensä voimallisesti siinä, missä kulloinkin on, näihin tuntemuksiin ja kiinnostuksiin. Joskus huomaan, miten tällainen aktiivinen itsensä juurruttaminen tuntuu puuttuvan joltakulta. Se on hämmentävää sivusta havainnoitavaa: ihminen ikään kuin kurkottuu jatkuvasti toisaalle ja sen seurauksena on vähemmän tässä, pingottuu, kiristyy, käy kärsimättömämmäksi. Tämä on tietysti heittohypoteesi. Voi olla, että kuvittelen koko jutun. Ja ainakin sanallistan sen huonosti.

Hauskalta tuntuu myös sosiologin kysymys, mistä toimijan aito halu valita tietyllä tapaa tulee. Tästä tulee mieleen taannoinen törmääminen Eufemian kanssa ja puhe sinapinkeltaisista vaatteista. Joskus sitä virittyy aivan tietämättään hetken päästä tulevaan muotiin, esimerkiksi. Tekee isoja elämän ratkaisuja ensimmäisenä omassa ystäväpiirissä ja sitten saa lukea odotushuoneessa selailemastaan lehdestä, että tämmöinen trendi on nousussa. Se tuntuu hupsulta, koska suoraan sanottuna en ihan hirveästi ymmärrä, miksi mitään muoteja ja trendejä pitäisi pyrkiä seuraamaan ja ainakaan en ole ymmärtänyt porskuttavani niiden etujoukoissa. Mitenkä se trendi on onnistunut tunkeutumaan elämääni? Sitä kai sosiologi sitten juuri tutkii, vai kuinka? Olisi kyllä hauskaa ymmärtää paremmin oman tahdon kiteytymistä. Se ilmenee niin valmiina ja mystisesti, että tuntuu kuin lintu olisi lentänyt yöllä sisään ikkunanraosta ja muninut peitolle hienon, turkoosinkirjavan munan. Tai lintu ja lintu, on ollut unessa, ei linnusta ole varmuutta, on vain rikkumaton ja arvoituksellinen muna sängynpeiton päällä, kun herää. Tämä on nyt metaforista puhetta. Tahto on voimakkaampi kyllä kuin hauras muna.

Eräällä luennolla - anteeksi, en koeta edetä systemaattisesti, tänään on vapaapäivä ja minulla on edelleen raivostuttava projektini tutkia sitä, miten ajattelu etenee, ja kun minulla ei ole varaa palkata projektiin muita, joudun itse ajattelemaan ja sitten ihmettelemään omien ajatusteni loikkia, koska muiden kirjoituksesta en voi olla varma, editoivatko he kenties sitä jollain tavalla - eräällä luennolla käsiteltiin epäonnistumista ja sen mahdollista periytymistä ja sen pohjalta joukko ihmisiä teki tutkimussuunnitelman. Ja voi, mitä he käyttivätkään epäonnistumisen periytymisen mittauskohtana? He olisivat mitanneet, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, onko päässyt sisään Helsingin yliopiston pääsykokeessa yhtenä tiettynä vuonna, kaikki koulutusalat mukaan luettuina. Se tuntui niin hurjalta, että hiukseni melkein seisoivat päässä. Ei niin, etteikö joku voisi pääsykokeessa epäonnistuttuaan tuntea itsensä epäonnistuneeksi, mutta se ajatus, että tässä kohdin sosioekonominen tausta ponkaisi hyvin esiin... no, ehkä se ponkaiseekin? Ehkä olen liian ennakkoluuloinen. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni jo se, että joku uskaltautuu leikittelemäänkin ajatuksella yliopistoon menemisestä, osoittaa aika monia onnistumisia. Aika monia kohtia, pullonkauloja, jotka on läpäissyt pontevasti.

Äkkiä huomasin ajattelevani, ettei ole lainkaan helppoa määrittää, mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. (Linkkaan Eufemian mainioon tekstiin kaukaa.) Tai ainakaan etuoikeutettuuksia ei ole vain yhdenlaisia. Esimerkiksi, olen itse ollut varsin etuoikeutettu muutaman hyvän lapsuuden ja nuoruuden kaverin suhteen. Heillä oli koulutetut vanhemmat, jotka yllättäen hyväksyivät joitain asioita, joita omassa kodissani kiellettiin jyrkästi. (Ja kiellettiin toisia asioita, joista meillä ei piitattu pätkääkään.) Etuoikeutettuutta oli myös olla niin paljon isovanhempien hoteissa - siellä oli taas aivan eri meininki. Tämä erilaisuuden kohtaaminen epäilemättä käynnisti monia prosesseja ja sai minut uskomaan, että pystyn toimimaan monenlaisissa ympäristöissä. Se sai myös havaitsemaan, miten säännöt ovat usein neuvoteltavissa, eivät jumalten jyrähtämiä tosiasioita. Kun säännöt hahmottaa neuvoteltaviksi, niiden mielivaltaisuuden edessä on ehkä helpompi säilyttää toiveikkuutensa ja malttinsa. Tietysti olen huimaavan etuoikeutettu myös kouluasioiden suhteen - ja isolta osin siksi, että pidin pääni niissä enkä kauheasti kuunnellut vanhempia. Ala-asteen 3-6-luokkia lukuunottamatta olen saanut opiskella sellaisten opettajien johdolla, jotka ovat kyenneet tunnistamaan, miten minut saadaan sitoutettua yhteistyöhön. (Se on aika helppoa, kunhan ei kiirehdi suurissä ryhmissä osallistumista eikä heittäydy ivalliseksi. 3-6-luokat elin täydessä lukkotilanteessa suhteessa luokanvalvojaan. Opettelin asiat ja opin kyllä, mutta en esimerkiksi suostunut viittaamaan. Siitä syntyi neljä vuotta kestänyt poterosota. Pidin siinäkin pääni, mutta usko omaan hyvään tyyppiyteeni ja lunkkiuteeni taisi kuolla siinä sivussa ja ihottuma ja infektiotaudit hellittivät vain kesäisin, kun en ollut pelosta kankeana ja itsepäinen ja vihainen.) Toisaalta en ole kotitaustan suhteen ollut etuoikeutettu siinä mielessä, ettei vanhemmillani ole sosiaalista elämää, että he pelkäävät kaikkea mahdollista katastrofia mikäli paljastuu, että meistä lapsista ei ole tullut normaaleja, ja että vanhempani herkästi leimaavat aivan kaiken tekemäni epäonnistumiseksi. (Okei, reiluuden nimissä: he leimaavat sen omaksi epäonnistumisekseen, mutta on vaikeaa irrottaa omaa epäonnistumistaan lapsena heidän epäonnistumisestaan vanhempina. Nämä roolit kun kuitenkin suhteutuvat toisiinsa.)

Esimerkki epäonnistumisesta pääsykokeissa saa mietteliääksi. Huomaan tulleeni aika resistentiksi epäonnistumisen fiiliksille ja peloille. Johtuuko se siitä, että epäonnistumista on toitotettu niin valtavasti kotona? Ja että olen ainakin saanut havainnoida, miten jokin itsen enemmän onnistumiseksi mieltämä olosuhde selkeästi on toiselle epäonnistumista? (Ja päinvastoin - silloin kun olen oikeasti ollut hajalla, vanhempani ovat olleet kumman tyytyväisiä ja todenneet, että heistä on hyvä, että saan kokea epäonnistumisia, koska elämäni on ollut ehkä vähän liian helppoa. Ehkä he kokevat epäonnistumisteni lähentävän meitä. En tiedä. Hämmentävää joka tapauksessa. Ei se ole heidän lohdutusmoodinsa, tiedän miltä he kuulostavat lohduttaessaan, eikä tuo ole sitä. Ja miksi he ajattelevat elämäni liian helpoksi, kun he tekstiini törmätessään suuttuvat välittömästi, ettei noin vaikealta saa tuntua?) Huomaan, että on tosi vaikeaa määrittää, mitä epäonnistuminen on. Jotenkin ajatukseen epäonnistumisesta tuntuu kytkeytyvän ajatus, ettei tilannetta pysty korjaamaan. Useimmat tilanteet pystyy korjaamaan, ja silloin aluksi epäonnistumiseksi nimetty kohta muuttuukin oppimiskokemukseksi. Nykyään taidan aika monesti hahmottaa jo tässä vaiheessa, että jaaha, ei mennyt ihan putkeen, mutta katsotaan, miten saadaan tämä tästä fiksattua. Tuntuu liialta vaatia, että kaikki pitäisi osata heti ja että kaikessa pitäisi onnistua heti. (Ja tuskin semmoinen elämä kovin mielenkiintoiselta tuntuisi, vai mitä tuumaat? Luulen, että itse hermostuisin noin soljuvaan tyyliin ennen pitkää ja alkaisin tehdä jotain ihan toisenlaista.)

Pohdin viime viikolla, ettei minusta tullut kovin hyvää hierojaakaan. No tavallaan varmaan niin, jos ajatellaan, että siinä on jotkin ennalta-annetut kriteerit. Mutta luultavasti ei ole. Entä sitten vaikken aina osaa virittyä sen ammattikuntani eetokseen kaikin kohdin? Tai vaikka huomaan edelleen pitäväni hieromieni ihmisten ajatusrakenteita kiinnostavampina kuin heidän jumejaan? Ja vaikka joskus huomaan ajattelevani niinkin, että pohjimmiltani tuen heidän itseohjautuvuuttaan kohentamalla heidän fyysisiä tuntemuksiaan, lisääväni heidän pontevuuttaan, jotain semmoista ehkä. Ehkei se haittaa, kunhan jaksaa keskittyä myös pehmytkudokseen. Uskon jaksavani.

Epäonnistumiseen liittyy osittain sekin, miten meiltä kysellään tilastollisen päättelyn perusteissa jokaisessa oppimistehtävissä, kuinka kiinnostavalta kurssi vaikuttaa ja olettaako sen selvittävänsä ongelmitta. Vastasin ensimmäiseen ja toiseen tehtävään ongelmakysymyksessä, ettei ei, en pidä todennäköisenä, että selvittäisin kurssin ongelmitta. Koska opettaja kuitenkin vaikutti vähän lannistuneelta, miten paljon ongelmia ounastelimme, liitin toisen kerran vapaakenttään pienen tervehdyksen. En puuttunut "kurssin selvittämisen" tulkintaan, tai miten se nyt olikaan sanallistettu, mutta sen sijaan puutuin "ongelmien" tulkintaan ollakseni musertamatta hänen käsitystään toiveikkuudestamme ja pitääkseni silti kiinni siitä, että kurssi tulee olemaan työläs ja herättämään ajatuksia, jotka voivat tuntua vaikeiltakin. Kirjoitin lyhyesti, ettei ehkä kannata masentua, vaikka ongelmia olisikin odotettavissa - niistähän sitä sitten opitaan. Välittyikö tarkoitus? En tiedä, mutta ehkä kirjoitin sen yhtä paljon itselleni siihen. Ehkä ongelmat liittyvät jonkun mielessä ja termiikassa epäonnistumiseen, mutta minulla eivät. Itse asiassa en osaa nimetä elämässäni yhtään ongelmitta sujunutta prosessia. Ja silti ajattelen eläneeni hyvää ja kiinnostavaa elämää!

Koulutusvalinnat mietityttävät nyt senkin osalta, että kävin tervetuliaiskahveilla uudessa ammattiliitossani ja havahduin siellä lopullisesti huomaamaan sen, miten eri tavalla kasvatustieteilijöiden (nyt) ja humanistien (17 v. sitten) ammatti-identiteettiä rakennetaan ihan opintojen ja niiden oheistoimintojen parissa. Kasvatustieteissä on ollut jo useita esittelyitä siitä, minne sijoitumme työelämässä, miten haluttua työvoimaa olemme ja miten hyvä brändi meillä on tukenamme. Heti on kädestä pitäen tultu kertomaan, että semmoinen kolme tonnia on hyvä alkupalkka vastavalmiille maisterille, ja kandille siitä yhdeksänkymmentä prossaa. Sisäänpääsykirjeen mukana tuli jo ammattiliiton lipare ja nyt tosiaan kävin siellä kahvittelemassa. Onkohan humanisteillakin nykyään jotain tällaista? Ennen ei ainakaan ollut. Olin täysin pöllämystynut tilaisuudessa, jossa meitä kestittiin, ja saimme mukit ja kangaskassit ja kuulakärkikynät, ja ajattelin, että onpa kummallista opiskella alaa, jossa saa ulkopuolisten tahojen kiinnostusta osakseen jo opintojen aikana. Olen toki lukenut siitä, miten lääkefirmat kestitsevät lääkiksen opiskelijoita, mutta että kasvatustieteilijöitä... kaikkea sitä! Kuitenkin työelämässä yleishyödylliset taidot, joita opinnoissa opitaan, ovat kasvatustieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa pitkälti samoja. Teoriaperustatkaan eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mutta kasvatustieteissä on varaa sanoa, että tehkää sivuaineet siitä, mikä oikeasti kiinnostaa, samoin kandi ja gradu, kyllä te työllistytte. Humanistisessa mainittiin, että sivuaineita harkittaessa kannattaa miettiä sitäkin, mitä työelämässä voitaisiin arvostaa. En tiedä, miltä tämä särähtää sinun korvaasi, mutta minusta puhetavassa on iso ero. (Toivottavasti se on ero, joka selittyy eri ajassa tarkkailemisella.) Humanistisessa rakennettiin aivan toisenlaista kuvaa oman tutkinnon merkityksestä ja sen mahdollisuuksista avata ovia työmarkkinoilla. Olisiko työllistyminen helpompaa, jos työelämään olisi kävellyt sisään jotenkin varmempana siitä, että hei, mulla on tämä tutkinto ja se on ihan loistojuttu teidän kannalta, koska osaan nämä ja nämä asiat. Olen koettanut kävellä niin, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun sitä harjoittelua on joutunut tekemään ihan itsekseen, ja ainakaan minä en osaa olla epäilemättä omia aivoituksiani. Nyt ainakin itselleni tutkinto muodostui aika nopeasti kiveksi kengässä kaikkia ei-kulttuurialan-freelancer -duuneja hakiessa.

Joskus mietin, miltä kuulostaa lukea kaikista vaikeuksista ja vaikeista oloista. Varmasti kummalliselta ja ehkä vähän ahdistavalta, jos ne päästää sisäänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa tähän ylös sen, että huolimatta työurani repaleisuudesta olen ajatellut elämääni voittopuolisesti hyvänä ja kiinnostavana, ja olen aika hyvin jaksanut olla ylpeä siitä, miten pontevasti olen raivannut elämääni tilaa hiljaa olemiselle, epävalmiudelle, ajattelulle, lorveksinnalle, kaikelle semmoiselle, mikä ei näy ceeveessä, mutta toivottavasti valmiudessa tarttua uuteen ja kiinnostua erilaisesta. Olen myös edelleen kiitollinen sille lapsuudenystävän äidille, joka omien psykologianopintojensa harjoituksena teki meille teineille tietyt testit ja sitten tulkitsi tuloksia ja sanoi, että hätkähdyttävintä tuloksissani oli se, miten voimakkaasti tunnuin uskovan, että tapahtui mitä tapahtui, selviän siitä kyllä sanoja apuna käyttäen. (Hän unohti tanssin ja kävelemisen, varmaan siksi koska niitä ei mitenkään sivuttu testissä.) Olen monesti palannut noihin ystävällisiin sanoihin, kun on ollut vaikeaa. Ei niin, että olisin tiennyt uskovani sillä tavalla. Tai että uskoisin niin. Mutta että hän tulkitsi niin, että hän onnistui näkemään jotain sellaista voimaa; jo se tuntuu lohdulliselta.

On kauheaa kuvitella, miltä tuntuisi olla lannistettu. Hahmotan itseni etuoikeutetuksi ennen kaikkea siksi, että minua ei ole lannistettu. Hetkellisesti tietysti, muttei suuremmassa mittakaavassa. Tai niin - ehkä on joitain asioita, joissa minut onkin lannistettu, mutten onnistu hahmottamaan niitä. Mutta ainakaan aloitteellisuuttani ei ole lannistettu. Eikä tiettyä selviämistaipumusta. Enkä ole kehollisesti sillä tavalla pelokkaassa kestolukossa kuin monet tapaamani ihmiset ovat. (Se saa minut hirvittävän huolestuneeksi ja surulliseksi ja haluaisin jakaa heille avaimet lukkoon, mutta ei minulla ole NIITÄ avaimia, minulla on vain OMA avaimeni.) On ihmisiä, jotka sanovat elämän kantavan. Minusta ei tunnu siltä. Maa kyllä kantaa. Ajattelen elämää jonain enemmän muovattavana ja tehtävänä kuin jonakin kantavana. Se on erilainen metafora. Johtaako erilainen metafora erilaiseen elämään? Tai ainakin elämäntulkintaan?

Kasvatussosiologian kirjassa puhutaan myös aikuiskoulutuksesta.

Ihmiset näyttävät hakeutuvan erityisesti aikuisiällä koulutukseen, jos heidät ajaa siihen jokin sisäinen haaste, kutentarve saada merkityksellisempi työ, tai ulkoinen pakko, kuten työttömyys, sairaus tai omaisen kuolema. Tällaiset ennakoimattomat tilanteet saavat ihmiset pohtimaan tietoisemmin omaa identiteettiään, elämäntilannettaan ja mahdollisesti käytössä olevia kulttuurisia resursseja, mukaan lukien koulutus, joilla sisäisen haasteen tai ulkoisen pakon aiheuttama ongelma voitaisiin ratkaista. Kun ihminen tulee tietoisemmaksi myös koulutuksen tarjoamista resursseista, hänen kouluttautumisen ja oppimisen alansa tavallisesti laajenee. Valitut koulutusala ja -taso eivät välttämättä kiinnity enää niin selvästi aikaisempaan elämänkulkuun ja identiteettiin, vaan koulutus voi avata aivan uudenlaisia elämänsuuntia ja mahdollisuuksia rakentaa identiteettiä.

Ehkä. Ehkä ei. Alan kadottaa syyt, miksi tulin tähän tilanteeseen, miten sen selitin vielä pari kuukautta sitten. En saisi unohtaa yliopistoliikunnan osuutta.

Eilen kävimme katsomassa ystävän yllätyskeikkaa läheisessä kahvilassa. Esiintyjiä oli valtavasti: laulavia, säteileviä ihmisiä. Laulavissa ihmisissä on jotain heidän esiintyessään, jotain syvästi hämmentävää. Koin taas riittämättömyyttä yrittäessäni sanallistaa jotenkin, miten koskettavaa laulamisen katseleminen on. Tarkoitan: onhan se maagista. Ihan samalla tavalla kuin tanssi tai kirjoituksen lukeminen ja toisen äänen siitä kuuleminen. Tietävätkö ne siitä magiasta laulaessaan? Äh, magia on huono sana. Tarkoitan, koetan selventää, koko keho on niin suuntautunut, niin yksi, laulaessaan. Ja että vielä ääntä ja sanoja ja rytmejä ja melodioita - siinä on niin valtavasti informaatiota! Oli hauskaa katsella laulajia, heidän eleitään, ja kuunnella heistä irtoavaa ääntä. Se on samalla voimaannuttavaa ja surullistavaa. Voimaannuttavaa, koska se muistuttaa kaikesta voimaannuttavasta: irti päästämisestä, riehakkuudesta, leikistä. Ja sitten surullistavaa, koska kaikki eivät osaa laulaa. Useimmat eivät koe, että saisivat laulaa ja tanssia. Mikä on mekanismi siinä takana? Minua ainakin pelottaa joka ikinen kerta, kun järjestän skypejoululaulua, koska en sillä tavalla ole musiikki-ihminen, että olisin osannut/voinut/jaksanut/halunnut panostaa musiikkiin. Pelottaa laulaa, koska se ei voi kuulostaa miellyttävältä. Siitä huolimatta olen linjannut, että teen niin, koska elämä, jossa ei voi laulaa, tanssia, päättää omista asioistaan, kirjoittaa näitä kauheita thoughtcrime-ajatuksia esiin, se elämä halvaannuttaa, kuristaa, saa vihaiseksi. Se on kauheampaa kuin tuntea pelko kaikkialla ja toimia silti.

Huomaan jäsentäväni itseni taas kiusankappaleeksi, se kuulostaa epämiellyttävän vanhempimaiselta jäsennykseltä, vedän pannumyssyn päähän ja jatkan tenttiin lukemista. Vaikken ainakaan itse osaa paheksua sitä, että joku tanssii, vaikkei koe osaavansa. Tai kirjoittaa, vaikkei koe osaavansa. (Enhän minäkään koe osaavani kirjoittaa, piru vie. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Mitään hienoa, syvällistä, yleispätevää, särmikkäästi mielipiteistettyä, perusteltua, kulturellia.) Koetan olla paheksumatta vuolassanaisuuttani ei-mistään.

Paluu tenttikirjan ääreen.

Voit arvata, ettei lukeminen ole helppoa, koska sivuja on liki neljäsataa ja pienetkin kappaleet synnyttävät tämmöisiä ajatusmutavyöryjä. Ja: vaikka monilla on paljon vaikeampaa, ei se tee tästä hitustakaan helpompaa, tästä yrityksestä keskittyä ja pysyä asiassa.

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.

Kauhistuksen kananjalat

Tutkintopäivän aamuna ruoka ei tahtoisi mennä vatsaan. Oksettaa. On pakko kuunnella charlestonia ja black bottomia ja Aloysio Oliveiran versio Sunny side of the streetistä. Kun sauvakävelen koululle, on kuin pää putoaisi joka toinen sekunti. Toistan kysymystä: hei, mitä olinkaan ajattelemassa, enkä osaa vastata siihen.

Ryhmätilanteessa meille heitetään esimerkkejä tapauksista, joissa jokin on mennyt pieleen, ja mietitään mistä ja millaista korvausta asiakas voisi saada. Kun olemme pohtineet sen verran kuin keksimme - mistään tämmöisistä ei ole puhuttu missään vaiheessa ja lakitermit ovat aika vieraita - yksi tutkinnon vastaanottajista lukee kirjasista esimerkkitapauksista, miten vastaavissa tilanteissa on tehty käytännön ratkaisuja käräjillä ja Valvirassa. Yhdessä jutuista kuvataan tilanne, jossa asiakkaat ovat kokeneet joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteiksi fysioterapeutin nojatessa heihin käsittelyn aikana niin, että he ovat voineet tuntea vaatteiden lävitse fysioterapeutin sukuelimen (molemmilla on siis ollut vaatteet päällä, asiakkaalla ja terapeutilla). Korvauksia ei ole tuomittu, mutta fysioterapeutti on saanut kirjallisesti huomautuksen ja kehotuksen miettiä työergonomiansa siten, etteivät hänen intiimialueensa osu asiakkaisiin. Kauhistuksen kananjalat, ajattelen, meitä kun on neuvottu hierontatunneilla nojaamaan lantiolla hierontapöydän laitaan (ja esimerkiksi alaselkää hierottaessa hierottavan lonkka hieroutuu silloin omaa lantiota vasten pehmein painalluksin) ja esimerkiksi pohkeen käsittelyssä selinmakuulla nostamaan asiakkaan jalka koukkuun ja vakauttamaan jalkaterä sen päälle istumalla. Sellaisestakin voisi siis tulla oikeusjuttu!

Muuten ryhmäkeskustelu ei oikein ota sujuakseen. Ihmisillä on niin erilaiset tavat täyttää tila. Joku haluaa pitää kiinni kohteliaasta hiljaisuudesta aina ennen puheenvuoroa, toinen kokee, että tällaisessa tilanteessa on tuupattava itseään näkyvämmäksi kuin yleensä. Meitä on liian monta ja lähestymme asioita niin eri tavoin. Moni asia jää sanomatta. Huomaan hymyileväni surumielisesti hetken ja sitten olevani vain pohjattoman surullinen ja hiljainen. Kun tajuan, etteivät muut tajua sitä, mitä nyt ehkä haetaan, jonkin mahdollisuuden poissulkemista, sanon sen ja sitten vaikenen taas. Jotenkin lannistunut olo, kouluolo, semmoinen kuin koulussa joskus aiemmin, lapsena ja nuorena.

Iltapäivällä - itse asiassa jo tunnin kuluttua - on yksilökeskustelun vuoro. Tunnen valtavaa väsymystä ja surua ja osaamattomuutta, en nyt vaikuta motivoituvan ollenkaan mihinkään oppineisuuteni osoittamiseen. Pitäisi selittää organisaatiokaaviota ja tehdä vielä viime hetken hiontapuristus sen suhteen, tankata Kuntoutuksen perusteita. Mutta en halua enkä jaksa. Enkä tee sitä. Ehkä menen tunniksi kävelemään sumuiseen metsään. Jotenkin vain maailma tuntuu juuri nyt liian monimutkaiselta ja hankalalta, ihmisten kohtaaminen tuntuu liian kulmikkaalta, en osaa enkä halua tyrkyttää osaamistani tai muutakaan sellaista, sen rauhallinen kehittyminen on hyväksyttävä sellaisenaan tai sitten saa olla koko juttu. Olen myös jotenkin pettynyt kuultuani juuri kaikista noista oikeusjutuista, pelottaa koko ajatus kenenkään ikinä maksusta hieromisesta, sillä tuo maksu, tuo raha, synnyttää odotuksen jostakin vastineesta, jostakin tietynlaisesta vastineesta, jota ei ehkä osata kommunikoida ja johon ei siten pysty sanomaan heti kättelyssä, että en minä semmoista voi mitenkään luvata. Oikeastaan en näet voi luvata yhtään mitään. En voi luvata, että kosketukseni tuntuu hyvältä tai että minusta pidetään tai että lihas rentoutuu käsittelyssä. Enkä voi luvata sitäkään, että läsnäoloni ei tuntuisi jostakusta seksuaalisesti ahdistavalta ja lähentelevältä.

Itkettää koko monimutkaisuus ja kaiken vaikeus.

Rutiiniin palaaminen

Pahoittelen sängyllä vatsamakuussa sitä, miten nopeasti kirjoittamisen rutiini katoaa. Kun sitä ei tee joka päivä, kynnys kasvaa. Tai niin sanon, en tiedä, kuinka oikeassa olen, se voi olla pelkoakin vain. Vompsu konfrontoi: olenhan minä kirjoittanut, esseitä. Ihan totta. Sitten viime päreen olen kirjoittanut kouluun kaksi kolmisivuista esseetä (pieni fontti, tiuha riviväli, jotta pysyy maksimin rajoissa) ja haaveilen itselleni tehtävistä kirjallisista tuotoksista, jotka käsittelevät lihaksia ja luita. Minun on kirjoitettava ne, jotta muistan. Ehkä muistan tämän vuoden myöhemmin lihaksien ja luiden nimin, ehkä tämä vuosi katoaa kuten jotkut - monet - vuodet aiemmin, Aristoteleen Metafysiikan vuosi ja seksin ja synnin vuosi ja kulttuuriantropologian vuosi.

Rutiinit saattavat muutenkin hukkua. En ole kesällä malttanut paljonkaan venytellä tai olen venytellyt vain ne lihakset, joiden venyttämisestä pidän jollakin tavalla. Tänään on ensimmäinen syvävenytystunti pitkän tauon jälkeen. Tunnilla ei vielä satu ja kotiin kävellessä ihmettelen selän avaruutta ja keveyttä, mutta sitten jumahdan. Lääkitsen kivistystä väärin, lämpimällä kääreellä. Vamman päälle pitäisi aina laittaa jäätä. Mutta kun. Mutta kun minä en pidä jäästä enkä kylmästä ja olen ennenkin rentouttanut kuumalla ja se on toiminut äärimmäisen hyvin. Huokaus. Aion jatkaa samaa itsepäisyyden linjaa, koska kohta ei ole kuuma eikä turvonnut, ainoastaan outouttaan kivistävä.

Kun venyttelyä on jatkunut muutaman viikon, arpikudos selän isossa kalvossa rauhoittuu ja tottuu taas siihen, että sitä kiusataan. Niin on käynyt ennenkin. Mutta ensiksi se protestoi. Kuuman kauratyynyn alla se vaikenee hetkeksi.

Ja koulu. Koulu jatkuu huomenna, maanantaina. Paluu rutiiniin. Lukujärjestysten arvaamattomaan elämään, luokkatoverien tervehtimiseen käytävillä, sen miettimiseen, minkä sanominen on okei ja minkä ei, mikä on tuntiaktiivisuutta ja mikä hyperaktiivisuutta, voiko ruokatauolla omaksua anatomiaa, jos istuu kellarissa kirjan ääressä ja niin edelleen. En muista käyneeni tällaista koulua ikinä ennen. Tällaista: näin paljon ulkoa opettelua vaativaa. Haluaisin oppia kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Aiemmin sillä ei ole ollut väliä, olen tuntenut itseni vangiksi, motivoitumattomaksi. Nyt haluaisin oppia, ja tuntuu pahalta, miten hitaasti asiat niveltyvät paikoilleen. Ei, muistan äkisti, ei tämäkään pidä paikkaansa. Halusin oppia filosofiassakin ja siihen meni siinä seitsemän vuotta, että aloin hahmottaa vähän, mistä kaikesta näkemyseroissa saattoi olla kyse. Seitsemän vuotta oli silti helpompi kestää, koska saattoi nukkua päiväunet ja ottaa kursseja omaan tahtiin. En koskaan ymmärtänyt, miten joku saattoi sanoa yliopistoa kouluksi. Minusta se oli epäkoulu. Nyt käyn taas koulua. Siellä sullotaan informaatiota. Jos tätä koulua saisi käydä omaan tahtiin, käyttäisin siihen ehkä kolmisen vuotta. Opetusta olisi kaksi päivää viikossa. Ei minulla ole kiire mihinkään. Ei ole kai koskaan ollutkaan. Muut keksivät kiireen päänvaivakseni, jos en itse osaa sitä.

Olen varannut lentoliput ja majoituksen jouluksi. Menemme isommalla porukalla Lissaboniin kahdeksi viikoksi, tasan siksi ajaksi kun koulusta on lomaa. Ensi viikonloppuna matkustan Faunin kanssa viikonlopuksi Tallinnaan. Elämän on kuljettava. On tapahduttava muutakin, ajattelen, muutakin kuin koulu. Tänään istumme avokommuunin ja Paulan kanssa intialaisessa ravintolassa ja sitä ennen kävelemme kasvitieteellisessä puutarhassa. Poluille on pudonnut jo lehtiä. Mustaseljan marjat ovat syömäkypsyneet. Lehvästöt ovat vielä vihreitä. On kuin kesä. Tai kevät Roomassa, miksi ihmeessä tämä syyskuu on Rooman huhtikuu? Suihkulähteen vedessä on sama sävy. Ja kun kävelen venyttelytunnilta kotiin yksin, katselen pilviä ja katonreunoja ja linnun siluetti liukuu taivaan yli siipiään väräyttämättä kuin varjoteatterin hahmo.

Ystävän talo on edelleen paketissa, toinen ystävä siivoaa tuntikausia vähän kerrassaan, saan vietyä biojätteen tuhansine banaanikärpäsineen ja ilta katoaa ja kauratyynyä selän kalvolla on lämmitettävä tuon tuosta mikroaaltouunissa.

Huomenna viikko nielaisee minut. Pääsemme kokoamaan raajojen hieronnasta oppimamme ja teemme lihaskuntoliikkeita sormien ja kyynärvarren lihaksille ja varpaillenousuja ja kyykkyjä loppuviikosta sata toistoa putkeen.

Koulu-uni palaa

Kas vain, koulupainajainen on palannut takaisin. Tuo vanha tuttu, joka piinasi minua aina sairaana ollessani ja sitten myöhemmin yliopistossa kaiken aikaa, koska asetin tavoitteeni niin väljästi enkä keksinyt mitään siistimpää juttua, jonne olisin voinut loikata kesken opintojen, joita en missään vaiheessa ennen gradun aloittamista ajatellut saattavani loppuun asti. (Mikä musertava toteamus muuten sekin, että ei ole onnistunut keksimään mitään sen tähdellisempää ja että voi siten aivan hyvin työstää maisterintutkinnon valmiiksi, että olisi edes jotakin, mitä voi sanoa tehneensä kaikki nuo vuodet.) Ilmiselvästi se, että olen uskaltautunut sairaana jäämään kotiin, on jollakin tasolla uhkaavaa. Ja onhan se: olen jäänyt sivuun monen hierontaotteen opetuksesta.

Mutta unessa keskeisiä eivät ole otteet. (Eikä yliopiston koulu-unessakaan valmistuminen tarkoittanut gradun loppuun saamista vaan suullista kuulustelua, jonka jälkeen jäin lukkoon yliopiston ala-aulaan, joka oli samaan aikaan ala-asteen ala-aula: kaikkien traumapaikkojen top kakkosen kakkonen sen paikan jälkeen, josta löysin teininä verijäljet läheiseni vakavan pahoinpitelyn jälkeen.) Unessa menen kouluun, joka on samaan aikaan ala-aste ja nykyinen kouluni, mitenkä ne osaavatkin sekoittua tuolla lailla, ja jo ovella pitää näyttää kutsukorttia tenttiin, enkä meinaa löytää sitä laukun sekamelskasta. Lopulta kutsu kuitenkin löytyy ja johtajaopettaja nyökkää hyväksyvästi ja raottaa ovea sen verran, että pääsen livahtamaan ala-aulaan. Sinne on laitettu pulpetit neliömäiseen muodostelmaan, kauas toisistaan. Valitsen yhden niistä ja istun odottamaan. Toisiin pulpetteihin ei tulekaan istumaan luokkatovereita, ainoastaan atk-opettajamme. Epäilen unessa käsittäneeni jotakin väärin, kun olin kuvitellut hänet opettajaksi. Koetan supattaa välimatkan yli, että mitä sinä täällä, ja hän pyörittää päätään vihaisesti: meidät diskataan, jos lunttaamme. Silloin huomaan, että paperihan onkin tosiaan jo edessäni.

Tehtävä on seuraavanlainen: Tavoitteena on määrittää Berliinin kaavalla, kuinka paljon ihminen nauttii hieronnasta, jos hän on syntynyt lokakuun puolivälissä ja sijaitsee seuraavilla pituus- ja leveyspiireillä hieronnan hetkellä ja on täysikuu ja hän painaa normaalisti 58 kiloa ja on 170 senttimetriä pitkä. Liitteenä on Berliinin kaava. Pureksin kynän päätä ja kauhea seikka tihkuu tajuntaani: en ole ikinä aiemmin kuullut Berliinin kaavasta. Minun on täytynyt olla silloin poissa, juuri silloin poissa, välähtää mielessäni. Katson apua anovasti katonrajaa ja kelloa ja näen, miten nopeasti sekuntiviisari pyyhältää. Ei ole aikaa paniikkiin. Katson uudestaan paperia, nyt päättäväisemmin, katson Berliinin kaavaa ja sen symboleita ja koetan päätellä, mikä niistä voisi tarkoittaa mitäkin. Selvästi... niin, selvästi tuohon tulee pituus ja paino, ja täysikuu lisää vedennosteellaan tuon verran painoa, ja tuossa selvästi lasketaan pallon pinta-alaa, en tiennytkään muistavani, miltä sellainen kaava näyttää, siinä ehkä ihminen on pallotettu aiempien tietojen perusteella, ja nyt sitten saadaan tuolla tavoin pyöreäksi oletetusta ihmisestä ihopinta-ala... vaikka miksi ihminen oletetaan palloksi, silloinhan hän menettää raajojen ihomassat.... ei, ei ole aikaa kysymyksille. Olisi tiedettävä vastaukset. Niin. Tässä on ihmiset pituuspaino, joka pallotetaan ja siitä saadaan ihon ala, mutta mihin tulee hänen syntymäpäivänsä, entä maantieteellinen sijaintinsa? Tuossahan noita muuttujia on vielä muutama, mutta en ymmärrä, miten joku maantieteellinen sijainti muka tähän vaikuttaa, ellei sitten sitä kautta, että hieronta tarkoittaa aika eri asiaa esimerkiksi Thaimaassa ja Japanissa ja Egyptissä ja Suomessa. Tuijotan kaavaa saadakseni siitä otteen, mutta se sulkee ovensa. Okei, välivaihe kerrallaan sitten, ehkä niistäkin saa pisteitä.

Vilkaisen taas kelloa, luoja, että olen suoriutunut hitaasti, mikä minun on? Kädet ovat kylmät ja väpättävät, pää ei oikein toimi, muistan äkisti siinä kesken kaiken, että tämä on ensimmäinen neljästä näytöstä ja että jos tästä ei pääse läpi, seuraaviinkaan ei pääse, ja että seuraava tilaisuus suorittaa tämä näyttö on vasta vuoden kuluttua. Ponnista, tyttö, ponnista! Katson tyhjyyden kuilun ylitse atk-opettajaa, joka laskee laskua tyytyväinen hymy kasvoillaan. Tuijotan tarkasti hänen kynänsä liikkeitä, eikö voisi olla kynästälukija kun on huuliltalukijoitakin, ja ehkä ajatuksenlukijoitakin? Mutta kynä näyttää vain heiluvan ja silmukoivan enkä osaa päätellä sen varren liikkeistä paperille piirtyvää vastausta.

Johtajaopettaja kävelee kellon edessä eestaas, hänen kengistään pääsee vaimea kantakopse. Se on ärsyttävästi epätahdissa sekuntiviisarin tiksutuksen kanssa.

Kauhukseni huomaan, että aikaa on enää vain hiven jäljellä. Hutiloin välivaiheiden jälkeen jonkin arvauksen paperille, ja kun kello alkaa päristä, ponnistaudun kavioilleni ja klopsotan johtajaopettajan luo viemään paperia, joka on ihan kuminnuhrussa ja vettynyt itkemisestä. Opettaja katsoo paperin epäsiisteyttä inhoten. Atk-opettaja palauttaa paperin, joka näyttää koneella tehdyltä, vaikka olen nähnyt hänen kirjoittavan käsin. Tuijotan hänen paperiaan kuin ihmettä ennen kuin se sujahtaa opettajan riippukansioon arvosteltavaksi.

Aula on hämärä, kävelemme sivusiipeen cokisautomaatille. Kysyn, milloin Berliinin kaava oikein opetettiin. "Sulla oli vapautus niistä tunneista", sanoo atk-opettaja, "sunhan piti olla opiskellut noita juttuja yliopistossa." Tuijotan häntä silmät suurina ja muistan äkkiä henkilökohtaisesta opintosuunnitelmastani ottamani vapaudet. Että hitto vie en istu näitä tunteja, koska olen opiskellut vastaavia aineita korkeakoulututkinnon vaatimusten mukaan ja tämä on vain keskiasteen tutkinto. (Välihuomautus valveesta: näinhän en tehnyt - vaikka olisin saanut vapautuksen parista aineesta aiempien opintojen ja töiden takia, en uskaltanut tarttua mahdollisuuteen, koska opiskelen saadakseni tutkinnon läpi ja vieläpä maksan opinnoistani, ja sen takia on parasta, että istun ja imen itseeni kaiken mistä voi olla apua karmivissa näyttötilanteissa; en ole unohtanut sitä, miten sisko epäonnistui omassa ammattinäytössään monen vuoden koulun päätteeksi eikä uskaltanut enää koskaan sen jälkeen yrittää uudestaan. Enkä ole unohtanut, kuinka monta inssiä meni, että sain ajokortin läpi. Jos alan jännittää ja tiedän omat epävarmuuskohtani liian hyvin, kaikki saattaa purkautua käsiin. Enhän voi etukäteen tietää, mitä kaikkea juuri tässä tutkinnossa painotetaan. Ehkä olenkin ohittanut jonkun aiheen liian keveästi yliopistossa. Who knows. Pelaan varman päälle. Paitsi että nyt olen ollut päivän poissa sairauden takia ja se näyttää laukaisseen unipaniikin valveen pinnan alla.)

Kyselen kuivin huulin, miten se Berliinin kaava oikein piti laskea ja miksi siinä oli ne hämärät muuttujat kuten syntymäpäivä ja maantieteellinen sijainti. Atk-opettaja nauraa, cokis turskuu suupielistä. "Nehän nyt oli vain kompa! Eihän ne liity siihen mitenkään!" No niinpä tietysti, tajuan samassa. Eivät ne liity... ja olen säveltänyt niistä ihan kamalaa hörönlöröä paperiin. Murjotan ja tuijotan naulakoita, tyhjiä naulakoita. Kun koetan vilkaista takaisin tenttitoveriini, hän on kadonnut. On vain pölyinen sivusiipi, naulakkojen rivit ja hämärässä valojaan vilkuttava juoma-automaatti. Tunnen kaikissa lihaksissani ja luissani vapauden siirtyneen vielä vuodella eteenpäin. Kävelen takaisin ala-aulaan ja kysyn siellä papereita lueskelevalta johtajaopettajalta, onko uusintatentti tosiaan vasta vuoden päästä. "On se", hän vastaa, "mutta voit kyllä jäädä odottamaan tänne sen alkua ja ajankuluksesi lukea vaikka muistiinpanojasi. Jos se sitten vaikka sujuisi paremmin."

Ja niin menen takaisin sivusiipeen ja luen lukemistani epäselviä huomautuksiani monisteiden reunoissa aavistaen, ettei missään mainita Berliinin kaavasta, eikä siitä mainitakaan, ja kun olen menossa sitä kysymään, ala-aulakin on kadonnut, siinä on vain pommikuoppa tilalla ja ymmärrän keskittyneeni liikaa muistiinpanoihin kun en ole kuullut hälytyssireeniä enkä pommia, kaikkialla on valtavasti pölyä ja vääntynyttä terästä, saa olla varovainen, ettei siihen revi jalkojaan, pujottelen pommikuopan läpi kohti unikaupunkia. Raitiovaunu kolkuttaa kaukaisella tiellä ohitse, en ehtisi siihen, vaikka miten juoksisin. Ja minne edes menisin?

Tässä vaiheessa herään ja haluaisin huutaa. Miten tympeää, että koulu-unet alkavat taas. Tai ehkä tämä on vain yksittäinen uni, haluaisin ajatella niin, mutta lienenkö oikeassa? Tänään pitää kirjoittaa valmiiksi essee, ensimmäinen essee kouluun. Olen melkein kirjoittanut sen, mutta minua vaivaa se, etten oikein hahmota tehtävän tasoa: Mitä kaikkea vaaditaan ja mitä ei. Tehtävänanto on liian ympäripyöreä. Kaikkea hyvää, kivaa ja kaunista pitäisi onnistua mättämään pariin sivuun. Olen valikoinut sivuille sen, mikä minusta tuntuu olennaiselta, mutta hitto vie, ei minulla voi vielä olla käsitystä siitä, mikä lainsäädäntö on olennaista sellaisen työn kannalta, jota en ole tehnyt päivääkään. Koetan suhtautua asiaan rennosti, mutta pelkään sitten selvästi ottaneeni alisuoriutujan naamion. Toisaalta jos puolen opintoviikon kurssiin tehdään kolme esseetä, ei kai yhdeltä esseeltä nyt niin paljon voida vaatia? Haluan vain päästä läpi, lupaan itselleni, mutten oikein tiedä, mitä keskiasteen tutkinnossa "vain läpipääsemiseen" vaaditaan, koska olen aina aiemmin halunnut kirjoittaa suoritustilanteissa täsmällisesti ja samalla lennokkaasti. Olen halunnut suoriutua briljantisti, ja nyt en välittäisi siitä, mutten tiedä, mikä voisi riittää muuhun kuin tekstiin, jonka voisi vaikka painaa oppikirjan sivuille saman tien. Uuh, raskasta.

Ja se tulee uniin. Olen saanut elää ilman koulupainajaisia keväästä 2005. Tunnen itseni ehkä vähän liian rohkeaksi nyt kun olen vapaaehtoisesti saapastellut tilanteeseen, jossa repivät painajaiset voivat palata. Kouluun, jossa joudun arvioitavaksi, jossa minun on suoritettava tietynlaisia kädentaitojen näyttöjä toisten ihmisten katsellessa, tarkkaillessa ja kysellessä. Suurin osa minusta uskoo tietysti, että tottahan pääsen läpi, kun valmistaudun huolella ja että tottahan valmistaudun, koska tämä on se, mitä haluan, mutta sitten on myös se toinen osa, joka katastrofoi ja ammentaa siitä ainoasta todella kurjasta koekokemuksesta, joka minulla on, joka tapahtui ala-asteen toisella luokalla ollessani kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa (koska äiti oli aamulla olostani valittaessani sitä mieltä, että koetin vain pinnata kokeesta) ja jolloin samalla tavalla tuijotin kelloa hämmentyneenä siitä, miten nopeasti sekuntit kuluvat ja kaikki tarvittava tieto oli pyyhkiytynyt päästäni. (Ei auttanut, että se palasi kuumeen laskettua - koevihossa oli jo numero kuusi kymppien keskellä ja kuutoseen ei saanut lintuleimaa, eikä mikään ole näemmä onnistunut laimentamaan tuohon numeroon liittyvää kauhua, muistan edelleen illan, jolloin ojensin vihon äidille allekirjoitettavaksi ja hän oli tyytyväinen, karmeaa kirjoittaa, mutta niin hän oli, hän puhui siitä, miten hyvää tekee minunkin vähän kohdata todellisuutta, ja miten hänen kaikki numeronsa olivat kutosia tai seiskoja, ja ettei kaikkea voi osata, ja kun purnasin vastaan, että osaan ne kaikki kyllä nyt, että olin vain kuumeessa ja että hän tietää sen yhtä hyvin kuin minäkin - hän lohdutti minua tuolla seikalla koepäivän iltana, kun itkin lähes loputtomasti ja pelkäsin tulleeni hulluksi - mutta hän sanoi vain, ettei jaksa kuunnella selityksiä. On kuin joku olisi leikannut saksilla poikki jotakin äidin ja minun välistä sillä hetkellä. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, miten vaikealta äidistä on tuntunut se, että hänen oma lapsensa on sellainen tyttö, jollaisia hän on lapsena inhonnut. Miten hän näkee minussa oman äitinsä temperamentin ja taipumuksia ja miten vaikealta sen täytyy tuntua hänen äitisuhteensa laatu huomioon ottaen.)

Kaksi opiskelijaa kuudentoista ryhmästämme on jo lopettanut koulun. En aio olla kolmas, vaikka joutuisin joka yö tenttimään Berliinin kaavaa. Ja uskon kyllä, että kunhan paranen ja menen taas kouluun ja pääni ei ole hikitakkuista flunssamössöä, olokin nousee ylävireisemmäksi. Kunhan pääsen olemaan läsnä kaikilla tunneilla ja toteamaan, että kaikki siellä opetettava on täysin mahdollista omaksua pienellä ponnistelulla ja itseään uudella ammatilla motivoiden. Mahdollista omaksua niin hyvin, että joku toinenkin uskoo minun osaavan ne asiat vain minua katsellen ja kuunnellen. (Se on aina vähän vaikeaa hahmottaa, kun kuitenkin näen itseni ulkopuolelta lähinnä kahdenlaisena: olentona, joka on puoliksi hevonen - hätkähdin, kun dementikkomies näki sen niin selkeästi - tai sitten pienenä tyttönä, ehkä kahdeksan, ehkä yhdentoista ikäisenä. Koetan kyllä kovasti pinnistellä itsestäni esiin tuntemusta siitä, että muut näkevät jotakin muuta, mutta en ole siitä aivan varma: Nytkin minua on koulussa luultu kaksiviitoseksi kolmeviitosen sijaan. Ehkä se pikkutyttö jotenkin, no, saa minut esiintymään sillä lailla, että ihmiset veivaavat kuinka vanha tuo on -arviotaan alakanttiin?)

Huh, millainen haaste!

Toisaalta tuntuu kauhean hassulta, että olen näin huolissani neljästä näytöstäni. Kun kuitenkin on niin, että tavallisesti tenteissä ja kokeissa sähköistyn ja tulen äkkiä hyvin varmaksi siitä kaikesta, mitä olen sinne saakka tuskaillut ja pähkäillyt, ja osaan esittää epäselvyyskohdat ja avoimet kysymyksetkin objektiivisesti avoimina kysymyksinä, ei vain omana osaamattomuutenani. Mutta se on vasta tenttiaamun tuntu, vasta se tuntu, kun on astunut ovesta sisään ja tuskin saa pidettyä aamiaisen vatsassaan tahdonvoimalla, koska oksettaa ja heikottaa ja käsiä täristyttää, ja sitten äkkiä purjehtii sen kaiken ylitse ja on helppoa ojentaa kaulanikamat ja kävellä huoneesta toiseen pikkutytön sijaan puolihevosena, kävellä vaikka maailman ääriin ja osata asiat ja katsoa ehkä välillä katonrajaan ja muistaa, tuntea kuinka muisti keriytyy auki, ja äkisti asiat loksahtavat kohdalleen, ei voi olla hieman hymyilemättä, ehkä on vähän maaninenkin, mutta se menee, se menee paremmin kuin pelko siitä, että asiat näyttävät vain mykän, hahmottoman puolensa. Sinne asti on kestettävä ahdistus siitä, että on täysin mahdollista sekin, että asiat eivät hahmotu, että niiden nimet katoavat, että itse katoaa, että on vain vaisu hämmennys, vaisu nimetön kauhu ja katonrajassa liikahtelevat kärpäset tai pyyhältävä sekuntiviisari, ja vasta tunteja myöhemmin taju fyysisistä tarpeista, taju niistä ja niiden kautta hidas paluu siihen maailmaan, joka jäsentyy ymmärrettävästi.

Voi, tänään on tehtävä essee valmiiksi. Ehkä aloitan heti. Kello on kahdeksan kolmekymmentäyksi, on sunnuntai, kirkon kelloihinkin vielä aikaa.

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.