Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.