Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.

Blup blup blup blup

Voi hysterian hykkyräiset, enpä muuta sano. Lantiossa kuplii siihen malliin, että tulee mieleen lähinnä My Beautiful Laundretten hassu kappale.

Gynekologi etsii ja etsii, mutta kysta on hävinnyt. Magneettikuvan suuri valkoinen pallo on ilmeisesti poksahtanut jo. On vain kuvat ja lausunto ja gynelle välittömästi -komennus. Mihin sen neste on mennyt, ihmettelen. Sinullahan oli tässä välissä kuukautiset, sanoo gyne. Ja nyt toisessa munasarjassa on turpoamassa jo uusi pallero, joka on jo tähän vaiheeseen kiertoa aika iso. Kuulemma normaalisti munarakkulat paisuvat kooltaan kahdesta kahteen ja puoleen senttiin, mutta yksilöllinen vaihteluväli on aika iso. Viisisenttinenkin on ihan normaali, sanoo gyne. Vaikka magneettikuvasta lausunnon antanut erikoislääkäri on kirjoittanut lausuntoon "kookas kysta, josta välittömästi gyn. konsultaatio", gynekologista kysta ei ole kookas, vaan nipin napin normaalin rajoissa. Jos vatsa turpoilee runsaasti kierron vaiheiden mukaan, voi olla, että kyse on vain kehon omasta pompöösistä tavasta hoitaa kiertoa. Voi luoja, ajattelen. Kaikkea sitä. Kenties tuo toisen munasarjan turpoamassa oleva palleroinen paisuu toiminnallisista syistä ihan samoihin mittoihin ja ärsyttää sekin ympäröivää kudosta pullotuksellaan ja näin on käynyt kaikkina näinä vuosina kiertojen myötä, eikä siitä ole kukaan tiennyt mitään ennen magneettikuvaa kierron sopivassa vaiheessa. Onhan minulla tietysti pitkä kiertokin, viikko tai välillä kaksikin viikkoa keskivertokiertoa pidempi, ja siinähän ehtii kasvattaa massaa.

"Mutta et sinä turhaan tullut", sanoo gyne. "Kyllä täällä on merkittävä löydös." Sitten hän kääntää monitorin ja kääntelee ultralaitetta sisälläni, kunnes saa ruudulle haluamansa. Valkoinen, hehkuva puikko. Hän osoittelee epämääräistä muhjua laitteella ja nimeää anatomiset osat. Puikko sijaitsee kohdunsuussa. Se on kierukan varsi. Ultran kallistus, nyt näkyy kohtuonteloon vajunut kierukan kaksoissarvisto. "Tämän ehkäisyteho on täysi nolla ja tämä taatusti teettää aika paljon kipua", gyne sanoo lempeästi.

Tunnen itseni vimmatuksi hölmöksi. Kyllähän minun pitäisi tietää, miltä kohdunsuukipu tuntuu. Se on ollut aiemmin heijastuskipua ristiselkään, nivusiin ja häpykumpuun. Koko lantio on krampannut aina, kun kierukkaa on vaihdettu. Mutta kipua on ollut vain lyhyen aikaa, pahana päivän tai kaksi ja ehkä muutamina viikkoina vaihdon jälkeen vihlontaa ja parina seuraavina kuukautisina kouristuksia, sillä on ollut nimi ja selkeä, varma syy, se on ollut odotettua ja sitä paitsi kierukka on aina ennen pysynyt nätisti sisälläni. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Gyne pyörittelee päätään ja nauraa hurisemiselleni. "No hei, jos sinulla on iskiasdiagnoosi ensin ja fysiatri toteaa koko lantion olevan vinossa ja se mobilisoidaan ja sitten kipu vaeltaa ympäri lantiota, ei kukaan voi olettaa, että olisit keksinyt epäillä tätä! Eiväthän sinua hoitaneet lääkäritkään osanneet epäillä, enkä minäkään, ennen kuin näin kierukan varren ultralla kohdunsuussa." (En huomauta, että ihan selvästi minä voin olettaa, että minun olisi pitänyt keksiä epäillä moista syytä. Ei ehkä erityisen kohtuullista, mutta kyllä se ensimmäinen ajatus on: olisihan tämä pitänyt arvata.)

Kierukka nyhtäistään pois. Se ei satu erityisen paljon, koska se on oikeastaan ollut matkalla jo määräämättömän ajanjakson. Gynekologi tunnustelee vielä alavatsaa ja sanoo, että lihakset tuntuvat aika jännittyneiltä, eikä ihme, sillä kivun määrällä. Juttelemme vielä koko jutusta ja gyne epäilee, että saattaa olla, että kierukka on tullut paikoiltaan esimerkiksi lantion voimakkaiden lihasjännitysten ja sen asennon muuttamisen myötä. (Onhan se melkoinen muutos. Parin sentin kallistus. Ja voi olla, että häpyliitos on ajatunut väärille teilleen jo tosi kauan sitten, esimerkiksi silloin kun lukion ekaluokalla putosin hevosen selästä kivilouhokseen ja toinen lonkkani meni hiusmurtumille. Siinä tällissä oli ainakin tarpeeksi voimaa pistämään minut ontumaan puolisen vuotta.) Onhan kohtukin nyt kallistunut voimakkaasti oikealle, mitä se ei ole koskaan ennen ollut, joten selvästi lantio on lähtenyt asettumaan jotenkin uudella tavalla. Voi olla myös esimerkiksi niin, että voimakas, puukoniskumainen häpyliitoskipuni on ollut kierukan paikoiltaanliukumisen aiheuttamaa kipua. Magneettikuvassa näkyneet pienet ärtymykset häpyliitoksessa ovat ehkä olleet mobilisointiperäisiä, mutta itsessään melko kivuttomia. Ei näistä asioista kai koskaan voi saada varmuutta. Mutta, gyne lisää naureskellen, kukaan ei oikeasti tiedä, miksi kierukat toisinaan lähtevät vaeltamaan, ellei sitten niiden naruista tule vahingossa nykäisseeksi. Niin vain välillä näyttää käyvän. Sitä hän kyllä ihmettelee, miksi minulle on laitettu synnyttäneiden naisten kierukka, vaikka nykyään synnyttämättömille naisille on aivan oma mallinsa.

Olen sopinut kohtaamisen viereiseen kahvilaan puoli kuudeksi, mutta kello on jo kymmentä yli kuusi, kun viimein hoipun gynekologilta ulos lausunnon, kierukkareseptin ja ultraäänikuvatulosteideni kanssa. (Kuvissa näkyy sisuskalujen epämääräistä muhjua ja kirkas viiva, joka on kierukan varsi.) Ilman kierukkaa. Tervetuloa teinisähläys (tai miksei myös sinkkusähläys) kertaehkäisyn kanssa ja kolossaaliset raskauspelot! Seuraavat kuukautiset tulevat, kun olemme matkalla, joten tässä menee pari kuukautta hankalan seksuaalisuuden merkeissä. Toisaalta, jos kivuista leikkaantuisi edes puolikas pois... olisi se sen arvoista. Onneksi kahvilassa odottaa sentään monta ihmistä, työkaverini P, Vompsu ja Fauni. Pöllähdän paikalle kaikenkattavan sekavassa tilassa ja menemme syömään thaimaalaista ruokaa.

Kun selitän ääneen spermakammoani ilman kierukkaa (ravintolassa, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta, kyllähän naisten, kuten myös miesten, seksuaaliterveys on aivan normaali ja luonteva tarkastelukohde, johon ei pitäisi liittyä mitään hävettävää eikä kiherryttävää, ja jonkun kai miesparkojakin on valistettava siitä, miten ankeaa on, kun oma keho kuplii tahtoa vastaan), Vompsu toivottaa minut tervetulleeksi pakko-oireisten maailmaan. Puhumme myös Vompsun uudesta työpaikasta, hänestä tulee nyt tutkija ja tohtoriopiskelija hyvin rahoitettuun projektiin. Jännittävää. Ja P:n kameraharrastuksesta. Fauni on hiljainen ja myhäilee ja äkisti tunnen oloni hyvin turvalliseksi, koska ainakin jotakin edistystä on tapahtunut ja jotakin on saatu selville ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Myöhemmin illalla, kun Vompsu valmistelee kotona opettajantöitään ja olemme käyttäneet harmaan kollin puistossa P:n ja Faunin kanssa ja nauraneet kissojen ulkoiluedesottamuksille, ihmettelen sitä, miksei magneettikuvista näkynyt, että kierukka on sijoiltaan. Hyvä että kysyn, koska Fauni osaa vastata. (Hän on näemmä lukenut minua huomattavasti huolellisemmin magneettikuvauksen teoriaa ennen kuin työnnyin sylinteriin. Pitäsiköhän minunkin olla epäluuloisempi tai uteliaampi siihen, millaisiin putkiin minut tungetaan? Ei kai. Äh, taas kysyn, pitäisikö. Pitämisneuroosi!) Magneettikuvauksessa aktivoituvat nimenomaan vetyatomit. Kierukassa vetyatomeita ei tietenkään ole, joten se jää ehkä näkymättömäksi... kierukasta ei mainitakaan lausunnossa mitään, enkä itsekään muista nähneeni sitä kuvista. (Pitäisi ehkä työntää cd koneeseen ja katsoa uudestaan. Hyvin, hyvin kiinnostavaa.)

Kummallinen käänne. Haluaisin, että lantioni olisi selkeä. Jos se vaikka nyt kävisi sellaiseksi ja lakkaisi kipuilemasta, kuplimasta ja sylkemästä kierukanvarsia?

Tänään on vapaapäivä, ajattelin mennä katsomaan hanamia. On se aika vuodesta. Ja kaipaan jotakin säännöllistä, arvattavaa: vanhaa minää, joka tarpoo hanamia katsomaan, vaikka mikä olisi.