Kesäytyminen

Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.

Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.

Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.

Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.

Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.

On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin,  pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.

Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!

MIetteliäs työmietteliäs rahamietteliäs ja ripaus iloa

Joskus tuntuu kuin rahkeet loppuisivat kesken. Aina välillä tulee törmänneeksi omiin kipukohtiin niin, että kipinöi.

Esimerkiksi yksi säännöllisesti tapaamani ihminen janoaa kostoa. Tai janosi. Sellaiseen on todella vaikeaa suhtautua mitenkään. En ole itse oikein koskaan osannut tehdä niin, joten kun hän uhosi, että eikö olisikin oikein, jos näille ihmisille sattuisi yhtä sun toista ikävää, en osannut kuin kysyä, miksi ihmeessä hän niin ajattelee. Sain pienen puhuttelun siitä, miten on ihan turhaa teeskennellä, ettei itse vaikeuksissa janoaisi toisille vielä pahempia vaikeuksia. Anteeksi, mutta en osaa tehdä sillä tavalla, sanoin. Et sinä voi olla noin alistettu, hän siihen paukautti. Keskustelu noudatti ikävän tarkasti niitä keskusteluita, joita joskus kävin vanhempien kanssa koulukiusaamisen tiimoilta. Niitä muutamaa keskustelua, joiden jälkeen päätin olla puhumatta kellekään koko teemasta, koska näytti siltä, että oli turha toivoa lohdutusta omaan suruun ja kauhuun, jos ei osannut hinkua toisille onnettomuutta kostoksi. Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoin, että kyllä vain voin olla näin alistettu. Että osa ihmisistä kyllä tuntee tällä tavalla. Ja että minulle on aina ollut arvoitus, miksi tarkalleen oletetaan toisen kärsimyksen lievittävän omaa. Koska minulle käy yleensä juuri päinvastoin: toisen kärsimys siirtyy myös minun kannettavakseni.

Muistan oikeastaan vain yhden kohdan (tätä en kertonut, se ei tullut silloin mieleen) jossa minusta tuntui kärsimyksen tapahtuminen jollakin tavalla oikealta hetken ajan. Se oli se kohta, jossa kuulin puhelimessa lentokoneiden iskeytyneen WTC-torneihin New Yorkissa. Ehkä nyt amerikkalaiset lakkaavat leikkimästä toisten elämillä, ajattelin. Tietysti olin hyvin väärässä.

Muutenkin uskoin siihen aikaan paljon nykyistä vankemmin, että oikea tapa toimia olisi aika helppo hahmottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Oikeudenmukaisuus.

Taitaa olla niin, että olen siirtynyt oikeudenmukaisen maailman piilohypoteesista jonnekin toisaalle. En tiedä, miksi tätä kutsuisin.

Mutta joka tapauksessa kostofantasiat hieman ahdistavat minua. Hän huomaa sen. Tilanne helpottuu vähän, kun saan kerrottua, etten osaa itse sellaisia fantasioita. Se ehkä käynnistää jonkin ajatuksen hänessä. Tai ainakaan hän ei enää puhu minulle niistä fantasioista. Hän kyllä puhuu edelleen epistunteistaan ja hankalista tilanteistaan, mutta jättää koston elementin sivuun. Olen kyllä melko varma siitä, että hän tunnistaa, etten paheksu hänen kostoajatuksiaan vaan ainoastaan ahdistun niistä ja käyn surulliseksi. Mutta ei kai semmoinen riitä lopettamaan tuollaista ajattelujuonnetta? Varmaan hän vain koettaa olla kohtelias. Ja sitten tunnen taas valtavaa surua siitä, miten kauas joistain tuttavistanikin jään tässä kohdin. En vain osaa eläytyä heidän maailmaansa. Minusta maailmassa on ihan tarpeeksi vaikeaa ja pahuutta jo valmiiksi, en toivo siihen tippaakaan lisää kärsimyksiä, vaikeuksia, vihanpitoa.

Sinänsä on iso vitsi, että sitten istun käräjäoikeudessa. Ja tulen - taas kerran - surulliseksi aina kun joku uhoaa livenä tai facebookissa, että siitä ja siitä ja siitä pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Koetan ajatella lautamiestointani jotenkin ulkoistetusti - rikoksen tunnusmerkistön kriteerien täyttymisen tarkistajana, ja ainakin koventamisperusteita kyselemättömänä päätösryhmän jäsenenä.

Nyt kun olen lukenut Atwoodin Velkaa ja vaurauden kääntöpuolta, olen entistä selkeämmin hahmottanut, miten vähän uskon koko velkaantumisen käsitteeseen. En usko kiitollisuudenvelkaan jonakin pitäisi-asiana. (Sitä paitsi taidan tuntea kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka kohtelevat itseäni suhtkoht inhimilliseen sävyyn, vaikka vähän nykien ja tiuskienkin, kunhan en joudu systemaattisen ja personifioidun pahantahtoisuuden kohteeksi.) Kyllähän kiitollisuus jo itsessään synnyttää luontevuutta ja iloa ja niistä taas kumpuaa jaksamista ja luovuutta milloin mihinkin. Ja sitten välillä on pahoja päiviä. Muillakin on niitä, joten kai voin aivan yhtä hyvin luottaa heidän ymmärrykseensä sen suhteen, etten aina kykene tunnesäätelemään heitä tai keksimään jotain kivaa ja ihmeellistä. Ehkä se, ettei oikein usko velkaan, heijastuu haluttomuutena velkoa hyvyyttä ja ilkeyttä? Aika symmetriseltä se velkahyljeksintä ainakin näyttää näin sisältäkäsin tarkasteltuna.

(Sitä paitsi ei kai tuollaista velan käsitettä voi ottaa tosissaan kun muistaa, miten aina välillä jokin toisen ilahduttavaksi tarkoittama ele onnistuukin ahdistamaan kohdettaan pahan kerran? Ja epäilemättä välillä toisinkin päin - jokin mikä on tarkoitettu loukkaukseksi, kirkastaakin jonkin tietyn idean ja osoittautuu työkaluksi, joka omasta analyysista on jäänyt aiemmin uupumaan, ja siten tilanteessa kokeekin oivallusilon tulvahtavuuden toisen hämmästykseksi.)

Rahan suhteen kyllä uskon velkaantumiseen. Koska vaikka raha on kuviteltu vaihtotaloudellinen suure, sen lainaamisella on seurauksensa. Ikävät seurauksensa. Huvittaa lukea Atwoodia siltä kantilta: en ole itse lainannut rahaa voidakseni nyt elää leveämmin. Nyt Vompsu on lainannut kahdesti rahaa Faunilta, ja maksamme sitä takaisin tasaisissa kuukausierissä, ja se tuntuu todella pahalta. Tunnen taloussuunnitteluni pettäneen pahemman kerran ja mieluiten kai palaisin taloudenpitoon, jossa syödään vain puuroa, mutta aistin, ettei se taitaisi näitä toisia miellyttää. Itse taidan olla lopulta kuitenkin aika tulevaisuus- ja mahdollisuusorientoitunut: en haluaisi tulevaisuuden mahdollisuuksia varjostavan jonkin aiemman teon seurauksena syntyneen velan. En halua, että minun on pakko tehdä näin ja näin ja näin tulevaisuudessa, koska olen velkaa ja se on maksettava takaisin. Jostain syystä koen vähemmän uhkaavaksi sen, että minun on tässä ja nyt paiskittava jotain ei-niin-mieluisaa työtä ja sitten tiedän, että on varaa sanoa jollekin keikalle ei, jos siltä tuntuu. Jännittävää, miten toisella tavalla iso osa ihmisistä ajattelee!

No, oli minulla kuitenkin lopulta varaa mennä hammaslääkäriin viikko sitten, velan takaisinmaksusta huolimatta, koska sain loput palkat sijaistuksista. Se on hyvä: vihlonta yhdessä reikähampaassa lakkasi, kun paikat saatiin korjattua.

Kollega, jonka kanssa teen aika paljon töitä, on joutunut lainaamaan rahaa lapsiltaan elämiseen. Tuo uusi paikka, jossa hieromme, ei vielä oikein vedä asiakkaita puoleensa. Olemme jakaneet pieniä flyereita lähiseudun hotelleihin ja toimistoihin ja muihin työpaikkoihin ja nyt ei voi kuin odottaa, mitä tapahtuu. Sain myös kysymyksen yhdestä toimitustyöstä ja esitin heille oman tarjoukseni; he kyselevät niitä myös muilta freelancereilta, joten siitäkään ei vielä tiedä. Pelkään pahoin, että varsin kohtuullinen palkkiotoiveeni - lähempänä minimipalkkaa kuin akateemista palkkaa - on kuitenkin korkeampi kuin monen muun ja sen takia työ jää saamatta. Yritin kovasti korostaa viestissäni tekeväni työn ripeästi ja tarkasti, pieteetillä. Voi silti olla, että heitä kiinnostaa enemmän se, paljonko paketti tulee maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sellainen kirja, jota varsinaisesti luettaisiin. (Kaikkea sitä maailmassa onkin; tässä kohden en ole varma, koenko jälkikäteen synkkää syyllisyyttä siitä, millaiseen luonnonvarojen tuhlaukseen tuollainen työprojekti minut mitä todennäköisimmin kytkee. Mutta ehkä kirjalla on merkitystä jollekulle? Riittääkö se?)

Hetkittäin kyllä ilon tuntee voimakkaana. Luonani kävi jokin aika sitten esimerkiksi hierottavana lapsi, jolle lääkäri oli suositellut hierontaa voimakkaiden lihaskipujen takia. Tosiaan, pienistä ja muuten elastisista lihaksista muutama oli täysin jumissa. Ja ne pehmenivät aika paljon puolituntisemme aikana. Tällaisen tapauksen kohdalla en osaa olla miettimättä, miten paljon hyvää voitaisiin saada aikaan, jos ymmärrettäisiin, miten usein lasten kasvukivut ovat lihasten triggerkipuja. Ja miten laajat seuraukset triggerkivuilla saattaa olla. Koko triggerkipujen tematiikka on kummallinen: triggerpisteet on onnistuttu jollain tavalla paikantamaan koululääketieteessäkin sekä kuvantamalla (MRE) että vertaamalla kipukohtien kemiallista coctailia ympäröivän kudoksen vastaavaan, niitä tutkitaan enenevästi ja jatkuvasti, niihin kohdistettu hoito näyttää tuottavan hyvää tulosta, mutta tunnistetaanko ne käytännössä? Ei, ei ainakaan tarpeeksi usein. (Oma viimekeväinen "iskiakseni" oli alkuosiltaan mainio esimerkki siitä, millaista piinaa triggerkipu voi olla; triggerpisteen kuivaneulaus ensin räjäytti esiin ja sitten sammutti kivun ällistyttävällä tavalla.)

Lasta oli jännittävää hieroa. Kudos on niin paljon pehmeämpi kuin aikuisella. Ja lähestymisen on oltava varovaista, koska tuon ikäinen vielä kasvaa, eikä sitä prosessia saa häiritä. Lämmönsäätelykin on erilainen. En ole aiemmin päässyt palpoimaan kasvavia lihaksia ja tuntui ällistyttävältä tuntea ja tunnistaa ne sillä tavalla, pienessä, kiivaasti hengittävässä ja kipupelokkaassa kehossa, ja kummalla tavalla siinä hieroessa minusta tuntui, että minun ja lapsen välillä oli enemmän yhteistä kehon reaktioiden tasolla kuin minun ja useimpien aikuisten välillä. Lapsi värjyi kauhun ja kutituksen välimaastossa. Sitä ei ollut ollenkaan vaikeaa tajuta. Aikaa varatessaan hän sanoi puolen tunnin kuulostavan pitkältä ajalta, mutta kun ilmoitin puolituntisemme kuluneen, hän lausui hämmästyneenä, että kylläpä se meni nopeasti.

Se menee aina nopeasti, vastasin. Jos seinällä ei olisi kelloa ja jos en olisi hieronut sen verran kuin olen, kadottaisin ajan täysin. Mutta omaan tuntemukseenkin on vaikeaa luottaa. Tiedän puolen tunnin häviävän hujauksessa, mutta silti se on vaikea uskoa joka ikinen kerta. Mihin se katoaa? Johonkin turvalliseen paikkaan, se on ainakin varmaa. Hiljaisuuteen, yhteyteen. Harvoihin sanoihin, jotka tipahtelevat sadepisaroina ja flyygeleinä.

Jostain toisaalta. Sanat ovat kaikki jostain toisaalta.

Lapsi kiittää minua lopuksi siitä, että kerroin hänelle kivistävien lihasten nimet ja mitä ne tekevät ja näytin venytyksen. Lääkäri ei ollut kuulemma tehnyt niin. Saanko tulla uudestaankin, jos kipu tulee takaisin, kysyy lapsi. Totta kai, sanon. Kiitos, sanoo lapsi. Lääkäri oli suhtautunut toisin: hän oli tehnyt selväksi, ettei lihaskipu ole mikään syy tulla lääkäriin. Niin no, lääkärillä on toisenlainen työ, vastaan. Lääkäri hoitaa sairauksia. Me hierojat taas - mitä ihmettä tähän voisi sanoa? - me koetamme auttaa kestämään kipua ja jos se on mahdollista, me koetamme koskettaa sen pois. Kiitos, sanoo lapsi uudestaan. Ehkä me näemme vielä. Hymyilen takaisin. Toivottavasti emme ainakaan sen takia että sinuun sattuu, vastaan. Toivottavasti kipu ei tule uudestaan. Muista se venytys.

Kotimatkalla pohdin hämmentyneenä sitä, miksi lapsen kanssa on niin paljon helpompi tuntea olevansa samalla tasolla kuin aikuisen. Aikuisten kanssa huomaan usein arastelevani, pelkään heidän tuomitsevan tapani tehdä työtä. (Voin tehdä sitä monella tavalla, mutta eivät asiakkaat vaivaudu antamaan minulle käyttöohjetta heti aluksi, joten joudun arvailemaan; moni ärtyy jo siitä kysymyksestä, haluavatko he ymmärtää vaivaansa vai mieluummin maata hiljaa.) Lapsenkin kanssa olen ujo ja arka, mutta se ei tunnu väärältä, koska lapsikin on ujo ja arka ja yhtä varpaisillaan kohtaamisessa: olemme tasaveroisemmat. Hänellä ei ole valmista käsitystä siitä, miten asioiden kuuluu sujua; ei minullakaan. Aikuisilla asiakkailla tuntuu olevan usein selkeä käsitys asioiden suotavasta etenemisestä ja en osaa arvata sitä ja syntyy pettymyksiä, vaikka kuinka koetan kohteliaasti kysellä, mitä he tarkalleen haluavat, minkä kokevat suurimmaksi haasteeksi tällä hetkellä ja niin edelleen.

Hetkittäin mietin, onko aika kohdallani tosiaan pysähtynyt jonnekin kauan sitten. En puhu fyysisestä kudoksesta, mutta joistakin minuuden puolista. Eikä vain minussa; äiti on monesti sanonut olevansa pohjimmiltaan viisivuotias, jääneensä siihen kohtaan jollakin tavalla. Minusta tuntuu, että minussa on muistumia ja kaikuja monesta iästä. Myös niistä, jotka ovat vasta tulossa. Koska tavallaanhan niitä on elänyt istuessaan isoäidin vieressä kykenemättömänä etääntymään siitä tuskasta. Ei sitä täsmälleen osaa kuvitella, mutta ei sitä täsmälleen osaa kuvitella sitäkään, millaista kaikki tarkalleen oli, kuin oli yhdentoista, kun ei tiennyt sitä, mitä nyt tietää aikuisista ja heidän vapauksistaan.

Joka tapauksessa pieni asiakkaani tuottaa paljon iloa, koska osaan hetken olla työssä utelias ja pelkäämätön, ja saan vain tehdä työtäni säikkynä ja kyselevänä ja mitään pidättämättä, ja sillä tavalla olen enemmän läsnä. Mikä on puhdasta iloa kaikessa epävarmuudessa.

Äh, loistavaa markkinointitekstiä, enpä muuta sano. Tule hierottavaksi aralle, ujolle, säikylle mutta uteliaalle tyypille, joka ei oikeastaan juuri ymmärrä, mitä hänen käsiensä alla tapahtuu. No, ei ymmärrä kukaan muukaan, tarkalleen. Mutta tuntuu, ettei kovin moni halua kuulla sitä tai siitä. Ja ymmärrän sen. Kyllä silloinkin kun minua on kovasti sattunut, olen saattanut olla vihainen keholleni ja toivoa - täysin irrationaalisesti - että tulisi joku ja parantaisi minut ja ottaisi pois kaiken kivun, tulisi joku joka tajuaisi, mistä kiikastaa, ja oikaisisi sen. Ja sitten samalla olen tiennyt, viiltävästi ja aiemman toiveen tyhjäksi kuitaten, miten keho se on, joka parantuu. Keho parantuu, kun on siihen valmis. Sitä voidaan auttaa, mutta lopulta parantuminen ei ole kiinni vain auttajasta, vaan ennen kaikkea kehosta. Miksi joskus hermotus jää soittamaan kipusäveltään kudoksen tilan jo kohennuttua ja joskus ei? Miksi eri ihmiset reagoivat eri tavalla samaan hoitoon? Voidaanko tätä eroa saada redusoitua erilaisiin kudostyyppeihin, suolistobakteerikantoihin, veriryhmiin ja ties mihin muihin eroihin, jotka ovat mitattavissa ja siten huomioonotettavissa hoitosuunnitelmassa sitten joskus kun niiden kausaalivaikutus tunnistetaan? Vai jääkö arvoitukseksi aina jokin kartoittamaton, jääkö esiin tahto ja toiveikkuus, metakognitio, franklismi, tahto parantua?

Niin, ripaus iloa kaiken tämän en-osaa-markkinoida-itseäni -mietteliäisyyden keskellä.

Maailma, jossa pitäisi osata markkinoida itseä ja omaa ammattitaitoa (KAUHU!) tuntuu aika julmalta. Mitä voi luvata? Hyvin vähän. Huomaan haluttomuuteni teeskennellä. Ei minusta ole sanomaan, että hoidetaan sinut kuntoon. En voi luvata sellaista. En osata lainata toivoa, jota itsellänikään ei ole. En ole vielä löytänyt paikkaa, josta toivoa voisi lainata. Yksityistä toivoa, kyllä, saa lahjana. (Ei sitä voi maksaa takaisin.) Ja sitä voi lahjoittaa siinä kohdin kuin sitä itsellä on. Mutta muuten -

on tultava toimeen pisaralla, ripauksella iloa.

Hyvää juhannusta! Sää vaikuttaa yhtä epävakaalta kuin kaikki muukin.

Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.

Elaintarha ja temppeleita

Normaalisti valtan elaintarhoja. Trivandrum (tai Thiruvananthapuram, huh, tai jotain sinnepain...) paljastuu kuitenkin sen verran ruuhkaisen ja ankean oloiseksi, etta menemme elaintarhaan. Siella ainakin luulisi olevan rauhallista. Elaintarhasuru virittyy samantyyppisista asioista kuin ennenkin vastaaissa paikoissa: yksinaan hakkiaan tai aluettaan asuvat laumaelaimet, selvasti havaittavat pakkoliikkeet, elinymparistojen silmiinpistava epasopivuus.

Tama tarha on taysin hammentava. Esimerkiksi haukkoja ja kotkia kokottaa aneemisesti hakeissaan ja saman lajin edustajia kaartelee niiden ylapuolella vapaana. Haikarat bondaavat antilooppien kanssa. Varikset ovat kehittaneet ajanvietteekseen kaurisratsastuksen. Kauriit ovat tulla tasta hulluiksi. Variksia tuntuu kiehtovan homman haasteellisuus. Kasittamattomin on silti emun hakki. Hakki on oikeastaan ruokintakatos, josta emu paasee laiduntaman laajempaan betonipihaan. Emulle on katettu poytaan porkkanakuutioita, kalaa ja jotain viljamossoa. Emu poimii porkkanapalat nokkaansa ja torkkii viljamossoa poydalta maahan, josta sen nappaavat varikset. (Varikset istuvat myos emun selassa.) Kaloihin se ei edes yrita koskea, koska pieni harmaa, semmoinen kissankokoinen, turkikas naatamainen elain, joka on joko joku naata tai kenties jonkinlainen mangusti, rohmuaa kalaa innokkaasti. Tama pieni otus joko syo kalan samantien tai jos emussa jokin hermostuttaa sita, se raahii kalan hampaissaan betonipihalle, jossa kotkat alkavat uhitella sille ja se luovuttaa saaliin kotkille. Meille, joille kaikki variksia lukuunottamatta on eksoottista, show on taysin kasittamaton. Tuijotamme emun ruokintaa ikuisuuden ja paikalliset tuijottavat tuijottamistaan tuijottamistamme.

Tuntuu turhalta nahda, miten kaunis kotka on suljettu pieneen hakkiin istumaan, kun samoja otuksia kaartelee ilmassa. Ehka linnut ovat loukkaantuneita. Toivottavasti. Ja kadelliset. Nekin on suljettu yksinaisyyteen.

Intialaiset miehet, joista suuri osa vaikuttaa aika empatiakyvyttomilta muuta kuin vertaisiaan kohtaan, tekevat useissa kohdin parastaan saikyttaakseen tai provosoidakseen elaimia. Kylteissa lukee, ettei elaimia saa kiusata eika hairita, mutta naemma saannot on tehty rikottaviksi. Sita katsellessa tulee pohjattoman surulliseksi. Ja elaimia katsellessa myos.

Jatkamme Trivandrumista Tamil Naduun. Ensin Maduraihin, nyt Tiruchirappalliin eli Trichyyn. Taalla rytmi on selvasti hitaampi. Paikalliset juhlivat pongalia, mutta sentaan aika hillitysti. jos sulkee silmat, ei siltikaan voi kuvitella olevansa sotatantereella, silla sodassa tuskin vislataan yhta paljon. Muuten kylla juhlintaan kuuluu rajayttelya siihen malliin, etta kotoinen uusi vuosi vaikuttaa hyvin kesylta. Minua kiinnostavat enemman rangolit kuin pauke, mutta selvasti pauke on paikallisista innostavampi elementti.

(Taalla tunnutaan muutenkin ajattelevan, etta mita kovempi meteli, pauke ja torventorotys, sen parempi. Se tuntuu hammentavalta ja valilla, kun on vasynyt, myos hetkittain raivostuttavalta. Se ei tunnu kehossa enaa vain aanena vaan kipuna korvien tienovilla, kipuna ja sita seuraavana pelkona seuraavasta vihlaisusta. En usko, etta taalla monellakaan voi olla kovin normaali kuulo. Ainakaan kaupungeissa.)

Olemme nyt kayneet muutamassa tarkeassa tamilitemppelissa, Meenakshi Ammanissa ja Rock Fortissa. Molemmissa on pistanyt silmaan se, miten eri tavalla hindulaisuudessa hahmottuu uskonto, uskonnollinen ja pyha. Tavallaan meininki on yhteisollista, mutta siita puuttuu hurmio silla tavalla kuin se on lasna vaikka joissain heratysliikkeissa tai kolmannen maailman kristillisissa yhteisoissa. Joukkiot maleksivat aika loysasti. Pyhatoissa voidaan pistaa piknik pystyyn tuosta noin vain. Ainoat hiljaisen ja keskittyneen oloiset ihmiset ovat lansimaisia tai temppelia hoitavia pappeja. Silloinkin kun uskovaiset tuovat uhrejaan jumalkuville tai vaatettavat tai mallaavat niita varijauhein ja oljyin, toiminnassa on hatainen, kiireinen rytmi. Ehka se liittyy vain pongaliin, en osaa arvioida. Mutta on jotenkin hilpeaa olla pitkaan paikallaan ja tarkkailla, miten ensin patsaat kiedotaan liinoihin ja tuhritaan oljyyn ja variin ja sitten tulee puolipukeinen mies sankoineen kuuraamaan patsaan puhtaaksi ja vie likaantuneet rasyt mennessaan. Ja kun se on puhdas, mummot melkein kauhistuvat, etta tuota ei ole kukaan mahmannyt, ja hyokkaavat patsaalle peittaakseen sen taas varitahnalla, ja joku kietaisee huivinsa patsaan kaulaan tai selkaan tai milloin mihinkin.

Huomenna temppelikiertely jatkuu. Vaikka hengellinen ja kenties henkinenkin anti jaa aika vahaiseksi temppelien suhteen, sen verran kaukana omat pyhan hetket ovat mistaan instituutioista, temppelien luona on paljon kiinnostavaa elamaa: pienia liskoja, rupikonnia, lepakkoja hallien katoissa nukkumassa, petolintuyhdyskuntia... temppelinorsuja nyt mainitsemattakaan.

Yllattaen melkein parhaat kontaktit taalla ovat lasten kanssa. Lapset eivat myy mitaan. Ja vaikka jutustelu jaa usein vahaiseksi, informaatiota vaihtuu hyvassa hengessa. Lapset hymyilevat uteliaasti ja tulevat esittaytymaan ja niin juttu alkaa luistaa. Joskus kommunikaation luontevuus hamaa tai sitten auttaa nakemaan jotain olennaista. Neljatoistavuotias tytto kysyy meilta lasten leikkipuistossa, miksi me emme leiki. Kiipeile, laske liukumakea ja niin edelleen. Se on hyva kysymys.

Paljon kysymyksia taalla kylla nousee, mutta ne taitavat valtaosin koskea sita kaikkea vierasta, jonka joutuu kohtaamaan. (Usein se tuntuu joutumiselta vaikka tanne on tultu omasta tahdosta ja paatos pysya reitilla on myos oma.) Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin kysymykset kaantyvat nurinniskoin. Mutta niin niille lopulta kay. On vain jaksettava odottaa.

Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.

Lapsettomuuspohdintaa

Neiti Ihaa kirjoittaa asiasta, joka on mietityttänyt itseänikin jo monta päivää. Kolme ystävääni on raskaana, yksi vähän kaukaisempi ja kaksi aika läheistä. Olen käynyt viime päivinä kai ihan sattumalta myös monta muuta pientä sananvaihtoa lasten hankkimiseen liittyen ja karahtanut taas pää edellä omiin kummallisuuksiini asiaan liittyen.

Kuvittelin ratkaisseeni asian aika tyydyttävästi jo viime syksynä, jolloin vaihdatin kuparikierukkani uuteen. (Tämä on marssijärjestyksessä jo kolmas viisivuotiskausi.) Olinhan sentään pohtinut asiaa pari kuukautta, koettanut kuvitella meitä lapsiperheenä, itseäni äitinä ja Vompsua isänä - jotenkin koin sen velvollisuudekseni jo ihan Vompsun takia, vaikka mielikuvat lähinnä aiheuttivatkin minussa kuvotusta ja vaikeutta samastua niihin; käytin mm. tyhjän tuolin tekniikkaa, joka toimi hyvin ammatinvalintapsykologin luona nelisen vuotta sitten (paitsi että tietysti minulla ei edelleenkään ole ammattia, hmm, hahmotan ehkä asian tältä osin toisin kuin valtavirrassa). Ja olinhan pyytänyt myös Vompsua käsittelemään aihetta terapiassaan ja niin hän tekikin. Karahdin tällöin aina samoihin mielikuviin: Minusta juoksevat ja kirkuvat lapset ovat pelottavia, ja näin on ollut jo silloin, kun olin itse lapsi. Mikään ei ole itselleni kauheampaa kuin joutua lasten joukkoon. (Näin oli myös lapsena, preferoin yksinoloa tai yhden aikuisen seuraa sinne saakka, että toiset lapset kykenivät samanlaisiin monimutkaisiin fantasialeikkeihin, joita kaipasin aivan loputtomasti.) Aikuisten joukossa voin olla melkein rauhallinen, lasten joukossa en. Ja silti olen tottunut lasten joukkoihin, koska yhdeksän vuotta nuorempi siskoni raahasi kavereitaan meille kotiin ja koska olin ennen yliopistoon menoa töissä au-pairina Lontoossa.

Jotenkin se ajatus, että säätäisin elämäni "lasten ehdoille" kuulostaa minusta painajaiselta. Elin yhdeksänvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi lapsen ehdoilla, koettaen mallintaa vastuullisuutta ja joutuen joka käänteessä ottamaan huomioon siskon kehitystason. En kadu sitä, että toivoin siskoa; minusta on edelleen kivaa, että minulla on sisko, mutta tunsin kyllä itseni aika onnettomaksi ja ponnettomaksi noina vuosina. Jotenkin roolini litistyi ja kitistyi niin ohueksi että hyvä jos uskalsin hengittää perheen piirissä. Ei ihme, että karkailin metsiin ja myöhemmin ihan kenen vaan luokse yöksi. Myöhemmin kun olin au pairina tuolloisessa unelmieni kaupungissa, sama ohentuminen ja pahoinvointi toistui. Sairastuin vakavasti ja minun piti palata Suomeen. Meni kolme kuukautta, että kuume laski lopullisesti ja pystyin taas elämään normaalisti. En osaa olla ajattelematta, että tuossa reaktiossa oli paljon psykosomaattista taustaa. (Myös lapsuudenkodissani olin hyvin usein sairas, mutta olen ollut varsin terve omilleni muutettuani ja kahden ihmisen kodissa.) Olin Lontoossa hyvin onneton ja työpäivän päätteeksi makasin usein vain patjalla lattialla tyhjässä huoneessani ja itkin. Tai sitten tuijotin eteenpäin ja mietin, jatkuuko sama helvetti hautaan saakka. Jaksoin kohdella lapsia ystävällisesti ja toki kiinnyin heihin, mutta itsestäni en enää jaksanut pitää huolta kuuden tunnin työpäivän jälkeen. Sama kuvio toistui myöhemmin, kun toinen ottamistani löytökoirista sai vahvan eroahdistuksen. Sitä ei käytännöllisesti katsoen voinut jättää hetkeksikään yksin. Tiesin, ettei kukaan muukaan sitä voisi ottaa enkä halunnut sen menevän piikille vain oman sisuttomuuteni takia, ja niinpä jouduin leikkaamaan elämästäni vähän kerrassaan kaiken mukavan pois: harrastukset, ystävien näkemisen, opintojen edistämisen... en jaksanut enää oikein lukea, en ainakaan muuta kuin koirapsykologiaa, uneni katkeili, vuorokausirytmini oli aivan sekaisin, itkin päivittäin. Onnistuin pysymään lujana koko sen vuoden, ja koirasta tuli ihan kelpo otus. (Nykyään se elää eksäni kanssa ja vierailee välillä meillä.) Mutta en voi sanoa, että olisin ollut onnellinen. Tai että olisin tuntenut elämälläni olevan erityistä tarkoitustakaan. Toki tiesin, että teen hyvän teon kuntouttaessani säikystä katukoirasta perhekoiran, mutta ei se teko tainnut olla oikein jaksamiseni rajoissa. Olen osannut tuntea edes pientä ylpeyttä tuosta vasta näin jälkeenpäin, ja sittenkin olen tyytymätön: En pidä siitä, että laiminlyön oman hyvinvointini. Sillä kun se sakkaa, ei mikään oikein suju. Ja tuosta hyvinvoinnista huolehtiminen on oma velvollisuuteni, jos mikä.

Koetan kuvata tuota tilaa, joka luonnehtii kokemustani lapsiperheessä elämisestä tai eroahdistuksisen koiran keinoemona olemisesta: Kaikkialla ilman tihentää paksu musta puuro. Se tekee hengittämisestä ja liikkumisesta vaikeaa. Olen hidastettua ja unenomaista, en osaa eritellä tilannettani enkä kurkottaa toivoon. Kun koetan puhua, sanat tulevat ulos hiljaisina ja epäselvinä ja jos minua pyydetään puhumaan selkeämmin, alan itkeä. Haluan ulos, rimpuilen mielessäni karkuun ja jankutan aurinkoisista päivistä, jotka vielä koittavat. Mutta en pääse mihinkään, ansa on sulkeutunut ympärilläni, hyvä jos saan tarvottua vessaan ja takaisin tai keittiöön hakemaan palan lisää ahdistusleipää. Ruoka ei maistu miltään. Jos juon lasin viiniä, alan vain itkeä ikään kuin ilman syytä. Joskus onnistun pitämään puoleni ja olemaan itsekäs karmea ämmä ja hommaamaan jonkun muun huolehtimaan lapsista tai koirasta. Ja kun olen kaupungilla, tajuan äkisti, miten väsynyt olen ja miten vierailta ihmiset näyttävät, miten huolettomilta, heillä on oma elämä, ja tunnen hengästystä ja sitten äkisti syyllisyys iskee minuun tukehduttavana ja lamauttavana. Ajattelen eläintä tai lasta, joka on nyt jonkun toisen hoivissa levoton, ja joka ikinen solu kehossani kirkuu, että minun pitäisi olla siellä, ei tässä, tämä ei ole minun elämääni, minun elämääni on jonkun toisen elämä. Ja vaikka tunnen tukehtuvani kotona, tukehdun myös tuolla toisaalla. Ilo katoaa vähitellen elämästäni kokonaan. Vain toisen ilo saa olla iloni, minulla ei ole enää omaa erillistä iloa, aikuisen ihmisen iloa. Palan loppuun.

Olen aina parantunut tästä toivottomuuden tilasta, kun olen saanut riittävästi omaa tilaa ja aikaa. En ole käynyt terapioissa enkä syönyt lääkkeitä, antanut vain aikaa itselleni herätä noista jaksoista. Silloin äkisti ilon sävel on taas löytynyt sisältäni, olen tunnistanut haluavani hyvää ja kiinnostuvani toisista ihmisistä. Huomaan havaitsevani asiat tarkemmin ja suhtautuvani niihin uteliaasti. Pidän itsestäni ja toisista. Jaksan pitää myös itsestäni huolta, saan tehdä kivoja asioita, joista pidän, kuten lukea kirjaa keskeytyksettä monta tuntia tai koettaa hahmottaa jotakin vaikeaa probleemia. Jaksan olla kiitollinen siitä, että elän.

Jotenkin noin kuvittelisin sen menevän silloinkin, jos hankkisin lapsen. Että musta puuro ahmaisisi minut sisäänsä. Huomaan, ettei kaikille muille käy niin. On ihmisiä, joista on esimerkiksi mukavaa vierailla lapsiperheissä ja joista tuntuu hauskalta tavata perheellisiä ystäviä lasten ehdoilla. Itse kuitenkin huomaan, että minusta se on vain ahdistavaa (jos lapset koko ajan melskaavat taustalla) tai ainakin tylsää (jos istutaan kahvilassa ja toinen vain kertoo siitä, mitä lapsi on tehnyt). Samalla tajuan, että tietysti lapsi on äitinsä elämän sisältö ja että on erittäin hyvä, että niin onkin. Mutta elämänpiirit ovat luisuneet toisistaan kovin etäälle: vaipanvaihdon ja tarhapohdintojen tuntikaupalla kuunteleminen on aivan yhtä kiinnostavaa kuin kuunnella monen tunnin jaaritusta vaikkapa harrikoiden tuunaamisesta. (Siitäkin voi toki kertoa mielenkiintoisesti, kuten kirjassa Zen ja moottoripyörän kunnossapito, jossa pyörä on vähemmässä roolissa ja zen enemmässä. Mutta suurin osa ihmisistä ei pysty pirsigmäiseen laajakatseisuuteen, tuskin itsekään.) Molemmat kulttuurit tuntuvat itsestä vierailta ja enimmäkseen kiinnostamattomilta.

Samalla tiedostaa, miten loukkaavalta tämä saattaa tuntua lapsen hankkineen ystävän mielestä. En ole liiemmin rutissut asiasta, mutta ystävät ovat varmasti huomanneet, etten oikein enää viihdy heidän luonaan ja kutsut ovat vähentyneet. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka vauva-asiaa pari vuotta paahdettuaan saavat vastareaktion ja haluavat ehdottomasti lähelleen ihmisiä, joiden kanssa voivat puhua vain jostakin muusta kuin vauvasta ja joista pari on sanallistanut jopa, että heistä tuntuu loukkaavalta, kun suurin osa ihmisistä puhuu vain heidän lapsistaan, aivan kuin he itse olisivat lakanneet olemasta olemassa ja tuntemasta ja kokemasta ja haluamasta jakaa asioitaan. Ystävyys heidän kanssaan on vahvistunut, mutta toisaalta saa minut entistä enemmän epäröimään, noinkohan itse lopulta olisin aivan raivoissani siitä, että kaikki höpöttäisivät vain lapsesta, kun olisi paljon tähdellisempääkin pohdittavaa. Tiedän kuitenkin jo sen, että uhrautuva rooli saa minut kuilun partaalle ja kadottaa elämästäni toivon ja tarkoituksen. Olen nähnyt myös, miten se tekee äidilleni saman.

Nyt kun niin moni ystävä on raskaana, tunnen jonkinlaista syvää surua siitä, miten hauskat hetket heidän kanssaan ovat todennäköisesti valtaosin takana päin, ainakin joidenkin vuosien ajaksi. Pelkään monia asioita. Yhtenä pahimpana sitä että he jotenkin säälivät kyvyttömyyttäni haluta lasta kykenemättä hahmottamaan sitä, että tuossa haluttomuudessa on myös aktiivista tahtomista. Jos he alkavat hahmottaa minut lähinnä sairaana tarkoituksettomana rassukkana, se lienee ystävyyden kuolinsinetti. (Tai sitten minun pitää kehittää tästä jotakin aivan superkierteistä mustaa huumoria, jota ehkä tämän asian käsitteleminen blogissakin voisi olla.) Toki elämässäni on ollut monia vastoinkäymisiä ja päätös olla syöksymättä perinteiseen naisen rooliin pitää sisällään maailman luonnovarojen kuormitusta ja väestötilannetta käsittelevien faktojen ja niihin liittyvien arvojen lisäksi myös kokemustietoa. Mutta tuo kokemustieto on myös järjestetty ja tutkin sitä uteliaasti. En osaa sillä lailla itse hahmottaa harmina, etten halua lasta; mielestäni se on minun lähtökohdistani ja arvoistani käsin ainoa vastuullinen päätös. Päätös myös on syntynyt kovin luonnostaan, koska en ole koskaan vielä osannutkaan haluta lasta. (Minulla nousevat niskakarvat aika helposti, kun kuulen jonkun paasaavan siitä, miten luonnollista lasten haluaminen ja saaminen on. No, sana luonnollinen toki yleisemminkin saa itseni virkoamaan terveeseen vastareaktioon... Tokihan meissä on halu paritella ja hoivavietti, en esimerkiksi ilman hoivaviettiä taatusti uppoaisi niin helposti mustaan puuroon, mutten usko esimerkiksi naaraskissan tai -koiran juuri ajattelevan äitiysasioita parittelun yhteydessä, eikä sen tarvitse kuulua naisenkaan luonnollisiin haluihin kaikissa olosuhteissa. Ainakin minun luonnolliseen ympäristööni on alusta saakka kuulunut ehkäisyn ja perhesuunnittelun mahdollisuus. Raskaaksi hankkiutuminenkin on siten valinta. Valinta sekin on, jos päättää jättää ehkäisyn pois ja katsoa, miten käy.) Olen nyt kolmenkymmenenneljän, joten olettaisin kyllä biologisen kelloni raksahtaneen jossakin paikoin, jos se olisi raksahtaakseen, tikittämistä en osaa edes kuvitella. En ole edes leikkinyt nukeilla enkä lapsenakaan suostunut leikkimään kotia. (Minusta se oli vain huutavan tylsää.) Osaan harmistua päätöksessäni oikeastaan vain siitä, että sen takia todennäköisesti menetän monta ystävyyttä ja saan koko joukon ikäviä leimoja. Koska kyllähän ihmiset priorisoivat ystävyyksiään ja on luontevaa viettää aikaa niiden kanssa, joilla on samanlaiset toiveet ajan viettämisen tavoista. Tämä on ennenkin haitannut ystävystymistä naisten kanssa, joten ei ole sinänsä mikään uusi asia. Nyt vain ensimmäistä kertaa sellaiset ihmiset, joiden kanssa olen puhunut syvällisiä asioita viime aikoina, ovat raskaana. Vaikka huomaan heidän hyväksyvän eroavaisuutemme tässä asiassa, ja vaikka he kertovat jotakin omasta tilastaan ja tunnoistaan, jään silti totaalisen ulkopuolelle. Miksi esimerkiksi tuntuisi pahalta, jos lapsi menisi kesken? En osaa kuvitella sitä tuntemusta. Tai miksi tuntuisi pahalta nähdä toinen nainen raskaana, jos oma lapsi olisi mennyt kesken? En osaa oikein kuvitella sitäkään, muistan kyllä vaimeasti, miten pahalta tuntui se, kun oli juuri eronnut ja näki onnellisen oloisten parien kyöhnäävän talviaurinkoisella jäällä ja vaikka pitävän toisiaan kädestä - tunsi korostuneesti, miten koskettamaton oma käsivarsi on, miten suuri kosketuksen nälkä siinä piili. En osannut vihata noita pareja, kuten jotkut näyttävän osaavan tehdä, mutta tulin kyllä surulliseksi oman käteni tyhjyydestä. Ehkä se on jotakin samanlaista, mutta vain siirrettynä vauvailuun? Minun on niin vaikeaa kuvitella sitä, koska minusta odottavat äidit uimahallissa näyttävät lähinnä pelottavilta, heidän vatsansa näyttää hyvin väkivaltaiselta ja se puhe vauvan potkimisesta kuulostaa karmealta.

Havaitsen itsessäni kummallisen paniikin, joka purkautuu aamuyöstä heräämisinä ja väkivaltaisina unina, jossa toisaalta minuun tungetaan navan läpi mekaaninen metallisikiö, joka alkaa vähitellen venyttää vatsaani niin, että tunnen tukehtuvani enkä pysty enää liikkumaan ja kipu lävistää minut ja lattia pettää alta ja suistun sinne ja tunkkaisen hajuinen matto kääriytyy ympärilleni, enkä pysty enää liikuttamaan raajojani ja on pimeää ja huudan kauhusta, koska tiedän repeäväni, ja toisaalta ystävät paisuvat paisumistaan ja tiedän heidän pian halkeavan, mutta he ovat siitä oudon tyytyväisiä, samalla kaamealla tavalla kuin vauvat ovat tyytyväisiä, ilman symboleita ja hellyyttä, pelkkinä hirviömäisen vaativina nautintokehoina, kuuntelematta lainkaan toisten tunteita, ja kavioni kapsuttavat tiililattiaa vasten kun kannan heille mangolassia juotavaksi, jotta he paisuisivat nopeammin. Uh. En halua sinne, en halua olla sellainen. Ja samalla huomaan itsessäni tympeän, pienen pelon, joka luettelee mekaanisella äänellä ranskalaisin viivoin kaikki karmeat kohdat:
- sinua säälitään vajavaisena
- sinua ei kutsuta mihinkään koska et suostu kuitenkaan viettämään aikaa lasten ehdoilla (ja se on totta)
- sinä et ole edes mikään nainen
- sinusta puuttuu luonnollisuus, olet vääristänyt itsesi, tekeytynyt milloin mieheksi, milloin eläimeksi
- sinun pitäisi vain hyväksyä hedelmällisyytesi
- sinua säälitellään koska pelkäät naiseuttasi (ja totta helvetissä vihaan ja pelkään hedelmällisyyttäni, se jakaa minut selvästi kehon ja mielen erillisiin tahtoihin aivan toisin kuin haluaisin, vaikka toisaalta, abortin kautta sain selville sen, että pystyn tarvittaessa tekemään vaikeita päätöksiä siten kuin oma tieni vaatii - elämänhallintani koheni huomattavasti abortin myötä kun tajusin, etteivät asiat vain tapahdu minulle ja ettei minun vain tarvitse hyväksyä niitä vaan voin myös tehdä päätöksiä ja suunnata olemistani kuten tahdon; naiseutta en pelkää mutta kylläkin sen samastumista perinteiseen naisenrooliin, marttyyriuteen tai kohtalon varaan heittäytymiseen.)
- sinut leimataan kateelliseksi (en osaa kuvitella kadehtivani lasta mutta osaan tietysti tuntea itseni hylätyksi, kun muut puhuvat vain vauvoista ja tapaavat vauva-ajeluillaan; en usko, että siinä on kyse kateellisuudesta, se ainakin tuntuu vain ulkopuolisuudelta ja hylätyksi tulemiselta; luulen, että kateus alkaisi siitä, ettei tätä tilaa hyväksyisi, mutta olen aika tottunut hyväksymään sen, vaikka se tietty pelottaakin minua)
- elämäsi leimataan tarkoituksettomaksi
- selkäsi takana spekuloidaan josko sittenkin olet vain hedelmätön mutta valehtelet siitä
- sinua pidetään vastuuttomana ja kypsymättömänä
... ja niin edelleen. Tai sitten minut hyväksytään "kummajaisena" mutta yhtäkaikki, kaikki tietävät, miten suhde kummajaisiin harvemmin muodostuu kovin kestäväksi tai tärkeäksi.

Sitä paitsi minussa on ollut vahvasti kummajaisen leima heti alusta lähtien, ja se on minusta jotenkin väsyttävää jo vähitellen, koska en ole mielestäni ollenkaan kummallinen. Kuuntelen vain sitä, miltä minusta tuntuu, ja harkitsen, miten haluan asennoitua, ja koetan tehdä viisaita ratkaisuja. Mutta luoja paratkoon, se kaikki näyttää ulkopuolelta selvästi jotenkin kummalliselta. En ymmärrä oikein, miksi. Ehkei minun edes tarvitse ymmärtää.

Toisin sanoen, tunnistan itsessäni kaikki konformismin ikävät narinat. Totta kai olen tunnistanut ne itsessäni alusta saakka, milloin minkin elämänvalinnan ympärillä. Muistan kouluvuosilta sen tapauksen, jossa minulle kerran ja hetkellisesti tarjottiin tilaisuutta nousta nokkimisjärjestyksessä nauramalla tytölle, joka oli ollut minulle hyvin ystävällinen silloin, kun minua poljettiin pahimmalla vaihteella. Mikä kiusaus tarttua tarjoukseen! Mutta ei, en voinut ottaa sitä vastaan, ja jo se, että tajusin harkitsevani silmänräpäyksen asiaa, täytti minut valtavalla kuvotuksen tunteella. Ei, se ei ole minun elämääni, oli vastaus siinä tilanteessa. En tahdo mennä tuohon mukaan. Käänsin selkäni, osoitin ylpeyteni enkä saanut armahdusta tilanteestani. Mutta hitto vie, olen edelleen ylpeä siitä, että tein tuon ratkaisun.

Samalla tavalla olen nyt äkäinen ja järkyttynyt omasta konformismistani ja höpsöistä peloistani, vaikka ounastelenkin, ettei tämä ahdistus muuta itse asiaa miksikään ja että jossain vaiheessa osaan vielä olla ylpeä siitä, että jaksan kuunnella omia mielikuviani, tahtoani, harkintaani, jopa pelkojani. Olisin konformismistani varmasti paljon vihaisempi, jos en tietäisi, että ihminen on laumaeläin ja että tällaiset ahdistukset ovat odotettavissa aina kun tekee asiat jotenkin kummallisesti päin. Minua ärsyttää suunnattomasti nyt sekin, että lapsettomuutta joutuu aina selittelemään, mutta lapsen haluamista ei. Loukkaavaa on sekin, että jos kertoo, ettei halua lasta, saa niin helposti tietäväistä silmienpyörittelyä ja vastauksen: odotas, muutama vuosi ja vähän toiset olosuhteet... kyllä sinä vielä muutat mieltäsi. Väsytystekniikallako? Minulla on ollut elämässäni nyt kaksi kertaa lapsen hankkimiseen sopivat olosuhteet: silloin kun tulin vahingossa raskaaksi edellisessä liitossani, kuvittelin vielä meidän elävän yhdessä elämämme loppuun asti, eikä kukaan oikein tajunnut, miksi ihmeessä en halunnut lasta, kun kerran suhde oli kunnossa, ja nyt sitten kun olen naimisissa ja onnellinen suhteessa, ja nyt mieskin olisi lapsisuuntautuneempi, Vompsuhan on aivan ilmiömäinen lasten kanssa, siihen olisi taas tavallaan hyvät olosuhteet. Mutta en osaa tahtoa. Ja koska lapsen haluamista ei kauheasti selitetä muulla kuin hämärällä "luonnolla" tai "haluamisella an sich", en ymmärrä siitä höläsen pöläystä. Mistä tavoitteista tai arvoista se lähtee?

Kun puhuimme Vompsun kanssa siitä, miten me kasvattaisimme lapsemme, jos sellaisen saisimme, huomasimme joka kohdassa esiin nousevan seuraavat sanat: ei todellakaan sinne päinkään kuin meidät oli kasvatettu. Ei mitään semmoista lapsesta asti alkavaa aivopesua siitä, että sitten kun sinä saat lapsen, hän voi pitää tätä nallea, tai että kirjaa on luettava siististi, että se säästyy sitten sinun lapsellesi. Osittain tuo aivopesu juuri tekee lapsettomuusvalinnan vaikeaksi, etenkin Vompsulle: hän oli nielaissut sen ajatuksen, ja jotenkin hämmästyi tullessaan terapiassa siihen tulokseen, että se oli syötetty hänelle täysin eikä hänellä ollut siitä oikestaan oikein mitään omaa mielipidettä, ainoastaan ulkoahopotettu lapsi pitää hankkia jos siihen on mahdollisuus ja voi niitä raukkoja jotka eivät ole saanut siihen mahdollisuutta. (Minä tietysti olen lapsesta lähtien ilmoittanut pontevasti, että voin aivan hyvin sotkea kirjan tai leikata barbilta hiukset, koska asia on niin, etten aio hankkia lasta. Ei mikään ihme, että olin jo varsin pienenä sitä mieltä - äiti ei koskaan onnistunut vakuuttumaan, oliko hänkään tyytyväinen päätökseensä hankkia kaksi lasta; hänestä on aina ollut paljon mukavampaa olla töissä kuin lasten kanssa ja olen näin vanhemmiten huomannut, ettei hänkään halua tuutia sylissään vieraiden lapsia jne. - vauvakuume ilmiönä on sellaista, mihin olen törmännyt vasta ihan viime vuosina ja se näyttää minusta aina yhtä ufolta. Kukaan sukulaisista mummua lukuunottamatta ei ole erityisen lapsi-intoinen, ja mummu taas on kyllä innoissaan mutta myös hyvin rankaiseva, syyllistävä ja sanallisesti kaltoinkohteleva, joten en kyllä häneenkään haluaisi missään suhteessa identifioitua. Jos äiti ei osannutkaan vielä kuunnella täysin intuitiotaan siitä, että ehkä lisääntyminen ei sittenkään ole itsen kannalta ja omalla arvomaailmalla niin jees juttu kuin muut toitottavat, ehkä olisi minun tehtäväni kuunnella sitä intuitiota tarkemmin? Äidinäitikin olisi halunnut olla opettajana, mutta sota toi hänet inkeriläispakolaisena Suomeen ja oli pakko mennä naimisiin, jotta häntä ei karkoitettu takaisin Neuvostoliittoon. Sinä aikana naimisiinmeno tarkoitti lasten tuloa. Isoäidin ensimmäinen lapsi kuoli parin päivän ikäisenä. En voi lakata miettimästä, mistä se johtui ja olisiko hän voinut tehdä sen, hänen avioliittonsahan alkoi rakoilla jo varsin pian ja oli kauhea ja väkivaltainen ja muutenkin isoäiti oli aika tasapainoton monessakin mielessä ja selvästi vihasi äidinrooliaan, vaikka olikin varsin hyvä isoäiti - tästä on jäänyt äidin ja minun välille paljon skismaa. Äiti oli ymmärrettävästi vihainen siitä, miten eri tavalla isoäiti kohteli minua kuin häntä. Ja siitä, miten paljon enemmän muistutan isoäitiä kuin ketään muuta sukulaista ja miten liittouduin isoäidin kanssa lapsesta lähtien, miten yhdessä tutkimme myyttejä ja kasvien sieluja ja kaikkea vastaantulevaa ja elimme hänestä aivan sopimattomalla tavalla. Solmin sovinnon äidin kanssa tästä asiasta vasta isoäidin kuoltua. Mutta vieläkin huomaan, että kun minussa nousee esiin joku oikein isoäitimäinen reaktio, äiti aivan jähmettyy inhosta ja käy varautuneeksi ja vähäsanaiseksi.)

Lähinnä lapsiasiassa kai rassaa se, että niin moni tuntuu uskovan sen olevan naiseuden ainoa ja perimmäinen tarkoitus. Että kaikki muu on jotenkin epäaitoa ja sekundaa. Kuitenkin kun katson äitini elämää, näen hänen saavan tyydytyksensä, tarkoituksensa ja onnensa aivan toisaalta. Me lapsetkin toki merkitsemme rikkana rokassa, mutta olemme kaukana tärkeimmästä tai ainoasta. Ehkä siksi minun on helppoa kuvitella, että elämäni voisi olla tyydyttävää ja rikasta ilman lapsiakin. Aika usein kuulee myös kysymyksen, eikö pelota, jos lapsensaannin lykkää ja mahdollisuutensa menettää ja sitten vanhana haluaisikin omien lasten seuraa. Toistaiseksi olen kyllä onnistunut olemaan ihan riittävän tyytyväinen vähän kummemmistakin ratkaisuistani (kuten opiskella 11 vuotta silkasta mielenkiinnosta alaa, joka ei turvaa ammattia eikä toimeentuloa; kukaan muu ei olisi taatusti valinnut niin puolestani). Eikä lasten olemassaolo tietenkään vielä takaa sitä, että heidän näkemisensä sujuisi mukavissa merkeissä; tunnen aika monta perhettä, jossa lasten ja vanhempien välit ovat jokseenkin pysyvästi tulehdustilassa. Itsekin olen pitänyt välillä vuoden tauon vanhempien näkemisen kanssa ja välillä minua huolestuttaa, miten he kaiken tämän oikein jäsentävät. (Äiti on sanonut, että jos tarvitsen etäisyyttä, hän voi vain antaa sen valittamatta ja kyselemättä, mutta en usko, että hän on sisimmässään ihan noin stoalainen kuitenkaan, vaikka arvostankin tätä hyväntahtoista ja voimakastahtoista päästävää elettä ja tahdon ottaa siitä itsekin opikseni: en tahdo takertua ihmisiin, jotka kokevat huonoja viboja seurassani.) Esimerkiksi kun menin naimisiin, äiti koki minun hylänneen hänet. En itse haluaisi kokea sillä lailla. Ja uskon, että niin olisi varsin helppoa kokea silloin jos kokisi uhranneensa vuosikausia elämästään tuon iloisesti tiehensä liihottavan olennon vahvistamiseen ja aikuistamiseen.

Enkä itse osaa oikein hahmottaa lasten hankintaa kuin näihin pariin teemaan liittyen: läheisyys ja aikuisuuden mallintaminen (jonka olen todennut muuttuvan kohdallani tukalaksi; olen kyllä miettinyt tukiaikuiseksi ryhtymistä, siinä tapailuväli olisi mukavan harva), loppuelämän yksinäisyys ja katumus jos lastensaannista luopuu vapaaehtoisesti (mutta miksi sen niin pitäisi mennä? Ihmisethän ovat erilaisia. Ja vaikka tutkimukset osoittavat, että lapsen saaneet naiset kokevat itsensä itsevarmemmiksi, ehkä itsevarmuutta voisi saavuttaa jotenkin sopusointuisammin oman itsen suhteen? Miksi ihminen katuisi kypsymättömyyttään jossakin tietyssä tilanteessa? En osaa katua aborttiakaan, ja yksi ystäväni, joka on raskaana, ei hänkään kadu aiemmin tekemäänsä aborttia. Olisi jotenkin aikamoista hönttiyttä valittaa, ettei ollut yksitoistavuotiaana, kaksikymppisenä tai nelikymppisenä riittävän kypsä johonkin ja katua tuota kypsymättömyyttä ja valmistautumattomuutta johonkin mihin olisi voinut tarttua - se meni jo, se oli silloin se tila! Eikö ole hyvä, että sen tilan tunnisti? Ja se ajatus, että katumuksenpelossa tarttuisi johonkin, jota vastaan intuitiot osoittavat kohtisuoraan - - - en usko, että se olisi hyväksi.) Vaikka en tarkasti ymmärräkään, miksen tahdo lasta, hahmotan kyllä sen, etten tahdo.

Taannoinen gynekologini käski minua vain sitkeästi vierailemaan lapsiperheissä ja haistelemaan vauvoja, jotta "kypsyisin". Nämä vierailut, joita toki tein, koska arvelin, ettei niistä haittaakaan ole, ovat vain vahvistaneet käsitystäni: tuo on jotakin, johon ryhtymiseen pitäisi olla aika vahva hinku. Ja jos sitä ei ole - - jos tuntuu siltä, että elämä on toisaalla, mitä sitten?

Huomaan, miten epävarmaksi ja onnettomaksi tämä aihe itseni tekee. Juuri kun olen saanut naisystäviä, he tulevat raskaaksi ja pelkään kaiken raukeavan tyhjiin. En haluaisi myöskään koota ympärille sellaista kovaäänisen rehvakasta lapsettoman naisen roisia puolustusmuuria, joka jotenkin tuntuu lapsiin suoraviivaisen kielteisesti suhtautuvalta. Eiväthän lapset ole vastuussa syntymisestään! (Huomaan perhetunnelmia miettiessäni aina kauhistuvani vanhempien käytöstä ja meneväni valtataisteluissa automaattisesti lapsen puolelle ja suhtautuvani hyvin päättäväisesti lasten oikeuteen olla lapsia. Ehkä se johtuu siitä, etten itse ole aina saanut tarpeeksi nauttia tuosta oikeudesta?) Ja enhän kuitenkaan suhtaudu lapsiin kielteisesti, vaan siihen ajatukseen, että joutuisin lapsen kanssa suljetuksi intiimin suhteen puristuksiin loppuelämäkseni ja että joutuisin ainakin pari vuotta tekemään kaiken lapsen ehdoilla ja potemaan sitten sen jälkeen kaikkia hänen vaikeuksiaan kenties omana syynäni. (Minusta tuntuu että vanhempisuhteissa, sisaruussuhteessa, kumppanuussuhteessa ja muutamassa läheisessä ystävyyssuhteissa on jo melkein liikaakin virikettä itselleni.)

Huomaan myös sen, että epävarmuuteni heijastuu siten, että toivon äkisti, että olisin joku ihan toisenlainen ihminen, joku sellainen, jolle lapsettomuus olisi helpompaa suoda. Että olisin sillä lailla varmempi ja että minulla olisi selkeä kutsumus. Silloin ihmisten ja itseni olisi paljon helpompaa sanoa: "No mutta, koskapa hän haluaa olla sairaanhoitajana Afrikan lasten hyväksi, on tietysti aivan järkevää, ettei hän hanki lapsia!" tai "Kieltämättä lapset haittaisivat hänen taiteellista luomistyötään" tai muuta sellaista. Kun en kuitenkaan tunnu tarvitsevan aikaani juuri muuhun kuin miettimiseen ja asioiden jäsentelemiseen. (Dsiisus, toivottavasti se ei ole kutsumukseni...) Eihän se ole sillä lailla jaloa eikä yhteisöä hyödyttävää.

Ja tietysti en voi olla kysymättä itseltäni, että entä jos olenkin jotenkin karmean viallinen joko kasvatuksen tai syntyperän takia, että jos ihan silkkaa ymmärtämättömyyttäni tahdonkin olla parantumatta tästä karmivasta tilastani, ja niin edelleen. Että jos olenkin väärässä kaiken suhteen. Sekin on aina mahdollista. Mutta toisaalta, enhän nyt voi ruveta tekemään asioita nurinkurin vain sen takia, etten ole jostakin satasenvarma. Mutta jonkinlainen kriisi tämä on, pakko kohdata taas tämä sama asia, sen ahdistavuus. Totisesti, toivon, että olisin mies, tai eläin. Tai ainakin että eläisin luostarissa, jossa tämä asia ei olisi mikään issue. (No, olenhan toki haaveillutkin luostarielämästä koko elämäni. Se näyttäytyy minulle tarkoituksellisempana kuin lapsiperhe-elämä.)

On joskus aika vaikeaa kulkeaa omaa tietään ja kuulla maailman melskeen takaa oman sydämen syke ja järjestää jalkansa sen mukaan. Mutta ei voi koettaa kuin kuulostella tarkasti.

Atwoodia lukiessa

Atwoodia lukiessa tuntuu välillä kuin parhaiden oivallusten hetkellä: että oma elämä äkisti selviää jonkin kohdan osalta, ainakin hetkeksi. Kuinka hyvä, että lainasin Poikkeustilan kirjastosta, vaikka olenkin koettanut lukea viime aikoina mahdollisimman vähän, jotta saisin tuntuman itseeni ja toiveisiini tekstiin hukuttautumisen ja toisten unelmien napsimisen sijaan. Olisi kai pitänyt muistaa, ettei itse erotu vähän tökkimättä.

(Jostain syystä tähän liittyy absurdi mielikuva sekopäisestä tutkijasta, joka valkotakki liehuen ravaa ovelta toiselle ja karjuu jonkun sekaantuneen hänen kvanttiinsa. Ei siinä oikein mitään järkeä ole.)

Poikkeustilan Nell tuntuu monella tapaa tutulta hahmolta. Hänkin pitää ratsastamisessa paljon siitä, että antaa hevosen tehdä mitä haluaa. Tunnistan itsestäni saman uteliaisuuden, joka aiheutti vakavia motivaatiokonflikteja ratsastustunneilla, kun en oikeastaan tahtonut näyttää hevoselle, kuka on pomo, mutta en oikein uskaltanut vastustaakaan ratsastuksenopettajaa. Ne kerrat, kun sain hevosen alleni ilman valvojaa, sujuivat jokseenkin hurjissa merkeissä. Jos hevonen halusi riehua ja laukata hulluna, mikäpä siinä... lokakuussa mielikuvat tästä muistuvat taas, koska yksi näistä kerroista tapahtui tällaisella säällä. Hevonen (pieni, laiha, kuparinvärinen mutta sen nimi on kadonnut) ei vain halunnut lopettaa eteenpäin rynnimistä, ja vuoroin mentiin pellonpiennarta, pellonkesken moiskuvaa mutaa, vuoroin hiekkatietä ja lopulta hevonen pysähtyi täristen metsätien päässä jonkun mökin luo, hyvä kun ei törmännyt seinään. Ei minua oikeastaan silloin pelottanut paljonkaan, vähän ehkä mudassa, siinä olisi voinut mennä nurin, ja hevosen alle jäädessä voi tullaa pahaa jälkeä. Mutta koska etenimme nopeasti, pelto-osuutta ehti kestää pelon häivähtämisen verran.

Atwoodin kirjassa takerrun kahteen kohtaan, jotka tunnistan jotakuinkin oivalluksiksi, jotka ovat kai vain odottaneet, että joku valaisee ne sanoin:

"Epäsiistin, kokemattoman tytön voi muuttaa hyvinhoidetuksi, ammattitaitoiseksi palvelijaksi, jos häntä kohtelee kärsivällisesti, ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti", hän valisti. Muuttaa oli sana, johon minä tartuin. Halusinko minä muuttaa vai tulla muutetuksi? Tulisiko minusta tuo ystävällinen oman kotinsa valtiatar vai aiemmin epäsiisti sisäkkö? Ei harmainta aavistusta. ...

Sisäkkö oli se, joka sai moitteet jos pöytäliinassa oli tahra tai jos pöytähopeiden kiillotuksessa oli huomauttamista. Siitä huolimatta minä kadehdin häntä. Hän oli jo muuttunut, eikä joutuisi enää ratkaisujen eteen.

Ja:

En ollut orpolapsi, minä vakuutin itselleni, en ollut likimainkaan orpolapsi. Minun olisi pitänyt olla enemmän orpolapsi, jotta olisin voinut syödä epäterveellistä ruokaa, valvoa yökaudet, käyttää epäpukevia vaatteita ja vetelehtiä huonossa seurassa ilman jatkuvaa, hätääntynyttä päänsisäistä pajatusta, jota tällainen käytös kirvoitti. Miksi sinä asut tässä läävässä? Mihin kulutat aikasti? Mitä sinä asut tuon hyypiön kanssa? Mikset saa mitään aikaan? Nukkuisit riittävästi! Sinä pilaat terveytesi! Äläkä aina pukeudu mustaan!

Mitään tällaista vanhempani eivät olisi sanoneet ääneen - sen verran he ymmärsivät - mutta minä uskoin ajatussäteisiin. Ne siirtyivät vanhempieni kalloista suoraan minun kallooni. Ne olivat kuin radioaaltoja. Mitä kauemmas kotoa minä lähdin, sen heikommiksi muuttuivat säteet, joita he ääneti minuun kohdistivat. Joten minun piti hankkiutua heistä pitkän matkan päähän.

Kirjassa pelottavinta on se, miten se etenee hassunkurisesta kohti pohtivaa ja lopulta synkeää tilaa. Onko elämänvaiheilla todella näin selkeät tunnusvärit? Tunnistan omassa elämässäni selkeitä alueita tai jaksoja, mutta ne eivät tunnu etenevän suoraviivaisesti vaan vuorottelevat. Vaikka tietysti minä kuten muutkin pelkään tiettyjä asioita: äidin masennusta ja pelkoa eläkkeellejäämisen edessä, kestääkö vanhempieni avioliitto sen, että ensimmäistä kertaa elämässään he joutuvat sietämään toisiaan aamusta iltaan pidemmänkin aikaa kuin kahden viikon loman, kuka pitää heistä huolta, kun heidän muistinsa alkaa pettää ja kroonisia sairauksia astuu kuvaan, riittääkö siskoni tukiverkko ja voisinko itse olla enemmän sen osana ja niin edelleen. (Siskokohta tuntuu kipeältä. Siinäkin Atwoodin kirja osuu maaliinsa. Siinä siskossuhde on kuin omani: pikkusisko antaa maailman nähdä pahan olonsa, ja kun äiti valittaa tätä isollesiskolle, tämä ei ymmärrä, mitä ihmettä siinä on, että jotakuta ahdistaa, ja kun äiti väittää, etteivät sinua ahdistaneet tuollaiset seikat, ei voi kai kuin vastata, että no, minä en oikein kokenut olevani siinä määrin näkyvä tai oikeutettu tuntemaan mitään, että olisin tohtinut oireilla muuten kuin salaa. Eikä niihin enää tahdo palata, ei äidin kanssa, vaikka itse huomaakin palaavansa kerran toisensa jälkeen tuohon pahaan oloon, sitä ei voi olla kääntelemättä.) Omaa vanhenemistani en jotenkin osaa pelätä, en ainakaan vielä. Olen jo valmiiksi pohtinut monta asiaa ja opetellut vain olemaan, toisin kuin äiti. Olen myös oppinut olemaan raivostumatta säälistä, jota vanhempani ovat vuodattaneet päälleni pahojen ihottumien ja nyttemmin jalkaongelmieni takia.

Ehkä taas kohta jaksan vierailla vanhempien luona. Siellä ainakin piirryn esiin hyvin selkeästi. Jotenkin koko asia saa minut hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi. Espanjassa juttelin yhden kaverin kanssa, joka kertoi menevänsä mielellään vanhempiensa luo ihan vain olemaan näiden kanssa. Se kuulosti minusta hyvin oudolta enkä oikein osaa kuvitella, millainen semmoinen vanhempisuhde olisi. Hassuinta on, miten uusi koko asia itselleni on. Oikeastaan vasta viime vuosina olen oivaltanut tietoisella tasolla, miten ahdistunut olin pitkään. Erotan sen vasta nyt, kun tuo ahdistus ja lapsuudenkodin tavat ja ääneenlausumattomat oletukset ovat käyneet hyvin ohuiksi ja haituvamaisiksi, tahramaisiksi, muistomaisiksi... Tuntuu hämmentävältä, miten pitkään menee löytää vaihtoehtoisia käytäntöjä niille, joihin on tullut oloutetuksi (kenenkään sitä tarkoittamatta tai yrittämättä). Tuntuu myös kummalliselta, että vasta nyt oivallan, miksi välttelin vanhempieni näkemistä niin tehokkaasti vuosien ajan. En hankkinut aluksi puhelintakaan, jotta he eivät voisi soittaa, ja vaikka asuimme samassa kaupungissa, saattoi mennä puoli vuotta, että näimme, ja silloinkin parin tunnin ajan mistään erityisemmin puhumatta, jutustellen niitä näitä kuten toisensa ensi kertaa tapaavat ihmiset, ja sitten kiirehdin pakoon. Kuinka pahalta sen onkaan täytynyt tuntua. Ja silti emme riidelleet eivätkä välimme missään vaiheessa olleet poikki tai edes tuntuneet ahdistavilta siinä mittakaavassa, että olisin voinut sanoa kotona käymistä vaikeaksi asiaksi.

Tänään puhun vanhempieni ikäisen miehen kanssa luottamustehtävän tauolla. Huomaamme, että meillä on yhteinen tuttu. "Hänhän kävi pimeällä puolella aikanaan, aiheutti vanhemmilleen paljon stressiä", kertoo mies. Kun tajuan, mitä hän tarkoittaa, alan hihittää. "Olen vähän harkinnut pimeälle puolelle luiskahtamista", tunnustan hilpeästi - tuttavan pimeä puoli kun olivat hänen puutarhurinopintonsa, jotka hän suoritti ennen yliopistouraansa; mies on juuri selittänyt, kuinka tuskallista vanhemmille on lapsen suuntautuminen sellaiselle alalle, jossa hän joutuu tekemään paljon työtä eikä pysty hyödyntämään lahjojaan.

Kotiin pyöräillessäni mietin, miten kauheaa on huomata itsensä lapseksi, joka ei tunne suurtakaan kiinnostusta lahjoihinsa, koska helpot asiat eivät avaa maailmaa yhtä perinpohjaisesti kuin jokin aivan vieras ja askarruttava. Ja: voidaanko tosiaan olettaa, että lukioikäisestä voisi päätellä, minne hän voisi suuntautua ja lahjautua (aika monet lahjat kun ovat kiinnostuksen myötä hankittuja taitoja)? Ainakin itse olen ollut siinä iässä vielä niin vahvasti kodin pakkopaidassa, etten ole uskaltanut uhmata vanhempieni paheksuntaa tiettyjä elämäntyylejä kohtaan. Olen vain vuosien kuluessa ujunut yhä selvemmin juuri sellaiseen elämäntyyliin. Ei niin, että minulla olisi vanha ja tomuinen auto vaan vielä pahemmin: ettei minulla ole autoa lainkaan ja että asun ahtaasti enkä pahemmin juokse rahan ja arvostuksen perässä ja että pukeudun kummallisiin vaatteisiin stockmanninkuvastokaman sijaan ja niin edelleen. Eikä minulla ole edes verhoja, sohvaa eikä televisiota.

Mutta sitten löydän kovan kohdan itsestäni, varsinaisen kivisydämen. Se sanoo: se on niiden päänsärky. Ja - onko se, enää? Alkavatko vanhempani vähitellen uskoa, etten kuole nälkään enkä jää auton alle pyöräillessäni (sen sijaan että hurauttaisin jonkun pyöräilijän lituskaksi autolla, kuten pelkään hyvin harvoin ajaessani)? Oloutuvatko he siihen seikkaan, että kiinnostuksenkohteeni nyt vain ovat toisenlaisia kuin heidän ymmärtämänsä, hyvin syömistä ja hyvin nukkumista lukuunottamatta?

Kotona odottaa palkkatodistus eräästä laitoksesta, jonne toisinaan teen keikkaa. Vaikka olen ilmoittanut nimenvaihdoksen, vain sukunimi on vaihdettu. Konservatiiviset palkanlaskijat ovat ilmeisesti päättäneet, ettei nykyinen virallinen nimeni kelpaa. Toivon vain, että rahat siitä huolimatta päätyvät tililleni. Kunhan saan näinä päivinä elokuun duunistani palkan (se oli unohdettu maksaa, ja kun olin häämatkalla, en ehtinyt patistamaan sitä ennen paluutani) rahattomuus katkeaa taas hetkeksi.

Atwoodin kirja loppui jo, mutta ei hätää - kirjastosta löytyi Don DeLillon uusin, jonka rohmaisin mukaani. DeLillo kuuluu hänkin mielikirjailijoihini, mutta toisella tapaa kuin Atwood. Häntä lukiessaan ei ajattele oivaltavansa omaa elämäänsä vaan jotakin paljon hienovireisempää, piilotetumpaa, maailman yksityiskohtia, joita on vaikeaa luokitella millään kuvaavalla otsikolla. (Ehkä se johtuu siitä että DeLillon henkilöt tuntuvat niin paljon intellektuaalisemmilta kuin ne ihmiset, joiden kanssa viihdyn parhaiten. En pidä omasta piikikkään kärkkäästä puolestani enkä siksi mielelläni mene seuraan, jossa se kaivautuu naftaliinista. Ja se kaivautuu helposti, mikä mieliharmi. Minun puolestani se voisi nukahtaa ikiuneen paitsi silloin kun editoin tekstiä, silloin sitä tarvitaan.)

On melkein varmistunut seuraava työ, yhden yrityksen nettisivujen tekstien oikoluku ja kielenhuolto. Koska myyntituote on kiinnostava ja sopii mainiosti käsityksiini siitä, mitä maailmassa pitäisi enemmänkin tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, suhtaudun toiveikkaasti projektiin. Ainakin duuni vapauttaisi minut hakeutumasta jouluapulaiseksi. Siitä ei saa yhtä paljon rahaa, mutta toisaalta, jos se pitää minut hyväntuulisena ja virkeänä ja silti raha riittää vuokraan ja ruokaan, ratkaisu kuulostaa tyydyttävältä. Viime joulusesonki ei näet ole päässyt unohtumaan. En tahdo työpaikkaan, jossa työtoverit saattavat kysyä, onko puuterini jäänyt kotiin ja tahdonko lainata. Onko viheliäisempää asiaa kuin puuteri! Miksei kukaan kysy miehiltä tuollaista? Kysynpä vaan...

Äh, tänään en näytä osaavan lopettaa kirjoittamista. Tiedän senkin, mistä se johtuu: olen tänään nähnyt suljettujen ovien takana sellaista, jota haluaisin käsitellä jonkun kanssa, mutta tänne en voi sitä kirjoittaa, ja kuitenkin se koettaa pönkeä itseään tekstiin puoliväkisin ja pitää kirjoittamassa. Tuo näkemäni tapaus nosti esiin jonkin hyvin selkeän muutoksen ajattelussani ja muistutti siitä, kuinka vaikeaa teini-ikäistä itseään on ymmärtää. Ehkä kaikki se ahdistus oli vain hullunkurista väärinkäsitystä, vaikka se kieltämättä tuntui karmealta.

Onneksi siihen ei tarvitse palata konkreettisesti.