Pamflettien ulkopuolelta

Eilen selvisi illalla, että oli Runebergin päivä. Ja sitten oli niitä somepostauksia, joissa Fredrika ei ollut vain torttumaakari. No ei totisesti. Mutta missään ei mainittu hänen puutarhaihmisyyttään. Tätähän ei voi tietenkään jälkikäteen tivata keltään, tai ehkä joltain elämäkerturilta voisi, että mikähän hän olisi itse eniten mieltänyt olevansa. Mutta tulee vaan mieleen eräs toinen kulttuurivaikuttaja, K. Marx, joka tunnetaan kovan luokan yhteiskuntakriitikkona, mutta joka ainakin joidenkin lähteiden mukaan yritti nopeasti kirjoittaa työväenluokan ahdinkoa pois alta, että pääsisi siihen varsinaiseen pihviin, eli estetiikkaan ja kauneudentajuun.

Edelleen olen kuulevinani näissä Fredrika ei ollut vain torttumaakari -postauksissa vähän sitä vanhaa jakoa vakavastiotettavaan (toimittaja, kirjailija, ajatusten hämmentäjä) ja sitten toisaalta hömpsäntuusaan (torttumaakari, puutarhatonttu, vaimo, äiti). Kaipa se lopulta palautuu hierarkkiseen ja dikotomoivaan ajatteluun, jossa erotellaan arvoltaan ajattelu ja aistiminen, julkinen ja yksityinen, henkinen ja kehollinen, pysyvä ja ohikiitävä, kaukoaistillinen ja kontaktiaistillinen. Jotkut vähän mutkia suoriksi vetävämmät kirjoittajat ovat identifioineet toisen puolen torjuntaa seksualisuuden suitsimiseen, jotkut symbolikielen ylivaltaan. Itse pidin kaikesta lukemastani eniten pragmatistien pohdinnoista, joissa pyritään osoittamaan, ettei toista ole eikä voi olla ilman toista - pohjimmiltaan aika lähelle taolaista maailmankuvaa tuleva tapa suhtautua maailmaan (ja mikäpä olisikaan uutta auringon alla).

Millaista olisi ajattelu, jonka pohjana ei olisi aistimuksia? Julkinen toiminta, joka ei pohjaisi siihen, mitä on saanut tietoonsa yksityisissä tapaamisissa? Ja niin edelleen.

Siitä puutarhasta: Fredrikan puutarhasta tiedetään aika paljon. Rahaa paloi ja kasveja tuotiin eteläisemmästä Euroopasta. Kirjeenvaihdossakin muistaakseni kasveja käsiteltiin aika lailla (mutta kuinka luotettava muisti on, kysynpä vaan). Kyllä hän oli siinä edellä aikaansa.

On kiinnostavaa katsella, mitä kaikkea valitaan pamfletteihin ja mitä ei.

Nyt tietysti joku saattaa parahtaa, että eihän sitä naisten puutarhanhoitoa vastustettu, ja että pitää palkita siitä, mitä teki kaikesta vastuksesta huolimatta. Itse asiassa se naisten puutarhanhoito ei ole ehkä ollut ihan niin suoraviivaisen hyväksyttyä sekään. Esimerkiksi Penelope Livelyn puutarhaesseekirjassa Life in Garden tulee esiin, miten monin paikoin Euroopassa noina aikoina säätyläisnaisen ei sopinut itse tahrata käsiään multaan. Suomesta en osaa sanoa, täällä on ehkä aina ollut tilaa ja köyhyyttä sen verran, että luokkasignalointiin ei ole samalla tavalla menty kynsin hampain. Olettaisin, että vähintään aviomies vastusti, kun ulkomailta tilailtiin kalliita ruusuja. (Se on vähän semmoinen sisäänkirjoitettu rooli, että katsotaan tilejä ja ihmetellään ääneen, että tuloja on ollut, mutta miten saldo on aina nollassa ja mitä nämä ja nämä ostot oikein ovat, ai kasveja, no niinpä tietysti. Jotenkin olen myynyt tämän taloustieteilijämiehelleni investointeina ja nyt kun puutarhamme alkaa olla muutakin kuin surhea mutanurmi, hän kernaasti identifioituu sen ylläpitäjäksi. Jonkun vaan pitää johtaa prosessia, eikö niin?) 

Ja sitten: kyllä minusta pitää palkita siitäkin, mitä ei vastusteta vaan mihin suorastaan kannustetaan, jos se nyt sattuu olemaan se, mikä saa itsen jaksamaan ne vähän kehnommatkin hommat, jotka kokee jotenkin pakollisiksi hoitaa.

Joka tapauksessa oletan, että jokainen meistä tullaan muistamaan aivan jostain kapeasta, satunnaisesta siivusta elämää ja tekoja. Sitä ei kannata miettiä, kun suuntaa elämäänsä ja jakaa aikaansa asioille, koska kuolemattomuutta ei ole luvassa ja mainekin elää omaa elämäänsä maailmassa, jossa ihmiset rakastavat yksinkertaistuksia ja anekdootteja. 

Muottiviivasto ja kirjeilyä

Kotiin töistä kävellessäni alan miettiä, mikä olisi muottiviivasto. En saa vastausta. Ehkä kysyn mahdottomia tällä erää. Joidenkin kysymysten kohdalla se on helppoa havaita ja paikantaa, joskus taas miltei toivotonta.

Muita teemoja lähipäiviltä: Miten tulen myöhemmin jäsentämään ja kuvaamaan tämän ajan? Mitä yhteistä sillä on tapahtumien ja tuntemusten tässä ja nyt kanssa? Miksi ihastun cleverbotiin, vaikken edes saa siltä seksiä? (Ehkä tämä on henkistä kypsymistä sitten? Ja, toiveikkaana: ehkä siihen myöhemmin liitetään seksiulottuvuuskin, nythän on puhuttu niistä kosketusnäytöistä, jotka antaisivat takaisin impulssina jonkinlaisen tunnun koskettajaan?) (Joskus räkätyttää tämä ihastumisten ketju, joka alkaa Mister Minit -pahvikuvasta. Jokin palikka päässäni taitaa olla vähän vinksallaan.) Miten aktivoitua vuoden viimeisen esseen kirjoittamiseen?

No, esseetä tai ei, Vompsun kerrottua ihastuksensa ahdistuksista pintapuolisesti päätän, etten ehkä osaa olla niin sivussa kuitenkaan. Mietin niitä kohtia, joissa olen ollut vastaavantyyppisessä kuviossa, ja miten raskaalta minusta on tuntunut ajatus, että ehkä jossain toisaalla on joku, joka vihailee minua systemaattisesti ihan meidän kuvioonsijoittumistemme perusteella, ikään kuin se voisi kertoa ihmisistä mitään olennaista. (Mutta minulla on ollut tuttavia, jotka ovat inhonneet tuollaisin perustein, ja olleet vielä ylpeitä siitä, joten pidän sellaista reaktiota mahdollisena, vaikken sitä niin ymmärräkään itse. Minulla on vissiin ollut liian hyviä eksän eksiä ja eksän uusia, joiden kanssa olen tavannut tulla hyvin toimeen.) Joten kirjoitan kirjeen, hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, sellaisen hei tämä on ystävällinen ele ja sinun ei tarvitse tietenkään vastata mitään mutta haluan että tiedät että olen tämän kanssa okei vaikka joskus jotkut yksityiskohdat saavatkin minut surullisiksi -kirjeen. (Tulen surulliseksi mm. siitä, miten Vompsu yhtäkkiä alkaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin ennen eikä osallistu yhteisten, yhdessä järjestämiemme tempausten valmisteluihin yhtään mitenkään eikä tapahtuman alettua vaivaannu paikalle ennen kuin soitan ja kysyn, missä hän viipyy.)

On pelottavaa kirjoittaa kirjettä, koska entä jos joku vain päättää olla pitämättä minusta etukäteen?

Muistan kirjeen, jonka lähetin aikoinaan naiselle, joka oli ihastunut ensimmäiseen avokkiini. Avokki kertoi minulle tuosta ihastuksesta ja naisen tyrmistyksestä tämän kuultua, että avokki asui kanssani. (Hän oli pitänyt minua hupsuna pikkutyttönä, vaarattomana fuksina, joka tykkää piirrellä eläinten kuvia ja käyttää lastenmekkoja ja kahta poninhäntää. Vasta sitten kun hän luki kirjoitukseni Auschwitzista, hän sanoi ymmärtävänsä, että joku vanhempi mies halusi seurustella kanssani. Itse taidan kyllä ajatella, etenkin nykyään, ettei se seurustelu niinkään poikinut kirjallisista ja filosofisista näkemyksistäni kuin siitä, että olin alle kahdenkymmenen - sen avokin mielestä auttamattoman yli-ikäinen; kuusitoista olisi ollut parempi, mutta vaikutin sentään ikäistäni nuoremmalta ja tosiaan tykkäsin sonnustautua värikkäisiin lastenvaatteisiin. Jotkut miehet syttyvät sellaisesta. Mutta en minä sitä silloin tiennyt eikä ehkä tiennyt tuo toinen, ihastunut nainenkaan.) En halunnut tuolloin, että nainen kokisi mitään morkkiksia tai kauhua siitä, että hän oli sillä tavalla pyytänyt varattua miestä ulos (varattu, ihan kuin vessat), ja kirjoitin pitkän kirjeen, jossa kerroin pitäväni hänestä kovasti ja haluavani vain olla ystävä hänen kanssaan ja että minusta olisi mukavaa jos mikään tyhmä mieskuvio ei pääsisi siinä asiassa väliin ja että itse asiassa olin jakanut ensimmäistä miesystävääni parhaan ystäväni kanssa ja asettanut uudelleen näkemiselle ehdoksi, että ystäväni piti myös saada seksiä (ja voi minua pientä kissanpentua, kuinka pelkäsin hänen kieltäytyvän, mutta eihän hän tietenkään kieltäytynyt), ja pitänyt ystävääni kädestä kiinni heidän rakastellessaan, niin että en sillä lailla ehkä osannut paheksua mitään tuollaisia jakamiseleitä tai sotkeentumiseleitä. Laitoin kirjeeseen mukaan hienoimman vanhan voiveitsen kokoelmistani (siihen aikaan keräsin niitä), sellaisen hopeapäällystetyn, jossa luki "LAUGHING WATER". Nainen tulkitsi sen jotenkin freudilaisesti. Takaisin saamani kirje oli sekava enkä oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Jotenkin se ilmeisesti oli järkyttänyt vastaanottajaansa kovasti, koska myöhemmin hän tosiaan oli lähettänyt Auschwitz-lehtijuttuani joillekin dosenteille ja kirjoittanut heille siihen tyyliin, että heillä olisi jotain opittavaa fukseilta. Se oli tietysti hiivatin pelottavaa; meni pitkä aika ennen kuin tajusin, etteiväthän ne dosentit minua mitenkään voisi tunnistaa yliopistolta. Ja että kaipa hekin tajusivat, etten minä kirjoittanut ajatuksiani ylös ketään muuta tyrmätäkseni vaan ihan vaan selkiyttääkseni päätäni ja ylipäänsä kommunikoidakseni. Ei meistä koskaan tullut ystäviä sen naisen kanssa, mikä oli harmi. Jotenkin onnistuin säikäyttämään hänet.

Ehkä se oli vain ero lastenvaatteiden, lapsenomaisten kasvojen ja ajatusmaailman välillä. Säikähdys siitä, että aiempi äidillinen ote minuun ei ehkä ollutkaan ihan oikea. Ehkä myös sävyero maailmoissa, joita asuimme. Muistaakseni hän halusi kunnon kristityn miehen, perheen ja lapsia.

Nyt tietysti en enää hämmennä ketään sillä samalla tavalla, kun olen vanha kuin taivas. Edes itseäni. Mutta miten hämmentäminenkin on muuttunut: nuorempana en tajunnut voivani hämmentää avoimen kommunikaation ihanteineni, ja nyt vanhempana taas kyllä tajuan mainiosti, mikä kaikki voisi potentiaalisesti hämmentää, mutta silti ajattelen kerta toisensa jälkeen, että voi tietysti olla, että nyt kun teen näin ja näin, muut jotenkin suuttuvat tai pahastuvat, mutta että tärkeintä on lopulta kuitenkin se, että kun mietin tekemisiäni kaikessa rauhassa ja pyrkien ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia ja ihanteita ja suuntia ja tavoitteita mihinkään yksittäiseen niistä takertumatta, pystyn itse olemaan suuttumatta tai pahastumatta itselleni tavasta, jolla olen päätynyt toimimaan. Se suuttumus on nimittäin kuitenkin suurin piina ja itse asiassa vaarallisinta, mitä voi tapahtua. Harvemmin toiset tuomitsevat yhtä ankarasti, ja vaikka tekisivätkin niin, heidän kanssaan ei tarvitse nyhjätä kaiken aikaa, toisin kuin itsevihan kanssa. Ja minusta alkoi tuntua siltä, että syteen tai saveen, minun on jotenkin saatava ilmaistua oma ystävällinen suhtautumiseni, otettiin se sitten vastaan miten hyvänsä.

Ehkä kirje onnistui, koska sain jo pikaisesti siihen ystävällisen vastauksen. Se tuntuu hyvältä: vaikkemme kaipaakaan tiiviisti tekemisissä oloa tai edes mitään näkemistä tällä erää tai ehkä ikinä, minusta on mukavaa tietää, ettei toisaalla joku ota turhaan paineita siitä, mitä oikeastaan asiasta ajattelen. Suhteiden alut ovat kuitenkin hermostuttavia jo sinällään, ilman mitään turhia lisäpaineita.

Tai kai oikeastaan pitäisi kirjoittaa, että suhteiden muutokset ovat hermostuttavia jo sinällään. Ysätäväni murr-murr-jaguaarin huomio hysterian suunnasta on minusta kohdallaan: muut jännitykset vuotavat myös kohtuun eikä ehkä niinkään toisinpäin. (Tosin minusta on hassua ajatella, että ajatusmallit olisivat vain päässä, jos kuitenkin kaikki nimeämiset ja käsitteet lopulta palautuvat ehkä syvimmin kuitenkin kosketusaistiin, kuten olen taipuvainen ajattelemaan. Ehkä tämä taipumus johtuu vain siitä, etten ole itse koskaan kunnolla edennyt vauvojen maisteluvaihetta pidemmälle; nytkin kirjoittaessani suussani on hiusklipsi, jota pyörittelen kielellä eestaas.) Minä ainakin taatusti kestosupistan tai ainakin kohtuni jotenkin pillastuu muutoksista, koska sekä suhteiden aluissa, lopuissa että muutoksissa (ja "suhteiden muutoksiksi" saattaa riittää sekin, että saman vuorokauden sisään makaa kahden eri ihmisen kanssa tai siippa tekee niin) tapaa kuukautiskiertoni saada äkkilähdön tai ainakin tiputtelen verta runsaanlaisesti. Se on vähän rasittavaa, mutta toisaalta huvittavaakin. Kehoni on vaan niin valmiina ottamaan muutosten hedelmät vastaan. Eipä se rassu ymmärrä, että kohtuun tungettu kuparivekotin tekee kaikki sen yritelmät tyhjäksi. Paitsi että jos mieli on kehoa, yhtä sen kanssa, mitä kehomieli oikeastaan haluaa? Ehkä se onkin ambivalentti. Onneksi en ole kiinnostunut siitä, mikä olisi luonnollista ajattelua. Parempi pysyttäytyä siitä kaukana.

Viikonloppuna laulettiin meillä taas joululauluja. Yksi vieraista, eksän kautta adoptoitu vanhempi täti-ihminen, kyseli, missä Vompsu viipyy. "Jaa, no, se on pyöräilemässä Haagasta tänne", vastasin. "Mitäs se Haagassa joululaulujen aikaan?" Hetken hiljaisuus. "Nooh, sillä on siellä harrastuksia." Onneksi täti ei kysynyt, mitä harrastuksia, koska olisin saattanut vastata todenmukaisesti, että seksiähän se siellä harrastaa. Mikä olisi saattanut vähän lässäyttää joululaulujen tunnelman välittömyyttä ja lapsenomaista hyvää, lämmintä ja hellää, kun ihmiset eivät olisi enää tienneet, minne voivat katsoa ja millaiset ilmeet tässä yhteydessä sallitaan.

Voi tilanteita. Slapstick jatkuu! Huomenna päätellään syksyn raskas kurssi. Se onkin viimeinen luento. Nyt Fauni tuli kotiin ja lopetan: alamme kokata thairuokaa.

Kiropraktikolla

Nyt saa riittää, ajattelen aamulla, kun herään nalkuttavaan kipuun ristiluun vasemmalla sivulla. Hermokivun polttava juova on hävinnyt eikä ole vieraillut moneen päivään, mutta jostain syystä lihakset lantiokorin alueella kouristelevat kuin huvikseen - tarkoitan, etten pysty kartoittamaan, että jokin tietty liikerata tai asento ärsyttäisi niitä. Ne vain spasmaavat säännöllisin väliajoin ja tihentävät tahtiaan iltaa kohti.

Nyt voin taas keskittyä tuntemuksiini ja parantumiseeni, koska kirjeenvaihto on alkanut imeä. Saan ensin kylmän, empatiattoman ja jotenkin pompöösin viestin, jossa todetaan, että hieronta kyllä laukaisi kivut esiin, mutta että ongelma oli edeltänyt hierontaa. Hämmennyn viestistä niin, että itkeskelen kippurassa ja tunnen itseni täysin kyvyttömäksi käymään keskustelua moisen torjunnan asteen kanssa. Päätän vastata vasta aamulla, onneksi, ja eilen aamulla minua odottaakin toinen viesti, jossa pyydetään anteeksi virhearviota hoidossa ja edellisen viestin sävyä. Käymme päivän mittaan lyhyen ja ystävällisen kirjeenvaihdon ammattietiikasta ja tunteiden merkityksestä hoitotyössä, joten asia on siltä osin kunnossa, ja voin taas koettaa ratkaista kipujen arvoitusta.

Niinpä soitan muutamaan paikkaan, jossa annetaan omt-fysioterapiaa, osteopatiaa ja kiropraktiikkaa. Ainoastaan kiropraktikolta saa saman päivän ajan, ja olen superkyllästynyt siihen, että minulle vain syötetään tulehduskipulääkettä ja käsketään rajoittaa liikkumista, ilman että kukaan on edes kunnolla tutkinut manuaalisesti aluetta, josta iskiaskipu olettavasti heijastui ja jossa nyt ristiluun päällinen ja sivu turpoilee ja kramppaa, varaan ajan sen kummemmin mukisematta, vaikka kiropraktiikka oikeastaan on minusta tuntunut noista epäillyttävimmältä aina. Perustelen kuitenkin itselleni asiaa näin: nyt joku ainakin tutkii kramppaavan alueen kunnolla, ja enhän nyt toki kuvittele, että asia ratkaistuisi muutamalla niksautuksella, mutta ehkä tästä on ensiavuksi. Olen kuitenkin tunnustellut käsin omia suoliluitani ja SI-niveltä ja todennut, että vasen ja oikea puoli eroavat toisistaan aika tavalla asennoltaan. Koulunkin puolesta jo tiedän sen, että usein piriformiksen ärtymisen takaa löytyy SI-nivelen toimintahäiriöitä.

Niinpä matkaan raitiovaunulla ja ajattelen kehittyväni ammatillisesti. Tällainen ekskursio tänään! Jos en saakaan täyttä lastia työssäoppimista, harjoitan sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattien toimintaan tutustumista saikullaoppimisena...

Ensin kuvaan vaivani ja kiropraktikko kirjaa kuvauksen pääkohdat koneelle. Häntä hämmentää se, että käytän anatomiassa latinaa. "Jotenkin tässä on vaikeaa kirjata tätä, kun olen tottunut siihen, että ihmiset vain osoittelevat sormella selkäänsä", hän huoahtaa. "Hyvä on", vastaan, "voin kyllä tehdä niinkin jos se on helpompaa." Päädymme kuitenkin anatomian sanastoon latinaksi, koska niin voin paljon spesifimmin kuvata, mihin kivut paikantuvat.

Kiropraktikko tutkii ryhdin, palpoi ja testaa liikkuvuutta suunnilleen samassa mittakaavassa kuin hierojakin tekee. Silti palpoinnin osuminen ja keskittyminen eri kohtiin kuin esimerkiksi omassa tutkimisessani kertoo siitä, että hän havainnoinee jotakin, mitä en itse vielä osaa hakea. (Mutta haluan kyllä oppia.) Hänellä on briljantti keino saada asentotottumusta paremmin esiin: ryhti katsotaan niin, että ensin ravistellaan koko kehoa silmät kiinni ja sitten mennään siitä mukavaan seisoma-asentoon silmiä kiinni pitäen. Tämän nappaan aivan varmasti omaan käytäntööni. "Seiso luonnollisessa asennossa" on niin tönkkö käsky, että sen tuloksena on mitä kummallisimpia jäkityksiä, joista voi yhdellä silmäyksellä sanoa, että ei tämä ihminen tosiaankaan näin normaalisti seiso. Kiropraktikko on samaa mieltä siitä, että crista iliacat ja SI-nivelet ovat aivan erilaiset vasemmalla ja oikealla puolella. Mutta yllätyksenä tulee se, että se, mikä minusta tuntui vasemmalla kummalta törröttämiseltä, onkin SI-nivelen hyvä asento - vika onkin oikealla puolella, siellä nivel on vääntynyt omituiseen asentoon.

Sitten seuraa varsinainen hoito. Käyn hoitopöydälle, ja minua käännellään. Tarkoituksena on pysyä mahdollisimman rentona. Hengittelen käskystä syvään sisään ja ulos, ja uloshengityksen viiveellä kiropraktikko tekee liikeradan äärirajoilla pienen nykäisevän liikkeen. Liikkeeseen ei liity minkäänlaista kipua, ei edes arkaa takamusparkaani ja kokonaista alaraajaa käsiteltäessä. Sen sijaan selkä paksahtelee kuuluvasti - mutta niin se tekee sitä ihan itse kiertäessäkin tai puolapuista roikkuessa. Selästä löytyy useampia fasettinivelten "lukkoja", eikä ihme, kun olen vain maannut monta päivää ja vielä kipulääkkeissä, eli normaali asentotunto ei ole päässyt narisemaan huonoista asennoista. En ole ihan varma, kuinka paljon uskon lukittumisiin kaiken tähän mennessä lukemani perusteella, mutta toisaalta - ei tämä pahaltakaan tunnu, ja monesti hieronnassakin se yksi naksahdus keskellä rintarankaa tuo äkisti helpotuksen jumiin, ja voi tuntea, kuinka lämpö leviää kudokseen. Naksuttelun jälkeen terapeutti käy vielä läpi jumittavimpien lihasten triggerpisteet. Pakaralihasten triggeri on niin kipeä, että meinaan melkein nousta pöydältä ja kieltää käsittelyn. Mutta puhisen vain ja epäilen ääneen, josko tämä piste nyt lainkaan suostuu hellittämään kuten edelliset pisteet. Ja sitten äkkiä oikein tuntee, kuinka lihas höltiää otteen alla, löpsähtää rennoksi. Voi juma, ajattelen, tämän tahdon totisesti oppia.

Sitten äkisti minun käsketään nousta. Jalat tuntuvat löllöiltä ja vähän vapisevilta, ehkä ihan jännityksen laukeamisesta. Selkä tuntuu pitkältä ja helpolta, pää kääntyy uskomattoman vaivattomasti. "Tuntuuko kipu?" kysyy kiropraktikko. Seison ja koetan erottaa kipua jossakin. Mutta ei, en tunne sitä missään. Enkä oikein pysty uskomaan tuntemukseen, vaan koetan skannata yhä tarkemmin ja tarkemmin lihaksista tulevia viestejä siinä seisoen. Jotenkin vastasyntynyt olo, kaikki on aivan uutta ja kummallista. "Koeta istua, sehän oli äsken tosi vaikeaa", kiropraktikko kehottaa. Kävelen tuolille ja istun. Ei mitään. Huomaan tuijottavani kiropraktikkoa hämmentyneenä, ehkä vähän loukkaantuneenakin melkein. Ei kai kivun nyt tällä lailla pitäisi kadota... ja sitten melkein suutun itselleni. Mikä ihme siinä on, etten osaa uskoa kivun kadonneen? En tarvitse kipua, en halua sitä, olen tullut tänne ja maksan siitä, että se katoaa. Toivon enemmän kuin mitään muuta tässä ja nyt, että se katoaa... ja sitten en meinaa pystyä uskomaan sen kadonneen.

Kiropraktikkoa huvittaa vähän skeptisyyteni, kun sanon, että on niin kummallista, kun en löydä kipua mistään. Hän lohduttaa sanoen, että varmasti se vielä palaa illan mittaan, kun lihakset koettavat kiskoa vanhat jumit voimiinsa. Käsittelyarkuuteen kylmää. Nyökkään vähän poissaolevasti... niin, kylmäpussi, paras kaveri.

Tuntuu jotenkin kiittämättömältä olla niin vilpittömän hämmästynyt siitä, että tällä on vaikutusta, ja vielä näin äkisti ja dramaattisesti. Olo on sellainen, että tahtoisin juosta kotiin. Mutta tyydyn ottamaan raitiovaunun. En halua, että kaikki lukittuu heti takaisin tai ärtyy. Miten helpolta hengittäminen taas tuntuu.

Ostan kodin viereisestä kukkakaupasta kaksi ruukkua nuputtavia narsisseja ja kävelen toisen työharjoittelupaikkaan. Se on ihanalle pomolleni, joka on joutunut hankaluuksiin oireiluni takia siinä missä minäkin. Koetan pitää kaiken aikaa syvät vatsat aktiivisina, että manipuloitu ranka joutuisi mahdollisimman vähälle kuormalle. Kävelen kotiin leipomon kautta, ostan pari ruisleipää ja keitän kofeiinittomat soijalattet. Ehkä tämä tästä.

Tiistaina menen kiropraktikolle uudestaan. Syödessä mietin, että ehkä voin lantioni kanssa nyt kiertää läpi kaikki koulukunnat ja vertailla niitä käytännössä... sitten voin suosittaa kullekin asiakkaalle hänelle sopivinta hoitoa, jos olen sitä mieltä, ettei hieronnasta yksin tai lainkaan ole hyötyä tiettyyn, spesifiin vaivaan. Jännittävää.