Liikaa, avainasioita

On päiviä, jotka ovat liikaa. 

Eilen oli liikaa. Oikeastaan saaga alkoi jo toissapäivänä, kun tulin yöllä kotiin joogaohjauksista. (Minulle iltayhdeksän jälkeen on yö, koska haluaisin olla nukkumassa jo, mutta on pakko suoriutua ei-kotona.) En meinannut saada pyöränlukkoa auki asemalla. Lukko on ulkonäöstä päätellen jostain 50-60-70-luvulta, abloyn messinkinen riippulukko, vähän ränttä, ja käytin sitä, koska kadotin oman lukkoni sangan. (Pyörä kaatuu aina kun yritän nostaa risaa autotallinovea kiinni, enkä ole ehtinyt kevätkiireissä fiksata sen seisontajalkaa. Kun pyörä kaatuu, kaikki korista - ml. lukko ja sen sanka - sinkoavat pitkin pihatietä ja sen tantereita.) Istuin jo hetken maassa tuhertamassa itkuakin, mutta sain sitten lukon väännettyä auki, vaikka kipeää nivelrikkokäteen tekikin. 

Aamulla lähdin hoitamaan avainasioita - minulla on täällä ohjattavana kesäpilates puistossa, ja tarvitsin väistötilan avaimen, koska ei siellä kesäisin mitään vakseja ole, ja Suomen kesässä ei voi luottaa siihen, että on aina pouta ja/tai lämmin. Taas pyörän lukko oli vaikeaa saada auki asioinnin jälkeen, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tässä vaiheessa nivelrikko oli jo niin kipeä, että teki mieli vaan huutaa. Hetki lepoa kotona - keskiviikko on aina viheliäinen päivä, koska tulen tiistaina kotiin liian myöhään, menee tunteja rauhoittua, ja kun olen käynyt liian myöhään nukkumaan, herään aamulla liian aikaisin, koska stressi on niin korkealla. Ja sitten taas pyörän selkään, hakemaan pakettia, joka oli pyynnöistä huolimatta ohjattu pikkukaupungin päänoutopisteeseen, ei lähikauppaamme, ja säilytyksessä viimeistä päivää. Sain paketin, kävelin pyörälle paremmalla kädellä pakettia raahien, nostin paketin peräkärryyn ja yritin avata lukkoa. Yritin, yritin, pidin taukoa, yritin uudelleen. Pidin taas taukoa. 

Avaimen kääntäminen on ehkä hankalin liikerata silloin kun nivelrikko on ärtynyt, eikä se eilen ollut vain ärtynyt, vaan aivan tulipunaisen äkäinen. Kivun päälle vaan kääntämään, uudelleen ja uudellen. Mieleen nousivat kutsumatta kaikki hankalat jutut - se, miten piti luopua rakkaasta ammatista tuon käden takia, miten käden kipeytyessä ei vain jaksaisi normaalia kanssakäymistä, kaikki ne naurettavuuden ja myös mielen puolen vammaisuuden tunnut, koska ihan oikeasti, pieni nivelrikko, ei mitään verrattuna niihin ystäviin, jotka ovat jo kuolleet syöpään ja muuta vastaavaa, ja miksi silti tuntuu niin pahalta kun muut hehkuttavat kiipeilykokemuksiaan ja juoksukokemuksiaan ja ehkä pyytävät välillä mukaankin ja tuntee itsensä ihan typeräksi ja vammaiseksi, kun joutuu vastaamaan, ettei pysty. On eri asia, ettei halua tai ettei pysty, ja minä en pysty. Hyvinä päivinä sitä kohauttaa olkapäitään ja ajattelee, että miksen juuri minä, pulaan ihan hyvin näiden nivelrikkojeni kanssa, ohjaan työkseni liikuntaa ja olen ok kunnossa, ymmärrän, miten näiden kanssa toimitaan. Aika harvoin joudun turvautumaan särkylääkkeeseenkään, vaikka tänäkin keväänä olen kärry ja lapio -pelillä kyörännyt kuusi tonnia multaa pihassa. Muutamina päivinä on joku kerinnyt auttaa mutta ehdottomasti suurimman osan määrästä kyöräsin itse. Ja nyt en saatana saa yhtä pyörän lukkoa auki ja koko vammaisuuden stigma vyöryi päälle ja sai vainoharhaiseksi.

Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön. Toisaalta toki olisi ollut hyvä, jos joku olisi tullut tarjoamaan apua, olisin ottanut sen ilolla vastaan. Mutta olin sen verran solmussa että avun pyytäminen vieraalta ihmiseltä ei ollut mahdollista. Tuntui liian vaaralliselta, pelkäsin, että alan itkeä siinä keskellä kävelykatua taas. Joten otin puhelimen, soitin Vompsulle. Ei niin, että sekään olisi helppoa. Kyllä sitä tuntee itsensä aivan umpityhmäksi soittaessaan ja joutuessaan kertomaan, että on täällä jumissa pyörän ja peräkärryn ja painavan paketin kanssa, koska ei vaan saa avattua lukkoa kipeällä kädellä. Onneksi Vompsulla on omat hikkansa, joiden takia hän ymmärtää, millaista on olla hädissään ja alakynnessä. "Mä tulen ja pelastan sut", hän sanoi ja lähti pyörällä samoin tein. Lukko tietysti avautui hänelle ihan tuosta noin vain. Huolimatta siitä, miten tyhmäksi ja avuttomaksi tunsin itseni sillä hetkellä, se kaikki pyyhkiytyi pois, kun pääsi pyörän satulaan ja suuntaamaan kohti kotia. Käden kipu ei tietysti samalla tavalla hellittänyt, mutta kipu on vain kipua. Nyt siihen ei liittynyt stigmaa. Olin toimintakykyinen siitä huolimatta, saanut apua.

Ehdin olla kotona muutaman tunnin ja syödä lounaan ja sitten piti taas lähteä, nyt illan puisto-opetukseen. Teimme lukkovaihtarit Vompsun kanssa - hän otti paksun kettingin vanhoine abloylukkoineen ja minä Vompsulle ostetun modernimman lukitusketjun, jossa on pieni, siro lukko. Kokeilin sen ketjun avaamista pari kertaa, se tuntui huikean keveältä käsikivusta huolimatta. Tällä pärjäisin varmasti! Mietin vähän, olenko toimintakykyinen niin kipeällä kädellä, mutta päätin, että olen. Vaikka pyöräily onkin käsikivussa tukalaa ranteen aluen staattisen jännityksen takia, opetus sujui mukavasti ja keskittyessäni toisten tekemiseen ja sen ohjaamiseen unohdin hetkeksi jopa käden. Pyörä odotti kauempana peräkärryineen, koska ohjauksen jälkeen oli rekojako. Heipattiin tuntilaisten kanssa, suuntasin iloisesti pyörälle. Avain ei meinannut työntyä lukkoon, joten painoin sitä nyrkin sivulla, ja sitten tartuin varovasti ja väänsin sen verran tarmokkaasti kun kipeällä kädelläni uskalsin. Outo tunne - avain jotenkin pyörähtää tosi vapaasti, mutta lukko ei aukea, ja yhtäkkiä kädessäni on pelkkä avaimen kahva ja pieni pala vääntynyttä metallia. Meni hetki ennen kuin tajusin hölmistyksissäni, että olin vääntänyt avaimen poikki ja että sen terä oli lukon sisässä. Ajattelin, että tämän täytyy olla unta - enhän kipeällä kädellä edes pysty vääntämään kovaa. Mutta ei, siellä se terä oli lukon sisässä ja vain pääty nipussani. Ensin nauroin, sitten itkin. Sitten iski paniikki: ei tämä ollut unta ja minunhan piti ihan justiinsa olla hakemassa niitä ruokia rekojaosta. 

Joten ei kun kävelemään koti rekoa kestokasseja, kypärää ja jooga-alustaa raahaten, kipeää kättä kiroillen, pyörän kärryineen puistoon hylänneenä. Soitin Vompolle, ja siinä vaiheessa vasta tunsinkin itseni typeräksi. Juu, lukkoasioita taas. Niin no, nyt on vähän erilainen lukkoasia, se avain on nyt poikki siellä lukossa. Juu, itse väänsin sen poikki, en oikein tajua, koska ei tällä kädellä mitään poikki väännetä. Paitsi että väännettiin, MOT. Vompsu huokaisi syvään ja sanoi, että lähtee tulemaan. Puolijuoksin kohti rekoa, vatsa vääntyi ylösalaisin, kuten vatsani säikähdyksissä tekee, ja ennen rekoa oli pakko käydä vielä prismakeskuksen vessassa tyhjentämässä suoliparka, joka oli jo saanut päivästä tarpeekseen. Ehdin hakea ruoat ja suuntasin sitten puiston kulmalle, jossa Vompsu jo odottikin. Kuormasimme kaikki kassit ja tavarat Vompsun pyörän sarviin ja lähdimme kohti lukossa olevaa pyörää. Jalassa oli rakko, kengissä ei sukkia, koska olin kuvitellut liikkuvani pyörällä. Paleli, koska minulla oli vain puistojumppavaatteet, ei mitään takkeja tai pipoja, ja ilta viileni. Nälkäkin oli jo hirmuinen, koska olin mitoittanut ruokailut niin, että tunnin ja rekon jälkeen pyöräilen kotiin ja teen ruoan.

Sitten taas ährättiin. Vompsu koetti ensin vetää avainta ulos pihdeillä, koska lukkoon oli vara-avain, ja kun siitä ei tullut mitään, vääntää lukkoa väkivalloin auki vaikka millä vehkeellä. Kaksi leathermanin teristä katkesi sinne lukkoon sisään ja yksi vääntyi. Lukko alkoi näyttää maailmanlopun reiältä mutta pysyi tanakasti kiinni. Tässä huomasi selvästi taas, miten tärkeää on, ettei ole yksin epätoivon keskellä. Yksin saa helposti vaan pakokauhun, liukuu kuvitelmaan, että tämä ei voi olla totta, heittelehtii itkun ja naurun välillä ja saattaa tehdä jotain aivan typerääkin. Mutta kun olimme siinä molemmat, saatoimme pohtia ja neuvotella, mitäs nyt tehdään, eikä kumpikaan täysin murtunut. Lopulta oli tunnustettava, ettei lukkoa taidettaisi saada aukeamaan näillä välineillä. 

Kuormasimme tavarat peräkärryyn ja alkoi hidas kotimatka, jossa pyöräni takarengasta kannateltiin ja etupäätä työnnettiin eteenpäin, samalla hallinnoiden myös toista pyörää. Matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä mutta se tuntuu aika pitkältä tuommoisilla spekseillä. Mutta jotenkin on kuitenkin aina helpompaa, kun karavaani liikkuu. Vaikka käsi huusi aivan äkäisenä, ei ollut kipulääkettä matkassa, nälkä kurni, paleli ja kaikkialle sattui, sentään liikuimme kohti kotia. Kun käännyimme kotikadulle, se tuntui jo aivan unenomaiselta. Vielä hetki, ja olimme pihassa. Pyörät saattoi työntää talliin, nostaa klenkkaa ovea niin että lukko pääsi napsahtamaan kiinni, ja todeta, että oltiin taas siinä pistessä, jossa meillä on vain yksi toimiva pyörä eikä yhtään pyöräperäkärryä. (Vain minun pyörässäni on sen vetokoukku.) Juuri viime viikonloppuna annoimme yhden toimivan pyörän ystävälle, joka on köyhä ja superpienellä eläkkeellä. Hän on pyörästä valtavan iloinen ja pääsee nyt liikkumaan Helsingissä ihan eri tavalla kuin ilman sitä. No, vasta tiistaina onkin seuraava pakollinen meno. Ja senkin pystyy hoitamaan hätätapauksessa kävellen, vaikka sitten onkin vieläkin myöhemmin kotona ja keskiviikosta tulee vieläkin tuhoutuneempi. 

Matka oli kummallinen - kävelimme ohi lukemattomien autojen, ja mietin, että vaikka sitä kuinka välillä tunteekin itsensä toimijuudeltaan aika tarkkarajaiseksi (ja välillä ahdasrajaiseksi), niin sentään olemme selvinneet ilman autoa edelleen. Olemme rakentaneet puutarhaa, melkein kaiken saa kotiinkuljetuksella. Pyöräperäkärryllä on rahdattu vaikka mitä, painavaakin. Se on loistava vehje, jokaisen senttinsä väärti. Paleli, nukutti, sattui, itketti vähän, ja silti tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olimme siinä työntämässä pyöriä ja kärryä kohti kotia ja turvaa. Ostamassa lisäaikaa lukkoprobleemin avaamiselle ilman että jawat vievät pyörästä osan kerrallaan. 

Sitäkin ajattelin, miten usein joogaa ohjatessa muistutan, ettei joogaa kannata arvioida sen perusteella, miltä harjoituksessa tai juuri sen jälkeen tuntuu, vaan miten nukkuu seuraavat yöt, löytyykö ruokahalua, ja miten reagoi silloin kun asiat eivät menekään niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. En siinä kävellessäni osaa yhtään arvioida, mitä ajatella omasta reaktiomallistani. Kunhan vain totean tapahtuman sisäänrakennetun ironian. Kas tässä mittatikku - mutta mitä ihmettä tällä tehdään?

Kun pääsimme sisään taloon, oli kuin joku olisi poistanut kaiken toimintakyvyn koko kehosta ja mielestä. Jossain unenkaltaisessa onnistuin keittämään pastat, syömään. Mutta nyt, seuraavana aamuna, kaikki muu on musta aukko. Jotenkin olen epäilemättä käynyt nukkumaan ja hampaat tuntuvat siltä, että ne on pesty, vaikkei siitä ole yhtään mielikuvaa. Selvästi päivä vei viimeiset voimat jo ennen unipuulle käymistä. 

Tänään sataa ja on harmaata. Hyvä. 

Tänään taidan ihan vain levätä. (Tämä kirjoittaminen on osa sitä, osa pisteen tökkäisemistä lauseen perään.) Annan itseni kesannoida huolella jotta niihin päiviin, jotka edeltävät seuraavaa liikaa-niistoa, on voimia ja kimmoisuutta. 

Sodasta, hämmentyneesti

Ja yhä kummemmaksi menee. 

Te tiedätte mut - kun jokin ahdistaa, en yleensä pakene, vaan koetan mennä kohti. Koronan kohdalla tämä on viimeistään käynyt itselleni todella selväksi (kuten myös se hämmennys, kun moni näyttää haluavankin väistää ahdistuksen aiheuttajia sen sijaan että perehtyisi niihin tarkemmin). 

Ja nyt tämä sota. Se ahdistaa. 

Olen koko aikuiselämäni ollut jonkin sortin pasifisti, teininä kyllä olisin kernaasti mennyt armeijaan jos silloin olisi jo otettu naisia armeijaan Suomessa. (En ole ikinä tainnut ihan hirveän paljon uskoa rauhaan ja rakkauteen, vaikka toki pidän niitä sotaa paljon parempana vaihtoehtona. Homo sapiensille ne eivät vain ole kaikissa tilanteissa olleet se ilmeisin valinta.)

No, nyt sitten lahjoitan rahaa Ukrainan armeijalle. Toki myös siviilejä auttaville järjestöille, mutta ei siinä ole mitään uutta, että semmoisille antaa rahaa katastrofialueille. Mutta että armeijalle. 

Mutta mitä muutakaan voisin tehdä?

Hävettää hidas, empivä Suomi, joka lahjoittaa sinne jotain hiivatan telttoja. Eikä olla suljettu ilmatilaa venäläisiltä koneilta. Ihan turhaa on täältä naureskella Belgialle, joka halusi pitää timantit, ja Italialle, joka halusi pitää luksustuotteet pakotteiden ulkopuolella. Kun en voi muuta tehdä, niin lähetän sitten rahaa. Ei niin, että sitä olisi jotenkin hirveästi mällätä, etenkään juuri nyt, mutta taatusti niillä pienilläkin pennosilla tehdään Ukrainassa nyt enemmän kuin täällä. 

Uskonko sotaan? No en sen enempää kuin ennenkään, mutta tuo Putin taitaa uskoa, eikä häntä nyt taida pysäyttää muu. 

Tämä on tätä keskustelua itseni kanssa: kumpi on tärkeämpää, tämän sodan lopputulos vai suurehko multalasti pihan kulmaan? No, ensimmäinen tietysti, koska jos asiat menevät pahemmin mönkään, ei sillä multalastillakaan ole oikeasti paljon mitään väliä. 

Iltapuhteiksi opiskelin vielä kaupunkisissisodankäyntiä, koska luojaties mihin saakka tässä vielä edetään. Eipä silti, että niillä taidoilla täällä uudessa asuinpaikassa mitään tekisi, etenkään tällä alueella jossa ei ole kerrostaloja ja ollaan päättyvän kadun varressa. Mutta - mistäs sitä tietää. Kuten filosofian amanuenssi joskus sanoi mulle päivitellessäni, mitä kaikkea sitä onkaan tullut opiskeltua, mikään ei lopulta mene hukkaan. (Noista kaupunkisissisotatiedoista kyllä toivon, että menisivät hukkaan.) 

Tulee avuton olo, koska tajuan, etten ole lopulta opiskellut MITÄÄN hyödyllistä tässä uudessa maailmassa. En osaa ampua, hakkeroida, tehdä mitään hienoja strategioita. Olen huono jopa vittuilemaan verbaalisesti koska olen vuosikausia koettanut kitkeä sarkasmiani kysyen itseltäni että no niin, ketähän tämäkin auttaa, koetapa vähän myötätuntoisemmin, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Osaan ehkä tehdä hyvää vegaaniruokaa ja säädellä kohtuullisesti stressiäni, ja oikolukea ja vähän kääntääkin, ja osaan kerätä luonnonkasveja ravinnoksi ja viljellä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja epäolennaiselta tässä tilanteessa. Ymmärrän jotenkuten anatomiaa ja kuntoutuksen periaatteita, mutta mitä niilläkään tekee, etenkään jossain joogan ja pilateksen ohjaamisen positiossa. Ja olen opiskellut paljon aerosolitartunnan ehkäisemisestä ja sillähän toki vielä pitkään tekee paljonkin, mutta ei sekään auta nyt Ukrainaa yhtään mitenkään.

Joten annan rahaa. Siihen sentään pystyn. Vähän hassulta se kyllä tuntuu, kun lukee, miten mikin valtio on lahjoittanut valtavia summia, ja sitten me pikku pankkitililtämme sen verran kuin budjetti joustaa. Mutta kun ajattelen, mitä haluaisin, että muut tekisivät, jos me täällä olisimme tuossa tilanteessa, niin näin se vaan menee. Ei mua lohduttaisi mikään tykkäysvyöry tai eri kaupunkien mielenosoitukset tai sinivalkoisiksi valaistut rakennukset, liput twitternimien perässä, vaan raha, jolla saa hankittua sitä, mitä milloinkin kipeimmin tarvitaan.

Hämmentyneenä katselen sitä, miten sota muuttaa kaiken. 

Hiljaisuusmyrsky

Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.

Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.

Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)

Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.

(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)

Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.

Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...

Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa  ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.

Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)

Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa?  Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.

Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.

Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.

Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.

Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.

Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.

Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.

Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.

Eksymisuni

Ehkä joululoma (joka alkoi noin kymmenen minuuttia sitten) tulee tarpeeseen. Olen nähnyt monena yönä peräkkäin nyt samaa unta (toki hieman varioiden ja usein edellisen yön unen uudessa unessa muistaen - vai tuleeko muisti vasta transsissa kohti herettä rimpuillessa?) ja säpsähtänyt siitä hereille hiessä ja levottomana.

Unessa kuljen unikaupungin laitaa. On sota, kuten unikaupungissa tapaa olla, mutta kirjasto on siitä huolimatta saatava avattua. Olen jäänyt raitiovaunusta pommilaukkuineni tyhjän jättömään laitaan. Jättömaan toisella puolen on autioitunut, osin räjähtänyt moottoritieliittymä ja harmaalla loskalla kuorrutettua lähiömetsikköä, teollisuushalleja ja kaasukelloja. Kuljen jättömaan halki pommilaukkua raahaten. Kirjastoon on ehdittävä tasaksi. Minulla ei ole kelloa eikä unikaupungissa ole siirrytty kännykkäaikaan niin että kännykästä voisi tarkistaa. Sen sijaan pommilaukussa on veivattava lankapuhelin johtoineen. Laukku painaa.

Kuljen tottumuksen voimalla reitin valiten, ylitän joen. Samoan sellaiseen kaupunginlaidan maastoon, jota en ole aiemmissa unissani kulkenut, mutta tunnen reitin, olenhan kulkenut sitä töihin jo vuosikaudet (vaikken ole sitä nähnytkään). Jossain vaiheessa havahdun siihen, ettei enää mikään ympärillä näytä tutulta. Hikoilen takissani, pommilaukku painaa liikaa. Lasken laukun maahan ja istun sille. Koetan hahmottaa, missä oikeastaan olen. Suurten rakennusten seinissä ei lue mitään. On pimeää, tuuli viheltää katukuiluissa ja paiskoo lunta. Huokaan, kuljen eteenpäin. Jossain vaiheessa epäröin, käännyn takaisin jälkiäni, hukkaan ne, harhaudun lisää.

Lopulta suostun myöntämään itselleni, etten ole koskaan käynyt näissä osissa todellisuutta. Että tämä on jotain aivan uutta ja että on jokseenkin käsittämätöntä, miten olen voinut kulkea sinne tottumuksen voimalla. Miten voi olla tottumusta ilman tuttuutta? (Myöhemmissä unissa tosin muistan ennenkin käyneen näin, ja pyshtyneeni hieman eri paikoissa.) Olen eksyksissä. Pommi olisi saatava kirjastoon. Siellä se olisi turvassa. (Miksi?) Epäilen unessa sairastuneeni jollain karmivalla tavalla, joka syövyttää mielen operaatiot. Istun pommilaukulla taas, painan kasvot käsiä vasten, koetan tunnistaa, onko käsien tuntu kasvoilla todellinen vai kuviteltu, kuinka sairas ja väänteinen mieleni itse asiassa onkaan. Sitten nousen taas ja kuljen vaikken  yhtään jaksaisi.

Lopulta löydän erään rakennuksen seinästä puhelinpistokkeen, johon työnnän veivattavan lankapuhelimen hännän. Pyöritän numeron tottumuksesta, tiedän olevani jo myöhässä, kirjasto on auki ja se voidaan polttaa nyt kun en ole siellä vahtimassa, hälytysääni, Fauni vastaa puhelimeen.

Koetan kertoa eksyneeni, ja pyytää lähettämään jotakuta auttamaan painavan laukun ja suunnan löytämisen kanssa, mutta en muista yhtään sanaa. Kauhistun siitä, miten nopeasti muistini syöpyy, korisen luuriin ja kuunteleen haloo haloota, jonka sävystä kuulen, ettei minua ole tunnistettu. Suljen puhelimen. Irrotan sen seinästä, työnnän takaisin pommilaukkuun. Kuljettuani muutaman korttelinvälin puhelin alkaa soida. Pudotan laukun ja tuijotan sitä kauhusta mykkänä. Eihän seinään kiinnittämätön puhelin voi soida!

Tässä vaiheessa herään.

Istun sängyssä vähän kylmänä ja halaan polvia ja koetan tuudittautua siihen, että olen päässyt valveeseen. Että tuossa on ikkuna, imuri, nukkuva koira, nukkuva kissa. Valokatkaisin. Eteisen ovi. Nimeän asiat yksi kerrallaan rauhoittuakseni.

Uni ei pysy reviirillään, sen tuntu vuotaa valveeseen. Sen jälkeen makaan pitkään sängyssä pohjattoman surullisena siitä, miten eksyksissä ja avuton olen. Vasta vähitellen lämpö palaa sormiin ja varpaisiin ja uskallan nukahtaa uudelleen.

Aamulla ajattelen tämän kaiken olevan vain taas osa jotain suurempaa muutosprosessia, jonka voi hahmottaa vasta jälkikäteen. Luota, sanon itselleni, luota. Ehkä käykin niin, että tällä kertaa kaikesta tuleekin yhä monimutkaisemman sijaan yksinkertaisempaa? Tai vain erilaista?

Kun kirjoitan esseen viimeistä muotoilua oppimiskeskuksessa seisaaltaan (seisaaltaan, jotta osaisin laittaa pisteen työstölle - istuen jatkaisin varmasti maailman tappiin saakka) ja vilkaisen äkisti ympärilleni, on ensimmäinen ajatus, että olen joutunut sisään johonkin niistä nimettömistä rakennuksista. Mutta tiedän, missä olen, joten se tuntuu hupsulta. Oppimiskeskuksella on nimi ja osaan täältä ulos.

Kirjoitan viimeiset lauseet, tallennan, lähetän.

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.

Avuton olo

Tänään aamu on erilainen kuin yleensä. Eilen on ollut mukava päivä, samoin toissapäivänä, olen tavannut ihania ihmisiä, sellaisenkin, jota jännitin varmasti yhtä paljon kuin hän minua, ja nauranut ja ollut herkkänä ja kuunnellut, ja sitten äkisti, kun herään, taivaan sininen huikaisevuus ei vain tempaisekaan minua pääskyskorkeuksiin, vaikka yleensä niin käy. Herään surumielisenä ja mietteliäänä, tai ehkä suru on liian voimakas sana, ehkä olen enemmän avuton. Luen hieman ja lukemani vain vahvistaa avuttomuuden tuntua.

Olen äkkiä humisevan yksin. Kuulen sydämenlyönnit sisältäni, ne kuulostavat kadun ääniä voimakkaammilta. Koetan hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta kylkiluideni ympärillä on näkymätön kiristysside. Itkettää epämääräisesti. Mikä itkettää? Koetan tunnustella varovasti, mutta avuton olo on jotenkin selittymätön. Ehkä se on summa monesta asiasta. Ettei oikein osaa auttaa tarmokkaasti ja täsmällisin ehdotuksin, ettei löydä sanoja ilmaista ystävälleen, että tukee häntä niin paljon kuin se on näistä lähtökohdista mahdollista, ettei osaa antaa epäoikeudenmukaisuuden olla vaan haluaa jotenkin pehmeästi oikaista sitä, mutta sitten kuulostaa mielestään kuitenkin vain ääliöltä ja niin edelleen.

Haluan iltapäivällä metsään.

Mistä sekin halu tulee? Haluan metsään, en pakene sinne. Kävelen siellä ja uin ehkä lammessa ja ehkä joku lähtee mukaani, ja sitten ehkä pystyn itkemään ja ampiaispesämäinen avuttomuus keksii ulospääsytien päästäni. Jollain tasolla tiedän, että ahdistus tulee ja menee, aaltoilee, ja että aalto vyöryy pääni yli kyllä, aallot eivät seuraa päitä, niin se on aina ennenkin mennyt, on vain hengitettävä vettä syvälle keuhkoihin ensin. Mutta haluan mennä metsään, metsässä hengittäminen on helpompaa, ja jos en saa suoraan tahdollani purettua kiinnikkeitä kylkiväleistä, ehkä puut saavat, ehkä tupasvillat suolla.

Metsään mennään bussilla. Se tuntuu vähän pelottavalta nyt, kun itku on aivan silmien takana, kuuma paine ohimoilla. Perjantaisin ihmiset liikkuvat bussilla remuavina seurueina. Ehkä grillipaikoilla istuu tyyppejä. Eivät he pahoja ole, sen toki tiedän, mutta ystävällinenkin remuaminen saattaa nyt tällaisena päivänä tuntua vähän uhkaavalta. Eilenkin meinasin alkaa itkeä, kun joku äijä huuteli terassilta, enkä sitten uskaltanut enää lähteä Vompsua vastaan mäkeä alas, se tuntui vain täysin kestämättömältä, jalkani eivät halunneet totella, ja sanoin ei, kävele sinä tänne, en minä nyt tule sinua vastaan, olen väsynyt Porthaninkatuun. Vaikka varmasti sekin olisi auttanut, jos olisin laittanut vain hiukseni kiinni, näin jälkiviisautena. Jokin aukinaisissa pitkissä hiuksissa tuntuu provosoivan terassiukkoja. Minä luulin, että niin oli tuhatkahdeksansataaluvulla, että silloin aukinainen harja oli jotenkin seksuaalinen ele, mutta ei, on se edelleen, tai sitten ne ovat jäljessä ajastaan.

Olen väsynyt kamppailemaan siitä, että saan kulkea kadulla rauhassa hiukset auki. Olisi melkein helpompaa kuuroutua.

Nyt olen sitonut hiukset kiinni ja menen uimalaan. Ehkä olo siellä hivenen helpottaa, ainakin sen verran, että tulen ehdottomaksi ja päättäväiseksi metsän suhteen, että päätän mennä sinne, vaikka menisimme koiran kanssa kahdenkin.