Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.

Peepee eli havahtuminen johonkin käsittääkseni vahingolliseen

Pitkäperjantaina aamuna särähdän hereille kuuden aikaan. Särähtää on tosiaan mieluisin aamuverbini: ei puhettakaan mistään kiskottelusta, kellimisestä ja unen ja valveen välillä seilaamisesta. Sellaista tapahtuu minulle vain iltaisin. Ja joka tapauksessa olen sairastanut niin pitkään, ja nyt parantumassa, että tietty levottomuus ja kyllästyneisyys makaamiseen luonnehtii mielenmaisemaani.

Herään ajatukseen, tajuamiseen. En ole mielestäni tajunnut tätä valveilla ja kun menen vessaan ja kuuntelen vatsani tyhjentymistä, pyöritän samalla mielessä tätä tajuamista, kääntelen sitä ja tarkastelen sitä kulmat vähän kurtussa, koska unentuomat saattavat olla ihan mitä vaan dadaa. Mutta tämä ei ole dadaa, ei alkuunkaan. Ties mikä sen laukaisi, mutta olen tyytyväinen siitä, että ajatus hakeutui luokseni.

Se kaikki liittyy ajatusten pariin, jotka minulla oli juuri rajamailla, hetki ennen särähtämistä. Sekuntin murto-osan päässä, ehkä. Ensin ajatus: ilman erästä tapahtumaa elämässäni minun olisi paljon helpompaa ajatella itseäni epäonnistuneena ihmisenä. Ja heti siihen liittyen: no joo, mutta mistä tiedän, ettei kyse ollut vain siitä, että pöksyihini koetettiin päästä? Ja sitten, heti perään: mistä helvetistä tämä selitysmalli nyt tähän paukkasi? Ja: miehet eivät joudu ajattelemaan enimmäkseen näin, heille ei sanota näin, tämä ei ole heidän selitysmallinsa.

Itse asiassa se on ollut hyvin vähän minunkaan selitysmallini, muistan vessassa. Mutta sattumoisin minulle on tarjottu tätä selitysmallia muutamaan tapahtumaan liittyen viime aikoina muutamankin naisen taholta. Se haluaa vaan päästä sun pöksyihin. Olen hämmästynyt, ehkä vähän tyrmistynytkin, ja sitten pohtinut asiaa ja argumentoinut heille ääneen, miksi olen asiasta toista mieltä. Ensinnäkin, enemmistö tapaamistani miehistä ei vaikuta kovin innokkaalta pöksyyntymään (tai ehkä pikemminkin pöksyttömyyttymään) kanssani. (Etenkään jos sattuvat tuntemaan minut vähänkään paremmin.) Toiseksi, kommentoitu asia tai minulle suotu tilaisuus ei ole ollut luonteeltaan sellainen, että kukaan järki-ihminen odottaisi siitä tosissaan tai ensisijaisena motiivina mitään seksuaalisia palkintoja. Kolmanneksi, vaikka sellainen motiivi häilyisikin jossain taustalla (enkä ole tällaiselle mitenkään sokea - olen itsekin aika hyvä hullaantumaan kausittain), kyse on myös muusta - harvoin ihmiset niin sokeutuvat jonkun kimmellyksestä, että ovat vain tästä syystä valmiita kanavoimaan tätä tehtäviin, jota tämä ei todennäköisesti osaisi suorittaa. Neljänneksi, mitä tapahtuu, jos tuollainen selitysmalli alkaa oikeasti vuotaa kroonisesti sellaisten limaisten tilanteiden ulkopuolelle, joissa se oikeasti voikin olla täysin relevantti ja jossa sitä on järkevää punnita hetki tai pari? (Ja silti: entä sitten? Eikö silloin, jos mietin jonkun halua pöksyyntyä kanssani, olennaista ole se, onko ajatus vastenmielinen vai ei? Olen kyllä kävellyt välillä tilanteisiin, joissa taka-ajatus on ollut varsin selvänä: joko se ei ole haitannut minua, koska minulla on ollut sama taka-ajatus, tai sitten olen päättänyt, että olkoon vain mahdollisesti toisella tuo taka-ajatus, minullapa on asiaan vastakkainen kanta ja niin kauan kuin toinen ei viitsi eksplikoida tarkasti, mitä tahtoo, voin käyttäytyä ikään kuin en sitä tietäisikään - ja suoraan sanottuna en voi tarkalleen tietääkään, eivät ihmiset ihan niin ennustettavia ola -, reilusti ja toverillisesti, ja ehkä toinen siitä tokenee. Sitten tietysti on kasa tilanteita, joissa en ole tajunnut, että kyse on jostain taka-ajatuksesta: itse asiassa näin käy silloin tällöin. Joskus paljastuminen on onnellinen sattuma, joskus kiusallinen. Mutta hitto vie, ei voi elää väärintulkinnan pelon hallitsemassa maailmassa niin pitkälle, että jättäisi tarttumatta mihin tahansa miesten ehdottamaan, koska siinähän voi olla jotakin takana.)

Olen huolissani etenkin tuosta neloskohdasta. Se, että tuota peepeetä tarjotaan niin nopeasti ja auliisti naiselle selitykseksi jostain yllättävästä mahdollisuudesta, kuvaa kenties, miten keskeisellä sijalla se saattaa olla jonkun toisen naisen tulkintamalleissa. Enkä nyt ajattele, että kyse on sisarkilpailusta, tai miksi sitä nimittäisi: ei, epäily lausutaan kuitenkin ystävien kesken ja sellaiseen sävyyn, että pitäisi olla jonkin tason vainoharhainen ajatellakseen, että toinen koettaa nyt polkaista minut mutiin ja osoittaa minulle paikkani jonakin, jonka objektiivisesti kiinnostavin asia ja myyntivaltti sijaitsee jalkovälissä, ei korvien välissä. Eiköhän vain kyse ole jostakin, jolla hän rasittaa itseään, epäilyksestä, joka on helppo tartuttaa ja joka tartuttuaan saastuttaa ajattelua ja vuotaa siitä saastuttamaan vuorovaikutussuhteitakin.

Inhoan tällaista sukupuoliroolitusta, jossa miehet vain aina ja joka tapauksessa kyttäävät naisten pöksyihin pääsemistä ja naisten tehtäväksi jää epäillä ja vahtia haaroväliään, koska se on heidän tosiomaisuutensa ja tosiarvonsa. Se on rasittavaa molemmille osapuolille (ja etenkin tähän ajatteluun sitoutumattomille siviiliuhreille - nimenomaan rasittavaa, sen omaksuneille vaarallista ja typistävää) ja tekee maailmasta aika paljon paskemman paikan.

Itse asiassa puhuinkin asiasta Faunin kanssa välittömästi ensimmäisen peepee-tulkinnan kuultuani. Onko se hankalaa miehille, kysyin. Tuleeko tuollainen mieleen, jos haluaisi vaikka etupäässä peepee-mielessä pyyteettömästi tarjota jollekulle naiselle jonkin hieman erikoisemman mahdollisuuden? Fauni mietti hetken ja sanoi, että totta kai se on hankalaa ja totta kai sellaista saattaa pelätä. Jättääkö joku sen takia tarjoamatta mahdollisuuksia johonkin, mitä muuten saattaisi tarjota? Ei sellaista ole helppoa arvioida. Toivottavasti ei. Ymmärrän hyvin sen, etteivät miehet halua tuntea itseään etupäässä naisten perässä juoksijoiksi tai tulla esitetyiksi sellaisina. Koska eivät he ole vain sitä! Totta kai sitä pelkää, että joku ehdotus tulee torjutuksi vain sen takia, että toinen kuvittelee itsen haluavan jotain, mikä ei asian kannalta ole lopulta kovin oleellista, sanoo Fauni. Niin niin, sanon. Ja kun kyse on asiasta, jonka esiin nostaminen eksplisiittisesti tuskin ainakaan laukaisee tunnelmaa. (Mieti nyt: Hei, haluaisin tarjota sulle tän mahdollisuuden! - Hmm, kiitos mutta ei kiitos, en ole kiinnostunut. - Tämähän olis ihan just sulle, tää juttu! - Hmm, tuota, ei kiitos, en ole todellakaan kiinnostunut ja pitää tästä jo mennä... - Et kai sä nyt kuvittele, että tähän liittyy jotain, mitä en sano ääneen? - Mitä tuohon voisi vastata? Mitä siihen oikeasti vastaisi? Että joo, kuvittelen mä, niin että mene pois, limasimppu. Tai sitten ritarillisesti että eeeei ei se siitä oo kiinni mutta tuota en halua puhua tästä heihei. Sukenisiko tästä hyvä keskustelu? Ehkä, mutta todennäköisimmin ei.)

Vaaralliseksihan tuo käy, jos olisi itselle helppo mahdollisuus antaa toiselle mahdollisuus johonkin hauskaan ja jännittävään, mutta joutuu laskemaan päässään, tarkoittaako mahdollisuuden tarjoaminen ehkä sitä, että toinen todennäköisesti joka tapauksessa torppaa sen ja sitten saa vielä kiitokseksi ääliön leiman, kun toinen kertoo tapahtuneesta pöyristyneeseen sävyyn kaikille yhteisille tuttaville aasta ööhön. Ja vaikka toinen yltyisikin uskaltamaan tarjoamaan mahdollisuuden, toisen on vielä tosiaan mahdollista vetää siitä herne nenään, tulkita mahdollisuus lähinnä toisen yritykseksi päästä omiin pöksyihin ja kieltäytyä jyrkästi mokomasta.

Se kuulostaa hyvin surulliselta. Kuka hyötyy siitä, että koko sukupuoltenvälisen kommunikaation kenttä on miinoitettu sinne saakka että jonkun kanssa on jo maannut ja voidaan todeta, ettei aiheesta tarvitse skitsota? Eihän nyt voi kuitenkaan olla tavoitteena sekään, että kaikkien kanssa pitäisi maata, jotta voisi ottaa rennosti? KIELTÄYDYN tällaisesta maailmasta ja aion edelleen samota ikään kuin miinoja ei olisikaan. (Eikä niitä minun puoleltani tulla kaivamaan maahan.)

Tarkoitan tätä: Minulle tarjoutui erään henkilön toimesta mahdollisuus johonkin juuri hyvinkin hauskaan ja jännittävään asiaan. Tarjous oli yllättävä - harvoin sellaisia tulee. Mielsin sen kunnioittavaksi ja ystävälliseksi eleeksi, vaikka jo heti tajusin, että moni muu tulkitsisi asian aivan toisin. (Miehet suhtautuvat minuun valtaosin kunnioittavasti ja ystävällisesti, kuten naisetkin.) Varovainen otus kun olen, mietin kuitenkin, että tarjous on vastaanotettava jotenkin sillä tavalla hienovireisesti, että molemmat tietävät, missä mennään. Joten vastasin ystävällisesti ja kirjoitin olettavani kyseen olevan tässä ilmaisesta lounaasta, joita todella on. (Tiedän sen, koska aina välillä tarjoan niitä itsekin. Enkä ole niin pölkkypää, että ajattelisin olevani jotenkin spessu tässä suhteessa.) Toinen myönsi auliisti, että juuri siitä on kyse. Otin tarjouksen vastaan iloisesti. Kommunikoimme vielä hämmennyksenkin auki - kirjoitin hieman hämmentyneeni tarjouksesta, koska se oli niin ilahduttava eikä sellaista satu usein, ja toinen kysyi, mikä siinä hämmensi, ja vastasin, että kai etupäässä omat ajatukseni siitä, miten tällaisessa tilanteessa voisi soveltaa jotain valmiita käyttäytymissääntöjä.

(Eihän niitä ole moniinkaan tilanteisiin, paitsi ehkä yksi: kommunikoi mahdollisimman avoimesti.)

Olin ihan valtavan iloinen tapahtuneesta siihen saakka, että uskouduin siitä läheiselle ystävälle, ikään kuin esimerkkinä siitä, miten ihmeellistä ja hienoa ja yllättävää elämä voi olla. Ja sitten hän sanoi: se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Sanoin vakaasti, etten usko sellaisesta olevan kyse. (Koska en usko sellaisesta olevan kyse.) Ystävä sanoi: heei, mieti nyt vähän. Ja mietinhän minä. Mutten sitä, miten pöksyihini koetetaan päästä (miten satunnaista ja siinä mielessä epäkiinnostavaa), vaan miten vahingollista, ylipäänsä, on ajatella sukupuoltenvälisiä kommunikaatioita lähinnä pöksyynpääsyyn liittyvinä. Ettei vain olisi niin, että osa naisten itsetuntovaikeuksista palautuisi tähän? Tarkoitan tätä tämänaamuista: no, en ainakaan ole aivan epäonnistunut näissä ja näissä pyrkimyksissäni, koska x. Ja pingpongajatus: mutta entä jos x koska pöksyihini haluttiin päästä. (Ja sitten nanosekunnin sisään ärtymyksen kuohahdus: helvetti, tyttö, tuo ajatus koettaa tartuttaa sinut!) Sanooko kukaan loistotarjouksen saaneelle miehelle, että hänen pöksyihinsähän siinä vain koetettiin päästä? Ajattelevatko (epäilevätkö heikkoina hetkinään) miehet saavansa työpaikan seksuaalisen vetovoimansa avulla? (No joo-o, vaikuttaahan se, jonkin verran, mutta en ole nyt kiinnostunut siitä, vaikuttaako se de facto, vaan siitä, attribuoivatko miehet esimerkiksi työmenestystään seksuaaliseen vaikuttavuuteensa? Ja uskaltavatko toiset attribuoida sitä näin heille ääneen?)

Minusta on, kirjoitan auki, paljon vaarallisempaa olettaa, että minusta pidetään ja minua arvostetaan miesten taholta (muutenkin helvetin heteroisa kuvio - aivan kuin LB-ihmisiäkin ei olisi, vai kuuluuko ajatukseen, että naisina he ovat sellaisen jahtaamisen ulkopuolella? miten tässä näkemyksessä ajatellaan lesbosuhteiden solmiutuvan? vai ymmärtyvätkö ne luonnottomiksi juuri sen takia, että kaksi portinvartijaperiaatteella toimivaa olentoa on jotenkin sattumoisin ajautunut yhteen kenenkään pyrkimättä mihinkään? anteeksi kärjistys, tämä oli liian absurdilla tavalla hysteerinen jotta olisin voinut jättää sanallistamatta) lähinnä haaroväliini pääsyn mahdollisuuden takia kuin olettaa, että okei, nyt sitten on ihmisiä, jotka pitävät minua naiivina ja höynäytettävänä ja tosiasiat kieltävänä, kun ajattelen sukupuoltenvälisen kommunikaation perustuvan etupäässä muunlaisille asioille. Totta kai tiedän, että aina tilanteet eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai millaisina ne haluaisi jäsentää. Mietin vain, kumpi on toiminnan ja itseymmärryksen (eikä vain omani, myös muiden toiminnan ja itseymmärryksen) kannalta suotuisampi ajatusvinouma - se, että minusta halutaan aina hyötyä tietyllä tapaa vai että tasa-arvo on mahdollinen ja minusta ollaan kiinnostuneita etupäässä muissa kuin seksuaalisen hyötymisen mielessä.

Jos jotain haluan toivoa, niin tätä: toivottavasti en koskaan kuule sanovani ystävättärelle, että ehkä se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Koska jos niin on, kyllä hän sen itsekin huomaa sitten kun se on aika huomata, eikä se ole (useimmiten) niin vaarallista. Mutta se on taatusti vaarallista, jos hän alkaa jäsentää osaamisiaan epäillen, että monissa tunnustuksissa onkin kyse jostain aivan muusta kuin sellaisista asioista, joihin hän voisi itse perehtyen, päätellen ja asioista selvää ottaen vaikuttaa.

Hyväuskoisuus

Tänään tein pitkän päivän terapiakirjani parissa ja sitten luin netistä näytteen psykokulttuurin kritiikistä. (Melkein saman asian ajaa kyllä Reenkolankin lukeminen. Jotkut hänen kausaaliväitteiltään kuulostavat lauseet ovat ilmeisesti metaforisia? Kauhistuttaa se ajatus, että joku ottaisi ne kirjaimellisesti ja ihan tosissaan.) En pääse edelleenkään siitä huolestani, että jollakin karmealla tavalla muutan maailmaa pahemmaksi paikaksi työskennellessäni psykologisen kirjallisuuden kanssa. (Se huoli juontuu tähän keskusteluun, se on jäytänyt minua siitä lähtien välillä voimakkaammin, välillä vain hieman.) Toisaalta on kai aika selvää, että mitä vain voidaan käyttää lyömäseena: niin terapiaa kuin muitakin ihan hyödyllistä ja väkivallatonta tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä kuin purkinavaajaa tai kirvestä. Moraalipuhettakin voi käyttää lyömäaseena.

Minua kiinnostaa, en voi sille mitään, mikä saisi ihmisiä pidättäytymään asioiden lyömäaseena käyttämisestä. Reenkolaa lukiessa toppaan ja töksähdän niihin kuvauksiin, joita hän suoltaa niin vaivatta kostavista naisista ja näiden kostostaan saamasta nautinnosta. Ei, en yksinkertaisesti ymmärrä näitä kohtia. En haluaisi olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Varmasti he ansaitsevat ymmärryksen ja kuulemista ja vahvistamista, mutta jokin siinä kilpailuasetelmassa ja toisen epäonnella mässäilyssä kuvottaa. Voi tietysti olla, että se kertoo eniten siitä, miten paha olo minulle tulee, jos ajattelen riistäväni jonkun toisen onnea tai tyytyväisyyttä. Tavallaan ymmärrän Kantin ajatuksen, että itseä on täydellistettävä ja toisten onnellisuutta tavoiteltava, koska taivuttelen mieluummin omaa tahtoani kuin riistän toisten onnen härkäpäisesti sitä toteuttamalla - paitsi tietysti silloin kun tosissani tahdon jotakin enkä hyväksy sitä, että toiset väittävät sen olevan heidänkin asiansa; esimerkiksi opiskelun ja työjärjestelyjen suhteen olen pitänyt aika pontevasti puoliani milloin mitäkin järkiargumenttia, patistelua ja voivottelua vastaan. Mutta tavallaan en tiedä, ymmärränkö lainkaan Kantin ajatuksen jälkimmäistä puolikasta tuntiessani kuvotusta kostosta lukiessani. (Olen koston suhteen enemmän borgeslainen: "unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto".) Entä jos kostaminen tekeekin tosissaan jonkun onnelliseksi? (Tämä kai voisi tukea sitä väitettä.)

En tunnu pääsevän mihinkään siitä, että olen aivan toivottoman hyväuskoinen. Minun on lähes mahdotonta tarkastella oikein mitään asiaa tarkoituksellisesti ilkeänä. Tarvitaan aikamoisia tapahtumia, että harmistun ja päätän jonkun olevan lähtökohtaisesti ja tarkoituksella pahan toisia kohtaan ja hakevan pahaa. Suhtaudun myös väärinkäsityksiin aika leppoisasti ja uskon, että ne voidaan sopia. (Vaikka toki paatos ahdistaa välillä, pahastikin, ketäpä ei.) Sodat saavat minut lähinnä surulliseksi ja neuvottomaksi, samoin oppiriidat. Ne tuntuvat niin turhilta, ja olen jo kauan sitten miettinyt, että niiden setvimiseen tarvittaneen joku, joka ymmärtää niitä jotenkin paremmin kuin minä, joka ymmärtää enemmän niiden motivaatiota. Olen jo ennenkin kirjoittanut siitä, miten Leibnizin ajatus, että kaikki filosofiat voivat kukoistaa ja pitää paikkansa, on ollut minulle helpommin ymmärrettävä kuin se ikävältä ja rasittavalta tuntunut tiedeyhteisön pelisääntöihin kuuluva seikka, että toisten teorioita olisi oltava jatkuvassa tuuppimassa kumoon. (Ensimmäisenä opiskeluvuonna itkin varmaan kylpyammeellisen kyyneliä aiheesta "astrologia on hömppää ja siihen uskovat vajaita." En halunnut ajatella äidin olevan vajaa enkä missään nimessä riistää häneltä iloa niistä henkilökohtaisista tähtikartoista ja tulkinnoista, jotka hän oli tilannut joltain astrologilta.) Tai että teorioihin pitäisi jotenkin sitoutua, edes hypoteettisesti, sen verran että niitä omiaan olisi riittävän kiinnostunut tuuppimaan kumoon ja koettelemaan. Tai että pitäisi olla penäämässä vaikutusmekanismeja kaiken aikaa.

(Hitto vie, minun aikani tuntuu kuluvan paljon käytännöllisempiin asioihin. Ongelmani ovat melko teoriariippumattomia, kun kuvaan ne käyttäytymisen ja olojen tasolla. Joskus ne ratkeavat ilman teorioita, joskus jokin käsite saattaa olla hyvä työkalu ongelman pilkkomiseen nieltävämmiksi paloiksi.)

Käytöskukan tärkeässä moraalikasvatusta valmistelevassa maailmassa joutuisin varmaan sinisilmäiseksi lampaaksi, joka kantaa sinisilmäisyyden - hyväuskoisuuden - kardinaalipahetta. No, nykyään sentään hahmotan tämän (enkä ole kauhean huolissani paitsi ehkä tosiaan työni ja elämäni eettisyyden kannalta - en ole ihan varma, onko näin tiukasti hyväuskoisen ihmisen mahdollista olla varsinaisesti hyvä ihminen; minua kiinnostaa myös, liittyykö hyväuskoisuus äkkäämisen hitauteeni). Sitä paitsi olen hakannut päätäni jo aika monenmoiseen seinään ja kerännyt jonkinmoisen kasan merkkejä siitä, millaisten ihmisten kanssa en sittenkään halua olla tekemisissä, en edes sillä riskillä, että tulkitsen heidät väärin hyväuskoiseen seuraani sopimattomiksi ja siten roistomaisesti jätän osallistumatta heidän sosiaaliseen turvaverkkoonsa. En toisaalta taitaisi olla kovinkaan pitävä silmukka, lopulta.

Huomaan olevani suunnattoman itsepäinen hyväuskoisuuteni kanssa enkä oikeastaan haluakaan olla muuta kuin hyväuskoinen ja salliva. Paitsi kenties itseäni kohtaan... mutta toisaalta haluan kyllä olla salliva ja hyväuskoinen myös itseäni kohtaan ja aion käyttäytyä niin epäilyksistäni huolimatta.

En voi sille mitään, että aina kun luen jonkin asian kritiikkiä, minusta tuntuu kauhean vaivalloiselta eläytyä kritisoijan maailmaan. (Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin eikä sitä edes odoteta? Mutta voinko ymmärtää muka vain tekstin tekstinä, en kai sentään?) Tuossakin psykokulttuurin kritiikissä, johon linkkasin, minua hämmensi se, miten taitavasti kirjoittaja jätti sanomatta sen, että aivan samalla lailla kuin psykoammattilaiset pitävät yllä puhettaan ja käsityksiään ja markkinoivat ja uusintavat niitä ei-niin-pyyteettömästi (jos terapia olisi halvempaa, minullakin olisi varaa kustantaa itselleni sellainen), myös intelligentsia pitää yllä kritiikkiään ja käsityksiään ja markkinoi ja uusintaa niitä ei-niin-pyyteettömästi.

Mikä tässä maailmassa ylipäänsä on pyyteetöntä? Ei, en usko edes pyyteettömään rakkauteen. Se ei tarkoita, että kuvani rakkaudesta olisi erityisen raadollinen. (Minusta pyyteettömän rakkauden kuva on paljon raadollisempi - ikään kuin pyyteiden tarvitsisi välttämättä tai edes usein vahingoittaa toista.) Enkä itsekään tässä ihan pyyteettömästi kirjoittele - haluan jäsentää ajatuksiani, se on pyyde, ja haluaisin ymmärtää, miksi joistakin asioista tulee todella hyvä olo ja joistakin todella paha olo, ja haluaisin oppia, että vaikka kirjoitan nämä asiat tähän kenen hyvänsä luettaviksi, minua ei silti yleensä rankaista sen pahemmin kuin epävarmuudella ja kognitiivisella dissonanssilla yrittäessäni eläytyä kaikkiin näkökulmiin yhtäaikaa ja olla samalla luopumatta tärkeiltä tuntuneista oivalluksistani... haluaisin olla pelottomampi ja hahmottaa selvemmin, mikä lopulta olisi hyvä tapa toimia tietyssä tilanteessa.

Tuntui ihan kauhealta ajatella sillä lailla ihmisestä, joka varmasti on vakuuttunut kriitikon tehtävänsä tarpeellisuudesta ja hienoudesta. Jotenkin minulla on sellainen tunne, etten saisi ajatella niin. Se ei saisi edes tulla mieleeni. En saisi muistaa sitä naista, joka maauimalan saunassa mesoaa muille heidän pefleteistään ja sitten syntipukkien vaihdettua toiseen saunaan melskaa siitä, miten raskas hänen taakkansa on, kun kukaan muu ei välitä. Mutta hänpä se vain ponkaisee mieleen. Vaikka tuo tehtävä on tarpeellinen, varmasti, en kyseenalaista sitä, kaikille riittää paikkansa yhteiskunnassa, tuntuu vain ikävältä ajatella sillä lailla, että tässä nyt aika tarkoitushakuisesti jätetään tarkastelematta omaa motivaatiota tekstissä, joka lätisee kyllästykseen saakka toisten motivaatiosta. En haluaisi, että tuollainen ajatus tulee mieleeni, koska se ikävästi panee minut epäilemään sitä, lienenkö nyt sittenkään niin hyväuskoinen kuin tahtoisin olla. On helppoa olla hyväuskoinen niin kauan kuin lukee suopeaa ja osoittelematonta tekstiä, mutta joskus näyttää käyvän niin, että kun aistii toisen kireyden, siihen jotenkin menee mukaan. Huono juttu.

Mutta yhtäkaikkisesti, se ajatus kuitenkin tuli mieleeni ja mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa sen ylös. Tietysti tuollaisen kysymyksen jälkeen se oli kirjoitettava! Nyt on sitten enää pelättävä, millainen taivaallinen sotajoukko tulee käsittelemään tätä ajatusta kommenttiboksiin ;).

Helpottaa hieman, kun ajattelee, että ehkä kaikki muutkin toimivat tällaisella metodilla: tuntevat itsensä kauheiksi hirviöiksi jonkin ajatuksen piinatessa heitä ja uskaltautuvat sitten henkeään haukkuen ja itsensä karmeiksi tuntien panemaan sen ylös. Odottavat lynkkausjoukon kalinaa ovelta...

Jos olisin tiennyt, millaista akateeminen kultturi on, en olisi varmaankaan koskaan mennyt opiskelemaan yliopistoon. Se on niin pelottavaa, että näin jälkikäteenkin tunnen kylmiä väreitä. En haluaisi, että minulla olisi mielipidettä mistään, mutten toisaalta tiedä, kuinka nämä ajatukset juurisin päästäni. Pahinta tietysti on, etteivät ajatukset ole edes niin kiteytyneitä, että niistä saisi otetta. Enkä osaa ajatella oikein korjaavani toisten ajatuksia vaan minusta tuntuu kuin hyökkäisin heitä vastaan. Koska millä voisin edes korjata? Kertomalla, mitä kissat tekivät tänään? Usein tietysti ne alueet, joille keskustelut ajautuvat, liittyvätkin tiiviisti ihmiskuvaan ja minäkuvaan. (Ja ne alueet, jotka eivät liity, tuntuvat aika yhdentekeviltä. Esimerkiksi jokin teoria mielen moduuleista tai ajattelun kielen rakenteesta tai jopa tieteenfilosofia - ääh, en ole koskaan oikein onnistunut kiinnostumaan niistä.)

Toisinaan kadotan täysin näkyvistä sen, että hyväuskoisuudella ja teorioille kintaalla viittaamisella on omat oivat puolensa. En voi sille mitään, että teorioista kiinnostumattomammat ihmiset vaikuttavat onnellisemmilta ja tyytyväisemmiltä. (Vaikutelma voi toki myös pettää!) Tai sille, että ne ystävät, jotka ovat paljon etevämpiä vainuamaan ristiriitoja ja kritiikinaiheita, tuntuvat elävän paljon hektisempää ja puuttumisen velvollisuuden enemmän sanelemaa elämää. (Ymmärrän jollakin tasolla sen, että se voi varmasti tuntua heistä nautittavalta, eiväthän he varmaankaan muuten eläisi niin. Tai ainakin he ovat varmaankin sopeutuneet tuohon välttämättömyyteensä ja oppineet olemaan suuttumatta siitä itselleen ihan samalla lailla kun minäkin olen hyväksynyt omaan hyväuskoisuuteni.) On ehkä vain niin vaikeaa ajatella, että saisi hyväksyä oman hyväuskoisuutensa ja koettaa olla muuttamatta sitä. Siitä huolimatta tulen äkäiseksi, kun huomaan hyväuskoisuudessani aukon.

Se on jollakin aika kierolla tavalla samalla kertaa ilahduttavaa ja suututtavaa.