Kiertyminen

Töihin pyöräillessä, mäkeä alas ja raitiovaunukiskojen luota kurvatessa, tulee äkisti jostakin ajatus. Että jos ajatellaan, että keho ja mieli ja ympäristö ovat yhtä, yksi kokonaisuus, jonka osien rajalinjat ovat vähintäänkin liikkuvat tai epämääräiset (samalla tavalla kuin on vaikeaa sanoa, missä kohdin tarkalleen ihmisen kalvopuvun tietty osa muuttuu toiseksi), niin mitä tarkoittaa toisaalle heijastettuna helposti omaksuttava ajatus, että ajatukseni ovat lainaa, kierrätystä, tuunausta? Tarkoittaisiko se, että myös kehoni on lainaa, kierrätystä ja tuunausta? Tietysti jossakin mielessä olen pohtinut tätä jo pitkään, pohtinut materian soljumista kehon läpi ja korvautumista seitsemän vuoden kuluessa. Pohtinut perimän tai muodon siirtymistä vanhemmilta lapsille, tarkastellut vanhempia ja lapsia ja sisaruspareja kiinnostuneena, pohtinut esimerkiksi lihas- ja kalvosysteemin ominaisuuksien periytyvyyttä viitekohtana vaikkapa villakoiran ja bullterrierin rakenteelliset erot.

Mutta en ole oikeastaan aiemmin ajatellut kehoa niin paljon toiminnallisena pakettina kuin materiaalisena abstraktiona. En ole ajatellut tapaa kääntää päätä tai rullata selkää nikama nikamalta fleksioon. Jotenkin sen helposti assosioisi mieleen, ja silti - usein emme tiedä mitään tavasta, jolla teemme jonkin tuollaisen liikeradan. Ja sitten nämä näkymättömät liikeratojen mallit heijastavat kehoon toistumasta toistuessaan tietyt kipujen ja kolotusten mallit, koska usein tavat, joilla teen asioita, ovat karmean epäergonomisia. (Keskustelemme luokassa näytönarviointien jälkeen: kaikkein kamalinta on nähdä omaa työtään videolta, oivaltaa äkkiä, että teen jotakin aivan muuta kuin olen kuvitellut tuossa tekeväni, tietoisena videokamerasta ja sen takia vielä erityisesti ergonomiaan keskittyen. Mitä tapahtuu, kun kameraa ei ole paikalla ja ryhtiä ei yritä löytää tuonkaan karmean videon vertaa?)

Feldenkrais kirjoittaa näistä kehonkäyttötavoista ja muistuttaa, miten ympäristösidonnaisia ne ovat. (Aivan kuten mielikin - tietynlaisiin toimintamalleihin ehdollistettu, jostakin palkittu ja jostakin rankaistu vähintään ignoroinnilla silloin kun odotusarvona on ollut kiitos.) Niin, tosiaan, ei tämä kehokaan minun ole. Eivät nämä tavat ole minun.

Onko minällä mitään? Näkökulma, ympäristö? Onko mielikeho ja siitä laajeneva aistimusrengas minän? Mikä minä edes on? (Laalaa, back to basics!) Reifikaatio? Ja silti tuntuu järkevältä sanoa, että kyllä, tämä kipu on minun, koska juuri minä en nyt pysty istumaan tuolilla tuntikausia mukavasti kuten toiset, he eivät selvästikään tunne sitä, mikäli tulkitsen tilanteen yhtään järkevästi. Ja joskus, toisissa tilanteissa, tämä ilo ja tarmokkuus on minun, kun toiset näyttävät lannistuneilta tilanteen kiristyessä, mutta en saa siitä kiinni, näen sen ja tavallaan tunnen sen kehon merkein, ja hieman harmistun siitä ikään kuin heidän puolestaan, koska lannistuneena on vaikeaa toimia ja tarmokkaalla mielellä ei, mutta se on hyvin ohut pyyhkäisy eikä onnistu sekoittumaan tarmokkuuteeni, useimmiten.

Voih, niin minä pyöräilen töihin ihan yhtä tietämättömänä, sivistymättömänä ja sekavana kuin aina aiemminkin, mutta en anna sen ihan hirvittävästi haitata iloa auringosta ja jalkojen voimasta ja (ainakin toistaiseksi, säilyköön tilanne tällaisena) hallittavammista, lievemmistä ja tylpemmistä kivuista, jotka vielä kirkuvat edellisiä viikkoja vanhasta muistista, ja töissä luen lyhyesti Swendolynen pohdintaa, ja tuntuu, että suuri osa kysymyksistä kiertyy yksilön ja yhteisön rajapintaan ja se pistää tosissaan miettimään tuota systeemiä, joka hitaasti pallottelee ajatuksia, kehonkäyttötapoja, elämiä: (sosiaalinen ja fyysinen) ympäristö, joka mahdollistaa tietyn tavan ajatella ja elää, saada tietyt ajatukset ja kokemukset ja oivallukset, sallii kehittää niitä eteenpäin, jaettavaksi, ja jos kaikki sujuu hyvin, yhä useampi tarttuu oivalliseen keksintöön, se leviää, siitä tulee itsestäänselvä ympäristö jollekulle toiselle, se mahdollistaa taas uudet ajatukset ja kokemukset ja niin edelleen. En oikein osaa ajatella kulttuuria muuna kuin korkkiruuvina, joka kiertyy kiertymistään.

Mutta sitten, toisaalta: osaanko ajatella ihmistäkään muuna kuin jatkuvassa muutoksen tilassa luovivana systeeminä?

Ääh.

Istumme illalla ravintolassa, jossa olen istunut viimeksi vuonna 1993, silloisen luokkani kanssa. Ylioppilaskirjoitukset olivat silloin takana, nyt takana ovat viimeiset näytöt ammattitutkintoon. Samanlainen autiuden tunne, kun katselee niiden ihmisten kasvoja, joiden seuraan on tullut heitetyksi vuodeksi joidenkin yhteisten kiinnostuksenaiheiden takia. (Aiheet ovat olleet samat, mutta tapa kiinnostua ja syventyä eri.) Samanlainen irtonaisuus, epävarmuus siitä, mitä sanoa ääneen ja mistä vaieta, lievä surumielisyys. Mutta reagoin eri tavalla, en juo enää liikaa alkoholia enkä yritä sanoa mitään hauskaa, istun vain ja hymyilen välillä ja enimmäkseen kai vain tarkkailen tilannetta kysyvänä, avoimena sen vihjeille. Niin pian kaikki on ohi ja katoaa, mutta sen aikaa, kun tiettyä vaihetta elää, vaihe tuntuu lähes ikuisesti kestävältä.

Vuosikymmenet ovat kadonneet. On mietittävä erikseen, onko vuodesta 1993 lähempänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta.

Pidän aivan selvänä, että selviän jatkossakin taloudellisesti ja emotionaalisesti, koska olen selvinnyt jo näin pitkän ajan. Kuuntelen puolella korvalla keskustelua pöydän toisesta päästä; yksi nuoremmista opiskelutovereista haluaisi alkaa opiskella filosofiaa, ja toinen koettaa kyseenalaistaa, onko siitä nyt oikeasti mitään hyötyä. Oikeasti. On niin lämmin, että tarkenee ilman villatakkia.

Vuosi on kiertynyt pian kesään. Tapahtuu.

Jumskisreidet ja palanut hiusraja

Kevät ei näy saapuvan ilman veroja. Onnistuin jumskauttamaan reidet oikein kunnolla torstaina palstalla, eikä eilisen pyöräretki erityisemmin verryttänyt niitä, vaikka niin järkeilinkin käyvän. Sen sijaan, että reidet olisivat vaienneet maitohapoistaan ja epäreilusta vaatimustasosta, poltinkin hiusrajani. Kas kummaa, en ole varmaan ennen palanutkaan vain hiusrajasta! Ilmeisimmin oletus, ettei ulkona ja enimmäkseen vielä metsän suojissa pyöräretkeillessä voisi palaa, on virheellinen.

Muuten vapunpäivä oli kyllä ihana, ellei lasketa niitä kertoja, jolloin pysäytin pyörän ja koetin tehdä jotakin kramppaavalle oikealle takareidelleni. Mutta eivät ne niin kauheita kohtia olleet, kramppaamiseen ei mitenkään kuole ja tiedän sen varsin hyvin. Supistelu tuntuu ikävältä, muttei vaaralliselta. Ja ulkona on nyt aivan mahtavaa! Niskalan arboretumin metsänpohja on täynnä valko- ja keltavuokkojen kukkia, linnut vislailevat ja puidet silmut ovat niin suuria, ettei voi enää mennä kauan niiden aukeamiseen.

Käväisimme myös kaksissa bileissä, mutta ihmisseura ja paikallaan könöttäminen tuntuu jotenkin valjulta metsän ja vauhdin hurman jälkeen. Alan vähitellen tottua siihen, että elämässäni on taas menossa tällainen erilleen huuhtoutumisen vaihe, jossa ajatuskin monta tuntia isommassa seurueessa notkumisesta ja ehkä humaltumisestakin tuntuu jollakin tavalla turhauttavalta. Kaipa tälle vaiheelle voisi tehdä jotakin, jos tahtoisi, mutten oikeastaan tahdo. Vompsun kanssa juttelimmekin siitä, että ihmisiä on mukavaa nähdä sillä lailla, että heidän kanssaan liikkuu tai puuhaa jotakin, pesee vaikka mattoja tai huovuttaa tai jotakin muuta fyysistä, mutta että istua pönöttäminen ja keskusteleminen alkaa olla kulkenut tiensä taas loppuun tältä erää.

Tänään kyllä joudun könöttämään sisätiloissa koko päivän, mutta ehkä se on ihan hyvä otsan ja reisien kannalta. Onneksi en ole kovin ulkonäköneuroottinen, sillä eiköhän tuo otsa vielä tuosta muutu räiskyvämmän punaiseksi... tänään illalla on nimittäin juhlat, joita olen odottanut jo pitkään. Yksi ystäväni järjestää pari kertaa vuodessa Interpop-illan, jossa kuunnellaan euroviisumaiden pop- ja etnomusiikkia ja jokainen osallistuja saa olla kuin arvosteleva maa oikeissa euroviisuissa, eli pisteyttää kilpailukappaleet, ja lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, mikä kappaleista voittaa. Pisteyttämistä vielä hauskempi on minusta arvostelukierros, jossa kappaleen kuuntelemisen jälkeen jokainen kertoo hieman, millaisia mielikuvia se herätti. Se on ihan tavattoman kiinnostavaa, koska ainakaan minun ystäväpiirissäni ei sillä lailla analysoida musiikkia ääneen. Kappaleet kuulee sitten uusintakuuntelulla ihan eri tavalla, kun muistaa, miten kaikilla erilaisilla tavoilla toiset ihmiset siinä huoneessa ovat niihin reagoineet. Vompsu on jo pitkään halunnut Interpopiin, koska olen kehunut sitä niin kovasti, mutta eikö vain meidän yhdessäolomme aikana olekin käynyt joka kerran niin, että on tullut jokin isompi meno tai toinen on ollut kipeänä.

No, ellei nyt jommankumman pää putoa ennen iltaa, pääsemme viimein yhdessä Interpopiin!

Teinikarkotin

Lueskelen vessassa Suomen Kuvalehden juttua tai oikeastaan listaa "Vuoden 2008 sanat". Juutun teinikarkottimeen, koska ajatus on minulle ihan uusi (enhän seuraa mediaa kansalaissurinalismia lukuun ottamatta).

teinikarkotin nuorisojengien karkottamiseen kehitetty laite, jonka lähettämää ininää yli 25-vuotiaat eivät kuule

Hätkähdän. Huimaukseeni liittyvissä tutkimuksissa on näet tutkittu kuulonikin tarkasti ja huomattu, että kuulen tarkkuudella, joka ei ole itseni ikäisille enää tyypillinen. Ala-astelaiset kuulemma suoriutuvat näistä skaaloista hyvin, mutta kolmikymppiset eivät enää. Paitsi minä, ikifriikki. Kysyin jo kokeessakin, miten on mahdollista, että olen tanssinut kovasti musiikkia raikaavilla tanssitunneilla jalkani luut sellaisiksi mummokuntoisiksi, kulumat kaikissa varpaiden nivelissä, ja siltä myös tuntuu, mutta korvani ovat muka kuin vastasyntyneen tarkat höröttimet. Miten se on mahdollista, tarkensin vielä kysymystäni, kun lääkärikin yhdellä vilkaisulla korvakäytävääni osaa kertoa tärykalvojen arvista, että olen sairastanut useita korvatulehduksia. Miten se on mahdollista, kysyn, miten on kaikki tämä huomioon ottaen mahdollista, että kuuloni on yllättävän tarkka.

Eihän kokeentekijä tietenkään siihen osaa vastata, nauraa vain iloisesti. "No ei siitä haittaa ainakaan ole!" hän sutkauttaa, ja vastaan nyökkäämällä hymyillen.

Mutta saattaa sittenkin olla, että siitä on vielä haittaa. Tajuan tämän lukiessani teinikarkottimesta. Pyhä jysäys. Teinien lisäksi karkotin karkottaisi minut ja muut herkkäkorvaiset, jotka emme ole enää pörinäiässä. Mutta sitten keskityn hetkeksi ajatukseen, mihin karkoittimia todennäköisimmin asennettaisiin. Kotiini? Ei. Uimahalliin? Ei. Tanssikouluun? Ei. Kauppakeskuksiin? Kyllä. Vanhempaan ikäluokkaan tähtääviin baareihin? Ehkä. (Se olisi kätevää, ymmärrän toki sen, ei tarvittaisi ovimiesten henkilöpaperien tarkastuksia pakkasessa.) Mutta kyllät ja ehkät koskevat tiloja, joissa minusta on joka tapauksessa nytkin jo liian hälyisää ja ylivirikkeistä, jotta jaksaisin käydä niissä.

Siksi en ahdistu aiheesta vaan mietin jälleen kerran, mikä kumma saa aikuisemmat ihmiset sillä lailla kavahtamaan teinien laumoja, jotka kuitenkin yleensä kuhisevat keskenään sekaantumatta muiden elämään. Onko se pelkoa? Onko se yleistä ärtymystä? Mistä siinä on kyse? Ovatko innokkaimmat karkottajat unohtaneet, miltä tuntuu olla se kaikkialla ei-toivottu teini, joka ei oikeastaan voi sillä hetkellä olla mitään muutakaan, koska kukaan ei ole viitsinyt opettaa hänelle parempia hallintataitoja eikä elämänkokemus ole vielä osoittanut, että vaihtoehtojakin löytyy? Minusta teinikarkotin sanallistaa aika ikävän asenteen, koska muistan elävästi, miltä tuntui olla teini, millä tavalla silloin katsottiin, kohdeltiin ja puhuteltiin. Jos ulossulkeminen vähentäisi vaikeaa oloa ja uhmaa, karkotin voisin olla perusteltu, mutta eihän niin ole. Ei niitä tunnu vähentävän kuin luottamus ja vertaisena kohteleminen, ystävällisyys ja näkemysten tervetulleiksi toivottaminen.

Vaikka tietenkään se ei ole niin helppoa kuin ulossulkeminen, selvähän se.