Ennen päiväunta

Kevätkävelyillä tytöt puhuvat konkreettisista asioista. Nauramme hämillisesti, mutta hätääntymättä. Rakkausasiat ja rationaalisuus kuuluvat eri maailmoihin, yritys yhdistää ne on toivoton. Ja puhumme siitä, voisiko seurustella uskovaisen kanssa, ja siitä, voisiko seurustella enää ikinä ylipäänsä, ja mikä on normaalitila, yksin vai yhdessä, ja mitä seurustelu on, onko se tätä vai tuota.

Ja puhumme myös luonnosta ja ympäristöstä, ohimenevästi ja kepeästi, koska se jos mikä on hetteikkö, sillä eikö olekin niin, että on vulgaaria ajatella ihminen ja luonto vastakkaisiksi tai vetää ihmisen sisälle kulttuurin ja luonnon rajalinja tullimuodollisuuksineen, tai ajatella, että kaikki mitä on, on kokemuksemme ympäristö, jostakinhan se syntyikin, ja kuinka luonnolla ja ympäristöllä on niin monia eri merkityksiä, että pakostikin niihin solahtaminen tietää pitkähköä ponnistelua ennen tukevaa maata jalkojen alla. Sanomatta taitaa jäädä monta asiaa, kuten se, kuinka luonnon korvaaminen ympäristöllä yhä useammassa tekstissä heijastaa laajempaa aatehistoriallista eetosta, syntyvää ja kehittyvää, vielä jokeltelevaa käsitystä siitä, että ihminen voi vahingoittaa pysyvästi ja laajamittaisesti elämän edellytyksiä planeetalla. Ja kuinka kiinteästi luonnon personalisoituminen, inhimilliseen ympäristöön vetäminen heijastaa sitä laajempaa tajua, että havaitsemiseen ja käsittämiseen liittyy ihmisen tapauksessa aina kulttuurisia tekijöitä. Ja kuinka osa niistä on vielä henkilökohtaisia assosiaatioketjuja, joihin toinen on vaikea johdattaa. (Mutta ei mahdoton, sellaista en tahdo uskoa. Jos uskoisin tehtävän mahdottomuuteen, en lukisi enkä etenkään kirjoittaisi, enkä maalaisi enkä veistäisi savesta keraamisia veistoksia, kävisi museossa enkä itkisi elokuvissa, enkä koskaan tanssisi enkä puhuisi pimeässä huoneessa, kun pitäisi oikeastaan kai jo nukkua.)

Ja haluaisin puhua jostakin aivan muusta, haluaisin kertoa eräästä eteisestä, jossa olemme halanneet, eräästä yöstä, jolloin minua katsotaan syvälle silmiin, ja sanon: "Mutta näytät niin surulliselta. Tässä on jotakin kummallista, miksi näytät tässä surulliselta." Silloin en vielä ymmärrä, olen lapsenonnellinen, mutta vain hetken murto-osan, maailma kärjistyy sisälläni, en vielä tiedä. Ja toinen sanoo: "Kyllä sinäkin aika surulliselta näytät." Ja nyökkään, ja painumme uudelleen sanojen ulottumattomiin, ja kun pääsemme pinnalle, sanon, että kenties sairastamme samaa surua. Ja kun suru on sanottu julki, on jäljellä enää lempeää pettymystä.

"Luuletko?" kysyy toinen, mutta en muista enää sanonko kyllä vai ei vai ehkä vai en mitään. Nyt vastaisin, etten vain luule, että sairastamme samaa surua. Tiedän. Mitättömän pieni osa maailmaa tempoilee tuon surun kourissa, vain maailman inhimillinen osa, se joka osaa epäröidä ilossaan, jota kaikki saippuasarjat kuvaavat epärehellisesti ja yksinkertaistaen. Näemme niin kovasti vaivaa vaikuttaaksemme muulta kuin ne lokit, joiden menoa katukuilussa emme kyllästy ajattelemaan romanttisena ideaalina, niiden vahvaa liitoa siivenrävähtämättä, katseita rohkeasti tarkentuen, niiden liikkeiden kietoutumista tanssiksi tilassa, niiden nousemista ja laskeutumista ilmavirroissa. Ne eivät istu räystäällä ja mieti, heittäytyäkö.

Mutta me, me vain istumme ikkunoidemme takana, meitä ei näe niin kauan kuin maailma on valoisa. Vasta kun on jo hyvin hämärä, sisätilan luksit voittavat silmän puolelleen ja liikkeet sykähtelevät runoina ikkunoista kaduille.

Mutta on valoisaa ja me kävelemme metsätietä Kellomäellä, Viive ja minä, kohtalotoverit maailmaansovittautumisen universaalissa surussa, kevättyttösurussa, hiirenkorvasurussa, ja piru vie, emmekö me vain hihitä ja hymähtele yhdessä vakavoituaksemme sitten kipeyteen. Ja kuten aina, sitä unohtaa monta asiaa, joita on ajatellut. Mutta siitä sanon, kuinka helliä julkisesti ilkeätkin ihmiset ovat silloin, kun päästää heidät oikein lähelle itseään ja kuiskaa: "En kai nyt loukkaa sinua kuinkaan?" Silloin he heittäytyvät hetken lokkeina tyhjän päälle kasvoillaan lempeyttä ja heistä näkee, että he eivät silloin valehtele kuten muulloin, mutta pian he ryömivät takaisin ihmisnaamioihinsa, pukevat takinkin ylleen sisällä, istuvat tuolilla pää hieman riipuksissa, kengät sentään vielä eteisessä, silmäilevät kelloa hämmentyneinä ja kiusaantuneina hetkellisestä kiltteydestään.

Eikä rakkaudesta parannu kukaan, vaikka pettymyksestä ja surusta voikin parantua.

Mutta me kävelemme metsässä ja rumalla joutomaalla, kaksi tyttöä ja koira. Ja sen, minkä koemme, kaupungin ja metsän ja koiran ja maan hajun, sen kaiken reunustaa se, mitä emme ehdi kokea, tiet joille emme käänny, kivenalus joka jää kääntämättä, lintu jota ei kuulla, hiljainen vegetatiivinen esihistorian ilta ennen yhtään eläintä, ja tämä, tämä ei ole mikään ympäristö, tämä on luonto, tämä reunustaa, pohjustaa, tunkeutuu lävitsemme veren pulssina ja sanoina, hormonaalisina tyrskyinä jotka kiskaisevat pupillit avoimemmiksi kuin olisi tarpeen, kuva epätarkentuu sekä visuaalisesti että kognitiivisesti, ovikellot soivat, puhelin piippaa viestin äidiltä, harmaa kissa pesee itseään eteisessä, kameran valotusaukko matkii pupillia, linssi samannimisen kasvin siemenen muotoa, koneen päämäärähakuisuus ihmisen päämäärähakuisuutta. On ihmisiä, jotka olisivat mieluummin laskutikku kuin ihminen (miksi he haluavat olla funktioltaan niin kapeita), mutta hekään eivät voi mitään sille, että reagoivat kuiskauksiin.

Rannan joutomaa kutistuu vuosi vuodelta, autorivistöt seisovat korkeiden piikkilanka-aitojen takana esimerkkinä saman "ruma" soveltamiskohteesta, onneksi käännämme niille selkämme, tuollapäin on Laulan talo, kuivien takiaistenraatojen juurella on murentunutta styroksia ja joutomaan katkaisevan ojan yli vie valkea kaapeliputki, tasapainoilemme sitä kuin leveää nuoraa varpaat sievästi aukikierrossa. Annalan pelto on sula, musta kissa pelmuuttaa karkuun kartanonpuistossa, tammi näyttää entistäkin vanhemmalta. Talikko, kumihanskat ja kastelukannut ovat palstalla. Luulin korjanneeni ne talvelta suojaan, mutta olen erossani ilmeisesti käsittänyt kaiken itseäni suojellakseni väärin, koska siellä ne vain seisovat kompostin vieressä ikään kuin talvi olisi vasta tulossa. Pelto tuoksuu kylvämiseltä, kitkemiseltä, penkkien muotoilemiselta, muhevilta madoilta ja auringon tanssilta veden takaa tien taakse.

Seistessämme siinä vierekkäin, varjot kylkisuuntaan, rauhallinen onnellisuus tulvahtaa minuun ja sanon äkkiä ääneen jotakin aivan pähkähullua: "Talvi on kadonnut kokonaan!" On kuin talvea ei olisi lainkaan. Patsastelemme palstarajalla pääsiäisjäniksinä, fasaanikukko huutaa riemukkaasti mutta Kellomäki ei vielä moiu satakielistä, on kevät, huhtikuun parempi puoli, ei parsoja eikä pillisipuleita vielä näkyvissä, mutta kohta on, maa tuoksuu siihen malliin, äkkiä mennyt talvi, kamalintalvi, tuntuu kaukaiselta unelta.

Kun ystävätär on kikhernesalaatin ja tofurahkapiiraan jälkeen paijannut harmaan kollin ja lähtenyt kotiin, istun hetken ja katselen kaikkea vihertävää, mitä olen vuosien varrella saanut tai haalinut matkaani. Päiväpeitettä, laseja, lasilautasia, kivitavararuukkua, teekuppeja, kasveja. Sitä käsinmaalattua puista pääsiäismunaa, jonka saan pääsiäiseksi kymmenen vuotta sitten ystävältäni, joka on ortodoksi ja jonka äiti maalaa ikoneita. Munan toisella puolen on kuva minusta, vaaleapitkähiuksinen tyttö yksinkertaisessa mustassa villatakissa mietteliäs ja vakava ilme kasvoillaan, toisella puolen kuva omenapuusta, joka kukkii narsissikedolla, juurellaan tyhjä valkea keittiöntuoli.

Ehkä vielä joskus.

Sängynpeitteen unelmien eläin- ja kukkaketoaiheella lojuvat unta harmaa kolli ja koiratyttö, jonka pelättiin aluksi olevan sopimaton ihmisten kanssa eläjäksi. Minäkin taidan käydä päiväunille koirattarena. Aamulla ajattelen vielä, että tämä pääsiäinen on hullu, aivan absurdi, ei sen näin kuuluisi mennä, mutta käveltyämme styroksijoutomaat ja seistyämme katselemassa Helsinkiä sen perustamispaikalta käsin tunnen levollisuuden kiertyvän minuunkin. Ei minun tarvitse tuntea epämääräisiä syyllisyyksiä siitä, etten osaa tahtoa tällä erää pitkää parisuhdetta tai muuta statuskamaa. Minulle riittää valkea tuoli kukkivan omenapuun alla, narsissien seassa.

Vielä minä sellaisen puiston löydän, ja ostan jostain sinne käytetyn tuolin, ja istun ja luen kirjaa ja katselen sudenkorentojen levotonta särähtelyä helteessä ja illanviileässä, ja yöt ovat valoisia kulkea ja ihmisiä on helpompi koskettaa ja halata tuntematta särähtävänsä rikki jokaisessa kosketuksessa, sillä se kaikki muistuttaa edelleen onnellisuudesta, johon ei ole paluuta ja joka liukuu kauemmas kasvojen ja halaamisen myötä. (Jokainen halaus on NeoAmiseptia, sekä sattuu että estää mätäpaiseiden muhimista. Tahdon parantua, voin sitten näyttää arvesta jäänyttä valkeaa viirua, sanoa: eräänä syksynä kaaduin pahasti, ei tarvinnut tikata kuitenkaan, mutta tuo kohta jäi, siihen ei enää aurinko tartu. Ja kun joku sanoo: onpa ollut haava, etkö käynyt lääkärissä, sanon: ehei, onhan NeoAmisept keksitty, kirveltäähän se tietysti, oikein tuntuukin terveelliseltä.)

Yksi pahimmista tragedioista on vahva usko siihen, että pitäisi olla onnellinen koko ajan, vuosikausia, tauoitta ja katkelmitta. Ennen unta sekoittuvat toisiinsa vielä narsissikedon tuoli omenan kukinnan alla ja tuolit vastaanotolla viime kesänä, ja ammatinvalintapsykologin pyyntö, että istun eri tuoleihin ja kerron, mitä niissä teen, ja miltä elämäni vaikuttaa. Lähtökohtaoletukseksi on asetettu se, että minulla on parisuhde, joka ei voi katketa, joten se tuoli, jolle etsin puistoa ja valoisaa iltaa, ei ole roolileikissä lainkaan mukana, enkä sovi yhdellekään sisätilojen tuoleista, mutta oletan tilanteen ratkeavan jollakin tavalla ja psykologikin toteaa, että etköhän vielä jotakin keksi, osaat selvästi reflektoida itsekin, tuo selkiää sinulle kyllä.

Ja selkiäähän se. Mutta kuten usein elämässä, ratkaisu on niin hämmentävä, että se nielaisee kokonaisen talven ja sen, että voin sanoa jollekulle rakastavani tätä epäröimättä, onko lupaus totta tai loukkaanko jotakuta niin sanomalla.