Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Ajatuksia viimeisistä päivistä ja palaamisesta

Toisena osholan päivänä outo hysteria repeää valloilleen. Johtuuko se lähestyvästä kotiinpaluusta vai Gurdjieff-liikkeistä, en osaa arvioida.

Seitsemän kolmekymmentä, aamu-usvan jäänteiden vielä lipoessa puiden runkoja ashramissa, menen kentälle monien muiden kanssa. Samanaikaisesti kentällä harjoitellaan tai chita, zen-jousiammuntaa ja gurdjieffausta. Päätän kokeillä viimeisintä, koska muita voi kokeilla kotonakin. Aamuhetki kullan kallis, ajattelen ja asetun riviin toisten kaapulaisten kanssa.

Liikesarja itsessään vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Kuuteentoista laskulla harjoittelemme ensin pianomusiikkiin jalat, sitten kädet. Koetamme yhdistää. Siitä ei aluksi ole tulla mitään, mutta olen harrastanut tanssia aivan riittävästi tietääkseni, ettei siitä koskaan tule ensi kerralla mitään ja että asiasta on turha huolehtia: kyllä kädet ja jalat ovat ennenkin vain loksahtaneet kohdalleen kun tekee, toistaa ja jaksaa huvittua kummista nyinnöistään. Mutta sitten kaikki sekoaa, kun mukaan otetaan pää. Yleensä pääni on pysynyt nätisti mukana tansseissa, koska päätä on ohjattu lähinnä siten, että katsotaan jonnekin, minne edetään, tai vaihtoehtoisesti, jonnekin, mistä kaikotaan. (Tekisi mieli sanoa, että ne ovat luontevia vaihtoehtoja, mutta ehkä luonteva kuvaa nyt vain sitä, mihin olen sattunut tottumaan. Ja voisihan olla, että olisin tottunut johonkin ihan muuhunkin!) Nyt pitäisikin sitten äkisti katsoa neljä tahtia oikealle, neljä ylös, neljä vasemmalle ja neljä alas. Ja sitten neljä ylös, neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle. Siitä neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös. Neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös ja neljä vasemmalle. Ja takaisin alusta. Huomaan, että jo pelkkä pään pyörittäminen näin vaatii runsaasti tietoista ponnistelua. Liike kuitenkin on siirtymä, jonka jälkeen tulee pysähdys. Pysähdyksen aikana näyn ehtivän unohtaa suunnan. Eihän nyt ole mitään järkevää koordinaattia.

Koetan ajatella päätä kellotaulumetaforan mukaan, mutta se ei ainakaan auta asiaa. En nimittäin osaa päättää, tulisiko kelloa tarkastella edestä vai takaa. Tarkoitan tällä: onko nenäni kellon viisari ja kasvot kellotaulu, eli katsonko pyörintää ikään kuin sisältä käsin, vai visualisoinko eteeni kellon, jonka numeroita seuraan. Koska en kykene päätökseen tästä seikasta, pääni pyörähtelee jo yksinään minne sattuu. Siinä vaiheessa kun se yhdistetään käsijalkakoreografiaan, se uhkaa vesittää senkin. Koreografiaa vaikeutetaan vielä siten, että jokaisen kuudentoista laskun sarjan jälkeen käännytään neljänneksen verran oikealle. Pyörintää kerrakseen!

Gurdjieff-liikkeistä on kirjoitettu muun muassa, ettei mikään toinen metodi opettaisi sellaista liikkeen tietoisuutta ja sulokkuutta. Ensikosketus sulokkaaseen liikkumiseen tapaa kuitenkin aiheuttaa lähinnä hysterian. Niin nytkin. Kuljen ringissä kuin mekaaninen gorilla ja sen sijaan, että käteni sirosti tekisivät omaa, yksinkertaista ja pelkistettyä koreografiaansa, pääkellotaulun tarkastelukulman arpominen saa ne takomaan rintakehää kuin gorillat vanhoissa Tarzan-filmeissä, sillä erotuksella, että gorillat sentään vuorotakovat, minun käteni vaan rummuttamat yhtäaikaisesti. Ja pää nykii milloin mihinkin suuntaan ja välillä juoksen eri suuntaan kuin muut. (No, he ovat ihan yhtä pihalla kyllä.)

Aina välillä opettaja pyytää meitä pysähtymään, sulkemaan silmät ja miettimään, mikä menee pieleen ja miksi niin käy. Ja kokeilemme liikkua vastakkain ja tunnustella, millaisia muutoksia se saa aikaan. (Minua se helpottaa, koska voin tirskua siinä vaiheessa, kun pääsen oikein gorillavaihteeseen kiinni, ja minulle hymyillään huvittuneesti takaisin.) Enimmäkseen kysymykset tuntuvat loppuunkalutuilta. Ehkä jos ei kyselisi sellaista itseltään aina tanssitunneilla muutenkin, ne voisivat vaatia silmät kiinni hiljentymistä ja avata uusia horisontteja. Mutta tunnen nuo ilmiöt jo liian hyvin, ja ymmärrän siinä silmät kiinni seisoessani, auringon alkaessa hitaasti puskea lämpöään kasvillisuuden kerrostumien läpi, ettei Gurdjieff-liikesarjan antama meditatiivinen tai tietoisuutta tarkentava anti taida taaskaan erota siitä, minkä onnistun järjestämään vaikka steppitunnilla, ei ainakaan tämän opettajan sanallistusten kanssa. Tietysti sitä aina välillä huomaa uusia seikkoja, huomaa erehtyneensä ja niin edelleen, mutta tunnun huomaavan niitä ilman sitäkin, että joku erikseen kyselee.

Gurdjieff-liikkeiden sanotaan myös tyynnyttävän mieltä. Minulle ei käynyt sillä viisiin. Nimittäin tunnin jälkeen olen edelleen hämmentynyt siitä, miten vaikeaa päätä on kontrolloida, ja koetan harjoitella vielä hotellihuoneessa sitä vähäsen. Mutta pääni, mokoma, ei osaa pyörähtää kauniisti oikeaan suuntaan seuraavaa askelmaa. Niinpä koetan fiksoida sen ajatukseen, että okei, ollaan sitten kellotaulu, jota tarkastellaan sisältäkäsin. (Se on minusta luontevampaa, luoja paratkoon, miksi. Enhän ole koskaan ollut kello, sen sijaan olen katsellut niitä nuorempana paljonkin. Onkohan tämä yhteydessä siihen, miten lapsena halusin kirjoittaa peilikirjoitusta? Onko se jonkinlainen erottelu siihen, mikä on toisten kelloa ja kirjoitusta ja mikä omaa? Jonkinlainen taju siitä, että heijastaakseni jotain ulkopuolelleni en voi vain näyttää sitä kuten sen itse koen vaan minun on jotenkin käännettävä asia ymmärrettäväksi? - Ottamatta kantaa siihen, sekoittaako kääntäminen vain asioita entisestään, tällainen tuntu joskus on. - En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että tässä voisi olla yksi syy siihen, miksi minusta tuntui vain huikaisevan väärältä luopua peilikirjoituksesta - jolla tosiaan aloin kirjoittaa nelivuotiaana - ja kirjoittaa "oikeinpäisesti". Tämä tulee mieleen siitä, miten kummissaan Fauni on siitä, että haluan nähdä kellon sisältäkäsin. Se saattaa muistuttaa, tajuan äkisti, kummastusta, jonka olen aiemmin kohdannut kirjoittamisen kohdalla.) Annan pään suunnille numerot: ylös on kello kaksitoista, oikealle kello yhdeksän, vasemmalle kello kolme, alas kello kuusi. Sitten minun on vain mietittävä, miten viisarit kulkevat numerosta toiseen loogisesti. Kuulostaako helpolta? No, ei se ole! Ei minulle ainakaan, ei ainakaan gurdjieffauksen jälkitilassa. Istun sängyllä ja arvon, tuliko kuutonen ennen kolmosta vai ennen ysiä.

Tässä kohdin tulen ajatelleeksi sitä, mitä johdantotilaisuudessa puhuttiin aidosta, kulttuurin tahrimattomasta itsestä ja repeän räkänauruun. Aito itse on melkoinen kalkkunaitse! Tehokasta tämä ainakin on, jos numerojärjestyksen ehdollistus lähtee purkautumaan näin helposti... mieleen tulee sekin asiakas, joka kysyy Intian-matkasta kertoessani, olenko etsimässä täältä kirkastusta, joka kai tarkoittaa samansuuntaista kuin valaistuminen. Ajatus valaistumisesta, joka sisältäisi muun muassa numeroiden unohtamisen, täyttää täysin anarkistisella räkätyksellä. Niin, sitten kun unohdan numerot ja suunnat ja odotukset ja itseni, universumi ohjaa minua... muistan taas hysteerisen nettideittikeskustelun siitä, miten valaistunut mies osaa olla syömättä kiviä, jos hän on menettänyt kaikki käsitteen, enkä edes koeta rämpiä mihinkään muualle hilpeydestä siitä seikasta, että universumi ehkä esimerkiksi haluaisi ohjata minua kulkemaan rinkiä ja hakkaamaan rintakehääni.

En sitten mene naurumeditaatioon, koska väsytän itseni nauramalla hotellihuoneessa omin päin.

Illalla menemme kundaliinimeditaatioon yhdessä. Se on samalla tavalla kolahtava kuin edellisenäkin päivänä. Ja myöhään virittäydymme valkoisiin kaapuihin ja menemme iltakokoontumiseen. Siinä on jotain suuren spektaakkelin makua: satoja valkokaapuja kulkee hiljaa mustasta kivestä tehtyyn jättimäiseen pyramidiin sisään. Ihmiset järjestyvät lattialle. Livebändi alkaa soittaa rickwakemanmaista musiikkia, ja äkkiä ihmisten alkaessa sukkadiskoilla kaapujen abbamaisuus avautuu. Aina välillä musiikki katkeaa hetkeksi. Silloin kaikki kohottavat kätensä ilmaan ja haukahtavat OSHOO. Sitten sukkadisko jatkuu. Lopuksi huudetaan oshoa vielä kolmesti ja käydään istumaan. Huutaminen herättää pahat vibat. Vaikka pyramidimainen auditorio on hieno ja aiemmin olen kokenut siellä vain iloa ja uteliaisuutta, moinen yhdessä huudahtamisen kultti muistuttaa liikaa natsitervehdyksiä ja muita massahurmoksia, että osaisin kokea sen turvallisena. Ja meno käy vain absurdimmaksi: valot sammutetaan ja edesmennyt guru puhuu videolta. Sitä pitää kuunnella hiljaa. Vahinko vaan, että Oshon englannin aksentti on aika tankea, ja usein ainakin minulta menee ohi, mitä hän oikeastaan sanoo. Sitä paitsi jotenkin se kaikki samanvärikaapuisuus ja oshon huutaminen saa minut miettimään, miten tämä nyt oikein sopii yhteen sen kanssa, mitä Osho on kirjoittanut guruttamisesta. Minusta vaikuttaa vähän lukemani perusteella, että hän oli varsin selvillä fanittamisen ongelmista ja auktoriteetin metodin vaaroista ja koetti sanoa jämäkästi, että jokainen etsii oman polkunsa ja että häneen ja hänen hölötyksiinsä ei pidä alkaa uskoa. Ja tässä on sitten salillinen ihmisiä, jotka fanittavat hiljaa hänen sanojaan ja nauraa hörähtelevät huvittuneina käsittämättömän törpöille seksistisille vitseille, joihin saarna loppuu. Tai mistäs minä sen tiedän: ehkä kaikki muutkin ovat vain tyrmistyksestä hiljaa? Onhan sekin mahdollista.

Joka tapauksessa, vastenmielisyys joukkokulttimaisuutta kohtaan yltyy siihen mittakaavaan, etten osallistu kielilläpuhumisen osioon, kuuntelen vain sen hauskaa rytmiä. Kun meidän käsketään kuolla lattialle, ja makaan siinä kylmässä rentona mutta jotenkin varuillani, tutkin surullisuuttani siitä, miten tämäkin joukko on minulta täysin suljettu. Ei, joukkohurmioissa eikä uskonnoissa ei ole ovea, josta kykenisin astumaan sisään. Minullakin on hurmio ja pyhä, mutta ne eivät tapahdu näin. Tapahtuvatko ne jollakulla näin? Vai onko iltaohjelman tarkoitus vain saattaa kaikki kohtaamaan oma yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuutensa? Kyllähän se tavallaan on yksi meditaation opetuksista kuitenkin: kohdata se silmästä silmään säikähtämättä, hyväksyä se asiaintilana.

Ehkä on ihan hyvä, että viimeinen ohjelmanumero jättää tuollaisen vähän surullisen ja vähän hämmentyneen (se mauttomuus!) olon. Ei ainakaan tule heti ikävä palata, vaikka paikka kaunis onkin ja voisin kuvitella joskus tulevani takaisin esimerkiksi äitini kanssa. Äiti olisi tuolla ihan omassa elementissään.

Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Siirrymme Punesta Mumbaihin eilen. Viimeinen junamatka. Fauni äänittää puhelimellaan wadan ja chain myyjien jollotusta vaunussa. Katselen ikkunasta, miten saripukuiset naiset lakaisevat pitkillä risuluudilla ensin roskaa laitureilta raidekuiluun, sitten raidekuilussa kasoihin ja lopuksi tuikkaavat kasat tuleen. Kasoihin kipataan myös laiturin roskisten sisältö, joten siten alkumatkamme kauhistus siitä, mikseivät ihmiset heitä roskiaan roskapönttöihin edes asemilla, joissa pönttöjä on sentään kymmenen metrin välein, vähän hälvenee. Ehkä he tietävät, että roskat joka tapauksessa kipataan raidekuiluun? No, todennäköisesti he eivät vain välitä. Yhteisen tilan suhteen täällä ollaan yhtä sokeita, kuuroja ja hajuaistittomia kuin ex-Neukkulassakin. Sillä ei vain koeta olevan mitään väliä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muoviroskat puskevat paksua mustaa savua asemalla seisojien naamaan. Kaikki ovat tottuneet semmoiseen. Raiteiden välisillä betonipölkyillä kulkee kaksi kellanruskeaa paska- ja oksennusraitaa sen mukaan, miten junan vessatorvet ovat tupruttaneet sisältöään laiturille. Asemalla ei tietenkään saisi käydä vessassa, mutta se on vain kielto. Raidat puhuvat omaa kieltään hygienian tasosta ja kierrättävät ongelmaa edelleen. Naiset luutivat raidan kuivuneita kohtia pölynä ilmaan, ja niitä köntsiä, joita he eivät saa liikkeelle, tulee irrottelemaan vesiletkumies. Hänen jäljiltään raidekuiluun jää haisevaa lälliä.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en näe hiirtä ilmastoimattomassa vaunussa. Ehkä se johtuu siitä, että vastapuolen käytävää istuu irlantilainen puutarhuri, jonka kanssa riittää juteltavaa esimerkiksi kompostilieroista ja kompostoinnin eroista erilaisissa ilmastoissa.

Saavumme Mumbaihin iltapäivän puolella. Olemme varanneet ja maksaneetkin jo hotellin mukavasta kaupunginosasta. Mutta kun pääsemme sinne, saamme kuulla, että siellä on ongelmia sähköjen kanssa ja meille on hankittu uusi majapaikka lentokentän luota. No, ei siinä muu auta kuin sulloutua autoon ja tulla ajetuksi kauas kahviloista ja kaupoista. Eikä asunto, johon meidät majoitetaan, edes ole valmis. Sähkömiehet vasta puuhaavat siellä asennuksiaan. Olemme kuitenkin liian väsyneitä saamaan asiasta mitään raivokohtausta (ja millään pienemmällä asiat eivät täällä muutu, sen olemme jo oppineet) joten vain kohauttelemme hartioitamme ja koetamme löytää tilanteesta huumorin tynkää korjausmiesten poraillessa, kytkiessä sähköjä ja koputellessa tuon tuosta ovellemme. Illalla katsomme remonttiäänien taustoittamana japanilaista animaatiota Pom Poko, koska yksinkertaisesti voimat ovat lopussa emmekä saa lähdettyä leffateatteriin, jaksa lukea, tai muutakaan, ja ympäristö ei ole erityisen käveltävää aluetta.

Nyt on sitten viimeinen aamu täällä. Mangopuu kukkii ikkunan takana, torvien sulolaulu alkoi jo kuuden maissa. Linnut laulavat. Laulavatko ne jo Suomessa? Illalla lähtee lento kohti kotia. Illalla tai oikeammin yöllä. Haluaisin nukkua pitkään, levätä, mutta kerropa se tälle keholle, joka on innokas lähtemään! Lento lähtee vasta puolenyön jälkeen. Kaipa aika sinne jotenkin kuluu.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viimeistä päivää. Olla palaamassa. Palata. Saapua paikkaan, jossa hinnoittelua ei suoriteta pärstäkertoimen mukaan. Jossa ei tuijoteta. Jossa voi juoda kraanavettä. Sinä saat kulttuurishokin, kun palaat, kirjoittaa täällä saamani ystävä, usko pois, niin käy, kun on pitkään poissa. Niin, sillä lailla saattaa tosiaan käydä. Toisaalta minusta tuntuu, että tuskin olen koskaan päässyt elämään ilman kulttuurishokkia viikkoakaan. Ehkä päivääkään. Ei se ole vakavaa.

Vielä tänään ihana lämpö ja kivuttomuus. Kaksi annosta antibiootti-antiamebaatti-antigiardiaa, viimeiset vaatteet, housut ovat jo ryönässä, rintsikat epämääräinen monenpäivänhikinen vyöte, jonka olkaimista joku nerokas pesula silitti elastaanit paskaksi, mutta minkäs teet, paita sentään puhdas. Olen unohtanut joistakin ystävistä, miltä heidän äänensä kuulostavat. Olen herännyt unesta keskellä yötä tietäen tämän ja haluten korjata asian. Tilaamme huonepalvelusta kaksi litraa juomavettä. Eikö kahvia? Teetä? Ei, vettä.

Haluan olla tänään mahdollisimman ohut ja väritön, jotta minuun mahtuisi vielä monta jälkeä, painaumaa, jotankin mitä vastata, jos ja kun ihmiset kysyvät, millaista matkalla oli.

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.